Parhainta kesää!

Palkitsimme kirjoittajia
                                                                             
Blogissa palkittiin blogin 202. kirjoittaja (200. ja 201. olivat sattumalta yhdistyksen hallituksen jäseniä, siksi palkitsimme seuraavan, 202. nnen:), 15 euron lahjakortilla. Hän oli nimim. Elmeri, aktiivinen kirjoittajamme. 

Arvoimme ja kiitos toimiston väelle arvonnan toteuttamisesta!- myös kaikkien tänä vuonna tähän mennessä kirjoittaneiden kesken palkinnon, 20 euron lahjakortin. Tämän palkinnon voitti Milja Jokinen.  

Onnea ja kirjoitusintoa yhä edelleen teille nimim. Elmeri ja Milja ja tätä myös kaikille muille kirjoittajille! 

Kesätapaaminen

Jotka vain pääsette tänne Suomen syrjäisille rannikkoseuduille, Helsinkiin, niin tulkaahan mukaan blogikirjoittajien tapaamiseen elokuussa; katso tarkemmat tiedot (sähköpostiin tulleesta) jäsenkirjeestä (kesäkuu/2021).


Niin ja muistakaa myös Heimojuhlat elokuussa, Tampereella! Jäsenkirjeessä ja erillisessä Heimojuhlaviestissä tarkempia tietoja.

Sitä ennen parhainta kesää, mekin (blogissa) lomailemme elokuun alkuun saakka.



Perille


Lokki yritti lentää vastatuuleen.

 Pysyi paikallaan, niin kova oli puuska. 

Teki sitten täyskäännöksen ja lähti tuulen mukaan...


- Tekisinkö minäkin niin? Vaikka vain tänään?

Tuulen myötä, myötätuulessa, itään tahi länteen.

Perille asti. Missä se sitten onkaan.

Mietelmä: Merja K.

---

Parhain terveisin Merjat

rohkeastiherkka@erityisherkat.fi

https://www.erityisherkat.fi/

 

Erityisherkkä äiti lomailee

Jäsenen blogikirjoitus 

Tuleva kesäloma aiheuttaa ristiriitaisia tunnelmia. Toisaalta on ihanaa kun koulu ja päiväkoti on tauolla ja saa olla intensiivisesti lasten kanssa, mökkeillä, matkustella ja päästää hiukan irti arjen rutiineista. Mutta samaan aikaan jo pelkkä loman suunnitteleminen ja aikatauluttaminen saa pulssin nousemaan ja epävarmuuden iskemään: kuinka jaksan tämän kaiken, jääkö minulle aikaa lepoon ja palautumiseen?

Mökillä lähtö pakkaamisineen on joka kerta yhtä uuvuttavaa. Siinä vaiheessa kun auto starttaa kotipihasta olisin jo valmis muutaman päivän täysihoitolomalle yksin jossain uima-altaan reunalla!

Onneksi olen oppinut tunnistamaan mikä palvelee omaa hyvinvointiani. Jos en saa pidettyä itsestäni huolta ja omia kierroksia jossain määrin kohtuullisina, joutuu siitä kärsimään perhe ja ehkä sukulaisetkin! Ja vaikka tunnen syyllisyyttä ja huonommuutta etten jaksa ”niin kuin muut”, on parempi hyväksyä asia ja huomioida se suunnitelmissa.

Tässä tapoja toimia, jotka ovat auttaneet minua ja perhettämme:
1. Pakattuani omia ja lasten matkatavaroita muutaman vuorokauden (valmistautuen Suomen vaihtuviin sää olosuhteisiin ja tehden sen erityisherkän huolellisuudella), olen lähettänyt muun perheen matkaan ilman minua ja tullut junalla perässä seuraavana päivänä. Selvitettyäni kumppanini kanssa mitä kaikkea (myös metatyötä) matkalle lähteminen vaatii, hän on suonut minulle ilomielin tämmöisen miniloman.

2. Perillä ollessa en osallistu kaikkeen. Joskus jään majapaikkaan lepäämään, kun muu perhe käy tutustumassa ympäristöön. Tämä ei ole aina helppoa, koska elämyshakuisena haluaisin olla mukana ja lapsetkin haluaisivat äidin mukaan.

3. Lomalla ollessamme pidämme suunnitelmat kohtuullisena. Joka paikkaan ei todellakaan tarvitse mennä. Lapsetkin nauttivat kun aikatauluissa on väljyyttä ja voi olla tekemättä mitään erityistä.

4. Myös kesällä voi käyttää lapsenhoitajaa.

5. Kun lapset ovat yökylässä mummolassa, me vanhemmat olemme vuokranneet Airbnb-asunnon, sen sijaan että asuisimme itsekin siellä mummolassa.

6. Lomillakaan emme tee kaikkia asioita koko perhe yhdessä, vaan välillä toinen vanhempi ottaa lapset vastuulleen.

Jokaisen perheen tarpeet ja mahdollisuudet ovat erilaiset. Toivon että me erityisherkät äidit uskallamme keksiä keinot, joilla loma tuntuu aidosti oman näköiseltä ja virkistävältä. Näin saamme kerättyä voimia ja jaksamme olla herkkiä ja vastaanottavia vanhempia kun arki alkaa.

