Erityisherkkä mies väsyy usein rooliin, ei ihmisiin

Ootkos kelaillut, että mitäpä jos et väsykään ihmisiin? Entä jos kuormituksesi lähde onkin jokin muu?

Olen kokenut, että varsinkin miehistä ja herkkyydestä puhuttaessa yleistetään heihin liittyviä piirteitä kuten, että he eivät viihdy sosiaalisissa tilanteissa. Haluavat vain mököttää yksin. Ovat jopa ihmisvihaajia. Ovat vaikeita.

Kuormituspiikissä saatan itsekin ajatella samalla tavalla. Mutta olen huomannut, että kyllä minä pidän ihmisistä ja varsinkin yhteydestä, joita joihinkin saa.

Miksi yhteyden kuitenkin saa vain joidenkin ihmisten kanssa? Toisten ihmisten kanssa energia lisääntyy, mutta toisten kanssa kaikkoaa valonnopeudella.

Miehen pitää olla vahva, suorittaa, miellyttää, tehdä sitä tätä ja tota, jotta sujahtaisi miehenmuottiin. Pahimmillaan tämä on realisoitunut työelämässäni, suorittajan ja miellyttäjän roolissa. Ja tuormiontiehän siitä burn outteineen tuli.

Sanonpahan vaan, että en väsy ihmisiin. Väsyn odotukseen ja muotteihin. Ja epäaitoihin asioihin.

Kun saan olla oma itseni, ilman rooleja, energiaa vapautuu. Havaintokyky lisääntyy ja yhteys ihmisiin ja ihan kaikkeen paranee. Ja mikä parasta, luovuus lisääntyy. Luovuus on ollut mulle yksi kantavista voimista. Ja nykyään tunnistan, että kun olen luova, olen siis viettänyt aikaani asioiden parisssa, jotka vaalivat sitä piirrettäni. Bueno!

Joten ehkäpä avain luovuuteen löytyy, kun kysyt itseltäsi, että väsytkö sä enemmän rooliin kuin ihmisiin?

Moni erityisherkkä mies ei väsy ihmisiin vaan odotuksiin ja rooleihin.

Antti Paajanen

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Arctic sensitivity -blogissa. 

Luopuminen, rakkaudella

 

Kynsissäni on ensimmäistä kertaa elämässäni mustaa kynsilakkaa. Se symbolisoi kokemaani suurta surua, luopumisen tuskaa. Herkkänä tunnen voimakkaasti, niin ilon kuin surun. Tällä kertaa olen antanut itselleni luvan ottaa suru vastaan silloin ja sellaisenaan, kun se nousee, ja kokea se läpi, itkien ja hyväksyen. Vaikka kyse on koirasta. Tein raskaan päätöksen lopettaa lähes 14 vuotiaan koiramme elämä. Lemmikkimme, perheenjäsenemme, jonka kanssa aamuisin aloitin päiväni ulkoilulla, ja joka oli iloisena ja uskollisena vastassa ovella, kun saavuimme kotiin. 

14 vuotta on pitkä aika. Lapset olivat 4 ja 5,5 vuotiaita Ransun saapuessa meille. Hän on ollut läsnä lähes koko sen ajan, mitä he muistavat. Nuorimmaiseni kertoi, että Ransun turkkiin hän on itkunsa itkenyt, kun elämä alkoi kolhia. Koiralle hän surunsa ja kipunsa jakoi ja sai lohtua. Ransu oli kotona vastassa lapsia ala- ja yläasteen sekä ammattikoulun ajan heidän tullessaan kotiin. Silloin, kun me vanhemmat pääsääntöisesti olimme poissa, töissä. 

Turvaksi ja seuraksi häntä ajattelinkin, Ransu oli keskisuuri komea koira, joka ulkonäöllään herätti kunnioitusta ja ihastusta. Vaikka meille läheisille hän oli Hessu Hopo, vähän höntsähtänyt ystävällinen kaveri. 

