Meillä on herkkä perhe. Jokaisella meistä on herkkyyden ominaisuuksia, jotka näkyvät kaikilla hieman eri tavoin ja eri voimakkuuksilla. Toisilla jotkut jutut korostuvat ja tulevat esiin päivittäin, toisilla ne näkyvät hillitysti ja ovat enemmänkin oman pään sisällä. Fakta kuitenkin on, että joka päivä pyörimme jollain tavalla herkkyyden ympärillä, siitä ei pääse mihinkään. Varsinkin nyt, kun olen itse tehnyt kokemusasiantuntijakoulutusta ja muutenkin pyöriskellyt taas enemmän aiheen parissa, olen kiinnittänyt siihen enemmän huomiota, ja huomannut totisesti, että hyvin moni käänne meidän arjessa linkittyy jollain tavalla herkkyyteen. Ja mitä enemmän ikää tulee, huomaan myös tulevani paljon mukavuudenhaluisemmaksi koko ajan – herkkyys siis korostuu entistä enemmän niin hyvissä kuin haastavissakin tilanteissa.
Minä ja sinä
Perheemme tarina alkaa tietysti minusta, joten siksipä siitä alustukseksi muutama sananen.
Olin ujo ja hiljainen lapsi. Vaikka minulla oli onnellinen lapsuus ja rakastava perhe, erityisesti omanikäisteni parissa koin olevani erilainen. Myös monilta aikuisilta kuulin, että minun olisi pitänyt olla reippaampi ja rohkeampi, esimerkiksi viitata enemmän koulussa ja osallistua keskusteluun. Kavereitakin oli, mutta silti koin jonkinlaista ulkopuolisuuden tunnetta koko kouluaikani, koska reagoin niin herkästi ihan kaikkeen. Koin itseni liian hiljaiseksi ja ujoksi, rohkeana ja sosiaalisena olisi ollut helpompaa olla ja osallistua kaikkeen. Tuntui, että sellaiset pärjäsivät paremmin kuin minä. Olin surullinen siitä, etten osannut olla reipas ja rohkea, vaikka kuinka yritin. En tiennyt, mitä teen väärin, kun en vain opi. Tunteista ei tuohon aikaan kovin paljon puhuttu ja koska olin hyvin tunteellinen, se koettiin siihen aikaan usein hieman kiusallisena. Sain kuitenkin tukea, kannustusta ja tsemppausta kaikessa mitä tein, mutta tunteiden osalta koin olevani aina vähän liikaa, ihan sama minne menin. Itkeminen oli tapani käsitellä stressiä ja niin hyviä kuin huonojakin asioita, ja muiden sitä oli vähän vaikea ymmärtää.
Opiskeluaikoina tämä ristiriita korostui entisestään. Väsyin sosiaalisissa tilanteissa paljon ja pyörittyäni yliopistolla päivän olin usein iltaisin melko puhki. Kun lähdin etsimään apua ”ongelmaani”, minulle ehdoteltiin sosiaalisten tilanteiden pelkoa. En tuntenut diagnoosia omakseni, mutta muutakaan ei ollut tarjolla. Avuntarvettani vähäteltiin ja pääasiassa minun käskettiin vain reipastua. Ja sitähän olin koko ajan niin kovasti yrittänyt, joten tunsin itseni entistä huonommaksi, kun en vain oppinut. Myöhemmin pääsin lukemaan erään psykologin lausuntoja minusta, ja hän oli tulkinnut kaiken sanomani ja erityisesti itkuisuuteni aivan päin mäntyä.
Murehdin paljon sitäkin, löydänkö koskaan rinnalleni samankaltaista kumppania. En viihtynyt opiskelijabileissä, baareissa enkä yökerhoissa, en ylipäätään missään, missä oli ihmisiä. Olin hidas tutustumaan ja ujo ottamaan kontaktia. Jossain syövereissäni eli silti toive parisuhteesta ja omasta perheestä, ja luotin siihen, että jostain sen vielä löydän, sitten kun aika on oikea. En missään vaiheessa edes pohtinut sitä, että olisin vain elänyt elämääni yksin, vaikka tarvitsinkin paljon omaa aikaa.