Eeva-Kaisa Rönkä

Tämä on kirjoitussarjani kolmas kirjoitus, edelliset olivat:
Omaa aikaa erityisherkälle äidille
Erityisherkkä äiti ja lapsen tunteisiin reagoiminen

(Kuva: Pixabay)

Kolmas työura oppilaitoksessa ja sen jälkeen kohti omannäköistä elämää, jossa läsnä valo, vapaus ja vimmaisuus

Jäsenen blogikirjoitus:

Onni potkaisi parin kuukauden työttömyysjakson jälkeen (ikää oli jo kertynyt siinä vaiheessa 56 vuotta), kun pääsin erääseen ammatilliseen oppilaitokseen ensin äitiyslomasijaiseksi ja sitten määräaikaiseksi, myöhemmin jopa vakinaiseksi työntekijäksi. Oppilaitoselämää kertyi yhteensä kahdeksan vuotta ja olen siitä ajanjaksosta ikionnellinen. Pääsin pitkäaikaiseen tavoitteeseeni, opettajaksi ammatilliseen oppilaitokseen. Silta ajalta olen säästänyt muiston erään noin puolen vuoden valmennusprosessin lopusta vuodelta 2012, jossa minulle muiden antama palaute ”selkäpaperille” kuului näin; syvällinen, ajatteleva, symppis, rauhallinen, olet todella älykäs ja tuot aina mielenkiintoisia pointteja, mukava tapaus, analysoiva, idearikas, oikeudenmukainen, ammattitaitoisen pirteä, oli hauska tutustua, mukava, ihastuttava ihminen. Edellinen on hämmentävää luettavaa, kun itse muistan ja muistelen enemmänkin, miten olisin parempi ja pystyvämpi ihminen mm. ihmissuhteissani ja kaikessa mitä teen ja miten olen sekä miten elän elämääni. Ympäristöstä saamani palaute on aika usein elämäni varrella ollut vähintäänkin harmaan sävyistä, jopa ”murhaavaa”. Esimerkkinä vaikka tunneterroristi, uhriutuja, perskärpänen (riippuvainen), kompleksinen, pitäisi olla pätevämpi, ressukka, väritön, vapaamatkustaja. Uskokoon ken tahtoo, kyse on samasta ihmisestä, minun tarinastani, elämästäni...

Oma arvioni itsestäni on mm. tyypillisesti provosoituminen, valikoituminen syntipukiksi, tuen hakeminen luotettavalta kollegalta tai ammattiauttajalta – toki myös vuorostaan tarjoan mielelläni apua tarvitsevalle. Olen ekstrovertti, elämyshakuinen, erityisherkkä ja auttajapersoona (enneagrammi persoonallisyystyylinä 2 = auttaja), jonka tässä ajassa on haastavaa elää sekä itsensä että muiden, etenkin autoritääristen henkilöiden, kanssa. Lena Andersson ilmaisee kirjassaan Enpä usko osuvasti, että ”vain niitä nöyryytetään, jotka suostuvat siihen”.


Nyt vanhuuseläkkeellä on vihdoin mahdollisuus elää ns. omannäköistä elämää. Päivät ja viikot soljuvat pääosin leppoisissa tunnelmissa. Kalenterissa on sopivin määrin ihka omaa aikaa sekä mm. lapsenlasten hoitoa ja vapaaehtoistoimintaa eri rooleissa kahdessa eri yhdistyksessä. Edelleen on tuttua, miten oma tapa suhtautua asioihin haastaa tasapainon nähdä VALO/valoisuus ympärillä ja itsessä, säilyttää VAPAUS (hengittää vapaasti) hyväksyä kaikki tunteet ja tehdä (itselle) sopivia ja viisaita valintoja. Tunnistan ja tunnustan nyt, että tarvitsen vielä yhden voimaannuttavan elementin, jotta pystyn toimimaan tarvittaessa ja kykenen korjaamaan asiaintilaa erityisen haastavissa tilanteissa, se on energisoiva ja aktivoiva VIMMAISUUS.


Otteita kirjasta Minun tarinani (Michelle Obama, 2021, Otava)

- ”oman äänen käyttö on voimaannuttavaa”
- ”sinun tarinasi on vahvin osa sinua – hankaluudet, epäonnistumiset, onnistumiset ja kaikki siltä väliltä. Muista aina pysyä avoimena uusille kokemuksille äläkä koskaan anna epäilijöiden kampittaa sinua”
- ”kaikki meistä kantaa mukanaan näkymätöntä historiaa, ja sen vuoksi on syytä olla suvaitsevainen”
- ”jos ihminen ei korota ääntään eikä itse määrittele itseään, muut tekevät sen ylimalkaisesti hänen puolestaan”
- menestyksekkäimmät tuntemani ihmiset ovat oppineet kestämään kritiikkiä, nojaamaan ihmisiin, jotka uskovat heihin, ja ponnistelemaan kohti tavoitteitaan”
- ”kasvaminen on pitämistä kiinni ajatuksesta, että kasvumme on vielä kesken”.