Ransu oli meidän porukasta innokkain lähtemään kanssani ulkoilemaan, luontoon ja metsälenkille. Hän opetteli kanssani uimaan ja mieltyi veden äärellä oloon ja uimiseen kuten minäkin. Sain hänestä kaipaamani kaverin luontojuttuihin. Muistan, kun hän aluksi uidessaan hauskasti pärski etujaloillaan veden pintaa ennen kuin hoksasi uida veden pinnan alla. Muistan, kuinka hassulta hän näytti, kun ylähuuli syrttääntyi hampaan ja ikenen lomaan ja hän näytti hymyilevän. Hänen kanssaan ei ollut sitä draamaa, mitä ihmisten kanssa välillä on. Mieheni on sitä mieltä, että Ransu pentuna valitsi meidät, eikä toisin päin. Näiden asioiden vuoksi käytän sanaa hän, eikä se. Koen myös, että hän opetti minulle todella paljon. Millainen olen ja miten reagoin asioihin. Mistä nautin ja mikä ärsyttää. 

Kameran kuvamuisti ja Google-kuvat pullistelevat täysinäisinä kuvia, joissa hän on mukana. Vuosienvarrelta. En pysty niitä vielä katsomaan, tämänkin tekstin kirjoittaminen herkistää kovin. Hän kuitenkin lähti rauhaisasti ja lempeästi kotona rakkauden ja perheen ympäröimänä. Sellaisen lopun,  ehkä uuden alun, toivon itsellenikin. Ellen kuukahda onnellisena omilla reissuillani metsään tai veden äärelle.

Aluksi koin, että sydämeni kohdalla ammottaa valtava reikä. Osa minusta lähti Ransun mukana. Tyhjyys, suru, hämmennys ja kaipuu jäi. Kotona kaikki muistutti menetyksestä.

Pahinta olivat aamut ja kotiin tulot. Teinkö oikean ratkaisun, oliko oikea aika. Toteutuiko hänen parhaansa. Suuren suuri valta leikkiä jumalaa, kuuluuko sen olla niin. Vastuu.

Vastuu toisen hengestä ja hyvinvoinnista. Järki sanoo kyllä, tunne ei.

Toisaalta olemme helpottuneita, arvuuttelu on ohitse. Toivomme Ransun kipujen ja aistivajavuuksien, liikkumisvaikeuksien ja arkuuden olevan nyt ohitse. Ja suru, sehän on rakkauden yksi ilmenemismuoto. Kun suren, olen rakastanut ja kokenut jotain hyvin merkityksellistä. Kuinka vahvana se rakkaus edelleen hehkuukaan! Ja kuinka kiitollinen olen näistä yhteisistä vuosista ja muistoista, kiitos kiitos kiitos!

Ransu; kiitos yhteisestä matkastamme! Tulet aina olemaan perheemme jäsen, ja elät sydämissämme sekä muistoissamme ikuisesti.

Työnhaku erityisherkkänä: Löydä rohkea suunta sumussa

 5.5.2019 Erityisherkkyys ja työelämä, Suunta

Serkkuni katsoo sumuiselle merelle

Työnhaku erityisherkkänä voi olla vaikeaa silloin, kun tiedät tarkasti, mikä ei sovi sinulle, mutta et vielä tiedä, mikä sopisi. Minulle suurin haaste on ollut löytää työ, jossa merkityksellisyys, oma rauha, jaksaminen ja taloudellinen turva mahtuvat samaan pakettiin.