Tapasin mieheni ollessani 21-vuotias lehdessä olevan deitti-ilmoituksen perusteella. Vaikka en ole uskonnollinen ihminen, sanoisin silti, että koko tapaaminen oli jollain tavalla ”match made in heaven.” Koko kohtaaminen on minulle edelleen mysteeri: miten satuimmekin kohtaamaan sillä tavalla ja miten kaikki natsasi kerrasta kohdilleen (parisuhde oli meille molemmille ensimmäinen). Kaikki tähdet vain jotenkin olivat sillä hetkellä oikeassa asennossa ja tuli pakottava tarve vastata tälle kiltinoloiselle miehenalulle. Tuli vain niin vahva tunne, että tämä on PAKKO tehdä. (Se oli todellakin osoitus intuition voimasta, ja miten sitä kannattaa kuunnella!)
Kirjoittelimme pitkään sähköpostia toisillemme ja tutustuimme siis hitaasti ennen varsinaista tapaamista, vaikka asuimme samalla paikkakunnalla. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin, sillä kirjoittamalla olen aina ilmaissut itseäni paremmin kuin kasvokkain puhumalla. En tiedä, olisiko matka tyssännyt heti alkuun, jos olisin heti joutunut esittelemään itseäni kasvokkain. Kirjoittamalla pääsimme myös syvempiin vesiin pohtimaan asioita, joita emme olisi kasvokkain tuossa vaiheessa mitenkään ottaneet puheeksi. Se syvensi välejämme nopeasti.
Miehessäni minuun vetosi samankaltaisuus. Hän oli rauhallinen, hiljainen, kiltti ja yksinviihtyvä tyyppi, jossa oli kuitenkin aimo annos höpsöyttä. Ihastuin mieheni huumoriin ja leikkimielisyyteen, sekä tapaan rakastaa erilaisia tarinoita. Tunsin olevani hänen seurassaan täysin oma itseni: samalla sain olla hiljainen, mutta silti samalla täynnä luovuutta ja pelleilyä. Keksimme yhdessä kaikkea hauskaa. En tiennyt tuolloin vielä herkkyydestä, mutta totesin olevani mieheeni verrattuna aikamoinen tunnevuoristorata, vaikka muuten meissä olikin todella paljon samoja ominaisuuksia. Aluksi tunteiluni oli hänelle hieman hämmentävää, sillä itkunpyrskähdyksiä sattui jatkuvasti myös liikutuksesta ja onnesta (mikä minulle on ihan normisettiä). Miehelleni tämä oli kuitenkin ihan ok, kun hän tajusi mistä on kyse. Hänellä tunteilu ja ajattelu pysyivät enemmän pään sisällä.
Parisuhteen myötä aloin nähdä itseäni myös eri tavalla. Koska mieheni piti minusta niin kovasti, aloin pohtia, että ehkä olen ihan ok tällaisena? Samalla koin kuitenkin valtavaa ristiriitaa siinä, että miehen mukana tuli paljon uusia sukulaisia, joihin oli paineita tutustua. Koin olevani riittävä miehelleni, mutta olinko tarpeeksi riittävä hänen perheelleen ja sukulaisilleen, koska en erityisemmin pitänyt seurustelusta uusien ihmisten kanssa? Mietin paljon, pitävätkö nämä kaikki uudet tutut minua kauhean vaikeana ihmisenä ja lainkaan sopivana kumppanina miehelleni, koska olin niin ”outo” ja ”epävakaa”, kun ihan ”normaalejakin” olisi ollut tarjolla. Varsinkin alkuun sai selvittää monenlaisia väärinkäsityksiä puolin ja toisin, ennen kuin heillekin alkoi selvitä, miksi reagoin niin herkästi kaikkeen. Edelleen tuntuu välillä vaikealta sanoa ei, jos koen jonkin sukulaisvierailun itselleni liian väsyttäväksi, tai minulla on muutenkin hermot ylikierroksilla. Pohdin, vaikutanko toisen mielestä epäkohteliaalta, vaikka omalle käyttäytymiselleni on ihan pätevät syyt. Omien rajojen vetäminen on kiltille ihmiselle aina ollut vaikeaa, mutta opettelen sitä koko ajan.