Jotta näistä tarinoista ja esimerkeistä jäisi jotain mukavaa päätteeksi mieleen, viittaan ikivanhaan viisauteen eli otteisiin kirjasta Tyhmyyden ylistys, joka on kirjoitettu 1600 luvulla. Kirjassa kertojaminä on itse ”Tyhmyys”: Olin lahjoittanut, valitettavasti en ollut merkinnyt mihinkään minä vuonna (arvio joskus 1990-luvulla), rakkaalle isälleni kyseisen kirjan saatesanoilla ”Ehkä tämä oli tyhmää ostaa, mutta se oli kaupan ainoa kirja, joka tuntui järkevältä ostaa”:

 
- s. 100 ”Petetyksi joutuminen on onnettomuus; mutta eikö kaikkein onnettominta ole juuri se, ettei ikinä joudu petetyksi. Sillä onhan mieletöntä ajatella, että inhimillinen onni rakentuisi tosiasioiden ja vain niiden varaan. Mehän saamme kiittää kaikesta mielipiteitä, käsityksiä. Ihmisen elämänpiiri on näet niin hämärä ja ristiriitainen, että kiistattomien totuuksien löytäminen on mahdotonta.”

-s. 151 ”Viisaus lietsoo pelkurimaisuutta; ja niinpä havaitsemme, että viisaat elelevät köyhyyden, nälän ja lian keskellä, halveksittuina, maineettomina ja vihattuina. Tyhmyrit sen sijaan kieriskelevät rahoissa, istuvat valtiolaivan peräsimessä, sanalla sanoen menestyvät ja paisuvat joka tavalla.”

- s.178 ”Mikäli olen lörpötellyt liian julkeasti tai monisanaisesti, pyydän teitä muistamaan, että olen TYHMYYS ja lisäksi nainen. Mutta muistakaa toki samalla kreikkalaista sananpartta, jonka mukaan ”typeräkin mies voi usein puhua viisaasti”; ette kai todella halua evätä siltä käyttökelpoisuutta naistenkaan suhteen.”

Lukuisista blogikirjoituksistani (joita on jo kertynyt tänne Rohkeasti herkkä -blogiin yhteensä lähes 30) voinee todeta, että kirjoittajana olen ollut joidenkin kognitiivisten harhojen vallassa (niin kuin me kaikki lopulta) ja siten voit lukijana jättää ne omaan arvoonsa. Sinulla on vapaus valita. Iloitse siitä!

Merja Leppänen

 

 

Tärkeän ihmissuhteen särkyminen ja siitä toipuminen

Jäsenen blogikirjoitus:

Olipa kerran kaksi naista, jotka ystävystyivät harrastuksen seurauksena. Mukaan tulivat jossain vaiheessa myös puolisot ja lukuisat yhteiset vaellusreissut sekä kotimaassa että ulkomailla. Naisten ystävyys ja samalla nelikon ystävyys päättyi yli 20 vuoden kuluttua. Se päättyi ilmeisesti kummankin naisen elämän murrostilanteeseen, jossa ei enää ollut tilaa kyseiselle ystävyydelle. Itse olin eläköitymässä ja hain elämälle uutta suuntaa. Entinen ystäväni oli jo eläkkeellä ja toteuttamassa kirjailijan identiteettiä. Ero hänestä on ottanut koville eikä mene päivääkään, etten ajattelisi häntä tai ihmettelisi miten meidän näin kävi. Oppirahat ovat kovat. Epätasapuolisessa suhteessa oleminen taitaa olla se minun juttuni. Nähdäkseni suhteessa naisystävääni ja hänen mieheensä harrastimme ns. draamakolmion väistelyä. Kolmiossa on draaman käynnistäjä, ylläpitäjä ja uhri. Kysymys kuuluu missä oli oma roolini? Naisystäväni sanoman mukaan uhriudun helposti ja kuulemma hänen miehensäkin oli samaa mieltä, joten siitä sain kuulla aina säännöllisin väliajoin vuosien ja vuosikymmenten saatossa. Itse haluaisin nähdä, että ei missään noista kolmesta roolista, sillä haasteenani on säilyttää sisäinen tasapaino seurassa kuin seurassa joutumatta tai menemättä joko ala- tai ylästatukseen. Mieheni oli näistä kuvioista usein ulkona, sillä hänen käytöksensä koettiin kriittisenä sekä piiloaggressiivisena (ja oli ilmeisesti tartuttanut saman asenteen minuun) ja siksi lopetimmekin yhteiset pidempiaikaiset reissut kokonaan noin pari vuotta ennen lopullista välirikkoa. Tutut teemat taitavat toistua on sitten kyse pitkäkestoisen avioliiton tai ystävyyssuhteen päättymisestä.

Ote viestistäni ystävälleni kesällä 2014:
Vaikea aloittaa purkaa tätä omaa tajunnan virtaa mitä koskettava viestisi
herätti jo eilen illalla puhelimessa, puhelun jälkeen mutta etenkin nyt aamulla
tätä viestiäsi lukiessa. Enemmän kuin anteeksipyynnön paikka on pikemminkin kiitos "herätyksestä", sillä keskustelimme uudemman kerran x:n kanssa tuosta matkasta ja sen tapahtumista.

Mutta ensin tuosta meidän suhteestamme. Olemme puhuneet siitä ennenkin, etenkin tanskanmaalla, ja hyvä niin. Tavoitan jotenkin sellaisen ajatuksen itsestäni, jota kyllä mielestäni sanoin puhelimessakin, eli olen viime vuosina yrittänyt selvittää asioitani, ovat ne sitten työ- tai parisuhde- tai muita murheita, omin avuin, retriitein, meditaation yms. avulla.

