Sinussa on valo, joka syntyy herkkyydestä

 

Sinussa on valo, joka syntyy herkkyydestä

Olen herkkä ~ en viallinen.

 

Olen herkkä ~ en liikaa.

 

Olen herkkä ~ eikä minun tarvitse muuttua.

 

Herkkyys on minussa, herkkyys asuu sielussani.

 

Herkkyys saa minut kukoistamaan, puhkeamaan kukkaan, 

loistamaan kirkkainta valoani.

 

Herkkyys on voimavarani, enkä enää halua päästä siitä eroon. 

Toisin kuin joskus ajattelin.

Mutta mitä olisin ilman herkkyyttäni?

Mitä olisi maailma ilman herkkyyttä?

 

Me herkät olemme tietoisia, näemme, kuulemme ja tunnemme.

 

Näemme asioita, joiden ohi toiset juoksevat.

Pysähdymme, kun muut kävelevät ohi.

 

Aistimme elämää vahvasti ja väkevästi 

 

Ja sen takia, herkkyys on vahvuutta.

 

Sen takia, en enää ikinä yritä kovettaa itseäni.

 

Lempeydellä Heli

~~~

 

SunAskeleita | Heli Heikkilä

 Kirjoitan lisää herkkyydestä, jaksamisesta ja rajojen löytämisestä Instagramissa: @sun.askeleita

Erityisherkkä ikääntyy. Vähän rempallaan mutta oma itsensä - vihdoin.

 

Varoitus

Kun tulen vanhaksi minä pukeuden violettiin

ja punaiseen hattuun joka ei rimmaa eikä sovi minulle.

Ja eläkerahoilla minä ostan brandya ja kesähansikkaat

ja silkkisandaalit ja sanon ettei meillä ole varaa syödä voita.

Kun väsyttää istun jalkakäytävällä

ahmin kaupassa maistiaisia ja painelen hälytysnappuloita

ja kolisutan kepilläni rauta-aitoja

korvaukseksi nuhteettomasta nuoruudestani.

Menen sateeseen aamutossut jalassa

ja poimin kukkia vieraiden ihmisten puutarhoista

ja opin syljeskelemään.

Sinä saat pitää karmeita paitoja ja kerätä lisää läskiä

ja syödä kaksi kiloa nakkeja kerralla

tai pelkkää leipää ja pikkelsiä koko viikon

ja hamstrata kyniä ja lasinalusia ja muuta roinaa laatikoihin.

Mutta nyt meidän täytyy pitää säädyllisiä vaatteita

ja maksaa vuokra kiltisti eikä puhua rumia kadulla

ja näyttää lapsille esimerkkiä.

Meidän täytyy kutsua ruokavieraita ja lukea sanomalehdet.

Mutta ehkä minun pitäisi jo vähän harjoitella?

Etteivät ihmiset hämmästy ja säikähdä sijoiltaan

kun minä yhtäkkiä olen vanha ja pukeudun violettiin.

Jenny Joseph

Suom. Alice Martin

- Niin että sitäkö voi alkaa ihan hunsvotiksi? Voi alkaa. Itseasiassa väkisinkin tilanteet vie tuohon suuntaan. Pitää istahtaa välillä. Tekee mieli syödä mitä tekee mieli.  Ja vaatteet, ne tuo iloa, värit ja hassut asusteet.

Kun kremppaa kertyy, ja voimii ei vaan ole kuin ennen, elämä muuttuu. Sitä se on. Ei kapinaa, pikemminkin luovuttamista turhasta ja tärkeydestä. Siihen on vähän niinkuin varaakin jo. Olla oma itsensä.

Moni on löytänyt erityisherkkyytensä vasta iäkkäämpänä. Se on voinut olla huikea kokemus. Ymmärtää itseään millainen oli, lapsena, nuorena, työelämässä. Jos jotakin menikin pieleen, jos jäi junasta tai porukasta, sille saattoi olla hyvin luonnolliset syyt. Ja nyt on tullut hetki antaa itselleen anteeksi... Itseasiassa nekin virheet mitä ei itse tehnyt. Epäonnistumisetkin. Se mitä piti heikkouksina, mutta jotka olikin ehkä juuri erityisherkkyyteen kuuluvia piirteitä, jotka vaikuttivat elämään.

Anteeksiantaminen on hyväätekevä tunne. Kipeäkin, mutta parantava. Jossakin vaiheessa jokainen käy läpi elämäänsä ja keskeinen tehtävä tällä on anteeksi antaminen, erityisesti itselle ja myös muille. Vapautuminen taakoista.

On tärkeää myös löytää itsensä, tarpeensa ja toiveensa, mikä ilahduttaa ja mistä taas ei pidä, vahvuutensakin, vaikka sitten jo ikääntyneempänä. Erityisherkkyys myös on luovuuden lähde, aistimusten puutarha ja tunteiden ilotulitus tai täyteys. Jotakin voi vielä alkaa muuttua, jotakin kasvaa, ja ilo vallata alaa, kuin ilta-auringon säteet sateen jälkeen.

Maailma näyttää erilaiselta kun on anteeksiantavat silmälasit päässä. Ja vielä toisetkin lasit, ne unelmoivat. Ei turhaan sanota, että unelmilla on siivet; niin pitkälle unelmat voivat kantaa, sinne minne arkijärki ei yllä. 

 

Ja antaapa tuon olla tuollainen. Minäpä olenkin tällainen. Väreistä puheenollen, violetti on ollut mielivärini aina. Vanhojen tätien väri. Mut mähän oon.

Vielä pääsen fillarin päälle ja viiletän yli meren lahden, kuin nuo lokit. Taivas kaartuu ylläni selkeänä ja kirkkaana. Näin on hyvä juuri nyt.

 

 

Merja Korpisaari

 

 

Tämä on Erityisherkkä ikääntyy -sarjan 6. kirjoitus. Aiemmat löytyvät täältä blogista alkaen viime kesäkuusta 2024.

 

 

 

Maailma on kova paikka keijuille

 

Hän on hauras ja herkkä sielu. Hän haluaisi lähteä lentoon, paljastaa itsensä omana herkkänä itsenään ja tulla hyväksytyksi. 

Mutta häntä pelottaa. Maailma on kova paikka keijuille.

Hän räpyttelee pieniä läpikuultavia siipiään tahtoen nousta – samaan aikaan jalkojen paino vetää maata kohti. Keveys on uutta ja uusi pelottaa. Hän uskaltaa tuntea sitä yhä useammin, samalla kuitenkin miettien, mitä muut sanoisivat, jos tietäisivät. 

Että hänellä onkin siivet. Että hän on keiju.

Usko ja luottamus ovat tarpeen, jotta siivet nostavat ja kantavat. Vahvat ja jäntevät jalat, joiden voimaa hän ei ihan vielä itse ymmärrä, ovat kantaneet jo monen suon ylitse. Hän on aina uskonut olevansa heikko ja riippuvainen, ei ole nähnyt sisällään olevaa herkkyyttä voimana ja pystyvyytenä.

Matkan varrella siivet ovat kuitenkin lujittuneet; hän pysyy jo hetken ilmassa, kaarrellen perhosten kanssa. Hän nauraa silloin niin, että kyyneleet valuvat, maailma näyttää kauniilta ja mahdolliselta.

Jonain päivänä, ihan pian, hän lähtee vielä lentoon! 

Onhan hän keiju.

