Tuulihattu - Kaunis kirja kauniilta sielulta

 

Sisukseni suorastaan hyppelivät ilosta, kun minulle tarjottiin mahdollisuutta lukea Nitta ”Keijumuori” Käen herkkyyskirja Tuulihattu – Ajatuksia ja kokemuksia erityisherkkyydestä. Olisin lukenut kirjan myöhemmin muutenkin, mutta enemmän kuin mielelläni kirjoitan siitä myös omia ajatuksiani, ja pohdin, millainen lukukokemus se tällaiselle toiselle erityisherkälle oli. 

Kirja odotti postilaatikossa keskiviikkona iltapäivällä, kun tulin töistä. Ajattelin, että vilkuilen sitä hieman, koska en malttanut odottaa pääseväni sen pariin. Olin tutustunut Nittaan HSP-Kokemusasiantuntijakoulutuksessa, jossa hän oli avannut hieman omaa herkkyystarinaansa ja sitä, millaista oli 1950-luvun maaseudun kasvattina olla ”Tuulihattu”, jalat ilmassa leijaileva haaveilija, mutta jonka äiti olisi halunnut kasvattaa lapsestaan pärjäävän ja työteliään ”jalat maassa” olevan, tolkullisen ihmisen. Olin innoissani päästessäni tutustumaan Nittan tarinaan paremmin, ja hups, huomasin, että kello 22.00 olin lukenut koko kirjan loppuun! Se ihan kirjaimellisesti imaisi mennessään. Liimasin kirjan sivuun lukemattomia muistilappusia kohtiin, joihin haluan palata uudelleen ja makustella niiden viisaita ajatuksia. Tekisi mieli vaikka jokaisesta niistä kirjoittaa oma kirjoituksensa! (Sekin lienee yksi luovan herkän kirouksista, että kaikkea haluaisi pohtia niin maan perusteellisesti.)

Vaikka kirja on myös tietokirja herkkyyden tyypillisistä ominaisuuksista, sen painopiste on kuitenkin tarinoissa ja omissa kokemuksissa: millaisissa tilanteissa herkkyys on noussut elämän varrella esiin ja millaisiin kohtaamisiin ja tapahtumiin sen vuoksi on saanut joutua. Selailtuani sisällysluetteloa ehdin jo pelätä, että mukana olisi ollut kuivaa teoriaa, mutta helpotuksekseni huomasin, että kaikki tieto herkkyydestä oli ripoteltu tarinoiden sekaan pilke silmäkulmassa. Tarina ei etene kronologisesti aikajärjestyksessä, vaan Nitta on ottanut aiheita, joiden näkökulmasta tarkastelee oman elämänsä kokemuksia. Nittan mukana pääsin vierailemaan mm. shamaanikoulutuksessa, Pariisin kapeilla kujilla, ja tietysti siellä 1950-luvun maatilalla, jossa väsynyt äiti yritti pitää yksin huolta kaikesta. Pystyin niin näkemään tuon pienen ”tuulihattutytön”, joka vain olisi halunnut kauniit kengät ja joka niin syvästi lumoutui kauniista saduista ja tarinoista.

Nitta kirjoittaa monessa kohtaa, ettei hän ole kovin teoreettisen tiedon ystävä, eikä kirjanpitäjänkoulutuksellaan ymmärrä vaikeita käsitteitä.  Huomaa kuitenkin selkeästi, että tällä kirjoittajalla on sisällään hyvin toisenlaista tietoa, ymmärrystä ja elämänkokemusta ja sitä on PALJON. Mielestäni aivan liian vähän pidetään tällaista hiljaista tietoa arvossa, kaiken pitäisi jotenkin olla mitattavissa tai määriteltävissä! Pidin siitä, ettei kirjassa yritettykään lähestyä asioita tieteen tiukkojen raamien kautta, vaan hyvin avoimin silmin ja sydämin. Nitta ei aseta itseään minkäänlaiseen laatikkoon, vaan on uskaltanut olla avoin kaikenlaisille poluille ja mahdollisuuksille: erityisherkkyys on MINUN kohdallani tällaista.