Herkät lapset
Kun olimme olleet yhdessä viisi vuotta ja naimisissa vuoden, ensimmäinen poika ilmoitteli tulostaan. Hän oli odotettu tapaus ja olin onneni kukkuloilla, olin potenut vauvakuumetta jo pitkään. Vauva-aika kuitenkin yllätti rankkuudellaan, vaikka olin siihen tietysti varautunut. Olin tosi väsynyt, koska en saanut nukkua kunnolla ja olen aina ollut huono sietämään huonoja yöunia. Väsyneenä tunteet ja ajatussykkyrät korostuivat entisestään. Jo synnärillä itkin pelkästä väsymyksestä ja hoitajat olivat huolissaan. Yritin vakuutella, että ei tämä ole mitään masennusta, olen tosi iloinen vauvasta, mutta haluan vain omaan sänkyyn nukkumaan kunnolla.
Tykkäsin tosi paljon olla lapsen kanssa kotona, en kaivannut työyhteisöjä, ja halusin olla kotona mahdollisimman pitkään. Minun työprojektini oli loppunut juuri sopivasti, joten ei ollut edes paikkaa mihin palata. Möllöttelin mielelläni lapsen kanssa omassa kuplassa ilman, että piti ajatella ketään muita ihmisiä. Toki tiivis lapsen kanssa oleminen oli välillä raskastakin, koska kaipasin myös omaa tilaa ympärilleni.
Huomasin pian, että poika oli hyvin samankaltainen kuin minä lapsena. Hän oli ujo tutustumaan uusiin tilanteisiin, eikä mielellään puhunut varsinkaan oudoille ihmisille. Hän oli varautunut ja pohti asioita pitkään. Poika oli kuitenkin tavattoman fiksu ikäisekseen ja oppi jo nuorena kirjaimet ym. Tunnistin hänessä niin paljon itseäni, niin että se oli välillä jopa ärsyttävää! Myös mieheni tunnisti lapsessa tuttuja piirteitä omasta lapsuudestaan. Tuohon aikaan törmäsin käsitteeseen introvertti ja tunnistin itseni siitä täysin. Totesimme olevamme kaikki hyvin introvertteja ja tiiviin perhearjen rinnalle kaipasimme jokainen omia juttuja ja omaa aikaa.
Ystäväni vinkkasi juuri tuolloin erityisherkkyydestä. Hän oli lukenut siitä ja tunnistanut itsensä ja oman lapsensa. Myös minä löysin nopeasti itseni tuosta määritelmästä ja koko kuvio avautui. Tämä selitti oikeastaan kaiken: sen miksi olin sellainen kuin olin ja miksi myös lapseni oli sellainen kuin oli. Tämä oivallus antoi myös viimein pohdinnoilleni rauhan: olen ihan ok, ja myös lapseni saa olla juuri sellainen kuin on. Se oli valtava helpotus! Koska näin myös lapseni hyvät puolet ja valtavan empaattisuuden, totesin, että ehkä minussakin on juuri näitä hyviä ominaisuuksia, en vain ollut huomannut niitä murehtiessani niitä kaikkia muita.
Lapsen kasvaessa aloin huomata yhä enemmän herkkyyden piirteitä: lapsi saattoi surra kaupassa yksinäisen puuropaketin kohtaloa tai järjestellä sinkkubanaaneja kasaan, ettei niiden tarvinnut pyöriä yksin muiden joukossa. En voinut laittaa lasta kerhoon enkä päiväkotiin, koska tiesin sen olevan herkälle lapselle aivan liian stressaavaa. Kävimme joskus vauvakerhoissa, mutta sielläkin huomasin yhä useammin meidän leikkivän itseksemme nurkassa, kun toiset juttelivat toisaalla. Ei minulla, eikä lapsella ollut tarvetta sosiaalisuuteen, viihdyimme hyvin keskenämme. Koin, etten jaksanut jauhaa sormiruokailusta tai värikylvyistä, vaan olisin halunnut jutella jostain ihan muista asioista.
Toinen poika syntyi parin vuoden ikäerolla ja hoidin lapsia edelleen kotona siihen saakka, kun he olivat 3 ja 5. Silloin vanhempi pojistakin oli viimein valmis päiväkotiin.
