Yksi kysymys...

Jäsenen blogikirjoitus:

Kysyit multa: ”Rakastatko sun elämää?”

Jos vaan olisit tiennyt, miten tämä asia tulee pyörimään mun ajatuksissani. Kukaan ei ole ikinä aikaisemmin kysynyt. Nyt tämä elämänlaajuinen kysymys onkin valloittanut minut joka ilta, kun pääni koskettaa tyynyä ja suljen silmäni.

Jos rakkaus koostuu kaikesta ihanasta ja lämpimästä, positiivisten tunteiden pallukasta, olisiko sen vastakohta kylmä ja tyhjä negatiivisuuden kuutio? Sen tunteen mä nimittäin tiedän. Mä tiedän, miltä tuntuu tyhjyys. Elämä kuin hylätty autiomaa, vailla mitään merkitystä. Tiedän tunteen, kun haluaa päästä irti kaikesta. Tiedän miltä tuntuu, kun ei osaa rakastaa eikä ottaa vastaan rakkautta. Ja tiedän myös, kuinka pitkä matka on sieltä pohjattomasta tyhjyydestä ihmisten keskelle. Askel kerrallaan rakentaa luottamusta. Etsiä merkitystä ja elämän halua. Ymmärtää, tunnustella ja hyväksyä. Pikkuhiljaa oppia, että omaan itseen voi luottaa. Oppia olemaan kiitollinen. Oppia luottamaan ajatukseen, että elämä kantaa.

Tänään tyhjyyttä ei ole. On iloa. On elämänhalua. Olen saanut rakkautta, löytänyt sitä itsessäni ja antanut. Tuntenut hetkiä, ihastunut ja inhonnut. Aistinut olotiloja ympärilläni, tuttujen ja tuntemattomien ihmisten iloa, väsymystä, pelkoja sekä intohimoja. Olen käynyt töissä ja kaupassa, välillä muuallakin. Olen nauttinut auringon tuoksusta ja onnistumisen hetkistä, ihmetellyt luonnon ihania värikylpyjä ja rakastanut arjen sujuvia hetkiä. Ongelmia olen kohdannut ja niille etsinyt ratkaisuja. Väsähtänyt, levännyt, jatkanut.

Olen etsinyt elämäni merkitystä sekä listannut sen, mistä tunnen olevani kiitollinen. Uskon, että osaan luetella kaiken, mitä rakastan elämässäni. Mutta voinko yhdellä tunnesanalla määritellä koko elämän?

Jos sanon että rakastan, olenko sitten avannut minun sieluni? Olenko sitten kertonut sinulle sisimmän salaisuuteni? Olenko sitten haavoitettavissa?

Suljen silmät ja tunnustelen…

Olen olemassa. Olen ja luotan. Koska elämä kantaa. Elämä kantaa rakkaudella. Ja minä rakastan mun elämää…

Cathy

Voi itku...

Jäsenen blogikirjoitus:

On se tuo erityisherkkyys kyllä oma taiteen laji. Pitää itsekin välillä pysähtyä miettimään, miten sitä voi olla semmoisessa ikuisessa myllerryksessä, kun joku aisti, anteeksi karski kielenkäyttö, mutta suoraan sanoen, vetää överit. Muutama esimerkki:


1. Katson telkkaria. Oikeastaan sama, mitä sieltä tulee. Jokatapauksessa siltä tulee jotain, joka saa itkemään: vaikkapa palkintojen jako urheilukisoissa, tanssivat parit ja tanssista annetut pisteet, uutiset, joissa kerrotaan Syyrian pakolaisista. Saa siinä yrittää peittää kyyneleitään kun mies on viidentoista vuoden aikana oppinut, mikä hikoiluttaa rouvan silmiä. En jaksa enää loukkaantua siitä naurun remakasta, kun se naurattaa jo itseänikin. Sen itkun jälkeen siis.