Kokemukset ja tarinat tekevät kirjasta helppolukuisen, joten siihen on helppo tarttua sellaisenkin, joka ei omaa herkkyyttään välttämättä tieteellisestä tekstistä tunnista. Helppolukuisuus ei tässä tapauksessa tarkoita yksinkertaisuutta, vaan mitä suurimmissä määrin hyvin monipuolista näkemystä siitä, mitä elämä voi tarjoilla. Asiatekstiin tottuneelle tällainen avoimuus voi kuitenkin aiheuttaa nieleskelyä, mikä mielestäni olisi kuitenkin vain ihan suotavaa ja silmiä avaavaa. Sillä, onko joku kokemus mitattavissa, ei ole aina lopputuleman kannalta yhtään mitään merkitystä.

Tunnistin itseni helposti herkkien ominaisuuksista: siitä, miten huomaa kauneutta pienissä asioissa, aistii tunnelmia ja vivahteita isosti, pohtii kaikkea syvällisesti ja monimutkaisesti (myös asioita, joita toiset eivät jaksa ollenkaan miettiä), tuntee loputonta empatiaa kaikkea elollista kohtaan, sekä kokee pakahduttavia tunteita jokaisessa hetkessä. Nuoruudessani pidin näitä huonoina ominaisuuksina, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän ymmärrän niiden olevan valtava lahja, jota kaikilla ei ole. Nittan kirja vahvisti tätä käsitystä entisestään ja muistutti mieleen, miten tärkeää on pelata juuri niillä korteilla mitä on saanut, ja oikeasti käyttää niitä hyväkseen niin paljon kuin mahdollista. Vaikka miten rajoitetaan ja estellään, silti tulee jossain kohtaa se hetki, jolloin voi ruman ankanpoikasen tavoin muuttua joutseneksi. Nittan oma historiapolku ei ollut ollenkaan helppo, mutta viimein hän on voinut murtautua ulos kuorestaan ja elää juuri sellaista herkkää elämää kuin haluaa.

Luvun 2 lopussa, jossa Nitta kertoi kiinnostuksestaan kanavointiin ja henkimaailmaan, jouduin hieman yskähtelemään, sillä en ole tottunut siihen, että tällaisista asioista kerrottaisiin kovin avoimesti. Huomasin itsekin pohtivani, että ”Apua, mihin tämä kirja nyt on menossa?”, koska itse en koe olevani esimerkiksi mitenkään erityisen uskonnollinen ihminen, tai ainakaan (vielä) kokenut mitään omakohtaista ja suurempaa vetoa henkisiin tai ”normaalien” aistien ulottumattomissa oleviin asioihin. Mietin myös, miten tämä liittyy varsinaisesti erityisherkkyyteen ja tuleeko tästä lukijalle nyt helposti se olo, että kaikki erityisherkät juttelevat iltaisin enkelien kanssa? (Minulle ei tullut sellaista oloa, mutta sellaiselle henkilölle, joka ei tiedä herkkyydestä mitään, mietin, voisiko se luoda tällaisia outoja ja epätosia yleistyksiä.)

Luin kuitenkin rohkeasti eteenpäin, sillä oli hykerryttävää lukea, miten Nitta jutteli tällaisten henkien kanssa, kuin ne kuuluisivat ihan normaaliin arkipäivään – ja hänellä kuuluvatkin. Tajusin, että vaikka tällaisia ajatuksia pidetään tässä yhteiskunnassa helposti ”huuhaana” ja niiden julistajaa vähintäänkin höpsähtäneenä, Nittan kertomusten taustalta tavoitin sen, miksi henkisyys on hänelle niin tärkeää ja miten hän kokee sen olevan yksi osa herkkyyttään. Kaikille se ei ole olennaista ja Nittalle se on aivan fine.

Keijumuorilla ei ole aikomustakaan julistaa näitä ainoiksi oikeiksi totuuksiksi, vaan hän nimenomaan haluaa rohkaista jokaista kulkemaan sitä omaa polkuaan ja tekemään asioita, jotka tuntuvat omilta ja hyviltä. Hänen tarinansa ovat HÄNEN tarinoitaan ja kokemuksiaan henkisyydestä, mutta hän silti koko ajan kehottaa etsimään omaa totuutta ja omia luontaisia taipumuksia täysin riippumatta mistään uskonnoista tai suuntautumisista. Jos HÄN haluaa olla Keijumuori, se tuskin on keneltäkään toiselta pois, ja nimenomaan sen herkkyyden ja omanlaisen elämän kautta hän voi kohdata avosylin kaikki erilaiset ihmiset ja ajatukset. Mieleeni jäi esimerkiksi kohtaamiset juna-asemalla ”harmaan pukumiehen” kanssa sekä tatuointiliikkeessä nuoren miehen kanssa, jolla oli ”komeet bootsit”. Näissä kohdin oli pakko hymyillä ja toivoa koko sydämestään, että maailmassa olisi niin paljon enemmän yhtä avarakatseisesti ajattelevia ihmisiä. 