Olen enemmän kuin kiitollinen siitä, kuinka paljon olen saanut sinulta apua ja heijastepintaa vuosien saatossa, joka on auttanut useiden karikkojen yli, niin vaikeimpien vuosien aikana koin, että pikkuhiljaa "peiliin katsomista" ja "turpaan tuli" (työelämässä lähinnä) niin paljon, että oli pakko muuttaa
strategiaa eli kääntyä enemmän sisäänpäin ja löytää voimavaroja itsestä, ja onneksi on löytynytkin. Samaan aikaan, en tiedä, varmaan sinullakin oli omat haasteesi ja suuntauduit muihin suuntiin. Siis näin koin. Mielestäni mikään ei estä meitä kehittymistä ja kehittämästä suhdettamme ja sitähän me kumpikin haluamme.

Tuo toinen neljän dynamiikka ja siihen pelisääntöjä on hyvä asia. Uskon, että siitäkin voimme yhdessä puhua ja saada uusia parempia kokemuksia tapaamisten muodossa. Olemme erinomaista ihmissuhteiden tutkimusmaastoa, mutta ennen kaikkea tärkeitä ihmisinä toinen toisillemme.

Palataan näihin asioihin kasvokkain. Sitä ennen oikein ihania kesäpäiviä.

Ps. käytännön periaatteet, jotka edistävät ja vahvistavat ystävyyssuhteita:

- ymmärtäväisyys ja kärsivällisyys (hillitsee suuttumusta ja helpottaa sivuuttamaan/käsittelemään asia)
- huomaavaisuus ja tarkkanäköisyys
- rakkaus
- yhteiset pelisäännöt.

Ote viestistä kesällä 2018:
Luin kirjeesi ja se vahvisti edelleen - kuten alla enkelirunossa - koen ja olen kokenut jo jostain syystä melko pitkään, ettei sanat riitä. Koen että oikeastaan mikään ei riitä – hiljaisuus eikä puhe ja riitelemään en ryhdy. Siksi ehdotin tuota aikalisää.

Käsi enkelin kädessä vierekkäin
elon pitkät taipaleet kuljimme näin.
Sanat eivät muistoihin riitä.
Hilja Haahti

Viimeksi sovimme ennen tapaamista, että käsittelemme vielä yhdessä kasvokkain välillämme hiertäviä asioita (mitä piiloasioita meidän suhteessamme on). Kun sitten lounaat saatiin eteemme, otit asian esille kysymällä minulta ja pyysit esimerkkejä mm. siitä milloin et ole kuullut minua... Eipä se auttanut. Halusit lisää tietää asioista, jotka hiertävät meidän välejämme ja silloin ehdotin, että voimmeko ottaa aikalisän. Sitten tuli se tuttu juttu, eli ”minä teen työt/otan asiat esiin ja sinä vain tulen perässä/uhriudut”. Missä välissä tässä sinä kerroit omat aatoksesi? Se jäi jotenkin epäselväksi.

Erotessamme sainkin sitten mielestäni vastaukset missä sinun näkökulmastasi mennään aikalisän ja ilmeisesti myös ystävyytemme suhteen:

- ”olen ollut pitkämielinen kanssani, mutta en enää jaksa tätä”
- ”hyvä on, jos sinä otat vastuun siitä”
- ”se oli sitten siinä”
- ”voit edelleen katsoa peiliin”
- ”olen todella pahoillani tästä”.

Puhelinkeskustelujen, viimeisen tapaamisen ja kirjeittesi johdosta olen tullut johtopäätökseen, ettei tässä ole muuta ratkaisua kuin päästää suhteestamme irti niin kipeältä kuin se tuntuukin.

Muistoista kiitollisena kaikkea hyvää elämääsi toivottaen

Ote viimeisestä viestistäni entiselle ystävälleni keväällä 2019:
Pyrin tällä viimeisellä lähestymisellä avaamaan sinulle muutamia itselleni ajankohtaisia ja olennaisia asioita, joiden kanssa elän tällä hetkellä ja jotka toivottavasti avaavat sinullekin syitä miksi on käynyt niin kuin on käynyt.

Tässä muutamia pointteja, jotka ovat ainakin osin entuudestaan tuttuja sinullekin:
- kiintymissuhdemallini on ollut takertuva, jossa haluan päästä mahdollisimman lähelle toista ihmistä, mutta toinen ei halua tulla niin lähelle kuin itse toivon. Jotta kehityn ja pääsen turvalliseen kiintymistapaan vaatii se itsetutkiskelua ja aikaa sekä muita keinoja; mm. lempeää kärsivällisyyttä sekä hankkia parempia kokemuksia eli pitkäkestoisia, luotettavia ja turvallisia ihmissuhteita, surun kanssa läpi elämän elämistä, todellisen itsen löytämistä mm. unien avulla, jotka kertovat sisäisestä tiedostamattomasta mielensisällöstä ja vaistomaisen pelkoreaktion ylittämistä/huomiotta jättämistä, mm. annan toiselle liikkumatilaa ja luotan että palaa sekä tietoisuustaitojen vahvistamista mm. hyväksyvällä läsnäololla
- läheisyyden peloista erityisen ominaista minulle ovat suuttumuksen ja aggressiivisten impulssien pelko, jotka vaativat tiedostamattoman tutkimista edelleen eli lapsuus-, kiusaamis- ja vuorovaikutussuhdekokemukset – mitä itsessä herää ja mitä olen mahdollisesti toisessa herätellyt tai piilotajuiset tunteenpurkaukset esim. äärimmäisen luotettavasta äkkiarvaamatta pettäjä tai lapsuuden toistuvat takaa-ajounet; tarve saada oma tukahdutettu aggressio nähdyksi. Pitää vähintään prosessoida mielessään, sillä kiukun ilmaiseminen on edelleen vaikeaa. Tulee vahvistaa omaa minää sisäisen työskentelyn ja esim. vertaistuen avulla sekä ottaa aggression ilmaisu rakentavaan käyttöön
- tunne- ja aistiherkkänä lisäksi on pelko, että häiritsevät (pikku)seikat pilaavat suhteen
- kun pidän jostain ihmisestä voin paljastaa mm. pelkoni ja herkkyyteni
- kun toinen kunnioittaa tarpeitani silloin muista ei tarvitse välittää.