2. Kävelen pakkasessa. Vaatetus on asianmukainen, mutta viima menee villalapasten läpi, ja sormia paleltaa. Matkaa on vielä reilu kilometri, kävely on tehnyt hyvää ja mieli on levollinen. Mutta se tunne käsissä! Joo, tiedän. Ei pieni palelu tunnu missään. Mutta kun tuntuu! Miljoona pientä piikkiä puree ihoa, ja kyyneleet tulevat silmiin. Oikeastaan itkettä ihan hirveästi. Aika outoa: on hyvä olo, mutta se piikikäs tunne saa itkun tulemaan. Vaikea selittää. Nyt vain itkettää, eikä siinä järkipuhe auta. Käy kipeää, on hyvä olo, itkettää. Niin se vain on.


3. Opiskeluaikana tutustumme aistihuoneeseen. En tiedä mitä odottaa, kun joku luokkatoveri avaa oven. Kaikki on vitivalkoista ja kaunista, mutta minua pyörryttää ja oksettaa. Muut ovat hämillään. Sanon, että en voi tulla huoneeseen, en senkään uhalla, että paikka kiinnostaa. Opettaja ohjaa minut säkkituoliin lepäämään. Oksettava olo kuristaa kurkussa ja päässä pyörii. Se on ensimmäisiä kertoja, kun joku ulkopuolinen sanoo minulle, että on mahdollista, että olet erityisherkkä. Todella herkkä, ajattelen itse. Joku kaunis ja houkutteleva voi tehdä näin huonon olon! Vaikka en ole tehnyt mitään ruumiillisesti rasittavaa sinä päivänä, tunnen oloni täysin voimattomaksi. Nukahdankin siihen säkkituoliin. Aivan ihmeellisen outoa. Semmoista se on.


4. Juhlin ystävieni kanssa loman alkua. Menemme ravintolaan, ja tässä vaiheessa mainitsen, että en käytä lainkaan alkoholia. Juttelemme, tanssimme ja pidämme hauskaa. Joku keksii, että lauletaan karaokea. Innostun asiasta, ja olen lavalla ensimmäisenä. Ajattelen laulaa Carolan tunnetuksi tekemän laulun "Penkki, puu ja puistotie". Ajattelen, niin. Työtä teettää pysyä kasassa, itkettää niin. Jokainen sana koskee ja saa sydämen väpättämään. Kaunis laulu, liian kaunis. Seuraavalla kerralla mietin tarkkaan, mitä pystyn laulamaan. Mutta tätä kappaletta en enää valitse.


5. Palaan aikaan, kun tapasin mieheni kanssa ensimmäisiä kertoja. Rakastuin häneen ensi kohtaamisella. Rakastuin palavasti, ja olin jo silloin varma, että tämä mies on joskus aviomieheni. Kun hän halasi minua, tai kun istuimme autossa, minä ja tuo ujo mies, ja pidimme toisiamme kädestä kiinni, minä sain sähköiskuja. Kyllä, hänen kosketuksensa oli minulle kuin sähköä. Sitä ei voi selittää, se täytyy tuntea. Rakastan kaikenlaista fyysista kosketusta: hiusten silittelyä, kädestä kiinni pitämistä, selän rapsutusta. Mutta tuon miehen kosketus oli jotain muuta. Ja se on sitä yhä. Aivan kuin iho olisi jotenkin auki sille tutulle kosketukselle. En tiedä, kuuluuko se tunne rakastumiseen, vai erityisherkkyyteen. Ehkä molempiin?


6. Lomailimme mieheni kanssa Indonesiassa. Vietimme aikaa pienessä kylässä, jonne ei ollut edes autotietä, viimeisen vajaan kilometrin kävelimme vaihtelevassa maastossa. Kylässä sähkökatkokset olivat yleisiä. Yhtenä iltana makoilimme riippukeinuissa, kun sähköt katkesivat. Oli pilkkopimeää, vain voimakas joen kohina ja lintujen äänet kuuluivat. Yhtä äkkiä joen päällä välkkyi pieniä valoja, pieniä tähden kaltaisia välähdyksiä. Tulikärpäsiä! Se näky oli yksi kauneimmista näyistä, joita olen koskaan nähnyt. Kyyneleet tulivat silmiini. Itketti se kauneus. Ajattelin, miten onnekas olen, että saan nähdä jotain tälläista. Kyyneleiden samentamin silmin ihailin tuota näkyä, jonka muistan vielä vuosienkin jälkeen. Että sain tässä elämässä nähdä sen kauneuden. Ehkä ilman kyyneleitä se olisi näkynyt selvemmin, mutta.....Siinä hetkessä koin kyllä aivan suunnatonta onnea elämän kauneudesta. Siitä, että saan elämästä irti niin paljon, kaikilla aisteilla.