Työnhaku erityisherkkänä voi olla tätä: Usva, sumu, suunta hukassa. Sellainen olo minulla on ollut työni suhteen jo yli 15 vuotta. Olen tunnollisesti tehnyt myyntityötä. Tarrautunut rahan paaleihin, taloudelliseen turvaan. Kokenut joka aamu vatsassa väänteitä, että taas tämä sama tekeminen toistuu. Tekeminen, joka ei sovi minulle. Mutta mitä tekisin? Miksi kouluttautuisin? Mistä saisin uuden työn, joka varmasti sopisi minulle varsinkin kun en yhtään tiedä, mikä sopisi minulle? Tiedän kyllä varsin hyvin kokemani työelämän kanssa ne asiat, jotka eivät sovi minulle. Pystyisinkö siis niitä listaamalla ja rajaamalla löytämään suuntaa? No helevetti en näköjään, sillä olen tuskaillut tämän saman asian kanssa jo niin pitkään ja hemmetti että niitä listoja, testejä, sparrauksia, blogeja ja kursseja on tehty ja käyty. Jumitan. Ja luoja olen jumittanut pitkään. Jääkö minulta nyt siis elämä elämättä jumittamisen takia? Tuijotanko ikuisesti sumuun uskaltamatta mennä sen sekaan? Siltä tämä kyllä ulkopuolisista ja jopa minusta itsestäni pahasti näyttää.

”Help me Obi Wan Kenobi, you’re my only hope” prinsessa Leia tähtien sodasta episodissa New Hope. Sitä toivoa kaipaan ja etsin.

Kaksi vuotta sitten löysin erityisherkkyyden. Olen erityisherkkä mies. 43. Ja suunta hukassa. Levottomuus, joka syntyy siitä, että teen arjessa työkseni suorittamista, toistuvia tehtäviä. Merkityksellisyys on hukassa ja se tuntuu ontolta. Kylmältä sumulta. Toivon niin, että joku tai jokin tuuppaisi minut eteenpän ja pelastus tulisi. Löytäisin oman Obi Wanini, joka veisi minut turvaan. Osoittaisi minulle suunnan. Mutta entä jos minulla ei ole suuntaa? Miksi jotkut tietävät heti haluavansa lääkäriksi, opettajaksi, laulajaksi? Olen nuoresta asti luullut tietäväni, että haluan olla menestynyt esiintyjä laulamisessa. Kuinka väärässä nuori minäni olikaan. Se ei olisi sopinut minulle ollenkaan. Mutta miten sitten löytäisin oikean todellisen kutsumukseni? ”Why some of us don’t have one true calling?” Emilie Wapnickin mielenkiintoinen puhe TED-talk sarjassa toi lohtua.

Meitä on sellaisia, jotka voivat olla elämänsä aikana kiinnostuneita moneen eri asiaan, alaan ja rooliin työuraan liittyen. Minä taidan olla sellainen. Ja sekös ei sovi työnsankari-teemaiseen maahamme. Pitää olla opinnot, työ, ammattiliitto, ura, suunta, jota tahkotaan nuoruudesta vanhuuteen. No ei kuule pidä, se on höpöhöpöä. Meitä on monenlaisia ja nykynuoret onneksi omaavat erilaisen asenteen työhön ja omistamiseen, kuin meidän sukupolvemme. Ja se on kuulkaas hyvä asia se.

Uskallus lähteä kohti sumua, sitä tarvitsen. Tämän Funchalissa olevan köysiradan sumuisessa toisessa päässä oli upea kylä ja ihana suurenmoinen puutarha.

