Blogiuusinta: Erityisherkän miehen elämää

Minulla oli lapsuudessa todella hyvä kaveri naapurissa. Pientä säätöähän siinä oli, koska hän oli veljiensä kanssa nahistelunhaluinen. Erään tällaisen episodin jälkeen isäni sanoi, että seuraavalla kerralla minun pitää alkaa tappelu ja antaa takaisin. Kun seuraava kerta tuli, hän pakotti aloittamaan tappelun. Kävelin kaveriani kohti, mutta luovutin, koska en halunnut tapella enkä siihen pystynyt. Isäni ei paljoa sanonut, mutta kaikesta näki, että hän oli hyvin pettynyt minuun.

Sellaista se on erityisherkän pojan elämä kohti aikuisuutta ja miehenä olemista. Koskaan ei ole sitä, mitä pitäisi olla. 

Suurimmat odotukset miehenä olemisesta ja miestapaisuudesta ovat tietysti korvien välissä. Mutta erityisherkkinä olemme virittyneet huomioimaan ympäristömme odotuksia, arvoja ja reaktioita. Siksi taipaleeni miehen elämisen polulla on sisältänyt epävarmuutta ja sen aistimista, miten toiset ovat enemmän miehiä tai jotenkin oikealla tavalla sitä.

Minulle on kuitenkin käynyt aika hyvin miehenä. Tämä siksi, että nykyisellä tietämyksellä olen läpi elämän ollut hyvin, hyvin elämyshakuinen ja jonkin siivun verran myös ekstrovertti. Siksi en ole ollut ”uloslyöty”, vaan orientoitunut osittain yksittäisiin kavereihin ja varsinkin sukupuolirajat ylittäviin yhteisöllisyyksiin. Samalla olen kuitenkin tarvinnut oman tilan, rauhan, itsekseni olon. Tämän muistan hahmottuneen jo yhdeksän vuotiaasta lähtien. En ole koskaan ollut kiinteissä kaveriporukoissa pyörijä. Ajoin joskus isonveljeni mopolla. Mutta siihen se sitten jäi. Miksi siitä olisi pitänyt tehdä elämän ydin ja kaveriuksien sidos? Juuri katsomani Dome Karukosken ”Tolkien”-elokuvan ydin on neljän pojan kaveruus kohti aikuisuutta. Sitä fiktiota oli kiva katsella ja sehän on monen pojan ja miehen todellisuutta, mutta ei minulla. 

Tom Falkenstein mainiossa kirjassa miesten erityisherkkyydestä hänen haastattelemansa miehet tuovat esille tuon saman, etteivät he ole viihtyneet miesten kaveriporukoissa. Toiseksi he kertovat sen, että heidän on helpompi keskustella ja muodostaa ystävyyksiä naisten kanssa. Varhaisaikuisuuden jälkeen aloin tätä itsekin tunnistaa. Että todella hyvät ja antoisat keskustelut ja yhteydet muodostuivat naisten kanssa. Useimpien miesten kanssa se jäi pinnalliselle tasolle. Samalla aloin syyllistää itseäni, koska oikeat miehet viihtyvät toisten miesten kanssa. Elämä tietysti vie eteenpäin, ja rikkautena ovat ystävyydet erityisherkkien miesten kanssa. 

Parikymmentä vuotta sitten löysin kriittisen miestutkimuksen ja minusta tuli miestutkimustutkija aina väitöskirjaan saakka. Tuohon elämänvaiheeseen liittyi pitkän parisuhteen päättyminen sekä elämässään hyvin toiminnallisen ja ulospäinsuuntautuneen isäni moniosioinen sairastuminen eläkevuosiensa alkaessa. Ymmärrän, että noista oman elämän jäsentämisen tarpeista alkoi miesten tutkiminen samalla tutkimusmatkana itseen. Erityisherkkyyteen liittyy kykymme tehdä havaintoja sosiaalisesta todellisuudesta. Olen mestari havainnoimaan miestapaisuuksia, eli miten miehet käyttäytyvät, mikä on heidän kehonsa viesti tai miten he puhuvat. Samalla olen oman olemiseni autoetnografi: tutkin itseäni sukupuolittuneessa todellisuudessa.

Matkani erityisherkkänä miehenä on sisältänyt hyvin paljon kehollisuuden tunnistamista. Joogaa olen tehnyt parikymmentä vuotta todeten, että vuodesta toiseen sukupuolen mukaista harvinaisuutta edustan. Olen kouluttautunut mindfulness-ohjaajaksi ja uusi harrastukseni on tanssimeditaatio. Nautin lavatanssimisesta rakastaen ruotsalaista bugg-tanssityyliä. Minun extreme on laskettelu: olenhan elämyshakuinen, ja tuollainen riskillisyys on koukuttavaa. Kaikkia noita harrastuksiani yhdistää siis selkeä kehollisuuden kokemus. Kehollisuus tässä siksi, että tällainen minä olen: oman erityisherkkyyteni kiteyttänyt, miehenä sellaisena.

Hannu Sirkkilä

Valmentamo Portti

HSP Suomi ry:llä on jo toista vuotta miesten ryhmät Oulussa ja Helsingissä. Toisten erityisherkkien miesten kanssa puhuminen koetaan ryhmissä tärkeäksi.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran tässä blogissa vuonna 2019.

Blogisarjan muut kirjoitukset: 

Erityisherkät miehet kaapista ulos!

I'm a highly sensitive man and I'm proud of it.

Koulukiusaaminen herkän silmin

Kuka määrittää mikä on koulukiusaamista? Miten erityisherkkä reagoi toisen sanallisiin heittoihin?