Nimimerkki 'Elmeri'

Omaa aikaa

Jäsenen blogikirjoitus:

Moni erityisherkkä tuntuu nauttivan omasta, yksin itsensä kanssa vietetystä ajasta ja tarvitsevansa sitä erityisesti silloin, kun elämä on kiireistä ja tarvittaisiin enemmän aikaa palautumiseen ja rauhoittumiseen. Ei sitä ikuisesti jaksa niin, että päivästä toiseen on aikataulutettava elämänsä ja aikaa omille ajatuksille ei meinaa löytyä mistään.










Mahdollisuudesta omaan aikaan kannattaakin huolehtia ja omia hetkiä pitää vaalia. Rauha ja itsekseen olo tuntuvat ihanilta ajatuksilta erityisesti näin syksyllä – kuvitelma käpertymisestä omaan kotiin ja kynttilän valoon tai teekupin äärelle tuovat lämpöä jo pelkästää ajatuksina. Oma aika voi tarkoittaa eri asioita eri ihmisille. Se voi olla jollekin liikunnan harrastamista, kirjan lukemista tai viihdyttävän televisio-ohjelman katsomista – mitä tahansa, mikä rentouttaa! Itse lasken omaksi ajaksi myös sen, kun asettaudun sängylle makaamaan ja soitan pitkän puhelun ystävälle.








Kun päivä on stressaava, kiireinen ja täynnä hälinää, eikä mahdollisuutta omaan aikaan välttämättä ole, kannattaa yrittää pitää mieli rauhallisena. Maisemien katsominen bussin ikkunasta ajattelematta mitään, muutama oikein syvä hengitys stressaavan tehtävän aikana tai helpotuksen huokaus hetkenä, jona tajuaa seuraavan vapaapäivän tai –illan lähestyvän. Pieniä omia hetkiä saa päiviinsä, kun niihin keskittyy.

Itse olen oivaltanut, että omaa aikaa minulle ovat hetket, joina en oikeastaan ajattele mitään. Sellaiset hetket näyttävät olevan tuiki tärkeitä oman hyvinvointini kannalta. Hikinen bodypump-tunti musiikin pauhatessa, kuvakollaasikorttien tekeminen podcastia kuunnellessa tai lehden lukeminen. Kokoillan elokuva, lämmin suihku tai tanssiminen – hetket, joissa mieli vaeltaa siellä sun täällä, mutta rationaalisia ajatuksia ei oikeastaan tule. Tai jos tulee, niin huomaan olevani niin rentoutunut, että en älyä ajattelevani oikeastaan mitään. Sellaisia rentoja hetkiä.

Anna

Syvempi rentoutus - kohti mielen vapautta

Jäsenen blogikirjoitus:

Osallistuin viikottaiseen rentouttavaan joogaan ja oltiin ajallisesti siinä vaiheessa prosessia, että ohjaaja ohjasi meidät ns. syvempään rentoutuksen tilaan. Siinä meidän tuli löytää itselle jatkoon positiivinen tavoite. Olin löytävinäni suunnan olla taas se vapaa, hyvinvoiva tyttö, joka olin syntyessäni. Sitä kohti siis matkaan päivästä päivään, viikosta viikkoon.