Löydettyäni erityisherkkyyden pari vuotta sitten, olen pala palalta laittanut itselleni arkiympäristöäni ja elämääni kuntoon. Minulle erityisherkälle miehelle sopivaksi. Uskaltanut ajatella enemmän itseäni ja vähemmän mitä muut elämästäni sekä minusta ajattelevat. Se on kasvattanut burn outista toipuneen hauraan minäni voimia. Nyt kahden vuoden määrätietoisen työn tuloksena kehoni ja mieleni voimat ovat nousseet uudelle tasolle. Pois sumujen ja varjojen maasta. ”Minä lautallani kellun, ulapalla turhuuden” laulaa Pauli Hanhiniemi upeassa laulussa Lautalla. Tämän vuoden teemaksi olen ottanut, että uskallan, rohkenen ja etsin itselleni uuden työn. Työ joka juuri tällä hetkellä sopii minulle, erityisherkälle INFJ-T persoonalleni (tämä persoonallisuustestien tulos muuttu aina fiiliksen, päivän ja elämänkokemuksen sekä itsetuntemuksen mukaan ja tällä hetkellä mennään tällä). Olen alkuvuodesta ollut jo kuuteen tahoon yhteydessä. Ei on toistaiseksi tullut vastaukseksi jokaisesta. Jatkan sinnikkäästi yrittämistä. Tarvitsisinko apuja? No saletisti. Uskallanko hypätä jopa tyhjän päälle ja antaa sattuman viedä minut uuteen? En tiedä, ehkä. Sillä minun on alettava tekemään asioita toisella tavalla, kuin olen tehnyt viimeisen yli 15:n vuoden aikana. Tämä kaikki pelottaa minua ihan helevetisti. Menetänkö säästöni? Saanko koskaan omaa rauhaisaa unelmieni kotia vai maksaako tämä töiden etsiminen sen hinnan, että olen taloudellisesti nollapisteessä? Joudunko kenties piirtämään uusiksi unelmani kodista, rahasta, kaikesta? Todennäköisesti. Jos hyppään tuntemattomaan työni suhteen, niin päädynkö huonompaan vai parempaan, kuin mitä tilanteeni tällä hetkellä on? Veikkaan, että se polku vie lopulta paljon paljon parempaan. Sellaisiin asioihin, joita en ehkä edes ole osannut kuvitella. Mutta se työnhaku. Se on yhtä tuskaa, kun ei tiedä mitä hakisi. Miten te olette selvittäneet tienne teille sopivampiin töihin, erityisherkkiä kun olette? Oletteko kauan seilanneet usvassa ja sumussa vailla suuntaa, karttaa ja kompassia? Voimani ovat elpyneet ja kasvaneet. There has been awakening. Haluan kurkistaa oman sumuni toiselle puolelle. Ja haluan tehdä sen pian.

Uusi toivo

PÄIVITYS 11.1. 2025

Merkityksellinen työ ja sen löytäminen

Yli viisi vuotta sitten seilasin sumussa ja suunta hukassa. Siitä päivästä tähän hetkeen on mahtunut paljon etsimistä. Hetkittäisiä aurinkoisia luotoja, joilla nauttia elämästä. Öisiä kirkkaita tähtitaivaita, joista pohjantähden erottaa selkeästi ja suunta tuntuu ajoittain helpolta. Ja myös harhalaukauksia työnhaussa, uusissa työkokeiluissa, epäonnistumisissa ja toivottomissa hetkissä.

Mutta mukaan mahtuu myös lahjoista suurin, kun olen oivaltanut luovuuden puolella polkuni ja antanut itselleni luvan olla se taiteilija, joka olen aina ollut lapsesta ja nuoruudesta asti. Löysin fiktion kirjoittamisen ja olen nauttinut keikoilla laulamisestakin enemmän kuin aikoihin. Lisäksi tykkään luoda sisältöä someen, koska siinä saa ideoida ja luoda täysin uutta. Nämä asiat, joille sydämeni soi, ovat jaksamiseni ja merkityksellisyyden peruspilarini.

Mutta entäpä se oivallus? Neuvoni on: uskalla kokeilla, uskalla erehtyä työnhaussa. Jos olet kaltaiseni ja moni asia kiinnostaa, niin kokeile, kokeile, kokeile. Vain siten tiedät, mikä sopii sinulle ja mikä taas ehdottomasti ei. Trial and error on toiminut kohdallani. Ja vielä yksi tärkeimmistä oivalluksista. Päivätyö voi parhaimmillaan olla taloudellinen tukifunktio luovien unelmien saavuttamiseksi, löydä balanssi päivätyön ja luovuuden tekemisen välille. Tämän oivalluksen jälkeen arkeni ja työnhakuni helpottuivat megalomaanisen paljon. Samoin oloni keveni ja aloin nähdä ympärilläni, myös päivätyöasioissa, mahdollisuuksia uhkien sijaan.