Nittalle käytännössä MIKÄÄN ajatus ei ole mahdoton, vaan enemmänkin kiinnostava mahdollisuus: ”Hei, kerro lisää!” Kohdassa, missä Nitta levitteli ympärilleen ”kultahippuja”, alkoi melkein itkettää se, miten kauniisti ihminen voi toisista ajatella. Ehkä joku pitää hyvinkin mielipuolena sitä, joka tulee kadulla heittelemään kultapölyä toisen niskaan (vaikka kysyisikin siihen luvan), mutta helposti jää huomaamatta kuitenkin taustalla oleva ajatus hyvän, ilon, pienten hetken kauneuden ja valon levittämisestä. Onko se keneltäkään erityisesti tässä maailmanajassa pois? Jokainen meistä tarvitsisi ison kasan taikapölyä niskaamme!

Nitta on selkeästi valjastanut koko herkkyytensä tällaisen valon, ilon ja onnellisuuden levittämiseen. Se on hänen mielestään hänen tehtävänsä: tuoda toivoa ja iloa maailmaan, ja kannustaa olemaan juuri niin höpsö ”tuulihattu” kuin tuntee olevansa. Ettei omanlaisuus ole mitään luksusta, vaan jokaiselle kuuluva perusoikeus. Oikeastaan mikään tapa elää tai olla ei ole väärin, kunhan se ei satuta ketään muuta. Nittan mielestä ihminen, joka uskaltaa antaa oman valonsa loistaa, kyllä väkisinkin tarjoaa muulle maailmalle jotain hyvää.

Jäin miettimään, miten tuota asennetta voisi opettaa omille lapsilleen? Koska olen itse kotoisin kasvatuspsykologian alalta, teen töitä ruuhkavuosivanhempien arjen keventämisen kanssa sekä pohdin usein itsekin sitä, miten voisin olla samaan aikaan hyvä äiti ja herkkä ihminen, minua kosketti erityisesti Nitan kannustava ja lempeä ote vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään. Hän kannustaa lempeästi meitä vanhempia huomioimaan oman lapsen erityislaatuiset ominaisuudet: ”Vanhempien tulee ymmärtää ja hyväksyä, ettei siihen saa kuulua heidän omat toiveensa ja tahtonsa siitä, millaisen elämän he lapselleen haluaisivat, vaan yksinomaan lapsen elämän ohjaaminen kuulemaan itseään ja omaa syvempää suuntautumistaan, omia lahjojaan ja kykyjään.” Tästä ajatuksesta liikutuin ja tajusin, ettei vanhemman ole tarkoituskaan tehdä kasvatuksesta niin kauhean vaikeaa. Miksi sen pitäisi olla tietynlaista tai mennä tietyllä tavalla, jos päämäärä on joka tapauksessa tuo? Miten se on niin vaikeaa pitää mielessä?!

Minua liikutti valtavasti myös Nittan taito ”höntsäillä” ja ”käydä tyhjäkäynnillä”, eli elää elämäänsä ilman ulkopuolelta tulevia turhia ”pitäisi-asioita”: jos ei huvita tänään tehdä tätä, en tee, vaan jossain kohtaa tulee se hetki, että huvittaa. Tietysti arjessa on paljon asioita, jotka on tietyllä tapaa pakko tehdä, mutta jos arki alkaa muuttua selviytymistaisteluksi (mitä se helposti tekee), voin aina palata Nittan ajatukseen tyhjäkäynnin tärkeydestä: juuri tuossa tilassa ajatus kukkii ja luovuus pääsee valloilleen. Eikö SE juuri ole elämässä tärkeää, että saa toteuttaa omaa itseään ja tehdä asioita niin kuin ne tuntuvat itsestä hyviltä? Ei se, onko ruoka pöydässä klo 16, eikä se, onko pyykit mankeloitu kauniisti. Tämän todellakin aion ottaa tiukemmin oman elämäni ohjenuoraksi. Olen sen tiedostanut kyllä, mutta aina se johonkin unohtuu. Nittalta sain siihen nyt lopullisen luvan. Kiitos Keijumuori!