Olenkin vasta äskettäin tutkistelujen ja testien tuloksena (Elaine Aron, Higly Sensitive Person) löytänyt itsestäni ulottuvuuden, joka selittää paljolti omaa olemistani ja haasteitani useimmissa ihmissuhteissa eli temperamenttipiirteenä erityisherkkyys, ominaisuus, jolla reagoin eri asioihin. Tarvitsen lisää tietoa piirteistäni – elämyshakuinen erityisherkkä. Minun tulee tarkastella elämääni uudessa valossa – herkkyyden kannalta ja toipua vaikeista tapahtumista sekä hakea apua. Olenkin liittynyt HSP Suomen erityisherkät ry:hyn (nykyään HSP Suomi ry) ja toimin kyseisessä yhdistyksessä vapaaehtoisena monessa eri tehtävässä. Tarvitsen tukea tunnistaakseni parhaan mahdollisen vireystilani ja pärjätäkseni tässä maailmassa.

Tässä vielä pari puhuttelevaa tienviittaa Echart Tollelta Tyyneys puhuu:
- ”Ihmismieli erehtyy pitämään mielipiteitään ja näkökantojaan totuuksina halutessaan tietää, ymmärtää ja kontrolloida. Se toteaa: näin on. Sinun täytyy olla ajatusta mahtavampi ymmärtääksesi, että miten tahansa tulkitsetkin elämääsi tai jonkun muun elämää tai käyttäytymistä, mitä tahansa tilannetta, on kyse vain näkökannasta, yhdestä mahdollisesta perspektiivistä monien muiden joukossa. Ajatusten kimpusta, ei mistään muusta. Todellisuus on kuitenkin yksi yhtenäinen kokonaisuuus, jossa kaikki asiat kietoutuvat toisiinsa, jossa mitään ei ole olemassa itsessään ja itsestään. Ajattelu pilkkoo todellisuuden – leikkaa sen käsitepaloiksi ja -siivuiksi”.
- ”Todellinen ymmärrys työskentelee hiljaisesti. Luovuus ja ongelmien ratkaisut löytyvät tyyneydestä”.

Mitä olen tähän mennessä oppinut etenkin haastavista suhteista

Edellä olevat kuvaukset sekä alla oleva jäsentely siitä mitä olen oppinut avartavat niitä minun osaltani. Jostain tosin olen lukenut, että ihmissuhteilla taitaa olla sellainen lainalaisuus, että ne elävät vain sen verran, ja niin kauan kuin ne antavat jotain uutta eli kasvattavat osapuolia. Kun niin ei enää ole, kannattaa suhteesta luopua ja suunnata energiat muualle, sillä maastoa riittää itsen ymmärtämisen syventämisessä sekä omassa vapaudessa ja kyvyssä rakastaa.

Vaikeiden tunteiden kohtaamisesta
”Sisäinen äiti” minussa tuntee avuttomuutta (esim. röyhkeyden tai valehtelun edessä), mutta kun omaa avuttomuuttani (sekä esim. röyhkeyttäni tai valehtelua) en ole halunnut tai osannut nähdä, saan muut tuntemaan itsensä avuttomaksi seurassani. ”Sisäinen isä” minussa tuntee vihaisuutta, jota en myöskään halua tai osaa nähdä itsessäni, niin delegoin sen muille. Oman avuttomuuden ja vihan kokeminen ja tunnistaminen sekä hyväksyminen on yksi vaikeimmista asioista tunnustaa, eli se mitä minussa on, on kaikki ”paskaa”. Motto: ”Parempi paskainen koti kuin puhdas helvetti”. Olen kuin ”prinsessatautinen”, ei minulle saa sanoa noin. Kätevää sillä paskakasassa kasvaa kurpitsa, josta saa kurpitsavaunut, joilla prinsessa voi ajaa. Tai ”en minä ole vihainen” (vaikka olenkin), estää näyttämästä omia rajoja sekä pitämään puolia avoimesti (ankaran isän edessä ei ollut mahdollista pitää puolia, itkemisestä ei rangaistu, joten sitä kanavaa käyttäen jotenkin selvinnyt). Olen siis ressukka, mutta se ei ole rikos. Muita vaikeita tunteita ovat syyllisyys, häpeä, ahdistus, pelko, kriittisyys, ylimielisyys, turvattomuus, hylkääminen, loukkaantuminen, kateus ja kilpailu. Syyllisyys koskee tekoa, jonka voin hyvittää. Häpeä on riittämättömyyden tunnetta, jota kuvaa kysymys millainen minä olen ja joka toivottavasti auttaa ”paskatehtaan” purkamisessa. Ahdistus ja pelko ovat vahvoja tunteita, jotka panevat pysähtymään ja tutkimaan (tavoite tulla niiden ystäväksi) mistä ne tulevat ja mitä ne kertovat minusta. Kriittisyys on vihaa eli vihollisasenne, jota myös silloin tällöin viljelen. Ylimielisyys tai ylpeys on perusheikkouteni, jota on ollut vaikea itsestään tiedostaa ja tunnustaa (haasteena nöyryyden löytyminen mm. enneagrammin avulla). Turvattomuuden ja hylkäämisen tunteet taitavat olla paljolti geeneissä, kun ajatellaan esimerkiksi millaista oli elää lapsena 1700-luvulla tai millaista on nyt 2000-luvulla. Kateus ja kilpailu ovat myös minussa, hyvässä ja pahassa. Vaikeiden ja negatiivisten tunteiden pidättäminen vie energisyyttä.