Havaintoja elämänkaarestani

Mikäli elän 100 vuotiaaksi, voin jakaa luvun viiteen 20-vuoden jaksoon ja jaksojen sisällä tutkiskella elämän käännekohtia, siirtymäriittejä joilla on erityistä merkitystä ainakin itselle. Ensimmäisten 20-vuoden aikana näitä siirtymiä ovat mm. syntymäni vuonna 1955, kansakoulun aloittaminen 1962, ylioppilaaksi pääseminen 1973 ja ensimmäinen avioliitto 1975. Toisen 20-vuotiskauden aikana vuonna 1978 yo-merkonomiksi valmistuminen sekä 1980-luvulla omien lapsien syntyminen. Kolmannella jaksolla avioero 1997 ja uudelleen avioituminen 2003 sekä amk-tutkinto 2002 ja 2007 yamk-tutkinto. Neljännellä jaksolla olen kerinnyt jo tulla tuplamummiksi 2015 ja 2017, sairastanut suolistosyövän vuonna 2016 ja tervehtynyt siitä sekä jäänyt 2018 eläkkeelle. Nyt haaveena on nauttia olemassaolon vapaudesta, sillä sellaiseen ylellisyyteen ei aiemmissa jaksoissa ole ollut ”varaa” tai mahdollisuutta. Ans kattoon päädynkö myös viidennelle jaksolle vuoden 2035 jälkeen...

Yli 40- vuoden työrupeaman kolme työuraa sijoittuvat ensimmäiselle, toiselle ja kolmannelle jaksolle; lähes 30-vuotta pankkisektorilla erilaisissa tehtävissä, joista 12 vuotta henkilöstön kehittäjänä. Järjestösektorilla kuusi vuotta toimistopäällikkönä ja lopulta opetusalalla ammatillisena opettajana kahdeksan vuotta. Järjestösektorilta sain aikanaan potkut ”tuotannollisiin ja taloudellisiin seikkoihin” vedoten ja olin siinä yhteydessä parisen kuukautta työttömänä. Edellä mainitut, aika usein vaativiksi ja jopa rankoiksi kokemani työrupeamat ovat näin jälkeenpäin ajateltuna arvokkaita kokemuksia opin kannalta. Yleisesti voinen sanoa, että mikään työsuhde ei ole ollut helppo itselleni eikä varmaan muillekaan. Ehkä seesteisin ja parhaaksi kokemani työsuhde oli kuitenkin viimeinen eli ammatillinen opettajuus, jossa sain kokea olevani hyväksytty ja tehdä merkityksellistä työtä. Tosin loppuaikana oppilaitoselämäkin muuttui ammatillisen koulutuksen reformin ja organisaatiomuutoksien takia perin haastavaksi. Onneksi pääsin ajoissa pois, vanhuseläkkeelle.

Olen säästänyt muiston erään noin puolen vuoden valmennusprosessin lopusta vuodelta 2012, jossa minulle muiden antama palaute ”selkäpaperille” kuului näin; syvällinen, ajatteleva, symppis, rauhallinen, olet todella älykäs ja tuot aina mielenkiintoisia pointteja, mukava tapaus, analysoiva, idearikas, oikeudenmukainen, ammattitaitoisen pirteä, oli hauska tutustua, mukava, ihastuttava ihminen. Edellinen on hämmentävää luettavaa, kun itse muistan ja muistelen enemmänkin miten olisin parempi ja pystyvämpi ihminen mm. ihmissuhteissani ja kaikessa mitä teen ja miten olen sekä miten elän elämääni. Ympäristöstä saamani palaute on aika usein elämäni varrella ollut vähintäänkin harmaan sävyistä, jopa ”murhaavaa”. Esimerkkinä vaikka tunneterroristi, uhriutuva, perskärpänen (riippuvainen), kompleksinen, pitäisi olla pätevämpi, ressukka, väritön, vapaamatkustaja. Uskokoon ken tahtoo, kyse on samasta ihmisestä, minun tarinastani... Oma arvioni itsestäni on mm. tyypillisesti provosoituminen, valikoituminen syntipukiksi, tuen hakeminen luotettavalta kollegalta tai ammattiauttajalta – toki myös vuorostaan tarjoan mielelläni apua tarvitsevalle. Olen ilmeisen erityisherkkä ja auttajapersoona (enneagrammi persoonallisyystyyleissä 2), jonka tässä ajassa on haastavaa elää sekä itsensä että muiden, etenkin autoritääristen henkilöiden, kanssa. Lena Andersson ilmaisee kirjassaan Enpä usko osuvasti, että ”vain niitä nöyryytetään, jotka suostuvat siihen”.