Antti Paajanen

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Arctic sensitivity -blogissa. 

@arcticsensitivity

Erityisherkkä, eläimet & luonto

 

Jo lapsena tunsin, että luonnon helmassa ja eläinten seurassa minun oli rauhoittavaa ja rentoa olla, varsinkin kun olin ujo ja herkkä lapsi. Eläinten seurassa pystyin olemaan oma itseni eikä tarvinnut esittää mitään. Ei tarvinnut miettiä, mitä ne ajattelevat minusta tai miltä näytän. Sillä vietinkin paljon aikaa omalla tallilla, seuraillen eläimiä puuhissaan ja nauttien niiden seurasta. Ihmisten seurassa olin usein hämmentynyt. Aistin tunnelmia, joita en osannut selittää. Lapsenahan sitä ei tiennyt vielä erityisherkkyydestä tai mitä se on. Väsyinkin melko nopeasti hälyyn ja liialliseen sosiaalisuuteen ja siihen, että piti esittää jotain muuta kuin mitä sisimmässäni olin. Mutta eläinten kanssa kaikki on aina ollut jotenkin yksinkertaisempaa ja helppoa. Eläinten lähellä keho rauhoittuu ja mieli hiljenee. On ikään kuin yhteys ilman sanoja. Olen usein ajatellut, että erityisherkkänä ei vain katso eläintä, vaan tuntee sen mietteet, huomaa eleet, liikkeet ja tunnetilat. Ja kun eläimiä oppii kuuntelemaan ja lukemaan, niin syntyy jotain hyvin aitoa ja syvää. Eläimet ovat olleet minulle myös jollakin lailla turva. Ne ovat opettaneet hyväksyntää tavalla, jota en ole aina ihmisten kanssa kokenut. Esimerkiksi hevosella ratsastus ja se tunne, kun olet ikään kuin yhtä hevosen kanssa, on niin upeaa, se luottamus ja se, kuinka tuo iso jalo eläin kantaa sinua minne ohjaatkin sen, tai koiran uskollisuus, sen kaunis luottavainen katse tai kissan pehmeä turkki ja rauhoittava kehräyksen ääni, kun se makaa rinnan päällä. Eläimet eivät ole minulle ”vain eläimiä”. Ne ovat lempeitä opettajia, että osaan elää juuri tässä hetkessä siitä nauttien, ja ne ovat uskollisia kulkijoita rinnallani. Ne ovat näyttäneet minulle, että herkkyys ei ole huono asia, vaan se on juuri mitä tämä aika kaipaisi paljon enemmän. Se on yhteys koko luomakuntaan. Ja juuri sitä tämä maailma tarvitsisi enemmän.

Mutta herkkyyteen liittyy myös toisaalta kipuakin. Se, että erityisherkkänä tuntee syvästi, tarkoittaa myös sitä, että näkee ja kokee eläinten kärsimyksen voimakkaasti. Eläinten huono kohtelu, välinpitämättömyys ja nykyajan tehotuotanto eivät ole vain uutisia, vaan ne tuntuvat kehossa asti. Välillä se tuntuu raskaalta, jopa musertavalta. Me erityisherkät etenkin näemme ja tunnemme sen, minkä moni muu voi vaan ohittaa. Ja juuri siksi meillä on myös mahdollisuus olla ääni niille, jotka eivät itse voi puhua.