Koko kirjan ajan mukana kulki ihana lapsenomainen uteliaisuus ja leikkisyys, joka meiltä aikuisilta tipahtaa valitettavan usein tienposkeen. Itse ainakin koen tällaisen ”höpsöyden” tärkeäksi osaksi minua. Muutenkin sain kirjasta paljon rohkaisua olemaan juuri sellainen kuin olen ja hyödyntämään omaa herkkyyttäni. Löysin Nittan tarinasta paljon samaistumispintaa: nuorena halusin niin kipeästi olla samanlainen kuin muut, kunnes tajusin, ettei se vain onnistu. Tunnistan itseni niin paljon ”tuulihattuna” olemisesta: en sovi tähän ja tähän muottiin, enkä halua sopiakaan, haluan vain olla MINÄ, jalat pikkuisen irrallaan tästä kummallisesta todellisuudesta. Toivon, että itsekin kahdeksankymppisenä viuhtoisin vielä menemään Nittan tavoin värikkäässä mekossa, kirjoittaisin ja käyttäisin muutenkin aikani hyvän jakamiseen ja kaikkeen ihanaan luovaan tekemiseen. Ah, sellainen haluan sittenkin vielä olla!

Kirjaa lukiessa tuli olo, että lukisi jotain todella vanhaa, ikiaikaisia viisauksia sisältävää teosta, joka kuitenkin on tuotu tähän päivään huumorinkukan kera. On hykerryttävän hauskaa nähdä sielunsa silmin, miten iloista ja vapauttavaa Nittan itselleen luoma uudenlainen arki on. Se ei ollut itsestäänselvyys, ei ollenkaan, sillä hänen ”tuulihattumaisuutensa” oli todellakin tuohon aikaan kaikkea muuta kuin suotava ominaisuus. Kirjan nimi ”Tuulihattu” tiivistää minusta hauskasti ja oivallisesti koko kirjan idean: ei haittaa, jos on vähän tuulihattu, oli se sitten erityisherkkyyttä tai jotain muuta, mutta kyllä maailmasta tulisi paljon parempi paikka, jos laskelmien, tilastojen ja sotimisen sijaan näkisimme ja kuulisimme toisemme aidosti ja sydämen kautta – mikä on meille kaikille erityisherkille tyypillistä. Mieleeni on jäänyt erityisherkkyystutkija Sylvi-Sanni Mannisen lausahdus: ”Jos maailma olisi täynnä erityisherkkiä, sotia ei olisi.” Voi kunpa saisimme maailman johtajiksi empaattisia ja ihania erityisherkkiä, jotka osaavat ajatella muutakin kuin omaa napaansa ja ymmärtää isoja kokonaisuuksia! Nittankin mukaan entisaikojen viisaista heimojohtajista ja huolenpitäjistä ollaan siirrytty johonkin aivan muuhun, laskelmoivaan ja omaa etua ajavaan egoiluun. (Ja tässä on lopputulos!)

Keijumuorin välittämä sanoma on (ainakin omasta mielestäni) tämä: erityisherkkyydessä on niin paljon hyvää, mutta sitä ei vain vielä tarpeeksi ymmärretä eikä osata ottaa käyttöön. Herkkyyden ei tarvitse olla (vain) syvää henkisyyttä (vaikka toki se voi olla sitäkin), vaan se on taito aistia, nähdä, kuulla, ymmärtää ja ajatella isosti, reilusti boksin ulkopuolelta ja hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on, omine ainutlaatuisine ominaisuuksineen. Herkkyys on yksi ominaisuus, jolla tästä maailmasta voidaan todellakin tehdä parempi paikka meille kaikille.