Lapsuus
Lapsuudessa ei voinut näyttää isälle vaikeita, negatiivisia tunteita, jolloin rakentui sisäänpäin kääntynyttä vihaa isää kohtaan ja jos sen olisi näyttänyt, olisi saanut selkäänsä. Tilanteet purkautuvat vielä aikuisenakin itkuherkkyytenä. Eli itkukanava on ollut tosi leveä ja runsaassa käytössä kun taas vihakanava lähes tukossa. Äidin rooli sisälläni lienee avuttomuus, eli kun olen avuton (kuten äitini) ja koen että en pärjää, kiellän sen olemassaolon. Näin olen kehittänyt strategian tekemällä töitä, suoriutumalla tulla näkyväksi (joillekin se on itsestään selvää eli helppoa). Minulla lienee ollut liian suuri vastus jo pienenä isästäni sekä vetäytyvä äiti (joka tarvitsi usein auttajaa) ja rooli kolmilapsisen perheen vanhimpana. Lisäksi ei ollut näppylöitä eikä isompia sairauksia, eli olen pärjännyt omillani ja sitä myöten jäänyt näkymättömäksi.

Itsensä suojeleminen toisten tunteilta
Ehkäisymenetelmänä on peli, jota pelataan ihmissuhteissa jokaisella elämän näyttämöllä eli esim. parisuhteessa ja työelämässä. Tapoja pelata on monenlaisia; manipuloida (=tunteet) eli käyttää valtaa esim. itkemällä tai vihaisuudella, lyödä ja loukata omalla kykenevyydellä toisia, puhumattomuudella ja jyräämällä. Meitä suojelevat myös defenssit (neuroottinen/”normaali”). Kyse on siitä, miten pystyy käsittelemään omaa ahdistusta; tietoinen tai alitajuinen torjunta, tunteen eristäminen siten, että poistaa muistikuvista tunnesisällön, älyllistäminen, unohtaminen, siirtäminen, kieltäminen, huumori, projektio ja regressio, jolloin muistikuva korvaantuu jollain helpommin siedettävällä mielikuvalla. Ns. normaalilla ihmisellä defenssit ovat käytössä joustavasti, kun taas neuroottisella ne ovat jäykemmät, kaavamaisemmat, jolloin ne jo haittaavat arkielämää ja tarvitaan joko koulutusta tai hoitoa. Lisäksi meitä suojelevat itseltä kielletyt tunteet (minullahan ne ovat olleet avuttomuus ja viha). Voi todeta, että kun olemisen laatu laskee, niin tekemisenkin laatu laskee. On tarpeen niin sanotusti ottaa oma happiosuutensa (0/100% -> 50/50%) ja avata tukossa olevat kanavat (viha vihana, kiukku kiukkuna jne). Tavoitteena on tulla kokonaiseksi, järkeväksi ihmiseksi, jolla voi pahimmillaan olla kovia psyykkisiä kipujakin, jotka tulee vain saada loppumaan ne läpikäymällä. Oman happiosuuden ottaminen vuorovaikutussuhteissa on myös tärkeä, ettei jää liitskatuksi seinätapetiksi vaan näkyväksi, tasavertaiseksi kumppaniksi erilaisissa vuorovaikutussuhteissa. Tunteiden kanavia on useita, joten tavoitteeni on itkukanavan kaventaminen ja muiden (esim. viha, suru, pelko, häpeä ja avuttomuus) kanavien avaaminen tai suurentaminen.

Yksipuolinen hyvä suhde itseen ja toisiin, ehdoitta rakastaminen
Tavoitteenani on rakentaa ehdoitta miinus -merkkisestä Merjasta plus -merkkinen, jolloin hyvä elämä on mahdollinen eli olla aina parhaimmillaan. Tämä vaatii itseni kohtaamista tunteen ja järjen kautta sekä toimintaa, eli suostumista omalle elämälle, ns. 3. elämälle (1.elämä = biologinen, 2.elämä = perhe-elämä). Hyvä elämä merkitsee minulle, että arvostan itseäni ja pidän kaikkia ihmisiä ehdoitta ystävinäni. Ihminen sinänsä on arvokas, teot eivät välttämättä. Ns. 3.elämä on mahdollinen vasta kun on selvittänyt suhteensa 2.elämään eli perusperheeseen; isään, äitiin, veljeen ja siskoon.