Nuorempi pojista oli (ja on edelleen) paljon eloisampi ja vilkkaampi kuin kukaan meistä muista. Hän oli jatkuvasti vauhdissa ja kaipasi seuraa ja kaveria. Veljesten kesken syntyi koko ajan kähinää siitä, että toinen olisi halunnut järjestää ison esityksen olohuoneessa, kun toinen taas olisi halunnut vain piirtää hiljaa itsekseen. Mietin, miten yksi meistä voi olla näin erilainen kuin me muut? Tämä aiheuttaa edelleen kränää lähes joka päivä: toinen haluaisi vain olla rauhassa, kun toisella on menossa musiikein, valoin ja puvuin ryyditetty euroviisushow.
Lasten kasvaessa aloin kuitenkin huomata yhä enemmän ja enemmän, miten tuon toisen vilkkaan kuoren alla on myös hyvin fiksu, pohdiskeleva, tunteellinen ja empaattinen lapsi. Hän on meitä muita selvästi sosiaalisempi ja ulospäinsuuntautuvampi, mutta silti samat herkkyyden piirteet puskivat sen alta esiin. Hänessä tiivistyi selvästi kaikki luovuus ja ajatusten määrätön sinkoilu, jossa ei ole mitään rajoituksia. Myös päiväkodista saimme kuulla, että lapsella on välillä niin korkealentoisia juttuja, että toiset eivät pysy perässä. Mielestäni tämä jos mikä, kertoo ajattelun monipuolisuudesta ja uskalluksesta käyttää sitä hyväkseen. Hän on myös hyvin empaattinen ja suruissaan epäoikeudenmukaisuudesta. Vaikka päivät täyttyvät monenlaisesta hyörinästä ja luovasta puuhasta, kaiken sen alla on syvällistä pohdintaa ja todella fiksuja ajatuksia. Nyt kun hän on isompi, hän osaa jo sanoittaa paremmin sitä, miten ihanaa on, kun pää on niin täynnä mielikuvitusjuttuja koko ajan ja että miten musiikki tuntuu kokonaisvaltaisesti koko kehossa.
Vaikka pelkäsin, toistuuko omien lasteni kohdalla oma ”hiljaisen kirous”, ja vaikeus sopia porukoihin, olen todennut, että ei onneksi. Molemmilla on niin paljon hyviä sosiaalisia taitoja ja he ovat ongelmitta solahtaneita omaan porukkaansa: varmaankin juuri herkkyytensä vuoksi he ovat pidettyjä, empaattisia, auttavaisia ja tulevat toimeen kaikkien kanssa. Esimerkiksi toinen pojista on äänestetty joka vuosi hymypojaksi, vaikka vain yhden palkinnon saa ottaa vastaan. Vaikka aluksi oli päiväkotitädille vaikea sanoa edes huomenta, huomaan, miten herkkyys, empatia ja syvällinen ymmärrys ovat jalostaneet heistä hyväkäytöksisiä ja kaikessa pärjääviä esiteinejä. Olen heistä äärettömän ylpeä. Hiljainenkin lapsi voi olla todella taitava sosiaalisissa tilanteissa. He tietävät kyllä, milloin kannattaa olla hiljaa ja milloin keventää tunnelmaa. Ja jos lapsi ei halua tuoda kotiinsa kavereita, se ei tarkoita aina sitä, että hän kokisi itsensä yksinäiseksi – toiset vain viihtyvät niin hyvin itsekseen.
Herkkä parisuhde
Kun kirjoitin ystäväni kanssa kirjan Herkkää arkea – Erityisherkkänä työssä ja vapaalla, se poiki tietysti muutamia lehtijuttuja. Yksi näistä oli kutsu haastatteluun erityisherkästä parisuhteesta. Alun perin ajatuksena oli pohtia, millaista parisuhde on, kun toinen on erityisherkkä. Kun aloimme pohtia haastattelua varten kysymyksiä mieheni kanssa, hän alkoikin pohtia, voisiko hänkin olla sittenkin erityisherkkä? Tietysti hän oli tiennyt pitkään olevansa introvertti ja kuunneltuani vuosikausia omaa höpinääni herkkyydestä, tietysti vertaillut omia ominaisuuksiaan herkkyyden kriteereihin. Kirjan luettuaan hän oli kuitenkin alkanut pohtia, olisiko hänessäkin tätä herkkyyttä, ehkä enemmän kuin hän on itselleen edes myöntänyt? Hän tunnisti itsensä niin monesta käytännön esimerkistä paremmin kuin tieteellisistä määritelmistä. Lopputulemaksi totesimme, että ehkä meitä onkin sitten kaksi herkkää haastateltavaa, minä erityisen herkkä ja mieheni hieman vähemmän, mutta herkkä silti.