Minusta se on aika viisaasti sanottu, ja sitä samaa eetosta haluan ehdottomasti levittää myös oman työni kautta: tee niin kuin sinusta tuntuu parhaalta, ihan sama, miten tuulihattuiselta se toisten mielestä näyttää. Koska se on juuri sinun ainutlaatuisuutesi avain! Olen hyvinhyvin vakuuttunut siitä, että lähes kaiken pahoinvoinnin ja stressaamisen taustalla on tukahdutettu epävarmuus siitä, voiko olla aidosti oma itsensä ja teennäinen kilpailu siitä, kuka täyttää ”normaaliuden” kriteerit. Meillä erityisherkillä olisi moneen ongelmaan ratkaisu, jos meitä vain pysähdyttäisiin vielä tarkemmin kuuntelemaan. Kiitos Nitta, kun toit jälleen yhden äänen kuuluville, toivottavasti sen viesti leviää taas eteenpäin! 

Niin kiitollinen olo tästä mahdollisuudesta! Nittan omia sanoja vielä lainatakseni: ”Tässä on jotain perin hämmentävää! Ja yllättävää! Mystistä! Riemullisen hykerryttävää!” 

Olen aivan varma, että myös se äiti, joka niin kovasti yritti tehdä tuulihattulapsestaan kunnollista kansalaista omien oppiensa ja historiansa perusteella, on siellä jossain todella ylpeä tyttärestään.

Nitan Tuulihattu-kirjan pääset tilaamaan täältä, ja se löytyy myös kirjakaupoista.

Laura-Maria Hyttinen

HSP-Kokemusasiantuntija, tietokirjailija, yrittäjä / Arjen Väripilkkuja, NLP Master Practitioner, työhyvinvoinnin ja kasvatuspsykologian asiantuntija, KM, sekä ennen kaikkea kahden erityisherkän lapsen erityisherkkä ruuhkavuosiäiti. Omat palveluni kevyempään ja värikkäämpään arkeen herkkyydellä höystettynä, sekä tietysti oman herkkyyskirjani ”Herkkää arkea – Erityisherkkänä työssä ja vapaalla” löydät sivuilta www.arjenvaripilkkuja.fi.

Mitä erityisherkkyys merkitsee tänä päivänä?

. 

Olen havainnut, että erityisherkkyys tunnistetaan jossain määrin yhteiskunnassamme, mutta sen sanallistaminen tuntuu olevan vaikeaa. Siitä johtuen ominaisuuden tunnistaminenkin yksittäistapauksissa saattaa olla haastavaa. Niinpä erityisherkkää lasta ei aina osata tukea siten, kuin olisi hänelle hyväksi. Erityisherkkyys on synnynnäinen ominaisuus, jota nykyään arvellaan kantavan noin 20-30% väestöstä, ja sen on havaittu lisääntyneen uusien sukupolvien keskuudessa. Se ei siis ole kovin harvinainen tällä hetkellä. Kun itse synnyin tähän maailmaan ja pieneen maaseutukylään 80 vuotta sitten, meitä erityisherkkiä on arveltu olleen noin 10% väestöstä. Silloin ominaisuus jakautui melko harvoille yksilöille, eikä sitä tunnettu lainkaan. Siksi ei ollut kovin outoa, ettei äitini voinut ymmärtää minua ja tapaani nähdä maailma ympärilläni. 

Hän koki, että mieleni liikuskeli usein jossain maanpinnan yläpuolella ja yritti siksi huolestuneena tai suorastaan kiukkuisena saada minut asettumaan maanpinnalle. En itse vieläkään ymmärrä täysin, miksi hän koki minun kuljeskelevan jossain pilvien tuntumassa, en mielestäni tehnyt mitään kovin  poikkeavaa. Ehkä hänen oma lapsuutensa karussa maalaismiljöössä oli antanut lähtökohdat, joihin  minun ominaisuuteni eivät soveltuneet ollenkaan, eivätkä luoneet kuvaa, jolla menestytään elämässä. Häntä ominaisuuteni vaivasivat, tai suorastaan pelottivat. Olin hänen mielestään outo Taivaanrannan maalari, josta ei ikinä voisi tulla normaalia ihmistä! Opin luonnollisesti varttuessani tuntemaan hänen
maailmankuvaansa sen verran, että voin nyt ymmärtää huolen siitä, etten hänen käsityksensä mukaan olisi soveltunut sen hetkiseen maailmaan, mutta onneksi maailma muuttuu! Lapselle se ei kuitenkaan ollut helppoa. Jouduin ponnistelemaan kaikin voimin ollakseni sellainen lapsi, jollaisena hän olisi voinut hyväksyä minut -silti onnistumatta siinä koskaan.