”Terapeutti” ja harrastelija
”Terapeutti” antaa liiastansa, harrastelija itsestänsä ja ryöstöviljelee eli ottaa toiselta. ”Terapeuttina” vaatii ns. 3.elämän ja mikäli tietää harrastelijana olevansa matkalla (nöyrä) sitä kohti, hyvä niin. Tarinan opetus kumppanina/kehittäjänä/työntekijänä ja myös työnohjaajana toimimiseen on se, että on välttämätöntä nähdä itsensä keskeneräisyys, jolloin nöyryys asioiden, tapahtumien ja ihmisten edessä löytyy ja säilyy. Tarvitaan sekä tietoa että ymmärrystä mihin tietoa käytetään. Käytetäänkö sitä kontrollointiin, pakottamiseen (sinun tai teidän täytyy muuttua) vai kulloinkin tarpeellisten asioiden hoitamiseen. Joskus voi olla hyvä todeta, että nyt tiedän tarpeeksi.

Lisää oppia loppuvuodesta 2020 – Mieli kaataa kehon

Eräänä iltana puoliso kävi kertomassa kesken chat-päivystykseni, että ex-ystäväni kirja on kirjapalkintoehdokkaana. Tunnistin ensin kateuden tunteen, sitten että hieno asia hänelle, mutta harmitus samalla, että nyt hän on jonkin aikaa minulle jälleen näkyvä enkä pysty meidän välisiä asioita pitämään poissa mielestäni. Iltauutisissa sitten näin kaikki kuusi ehdokasta hän siinä joukossa. Outo tilanne sinänsä minulle mutta todella hyvä saavutus häneltä.

Seuraavaksi aamuyöstä noin neljältä nousin ylös pyörimisen ja näläntunteen takia, joten söin pari hedelmää. Olo oli niin paha, että en tahtonut pysyä pystyssä; heikotti, hikoilutti ja hengitys pinnallista, liekö paniikkikohtaus, ainakin ahdistuskohtaus ja siksi piti laittaa hetkeksi kylmälle lattialle makuulle jotten pyörtyisi. Aamulla kahdeksan aikaan edelleen tunteiden myllerrystä (vihaisuus, katkeruus, suru, avuttomuus, hämmennys edelleen mm. miksi meille kävi näin, miksemme voineet enää olla ystäviä), mutta joogahengityksen ym. rauhoittumisen kautta sain jo ajatuksesta kiinni, että tämähän on mielenkiintoinen, konkreettinen erityisherkän trauma, josta on edelleen jäänteitä ja siten käsittely kesken. Aamun sanomalehdessä oli aukeama, jossa nämä kirjapalkintoehdokkaat jälleen olivat, ja kääntöpuolella uuden elokuvan ”Kirjava lintu” esittely. Otin ne talteen, sillä seuraan toki hänen kirjailijaelämäänsä ihan mielenkiinnosta. Olen mm. ostanut hänen ensimmäisen romaaninsa. En toki ole sitä vielä uskaltanut lukea. Lisäksi itselläni on ollut pitkään tekeillä todennäköisesti omakustanteinen kirja, jonka otsikko voinee olla Kirjavat puutarhat (huom! eipä sitä nyt tule, vaan ”puran sumaa” näihin blogeihin). Aamupäivällä olin vielä kyläkahvilassa odotellen pyöräni huollon valmistumista. Jäsensin kahvin ja korvapuustin äärellä näitä edellä olevia mietteitäni ylös leivoslaatikon päälle, koska muuta kirjoitusalustaa ei ollut käytettävissä. Iltapäivä ja ilta menivät vielä uupuneena mutta toisaalta vähitellen toipuen hengittelyn, rentoutumisen ja saunomisen avulla pohtien että ”kyllähän tämä tästä...”.

Otteita kirjasta Ihmisen ymmärtäminen (Kari E. Turunen, 1990, Atena)
- s. 11-13 ”Ihminen liittyy maailmaan monella tavalla, ajattelevana, toimivana, mutta myös – ja nimenomaan tuntevana. Tunteissa ilmenee miten, mikä on suhteemme asioihin ja ihmisiin. Yleisesti ajatellen inhimilliset tunteet ovat keskeinen sielun rakennusaines.”
- s. 39 ”Ihminen kehittyy vain yhteydessä toisiin ihmisiin. Elämään kuuluu siis aivan luonnostaan kehitysahdistus. Sitä mihin olemme kiintyneet, usein huomaamattamme, on aina vaikea jättää. Lopulta joudumme kuitenkin jättämään elämässä kaiken. Kuolema on viimeinen suuri eroaminen ja luopuminen.”
- s. 150- 153 ”Ymmärtäessäni toista minun tulee saada suhde myös asioihin itsessäni; se siis samalla edellyttää prosesseja minussa. Näin usein silloinkin, kun olen ammattiauttaja. Toinen ihminen kehittyy, jos itse kehityn. Ymmärtämisellä näyttäisi olevan myös oma aikataulunsa siten, että se etenee vain siihen mittaan kuin prosesseilla ja yksilön henkisellä kapasiteetilla – molemmin puolin – on mahdollisuuksia edetä. Useinhan ihmissuhteet jähmettyvät jollekin tasolle joksikin aikaa, kunnes taas alkaa uusia, ehkä koetteleviakin prosesseja. Tyypillisesti ihmissuhteet vakioituvat tietylle toteutumisen tasolle ja voi olla, että on olemassa ikään kuin persoonallisuuksien kehittymismahdollisuuksien takaraja, mihin asti he voivat yhdessä yltää.”