Tämä on kokemukseni koulumaailman tilanteista erityisherkän näkökulmasta. Minä en ole kokenut fyysistä koulukiusaamista, mutta koen, että erityisherkkää voi satuttaa jopa enemmän sanallinen  kiusaaminen. 

Se kuinka paljon kiusataan kouluaikana ja miten sen jokainen kokee omalla kohdalla, on henkilökohtainen kokemus. Jokainen erityisherkkä on omalla tavallaan herkkä, vaikka samoja piirteitä onkin, niin se miten kokee jonkin tilanteen on riippuvainen aiemmista kokemuksista.

Olen ollut jollain tasolla tietoinen herkkyydestä jo noin 8- tai 9-vuotiaana. Niihin aikoihin myös luokkakoko muuttui suuremmaksi ja aloin huomioimaan sanallista nälvintää sekä ikävän kuuloisia kommentteja, jotka otin hyvin henkilökohtaisesti. 

Yksi esimerkki: meidän perheeseen tuli koiranpentu, joka oli rodultaan Tiibetinspanieli. Luokassa piti uudelle opettajalle kertoa jokaisen vuorollaan jotain itsestä. Jännitin tilannetta hurjan paljon. Kun vuoro tuli kohdalleni sanoin nimeni ja että meillä on koira. Opettaja kysyi kauhukseni minkä rotuinen. Jännittyneenä sanoin Tiibetielinspanieli. Tästä luokkalaiset alkoivat nauramaan ja minä  punastuin häpeissäni.

Tästä alkoi lisää jännittäminen esiintyessä ja olin aina aivan punainen esiintymistilanteessa. Monen esitystilanteen jälkeen kuulin kommentteja paloautoista ym. 

Välitunneilla saattoi olla jotain nokkelia kommentteja joihinkin ihan pieniinkin asioihin. Jos en heti osannut pitää ns.puoltani omalla kommentilla (usein en), oli silmien pyörittelyä tai katseiden vaihtoa. Näin aikuisena ajattelen, että tilanteissa nokkelimmat ovat kokeilleet saisivatko minut taas sanomaan jotain heidän väärää ja typerää. 

Liikuntatuntien joukkue valinnoissa olin yleensä viimeisten valittujen joukossa (vaikka olin liikunnallinen ja yritin aina parhaani), jonka koin voimakkaasti ulkopuolisuuden tunteena ja sellaisena etten ole riittävä.

Ammattikoulussa punastuin edelleen kaikkien esiintymistilanteiden yhteydessä ja “kaverina” oleva henkilö lähti mukaan paloauto-kommentointiin. Kyse siis jo aikuisista ihmisistä. 

Eräänä päivänä päätin ennen yhtä esitystä, että “nyt riittää tämä punastelu!”. Esitys meni hyvin ja päättäväisyyteni vuoksi en punastunut. Tunsin ylpeyttä itseäni kohtaan esityksen päättyessä. Kun pääsin takaisin paikalleni istumaan, tämä “kaveri” kommentoi: hei, mitä ihmettä, miksi sinä et nyt punastunut? 

Tämä aiheutti vihan tunnetta ja sitä tunnetta, että tein niin tai näin, olen aina vääränlainen. Ja kyllähän siinä kohtaa taas punastuin.

Kun tauolla en sitten puhunut tälle “kaverille”, hän kysyi mikä sinulla on?
Uskalsin vastata: tuo mitä sinä kommentoit punastumisesta tuntui minusta tosi pahalta. Hän oli hetken hämmästynyt, mutta pyysi aidosti anteeksi ja sanoi, ettei ollut koskaan ajatellut, että oli loukannut.

Minulle tuo hetki oli kuitenkin käänteentekevä siinä suhteessa, että ymmärsin pystyväni pitää puoliani ja tarvittaessa pystyin olemaan riittävän rohkea. 

Aikuisena jälkikäteen tarkastellessa koulussa tapahtuneita tilanteita, olisin kaivannut kannustavia sanoja. Sitä, että joku olisi sanonut ettei hän, joka noin sanoi luultavasti ymmärrä mitä kaikkea sinä kuulit hänen sanovan. Erityisherkkä tulkitsee sanomattomat sanat sanojen välistä sekä eleet ja ilmeet. Ne eivät välttämättä ole oikeaa tulkintaa ja toisaalta siinä voi olla paljon toisen ajattelemattomuutta sekä huolettomuutta.

Väitän, että luokkatovereiltani kysyttäessä he sanoisivat, että meidän luokalla ei ole ollut koulukiusaamista, mutta minun kokemus on eri. Jokaisen kokemus on kuitenkin arvokas ja oikea, sitä ei voi koskaan vähätellä. Nykypäivänä pystyn kuitenkin näkemään, että se on osa minun elämäntarinaa. Se mihin koulukiusaaminen on vaikuttanut, niin ainakin kaikki sosiaaliset tilanteet ja niissä äänessä oleminen. Olen mieluummin ollut tarkkailijana ja hiljaa, seurannut toisten keskustelua.

Haluan kannustaa jokaista joka omalla kohdalla tuntee olevansa jossain tilanteessa kiusattu, että kaikki itsensä opettelu ja tunteiden tunnistaminen tuo itseä poispäin kiusaamisen aiheuttamasta tuskasta. Jos tunteiden käsittely tuntuu raskaalta, ei yksin kannata jäädä, jostain löytyy kyllä joku, joka kuuntelee. Omaa lähipiiriä voi myös tarkastella uudelleen, löytyykö sieltä joku ystävällinen ja aito ihminen, joka voisi olla sinulle läheisempi ystävä?

-oman voiman ja vahvuuksien etsijä-