Mistä huomaan olevani vapaa?

Nostan esiin psykologian tohtorin Sylvi-Sanni Mannisen (1914-2009) Päivilän Sanktuari, Liperi (Sylvia Honkavaaran) julkaisun muutaman itselleni tärkeän maininnan:

• inhimillisen kokemuksen keskiö, elämän ydin, jolloin vaara joutua itse tulen kärveltämäksi
• auktoriteettien kyseenalaistaminen
• ehdoton oman tien seuraamisen tarve ja omaehtoisen vapauden rakkaus
• ”uusi ihmistyyppi, erityisen (yli)herkkä ihmislaji, joka on liian usein syyttä musertunut lajitoveriensa kyynärpäihin, peukalon alle tai jalkoihin”
• tunne-elämän syvällisyys
• muotoon tai väriin reagoiva – taiteellista lahjakkuutta
• yksilöllinen havainnon rakenne, yksilön herkkyys
• ihminen on kuin suuri puu, johon kasvaa kehityksen myötä yhä uusia oksia
• luonnon puolustaminen, puiden vahingoittamisesta kärsii myös ihmiset, koska näkymätön henkinen yhteys taustalla.

On tärkeää tunnistaa ja tunnustaa mielen hyvinvoinnin merkitys mielen terveydelle ja vapaudelle. Taustalla on omat vahvuudet ja voimavarat sekä elämänkokemukset ja mielentila jossa voin olla oma itseni. Vapaata mieltäni voin vaalia mm. rakkaudella, ilolla, armollisuudella, avuliaisuudella ja luotettavuudella.

Mistä huomaan olevani hyvinvoiva?

Toiseksi nostan esiin Janna Satrin Sisäinen lepatus, Herkän ihmisen tietokirja, Viisas Elämä, 2014 kirjasta muutamia ajatuksia:

• herkkyys voimavarana, vrt. metafora astiasta joka täyttyy muita nopeammin (usempi hana)
• herkkyys on sekä siunaus että kirous mutta usein hitaasti kehittyvää sisäistä vahvuutta ja kasvua
• herkkä kierrättää havaintonsa oman sisimpänsä kautta, jolloin ympäristö saattaa kokea hänet subjektiiviseksi (ajatus, tunne ja vaisto/keho)/uhriksi tai lapselliseksi → herkkyys loukkaantua, syvä sisäinen haavoittuvuus ja itkuherkkyys
• voimakasta tunnetta tai loukatuksi tulemisen kokemusta voi olla mahdotonta ilmaista sanoin ja monet käsittelevat tunteitaan ensin pitkään hiljaa sisällään ja vasta sitten puhumalla tai jonkin luovan tekemisen kautta
• herkälle on usein vierasta puolustaa itseään toisen kiusatessa, hän on herkkä syyllistymään
• alttius ympäristön vaikutuksille ja siten myös mielenterveyden häiriöille (noin puolet mielenterveyspotilaista on herkkiä) ja riippuvuuksille
• keskimääräistä muita heikompi itsetunto erilaisuuden kokemusten takia
• herkkyyden tunnistaminen antaa avaimet tulkita omaa elämää ja tapahtumia siinä uudesta näkökulmasta, esim. häpeä muuttuu ymmärrykseksi.

Rentoutuneessa olotilassa herkkyys on parhaimmillaan. Elän tässä ja nyt, hyväksyvän tietoisesti läsnäollen omassa kehossani. Otan oman tilan, teen itselleni sopivia asioita (vältän kuormittumista) ja tapaan ihmisiä joita todella haluan tavata. Osaan tarvittaessa sanoa ”ei”, sekä pidän etäällä sellaiset asiat ja ihmiset tai kokonaan suljen pois, jotka eivät ole hyväksi hyvinvoinnilleni. Toisaalta kun huomioin itsen, huomioin myös toiset, olen ns. terveesti itsekäs. Tällöin en laiminlyö itseäni enkä myöskään huomioi vai itseäni.