Samanlaisia huolia saattavat kantaa tämän hetkenkin vanhemmat lapsesta, jonka maailma tuntuu muotoutuvan arkielämäämme kaihtaviin todellisuuksiin. Tuollaisia huolia ja myös ymmärrettäviä realiteetteja erityisherkkien elämään yritän kirjani kautta avata sekä erityisherkän itsensä että häntä elämään ohjaavien vanhempien tai muiden aikuisten ymmärrykseen. On hyvä muistaa ja huomioida, että tämän hetken maailmaan liittyy paljon muutakin kuin arjen realiteetit, ja juuri se muu lienee sitä, jolla erityisherkkä voi elämäänsä luoda ja rakentaa oman maailmansa ja toimeentulonsa. Ja jolla hän voi ehkä opettaa muitakin näkemään elämän monipuolisempana ja runsaasti erilaisia vaihtoehtoja tarjoavana.

Lämpimin terveisin  Nitta Keijumuori Käki

Kirjani löytyy linkistä www.tuulihattu-kirja.fi

Minusta tuli isoäiti!

Keskimmäinen lapseni ilmoitti raskaaksi tulemisestaan hyvin hillitysti ja arkisesti puhelimessa. Vauva-asioita oli aina välillä sivuttu, mutta raskaus tuli kuitenkin yllätyksenä. Minun oli aluksi vaikea uskoa asiaa todeksi ja mielessä pyöri roppakaupalla huolestuneita kysymyksiä; meneehän kaikki hyvin, onhan lapsi terve, miten he selviävät taloudellisesti, miten jaksavat vauva-arkea, entä asuntoasiat, työasiat jne. loppumattomiin. Erityisherkkänä pohdiskelin kaikkia mahdollisia tulevia tapahtumapolkuja. Onneksi osasin pitää suuni supussa ja pohdiskelin näitä asioita vain itsekseni.

Raskaus eteni aaltoilevasti, välillä todella hyvin välillä oli sekä henkisiä että fyysisiä haasteita. Pitkään aikaan en oikein uskaltanut iloita asiasta – pelkäsin, että jotain pahaa tapahtuisi tulevalle äidille, vauvalle tai tulevalle isälle. Raskausaika kirvoitti mieleeni omat odotusaikani ja lasten syntymät. Tyttäreni kuuntelikin mielenkiinnolla omia tapahtumapolkujani. Palaaminen omiin raskaus- ja vauva-aikoihin oli nostalgista ja tunteita herättävää. Päiväkirjamerkintöjeni perusteella muistin elävästi onnen täyteisiä hetkiä, vauvan tuoksua, unettomia öitä, riemunhetkiä, kun lapsi oppi uutta. Elämä oli rikasta, vivahteikasta ja täyteistä lapsiperhearjessa. Nautin kovasti muistojen jakamisesta tyttärelleni ja tunsin, että lähennyimme entisestään.

Raskaus eteni, vauva kasvoi ja synnytys läheni. Kuten useat erityisherkät imin itseeni heidän vaihtelevia tunnetilojaan ja tunnistin ”ylipitkillä tuntosarvillani” pienimmätkin vihjeet. Elin vahvasti odotuksessa mukana, en ehkä niinkään näkyvästi, mutta sisäisesti. Vähitellen mieleeni alkoi nousta myös kysymyksiä siitä, millainen isoäiti minusta tulee, millainen isoäiti haluan olla, mikä on minun roolini nuoren perheen arjessa, millaisen suhteen haluan rakentaa uuteen perheenjäseneen, miten parhaiten tuen tulevia vanhempia?

Uusi perheenjäsen syntyi kaksi viikkoa laskettua aikaa myöhemmin. Minut yllätti se, miten vahvasti myötäelin raskauden viimeiset hetket ja synnytyksen. Erityisesti kipukokemuksen siirtyminen itseeni oli yllättävän voimakas. Kivun fyysinen kokemus kehossani ja jännityksen kokemus mielessäni olivat vahvoja. Onhan minulla aina ollut vahva keho-mieliyhteys niin kuin useilla erityisherkillä, mutta oman tyttären synnytyksen yhteydessä kokemuksen voimakkuus oli yllättävää. Koin uudelleen synnytyksen kivuliaisuuden, mutta myös ensi kohtaamisen ihanuuden mielessäni ja kehossani.