Otteita kirjasta Yhdeksän persoonaa työyhteisössä (Lindeman, Valto ja Voutilainen, 1998, WSOY)
- s. 37 – 38 ”Enneagrammin ydinajatuksena on, että kukin ihminen on jo syntyessään saanut kyvyn tai älyn tuntea (tunneäly), ajatella (järkiäly) ja toimia (vaistoäly). Näiden kolmen erilaisen kyvyn – ajattelu, tunne ja vaisto – ympärille muodostuu enneagrammissa kolme erilaista voimavarakeskusta ja kuhunkin keskukseen kuuluu kolme persoonallisuusryhmää. Yhden keskuksen kolmella persoonallisuudella on jokin yhteinen tekijä, joka yhdistää niitä, mutta toisaalta osoittaa myös niiden keskinäisiä eroja. Vaistokeskus (8,9, ja 1) yhteistä liike, aikomus, toteutus ja olemassaolo, tunnekeskus (2=auttaja, jonka olen tunnistanut olevani,3, ja 4) tärkeää yhteys ihmisiin, terveet ihmissuhteet, materiaalisesta maailmasta riippumattomuus ja sielullisuus sekä ajatuskeskus (5,6, ja 7) halu hahmottaa asioita ja tiedostaa sekä todellisuuden ymmärtäminen”.
- s. 51-54 ”Enneagrammin pääpaino on henkilökohtaisen muutoksen ja kasvun prosessissa. Tässä työssä oman persoonallisuusryhmän tunnistaminen on ensimmäinen vaihe. Se luo vankan perustan oman kehittymisen suuntautumiselle kohti todellista itseä. Enneagrammi on ensisijaisesti matka itsetuntemukseen. Tarkoituksena on löytää sopiva työskentelysuhde itsensä kanssa. Tätä kautta opit näkemään asioita myös toisten ihmisten näkökulmasta. Enneagrammi antaakin avaimia ymmärtää ihmisten motivaation suuntien erilaisuutta sekä erilaisten ihmisten positiivisia ja negatiivisia puolia. Ja koska yhteisöt muodostuvat yksilöistä, nämä samat asiat voidaan nähdä myös yhteisöissä.

Merja Leppänen

Sainko hakemani?

Jäsenen blogikirjoitus:

 

Juo yksi, minä tarjoan.


Tuota lausetta kuulen, kun joskus harvoin käyn ravintolassa, ja nythän en ole käynyt pariin vuoteen.
Lopetin alkoholin käytön kokonaan reilut 18 vuotta sitten. Ymmärsin, miten se tuhoaa minua, vie mennessään. Minusta ei tullut viinan vihaajaa, mutta vihaan sitä, miten ihmiset antavat viinalle vallan viedä itseään. Niin tein minäkin. Onneksi, liekö erityisherkkyyttä sekin, krapulani olivat vuosi vuodelta kauheampia. Ja siksi päätin pitää tauon, en lopettaa. Nyt voin sanoa, että lopetin. Ja se on ollut yksi elämäni parhaita päätöksiä.


Jälkeenpäin olen miettinyt syitä hallitsemattomaan juomiseeni. En osannut lähteä yhdelle, tai ottaa kotona muutamaa. Join aina humalaan saakka, vahvaan humalaan. Mitä sillä etsin? Rohkaisua, voimaa, ihmisten hyväksyntää? Ehkä.
Kun päätin pitää tauon juomiselle, mietin, mihin tarvitsen alkoholin tuomaa oloa. Hetken hauskuutta, mutta myös itkua, riitaa, pettämistä, muistamattomuuden tuomaa häpeää. Moraalista krapulaa ruumiillisen krapulan ohella. Se saattoi kestää päiviä, viikkoja.


Minä yritin kuulua johonkin. Yritin olla samanlainen, hyväksytty, ihailtukin. Ja rehellisesti, viina toi sitä kaikkea, kaikkea sitä sai siinä viinan huuruisessa seurassa, jossa aikani vietin. Sen ajan ystävyys-ja tuttavuus suhteeni perustui paljolti alkoholin käytön ympäröimään ja ihailemaan kulttuuriin. Minä olin siihen selvänä liian herkkä, haavoittuva, erilainen ja helposti rikottavissa. Humalassa en, ainakin luulin niin.


Se, miten raittius on muuttanut minua ihmisenä, on ihmeellistä. Minussa elää rohkeus, jota en ymmärtänyt edes omistavani. Jos menen ravintolaan ystävieni kanssa, minä olen ensimmäinen, joka tarttuu mikrofoniin ja ulvoo kurkku kipeänä karaokea. Minä tanssin paljain jaloin vaikka aamuyöhön. Samalla ne ystäväni juovat, ja hakevat rohkaisua siihen. Ja ihmettelevät, miten minä uskallan, miten minä kehtaan selvinpäin.
Hyvin minä kehtaan.
Ei minusta viinan vihaajaa tullut, mutta kyllä humalainen ihminen on loppujen lopuksi säälittävä, surkea ja välillä jopa kuvottava näky. Erityisesti silloin, kun hän itse ajattelee olevansa parhaimmillaan.


Aivan, kuten minäkin olin.
En ollut alkoholisti. Työni hoidin, kotini, ja kaiken muun, säntillisesti.
Itseni vain unohdin, ja sen, että vierelläni oli ihminen, joka ei juonut, joka välitti, ja joka kesti kestämätöntäkin.
Eromme tuli aivan muista syistä, mutta se on aivan eri tarina.


Nimimerkki Elmeri