~~~

SunAskeleita | Heli Heikkilä

https://www.instagram.com/sun.askeleita/

Näkyväksi tuleminen - Rohkeasti herkkä

 

Olen niin paljon törmännyt puheisiin, että herkkyys olisi jotenkin hävettävää, jollain tapaa viallista. Niinhän monesti käy niille, jotka poikkeavat tavalla tai toisella valtavirrasta. Ne enemmistön edustajat tuumivat, että “onpa omituista porukkaa” ja herkät tämän ajatuksen vastaanottaessaan imevät sen itseensä kuin pesusieni. Näin sen täytyy olla. Olen outo ja erilainen.

No, mitäpä tämä sitten aiheuttaa? Liian moni omaksuu tämän erilaisuuden leiman otsaansa. Liian moni alkaa enemmän tai vähemmän tietoisesti suojella itseään ja rakentelee suojakuoria ympärilleen. He alkavat muovata käytöstään ja tapaansa toimia sellaiseksi, etteivät he erottuisi joukosta.

Sitten on harvempilukuisten joukko, jotka ovat rohkeasti herkkiä. Juuri sellaisia kuin he autenttisesti ovat. Ja ylpeitä siitä. He ovat oman tiensä kulkijoita. Muut saavat ajatella mitä lystäävät. He ovat sellaisia kuin ovat ja sallivat sen myös muille.

Kaikille ei ole suotu tätä rohkeuden lahjaa luonnostaan, mutta sitä voi pienin askelin alkaa itse kukin rakentaa osaksi itseään. Tämä vaatii paljon työtä. Se vaatii ymmärrystä herkkyydestä ja ymmärrystä itsestä. Itsemyötätuntoa, itsensä hyväksymistä ja rakastamista. Aika isoja teemoja. Ja tärkeitä. Voi ollakin kovin houkuttelevaa peruuttaa ja jatkaa vanhalla turvallisella mallilla, ajelehtia virran mukana vähin äänin.

Sinnikäs työ kuitenkin ihan varmasti kantaa hedelmää. Mikä ihana tunne, kun havaitset, miten paljon helpompaa onkaan hengittää, kun ei tarvitse jatkuvasti kantaa raskasta näyttelijän viittaa harteillasi. Ottakaa tai jättäkää. Tällainen olen. Juuri oikeanlainen. Ajattele!