Minulla herkkyys näkyy räiskyvästi: itken ja nauran yhtä aikaa ja kaikille on jo ihan normaalia, jos alan itkeä kesken ruokailun jostain omasta liikuttavasta ajatuksesta. Kiihdyn nollasta sataan sekunnissa, mutta sama toimii myös toiseen suuntaan. Olen pohtivainen ja hirvittävän hidas tekemään päätöksiä, koska mietin niitä sadasta eri näkökulmasta. Mieheni on myös hyvin pohtivainen ja analysoi tilanteita tuhanteen kertaan, mutta hän on tunneilmaisultaan hyvin rauhallinen ja tasainen – myllerrys ja askartelu tapahtuvat hänellä pään sisällä. Hän pohtii myös paljon esimerkiksi sosiaalisia tilanteita. Tasapainotamme toisiamme siis melko kivasti: minä säädän ja räiskyn, mies rauhoittaa. Olen tunneimuri ja minun on hyvin vaikea pysyä erossa erityisesti lasten tunnepurkauksista. Onneksi mieheni osaa syöksyä siihen väliin, vaikka hänenkin on vaikea sietää meteliä ja sekavaa sinkoilua.
Minulla on paljon aistihaasteita: pidän sateellakin usein aurinkolaseja, olen herkkä kaikenlaisille hajuille ja tuoksuille, hankalille makuyhdistelmille ja koostumuksille, hankalille vaatteille, kylmälle ja kuumalle. Miehelläni näitä on vähemmän, mutta joissain kohtaa ne korostuvat, esimerkiksi tietyissä vaatteissa ja äänissä. Myös sotkuisuus häiritsee häntä todella paljon, minua se ei onneksi haittaa niin paljoa. Tässäkin kohtaa pidämme toisemme siis aika hyvin tasapainossa. Aistiherkkyydet tietysti korostuvat myös toisinpäin ja voin hyödyntää niitä kätevästi eri tilanteissa: hullaannun ihanista tuoksuista, mauista ja kauniista asioista, musiikista ja väreistä. Erityisesti tuoksumuistot ovat minulle tärkeitä, ja niiden kautta voin helposti virittää itseni oikeanlaiselle taajuudelle: minun tarvitsee vain esimerkiksi haistaa tietynlainen saippua, jotta voin asettaa itseni tietynlaiseen moodiin.
Meidän molempien on vaikea pukea asioita sanoiksi, mutta kirjallisesti se onnistuu todella hyvin. Siksi saatamme kirjoitella paljon toisillemme: toisen sanoja saa rauhassa mutustella ja makustella, lukea ja pohtia uudelleen. Väärinkäsitykset johtuvat useimmiten siitä, että emme vain lue tai kuuntele tarpeeksi hitaasti ja ajatuksella. Olemme löytäneet meille oman tavan kommunikoida ilman, että kumpikaan menee liian lukkoon omista ajatussolmuistaan. Olen usein harmitellut sitä, miten vähän ihmiset hyödyntävät kirjallista keskustelua, kun aina vaan sanotaan, että puhukaa ja puhukaa. Pitää löytää ne MEILLE sopivat omat tavat, missä voi syöksyä isosti syväänkin päätyyn. Parisuhteessa ei voi keskustella vain säästä. Onneksi tajusimme tämän jo heti suhteen alkuvaiheessa.