Merja Leppänen

Sanoista

Jäsenen blogikirjoitus:

Minua on rakastettu sanoilla, minuun on luotettu sanoilla, minut on rikottu sanoilla. Mutta minut on myös saatu ehyeksi sanoilla.

Ajatteletko koskaan, millainen merkitys sanoilla on? Minä ajattelen. Oikeastaan aina, kauniiden sanojen kohdalla, jokapäiväisten sanojen kohdalla, jopa ulkomaan kielillä sanottujen sanojen kohdalla. Mitä kaikkea sanat saavatkaan aikaan.

Teen viikonloppuisin työtä, joka herkistää jokaisen, minut moninkertaisesti. Siinä työssä ollaan tekemisissä kuoleman kanssa, kuolleiden kanssa. Ja heitä kaipaavien elävien. Herkän on hyvä olla sellaisessa työssä. Siellä on lupa itkeä. Koskea. Halata. Sanoa niitä sanoja. Tai olla hiljaa.

Tapasin tuossa työssä lyhyessä, ohimenevässä hetkessä ihmisen, jota en ollut ennen tavannut. Hän pysähtyi ihailemaan koruani: riipusta, jossa on enkelin kuva. Juttelimme ensin tuosta korusta. Sitten siitä, miten olin hakeutunut tähän työhön, ja mitä se merkitsi minulle. Ihminen, jota en tuntenut, katsoi minua, ja sanoi: "Olet oikealla paikalla, sinä teet työtä sydämellä". Kiitin kauniista sanoista. Liikutuin. Nämä sanat merkitsivät, merkitsevät yhä, hyvin paljon.

Mietin näitä sanoja ja kohtaamaani ihmistä viikon. Oikein sydämessä läikähti, kun ajattelin niiden sanojaa: minulle outoa ihmistä, mutta silti niin tuttua, joka näki minut sellaisena kuin minä siinä työssä olen - sydämellä tekevänä. Kyllä se itkettikin, kosketti. Elämäni aikana olen kokenut monen monta työyhteisöä, ollut hyvä työkaveri, tsemppari, ilopilleri, kannustaja, opastaja, mutta myös työpaikkakiusattu.

Halusin muistaa tuota ihmistä, halusin hänelle sitä enkelin siipien suojaa ja kauniin muiston tuosta hetkestä. Outoa ihmistä, josta tuli sanojen myötä niin tärkeä. Ostin hänelle riipuksen, jossa on suojelusenkelin kuva. Suojelusenkelin, joka suojelee sillalla kulkevia lapsia.

Muistan nuo sanat varmasti lopun ikäni. Tiedän sen, koska muistan myös niitä pahoja sanoja, joita sain osakseni vuosia sitten kiusattuna. Sanojen merkitys on suuri. Ja minulle, erityisherkälle, ne ovat kuin helliä halauksia tai silkinpehmeitä silityksiä. Mutta myös viiltäviä kuin veitsen terä, tai kolhaisevia, mustelmia tekeviä.

On ihana tuntea itsessään, miltä sanat tuntuvat. Ne kauniit sanat, ja tavallisetkin sanat. Ja ikävätkin. Kaikki ne, ja paljon muuta, on tehnyt minusta tämän naisen.

Silloin, kun haluan oikein herkistellä, kuunnella sanoja, tuntea niitä kehossani, laitan levyltä soimaan jotain kaunista musiikkia. Ja ihmettelen, miten joku onkaan osannut sanoa jotain niin tunteikasta, että voisin itkeä vollottaa vaikka tuntikausia. Miten joku osaa laittaa sanoja niin hienoon järjestykseen, että niistä tulee yhteensä jotain niin kaunista, että se saa koko kehoni reagoimaan?

Niin se vain on, kun on herkkä. Erityisen herkkä.

Nimimerkki 'Elmeri'