Se, että on aidosti oma itsensä, ei tarkoita sitä, että pitäisi olla kaiken aikaa “takki auki” itsensä kanssa. On ihan hyvä oppia säätelemään ja suojelemaan itseään voimavarojensa mukaan. Rohkeasti herkän ei tarvitse rynnätä suin päin jyrkänteeltä alas, vaan voi rauhassa edelleen asennella turvaköyden ja varmistaa sen pariin otteeseen, jos siltä tuntuu. Kun tuntee itsensä, sisäinen rohkeuskin kasvaa kuin itsestään.

Ajattepa, jos kaikki olisivat sitä “valtavirtaa.” Miten tasapaksua ja tylsää se olisikaan! Siunattu erilaisuus! Kiitos siitä!

Kirjoittaja on elämyshakuinen ambivertti, hyvinvointialan yrittäjä ja nykyään rohkeasti herkkä, Pia-Maria Ahonen.

www.balanssiapia.fi

Rohkeasti ujo – Vapaasti herkkä

 

Sain ihanan ja jännittävän tilaisuuden olla Anna-lehden (15.5. nro 20/2025) haastattelussa jakamassa kokemuksiani ujoudesta ja herkkyydestä. Siitä intoutuneena jatkan aiheen parissa ja jaan sinulle hiukan tarkemmin omaa matkaani; millaisten mutkien ja kompurointien kautta minusta on tullut minä.

En ollut pienenä ujo. En alkuunkaan. Olin kovin reipas ja ulospäinsuuntautunut. Kiitos siitä kuuluu turvalliselle ja kannustavalle kasvuympäristölle. En sännännyt suin päin uuteen, tarkkailin hetken ja muodostin oman näkemykseni aiheesta ja sitten sitä mentiin. Vasta, kun menin “ihmisten ilmoille” omasta lintukodostani, missä sain elää vapaana kuin taivaan lintu ja villinä kuin metsän peikko, iski totuus vasten kasvoja. Tällainenko maailma oli? Tällaistako minulta odotetaan? Miksi? 

Yhtäkkiä minun odotettiin olevan niin kuin muutkin. Mutta en ollut. Olin oma itseni, ainutlaatuinen ja ihana ihmisen alku. Ajattelin, että minusta voi tulla ihan mitä vain ja voisin tehdä elämässäni ihan mitä vain.

Ja sitten kaikki lässähti. Löysin itseni arvioimisen, vertailun ja tasapäistämisen karusta koulusta. Opin tuntemaan häpeää, kun epäonnistuin tai kun en tullut valituksi joukkueisiin ensimmäisten joukossa, tai kun kaverilla oli uusimman muodin mukaiset vaatteet ja lelut. Epäilyksen siemen oli kylvetty. En siis ollutkaan täydellinen itsenäni, eikä kaikki tulisikaan olemaan mahdollista. Maailma pitäisi siitä kyllä huolen.

Herkkä kokee helposti erilaisuutta ja ulkopuolisuuden tunteita. Niin minäkin. Ainoa tapa pysyä muiden mukana, oli suojella itseään ja herkkyyttään. Siispä taitavana sosiaalisten tilanteiden ja tunteiden tulkkina opin nopeasti tapoja, joiden avulla sulauduin joukkoon. Minusta tuli kameleontti.

Arvaahan sen, että sellainen elämä on kuluttavaa. Mutta se oli tapa selviytyä. Häpeä on tunteena niin voimakas ja pelottava, että sen välttely on ihmeen motivoivaa. Itse tulkitsen, että omat ujoudeksi tulkittavat piirteeni nousivat juuri kouluaikojen tuottamissa häpeän kokemuksissa. Niihin liittyi ulkopuolisuutta, erilaisuuden kokemusta, epäonnistumisen pelkoa, hankalien tilanteiden välttelyä. Oli helpompi vetäytyä ja suojautua, kun altistaa itsensä silmätikuksi.

Silti sisimmältäni olin se sama pieni, herkkä tyttö, jonka sisäinen maailma oli universumien kokoinen. En myynyt sieluani ulkomaailmalle, mutta pidin sitä jonkin aikaa tiukasti suojassa ja turvassa. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? En halunnut särkyä.

Kun aikuisena vihdoin törmäsin tietoon erityisherkkyydestä, aloin ymmärtää itseäni aivan uudella tavalla. Toki se oli vasta ensimmäinen haparoiva askel kohti tasapainoisempaa elämää ilman jatkuvaa varpaillaan oloa. Ensimmäinen askel on se tärkein. Muuten ei voi olettaa etenevänsä yhtään minnekään. Siitä hetkestä alkoi melkoinen elämän oppikoulu, matka kohti kotia, omaa itseä.

Kirjoittaja on ambivertti, elämyshakuinen erityisherkkä Pia-Maria Ahonen.

Voit tutustua Pia-Mariaan ja hänen erityisherkille suunnattuihin maksuttomiin materiaaleihin ja kanaviin tästä: www.balanssiapia.fi