Elämyshakuisuus on myös asia, joka haastaa arkeamme. Me molemmat olemme elämyshakuisia erityisherkkiä, mikä tarkoittaa sitä, että kaipaamme samana pyörivään arkirutiiniin jotain elämyksiä, ei isoja, mutta sopivan jännittäviä uusia asioita. Tasainen arki ei nappaa kumpaakaan, vaikka se tuokin turvaa ja ennakoitavuutta. Yritämme koko ajan etsiä kaikkia osapuolia tyydyttäviä ratkaisuja siihen, että jokainen saisi arkeensa myös omanlaisiaan elämyksiä, niin yksin, porukalla kuin parisuhteessa. Minä haluan uppoutua tekemään ja suunnittelemaan koko ajan uusia luovia projekteja, mieheni viihtyy teatterimaailmassa. On aivan selvää, että hermot alkavat riekaloitua meillä kaikilla, jos elämä puksuttaa liian tasaisena eteenpäin.
Omanlainen yhtälö
Olemme olleet mieheni kanssa nyt 20 vuotta yhdessä, ja lapset ovat saavuttamassa teini-iän. Elämme kuuluisia ruuhkavuosia: parisuhteen huoltamiselle on melko vähän aikaa, mutta yritämme silti panostaa myös siihen. Arki kuluu töiden, harrastusten ja kaikkien omien juttujen parissa.
Kokoonpanomme ei varmasti ole maailman helpoin. Meissä on niin paljon samaa, että ymmärrämme toisiamme todella hyvin, mutta se on myös kaksiteräinen miekka: toisen samanlaiset piirteet alkavat jossain jopa ärsyttää, kun ne muistuttavat niin paljon omaa itseä. Jokainen meistä kaipaa paljon omaa aikaa ja tilaa, joten pienessä rivitalokolmiossa revitään hiuksia välillä puolin ja toisin pelkästä ärsytyksestä. Saatamme jokainen olla eri huoneessa tekemässä omaa juttuamme. Lähdemme lenkille ja pyöräilemään kukin omaan suuntaansa, jotta saamme hetken rauhaa toisiltamme. Koko perheellä oleminen menee helposti säätämiseksi ja kaikkien toiveiden sekamelskaksi. Yhteisiä juttujamme ovat kuitenkin erilaiset kulttuuritapahtumat, kuten teatteri ja muut esitykset, sekä tietysti huvipuistot. On ihanaa jakaa samanlaisia elämyksiä yhdessä, kunnes on taas aika vetäytyä kunkin omiin juttuihinsa.
En kuitenkaan mitenkään voi kuvitella ympärilleni muunlaisia ihmisiä kuin juuri nämä toiset herkät tyypit. Ehkä se on yksi syy, miksi jaksamme edelleen katsella toisiamme ja rakentaa kohtalaisen
sopuisaa arkea jokaisen toiveita kuunnellen. Jokainen meistä näkee pintaa syvemmälle ja isomman kokonaisuuden, joka valitettavan monilta saattaa jäädä näkemättä. Herkkyys on yksi iso tekijä, minkä vuoksi osaa tulla toista vähän paremmin puolitiehen vastaan, vaikka se raastaisikin omia hermoja. Vaikka menee hermo, silti empatiaa riittää.
Herkkänä vanhempana oleminen ei ole helppoa eikä arki aina ole auvoista – ei todellakaan. Ymmärrän, miksi moni ei halua hankkia parisuhdetta tai lapsia. Aistikuormitus on välillä sellaista, että pää tuntuu posahtavan. Tunteita on niin paljon, että niitä riittäisi koko seutukunnalle. En ole kärsivällinen äiti, en jaksa useinkaan sekavaa leikkiä. Sen sijaan olen aina valmis lukemaan, pelaamaan ja katsomaan elokuvia. On löydettävä ne omat tavat olla herkkä vanhempi ja kuunneltava omia rajoja ja jaksamista herkällä korvalla.
Teen kuitenkin paljon mielen ja hyvinvoinnin kanssa töitä, ja oma polkuni on kulkenut pitkälti psykologian puolelta, joten käytössäni on ”temppuja” ja tekniikoita, joilla pidän itseni kasassa ja
hyvässä hapessa. Jossain kohtaa huomasin keikkuvani uupumuksen partaalla, en niinkään töistä, vaan ihan vain lapsiperhearjesta. Totesin kuitenkin, että jos alan itse määritellä itseni uupuneeksi äidiksi, se on loputon suo, eikä sieltä ole paluuta. Käänsin siis oman kelkkani ja aloin rakentaa identiteettiäni uusiksi kiitollisuuden, runsauden ja hyvinvoinnin kautta. Aina välillä tulee uupumuksen hetkiä, mutta niistä pääsee ylös.