Pääsin katsomaan uutta ihmistä vain vuorokausi syntymän jälkeen. Jännitin ensikohtaamista. Muistuttelin itselleni, että vastasyntyneet ovat kovin pieniä ja hauraita ja pitää olla erityisen varovainen. Yllätyksekseni tyttö oli hyvän kokoinen, jäntevä ja hyvin valmiin ihmislapsen näköinen. Tunsin suurta helpotusta, kun näin, että vauva, äiti ja isä, kaikki voivat hyvin. Katselin vauvaa hyvän matkan päästä lähinnä uteliaana ja arvioivana. Vähän jännitti koskea. Mitään suurta rakkauden tunnetta ei sisimpääni vyörynyt vaan lähinnä tutkailin, että tummat, isot puoliraollaan olevat silmät, vaaleaa tukkaa aika paljon ja aika terhakat liikkeet. Näkyyköhän äidin tai isän piirteitä, näitä pohdiskelin.

Ensikohtaamisen jälkeen huomasin, että minulla oli tarve päästä katsomaan uutta perheenjäsentä pian uudelleen. Viikon kuluttua syntymästä tutkailin jälleen uteliaana ”vauvelia”, aluksi hyvän matkan päästä, mutta vähitellen vähän lähempää. Hän oli selvästi kehittynyt, voimistunut ja kasvanut jo viikossa. Mietin, että minusta tulee oman näköiseni isoäiti, ei ehkä sellainen kuin yleisesti odotetaan, mutta minunlaiseni. Minä kasvan isoäitinä samaa tahtia hänen kehittymisensä kanssa. Innolla odotan yhteisiä lukuhetkiä, jutteluhetkiä ja yhdessäolohetkiä ja kaikkea sitä rikkautta ja runsautta, mitä lapsenlapsi voi tuoda elämään.

Laura

Poimintoja Kaisa Mäkelän kirjallisuuskatsauksesta

Lähde: Makela_Kaisa_opinnayte.pdf;jsessionid=B2FD37720D58EEC5DC2E07DBE72FA674

Herkkyys ympäristölle on yksilön persoonallisuuden piirre ja siten pysyvä ominaisuus, eikä kyseessä ole vika tai häiriö.

Kukkametafora, joka kuvastaa hyvin sitä, ettei herkkyys ympäristölle ole vain negatiivinen piirre. Metaforan mukaan matalan herkkyyden ryhmään kuuluvia kutsutaan voikukiksi, keskitason tulppaaneiksi ja herkimpään ryhmään kuuluvia orkideoiksi. Idea metaforan taustalla on se, että optimaalisessa ympäristössä herkät (orkideat) voivat ikään kuin kukoistaa, kun taas vähemmän herkät (voikukat) pärjäävät ympäristöstä riippumatta.

Naiset ovat keskimäärin herkempiä kuin miehet. Tätä pientä eroa biologisten sukupuolten välillä ei ole toistaiseksi pystytty tarkemmin selittämään.

Syitä sille, miksi jotkut ovat herkempiä ympäristön vaikutuksille, ei tunneta vielä kovin tarkasti. Ilmiöllä on selvästi biologinen perusta, sillä vastaavia ominaisuuksia on osoitettu yli 100 eläinlajilta. Tämä luonnollisesti myös vahvistaa ajatusta, että herkkyyspiirteestä on ollut evolutiivista hyötyä.

Tutkimusten perusteella on pystytty osoittamaan, että herkillä yksilöillä aktivoituu muita voimakkaammin aivoalueita, jotka liittyvät syvään tiedon käsittelyyn, lisääntyneeseen empatiaan ja taipumukseen kokea voimakkaita tunteita. Erityisherkillä yksilöillä empatiaan ja esimerkiksi peilisolujärjestelmään liittyvät aivoalueet aktivoituvat muita voimakkaammin.

Tutkijoiden tämänhetkinen näkemys on, että herkkyys ympäristölle ja neuropsykiatriset häiriöt ovat toisistaan erillisiä ilmiöitä, vaikka ne saattavat muistuttaa joiltain osin toisiaan.

