Erityisherkkyys ja vanhemmuus

Kuva lainattu internetistä ''mother and son''

Jäsenen blogikirjoitus

On puhuttu erityisherkkyydestä ja erityisherkistä lapsista, mutta kun olet itse erityisherkkä sekä vanhempi, asiat saattavat joskus mennä pikkasen monimutkaisiksi.

Minulla on kolme lasta, kasvatusalan tutkinto yliopistosta, olen työskennellyt kasvatusalalla eri tehtävissä vuosia ja olen ollut äiti melkein 20 vuotta. Minä olen myös erityisherkkä.

Eräänä päivänä 12-vuotias poikani sanoi, että välillä häntä turhauttaa tämä minun erityisherkkyyteni. Olin ihmeissäni mutta kiitin lasta mielipiteen ilmaisemisesta. Olen itse lapsena jatkuvasti kokenut ristiriitaa omien tunteideni ja muiden odotuksien kanssa, joten koin tärkeänä arvostaa lapsen rehellisyyttä sekä rohkeutta. Kun pyysin häntä vähän avaamaan ajatusta, poika kertoi, että hänen mielestä minä huolehdin ja murehdin liikaa sekä reagoin myös kaikkiin pienimpiinkin asioihin. 

Valitettavasti yksikään oppikirja ei pysty ohjeistamaan jokaista tapausta yksilöllisesti. Erityisherkkä rakentaa omaa maailmaansa erilaisilla keinoilla tullakseen toimeen arkielämän kanssa. Kun siihen liittyy vielä vanhemmuus, oppituntien määrä lisääntyy. Liika ajatteleminen sekä jatkuva reagoiminen väsyttää. Jotta uupumus ei murtaisi, pitää oppia, miten olla äiti niin että takaa tasapainoisen ja turvallisen kasvuympäristön lapsille ja antaa itsensä olla juuri se mikä on. 

Kerran eräs poika sanoi lapselleni: "Ei leikitä ton kanssa, kun se ei ole suomalainen." Toinen poika haukkui poikaani sanoilla, joita tämä ei edes suostunut kertomaan minulle. Kertoi, että ne olivat niin rumia. Kukaan äiti ei hyväksy sellaista. Järkevä aikuinen puhuu asiasta, lohduttaa ja tukee, tarvittaessa on yhteydessä johonkin. Erityisherkkä itkee kivuissaan. Ei pysty hengittämään koska sattuu niin kovasti, sattuu päähän, sattuu keuhkoihin, sattuu jalkoihin. Näissä tilanteissa haluaisin ottaa lapsen kanaemon lailla siipieni suojaan ja pitää siellä eikä ikinä enää päästää yksin maailmalle.  Minun on pitänyt opetella, että vaikka maailmassa tapahtuu kaikenlaisia kamalia asioita, en ikinä pysty suojelemaan lapsiani kaikelta. Eikä kaikelta tarvitsekaan suojella. Kesti kauan ennen kuin opin että myös kaikki sellaiset kokemukset, jotka saavat minut romahtamaan, eivät välttämättä vaikuta samalla lailla lapsiin.

Rajoitan lasteni ruutuaikaa, koska koen että minä olen vastuussa heidän aivojen kehityksestä. Murehdin mitä lasten aivoissa tapahtuu, kun he katsovat Simpsoneita. Lastani on haukuttu köyhäksi, koska hänellä ei ole älypuhelinta. En hanki ala-asteikäiselle netillä varustettua älypuhelinta ympärivuorokautiseen käyttöön, koska hän ei tarvitse sitä. Minä en pysty valvomaan sen käyttöä ja minun tehtäväni on suojella lastani. En anna lasten pelata pelejä, joita monet ikätoverit pelavat. Kun nuori aikuinen lapseni lähtee lauantai-iltana ulos, muistutan hänelle että soittaisi missä tahansa asiassa. Murehdin asioista, joita ei ole tapahtunut, koska aivoni tuottavat miljoonia ajatuksia ja kuvia kaikesta mitä voi sattua. Tutkitusti ihminen ajattele noin 60 000 ajatusta vuorokaudessa, minun päästäni kulkee läpi varmaan tuplamäärä.

Kun esikoiseni oli pieni, ajattelin jatkuvasti, miten kaikki se mitä minä tänään teen, mitä sanon sekä miten sanon, vaikuttaa lapseen kolmen vuoden päästä, seitsemän vuoden päästä, hänen aikuisiässään. Minä ajattelen, analysoin, tunnustelen, reagoin. Valitettavasti en kuitenkaan aina siinä järjestyksessä.

Vaikka siitä onkin jo yli 17 vuotta, muistan kun näin ensimmäisen kerran kun lapseni esiintyi päiväkodin joulujuhlassa. En pystynyt pidättelemään kyyneliä ja itkin vaan. Mieheni ei yhtään ymmärtänyt mikä oli hätänä, enkä valitettavasti silloin vielä itsekään tiennyt mistä tällainen tunnepurkaus johtui.

Kun olen onnellinen, lapseni näkevät ja kuulevat sen ja kun olen alakuloinen, he näkevät senkin. Rakastan lapsiani suunnattomasti. Välillä harmittaa, kun näen miten nopeasti he kasvavat. Keskimmäisen jalka koko kasvoi vuodessa kolme numeroa. Kuopuskin on jo kohta minun pituiseni. Esikoinen kuskaa minua, kun tarvitsen ja soittaa kun tulee töistä, että pitääkö käydä kaupassa.

Jokainen tekee itse päätöksen, miten sitä vanhemmuuden polkua pitkin kävelee. Mutta lapset eivät ole tyhmiä ja tietämättömyys tuottaa turhia tunnetiloja, pahimmassa tapauksessa jopa pelkoja. Loppujen lopuksi on palkitsevampaa avoimesti puhua, miksi äiti toimii välillä juuri kuten toimii. 

Lapset antavat meille mahdollisuuksia oppia. Ennen kaikkea oppia uusia asioita itsestämme. Olen kiitollinen näille nuorille miehille jotka ovat valinneet juuri minut äidiksi. Perheenä kasvaminen on ollut intensiivistä vuorovaikutusta, omien tunteiden ymmärtämistä, empatian sekä luottamuksen oppimista molemmin puolin.  
 

Erityisherkkä äiti on haastava tapaus. Näin joskus T-paidan, jossa luki "Having a weird mom builds character"... Ajattelin hankkia lapsilleni sellaiset.

-Cathy