Oman mielen ja hermoston ymmärtäminen auttaa todellakin pitämään hanskat kädessä, ja jos ne välillä tippuvat, ne on aina mahdollista poimia takaisin. Tunteita tulee ja menee, ja ne saavat näkyä. Aina toiveet eivät mene yksiin, mutta ei mene elämässä muutenkaan. Jos ei ole vähän kuoppia ja mutkia, ei opi koskaan mitään: kaikki ei voi olla kukkasia ja perhosia, sekin alkaisi pian tuntua tyhjältä. Vaikka olisikin auvoista viettää hiljaista ja rauhallista elämää herkkyyden ehdoilla, en tiedä, oppisinko siitä läheskään yhtä paljon kuin tästä ja olisiko se jopa liian helppoa ja tylsää. Lapset ovat parhaita opettajiani: he osaavat painella kaikkia triggeripisteitäni todella taidokkaasti, mutta ilman heitä en olisi puoliksikaan siinä, missä olen itseni kanssa nykyisin. Olen vakuuttunut siitä, että ihminen oppii tuntemaan itseään vasta heijastuksena muista ihmisistä.
Ymmärrän hyvin, että jokainen tekee omat ratkaisunsa: kaikkia ei ole luotu perhe-elämään tai edes rakentavaan parisuhteeseen. Jos ei jaksa, ei jaksa, ja minusta se on erityisen tärkeä tiedostaa. Haluan kuitenkin rohkaista myös niitä, jotka pohtivat, jaksaako perhearkea: Kyllä sitä jaksaa. Ei helposti, mutta lastensa ja puolison takia venyy ja paukkuu asioihin, joihin ei olisi uskonut koskaan venyvänsä. Olen yllättänyt itseni moneen kertaan ja todennut, että vaikka olen tosi herkkä, selviän silti, omalla tavallani. Vaikka kiukuttaa, itkettää ja väsyttää, olen silti paras äiti näille lapsille. Ei voi verrata itseään muihin, vaan on tehtävä niin kuin itsestä tuntuu parhaalta.
Ei herkkyys ole vain arjen haasteita, vaan myös raastavaa onnea ja kiitollisuutta pienestä – se tuo elämääni niin paljon värejä, vivahteita ja viisautta. Kuinka isosti voikaan kokea pienen kosketuksen parisuhteessa, lapsen halauksen tai piirrustuksen? En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, mitä tunnen, kun katson omaa lastani esiintymässä lavalla: jokainen äiti on varmasti ylpeä lapsistaan, mutta herkkä äiti tuntuu pakahtuvan ihan kaikesta.
Koen, että herkkyys on yksi niistä voimista, joka liimaa meidät yhteen, auttaa jaksamaan ja tekee meistä meidät. Ehkä tulevaisuudessa myös lapset näkevät sen liiman siellä taustalla: ehkä erilaisuudesta huolimatta sisaruksissa onkin myös paljon samaa? Mutta tällä hetkellä olemme sekalainen luova, kulttuurin täyteinen sillisalaatti tunnevuoristoradassa, jossa jokaisella on toivottavasti mahdollisuuksia kehittyä ja kasvaa juuri omanlaisekseen. Olemme kuitenkin samassa vaunussa ja kiljumme yhdessä, niin ylä- kuin alamäessä. Yksin matkustaminen ei olisi ollenkaan niin jännittävää. On maailman suurin kunnia saada kuulua juuri tällaiseen perheeseen.
Laura-Maria Hyttinen
HSP-Kokemusasiantuntija, tietokirjailija, hyvinvointialan yrittäjä, mielimatkaopas, NLP Master Practitioner, työhyvinvoinnin ja kasvatuspsykologian asiantuntija, KM.
Lisätietoja minusta, kirjastani ja omasta yrityksestäni löytyy sivuilta
arjenvaripilkkuja.fi. Piirrän Rohkeasti herkkä -blogiin myös ÄITI-sarjakuvaa, joka kertoo arjesta herkän äidin ja perheen näkökulmasta.