Herkkyys ympäristölle on käyttäytymistieteessä jo verrattain paljon tutkittu ilmiö ja sen tiedetään olevan väestössä normaalisti jakautunut piirre ja on arvioitu, että noin 30 % ihmisistä olisi keskimääräistä herkempiä. Tämä tarkoittaa, että tarkkaa rajanvetoa herkän ja ei-herkän välillä ei voida tehdä, ja myös herkkien joukossa toiset ovat herkempiä kuin toiset. 

Viimeaikaisen tutkimuskirjallisuuden mukaan myös ympäristötekijät jo raskausajasta lähtien saattavat muokata yksilön herkkyyttä ympäristön vaikutuksille (Hartman, Belsky ja Pluess, 2023). Syntymää edeltävä stressialtistus, kuten äidin raskausaikana kokema stressi, voi johtaa haitallisiin lopputuloksiin tai päinvastoin positiiviseen kehitykseen, riippuen vanhemmuuden laadusta syntymän jälkeen. Syntyvästä lapsesta kehittyy muovautuvaisempi, jos raskausajan olosuhteiden perusteella on odotettavissa vaikeasti ennustettava, tai hoivaa vailla oleva, tai muuten epäotollinen ympäristö. Jos ympäristö on kuitenkin edullinen, kehitys kääntyy odotettua positiivisemmaksi. Raskausajan ympäristöllä on merkitystä myöhemmän herkkyyden kannalta.

Herkkyys saattaa vaikuttaa autoimmuunisairauksien kehittymiseen, sillä herkät kärsivät muita useammin stressistä ja on tiedossa, että autoimmuunisairauksiin liittyy voimakkaasti aktivoitunut sympaattinen hermosto.

Ympäristöllä on myös suurin vaikutus siihen, miten herkkyys ilmenee: yksilön kannalta edullisessa ympäristössä kyky vastaanottaa suuret määrät ärsykkeitä ja käsitellä niitä syvällisesti johtaa hyviin lopputuloksiin, kuten suurempaan hyötyyn erilaisista interventioista. Jos ympäristö puolestaan on haitallinen, herkkyys lisää riskiä huonompaan vointiin niin psykologisessa kuin somaattisessakin mielessä. Esimerkiksi riski kokea stressiä, uupumusta ja huonompaa fyysistä terveyttä kasvaa herkkyyden myötä, mutta herkkyydellä on myös mahdollisuus oikeanlaisessa ympäristössä ja oikeanlaisten työkalujen kanssa suojata niiltä.

Tieto herkkyydestä voi jo itsessään olla yksilölle arvokas ja terveyttä edistävä. Herkkyydestä tehtyjä haastattelututkimuksia yhdistää se, että herkät ovat tunteneet olonsa erilaisiksi, ulkopuolisiksi tai viallisiksi ennen kuin ovat saaneet tietää ominaisuudestaan. Tieto on koettu helpottavana, sillä asioille löytyy vihdoin selitys, henkilö kokee olevansa ”sittenkin normaali”, ja ulkopuolisuuden sijaan hän voi tuntea kuuluvansa johonkin joukkoon. Samalla myös yleisen hyvinvoinnin on koettu parantuneen ominaisuuden tunnistamisen myötä.

-Tanja Hanhela

Huippuhetki

Olen Laura, HSP-Kokemusasiantuntija, hyvinvointialan yrittäjä, tietokirjailija ja paljon muuta. Rakastan kirjoittamista, piirtämistä ja kaikkea luovaa värkkäilyä. Aloin piirtää omaksi iloksi ÄITI-sarjakuvaa v.24 omien kokemusten pohjalta - omassa arjessa kun on välillä elämyssirkusta ihan tarpeeksi. Pääosassa olen tietysti minä itse: nutturapäinen ja pilkkumekkoinen, herkkä, ujo ja pohdiskelevainen äiti, jolle esimerkiksi työelämä ja lasten meteli ja melske eivät ole aina ihan helppoja sietää. Kaikki sarjakuvan henkilöt ovat oikeita, vaikka välillä voinkin väritellä hieman lisää draamaa mukaan ja yhdistellä sekaan myös muiden herkkien kokemuksia.