Nyt kun kirjoitan tätä, on raikas syyskuinen aikainen aamu. Viereisellä pellon laidalla teeretkin kujertavat tuttua lauluaan. Kuinka ihana kesä on takana ja luonto valmistautuu talveen. Tämä aika on itselle aina vaikeaa. Kesän lapsi kun olen. Olen saanutkin luonnosta koko kesän ajan puhdistavaa ja energiaa antavaa voimaruokaa eli villiyrttejä, joita olen kerännyt ulkoa lautaselle, pakkaseenkin asti, ja on todellakin lähiruokaa, terveellistä sekä kaiken lisäksi ilmaista. Tämä kaikki ihanuus annetaan meille joka kevät ja kesä nautittavaksi. Myös omasta viljelyspalstastani olen saanut talveksi pakkaseen ihania vihanneksia ja yrttejä. Nythän on myös metsät täynnä ihania ravitsevia marjoja meille jokaiselle, ja ihan ilmaiseksi saa hakea voimaruokaa! Olenkin nauttinut tästä kesästä ja luonnosta täysin siemauksin. Ulkona ja luonnon helmassa olen ollut niin paljon kuin olen ehtinyt, että saan raitista ilmaa ja auringon parantavaa valoa. Ulkona olo ja metsässä samoilu koirien kanssa antaa niin hurjasti energiaa ja hyvää mieltä. Muistetaan ulkoilla myös syksyllä ja talven tullen mahdollisimman paljon etenkin valoisaan aikaan!

-Tanja H

Kohtaamisia Heimojuhlilla 2026

Olin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Heimojuhlilla, koska ne sattuivat sopivasti Ouluun. Jännittävää tämä oli siksi, että olin juhlissa ensimmäistä kertaa myös yritysjäsenenä – ehkäpä tapasimmekin Arjen Väripilkkujen pöydässä?

Koska Heimojuhlilla ei ole tullut aiemmin käytyä, olin eniten yllättynyt juhlien lämpimästä tunnelmasta. Kaikki tapaamani ihmiset olivat äärimmäisen ihania ja ystävällisiä, ja saimme aikaan monenlaisia kiinnostavia keskusteluja. Erityisen ihanaa oli kohdata kasvotuksin ihmisiä, joiden kanssa olen ollut yhteyksissä ruudun takaa ja viestein, mutta en välimatkan takia koskaan päässyt vielä tapaamaan heitä kasvokkain. Näistä Kohtaamisista jäi kyllä jälki, jota makustelen vielä pitkään ja hartaasti.

Mielestäni on kohtaamisia ja Kohtaamisia. Voisin sanoa, että oikeastaan kaikki tuon päivän tapaamiset menivät heittämällä Kohtaamisten kategoriaan. Me herkät olemme aivan eri tavalla kiinnostuneita ihmisistä kuin ns. ”normaalit”, ja pienetkin yhteiset hetket latautuvat hyvin eri tavalla täyteen kaikenlaista kiinnostavaa. Pelkästään pieni hymy arpalipukkeen jättämisen yhteydessä on meille herkille asia, joka painuu jonnekin syvälle. (En toki tiedä, kuinka paljon itse onnistuin sekoilemaan päivän mittaan, mutta toivottavasti en myöskään pilannut kenenkään juhlapäivää. :D)

Vaikka en ollutkaan alun perin ilmoittautunut juhliin ohjelman vuoksi, se yllätti laadukkuudellaan. Riikka Vääräniemen luennosta minulle jäi erityisesti mieleen boksien murtaminen – sitä minäkin yritän koko ajan tehdä! Koska oma historiani kulkee psykologian ja psykiatrian kautta, olen alun perin tottunut nimenomaan boksiajatteluun, ja pyristelen siitä jatkuvasti irti. Minua ei oikeastaan kiinnosta, mihin lokeroon kukakin itsensä määrittelee – minua kiinnostaa ihminen kokonaisuutena: mieli ja keho, kaikki ne tuhannet eri ominaisuudet, jotka tekevät meistä ainutlaatuisia ja täysinuniikkeja yksilöitä. Tietysti minuakin on henkilökohtaisesti auttaneet monenlaiset määritelmät -kuten juurikin erityisherkkyys ehkä suurimpana kokonaisuutena, samoin introverttius ja ujous, sekä myös lasten kautta mm. ADHD:n ja muiden nepsypiirteiden ymmärtäminen - mutta silti ajattelen, että ne ovat vain yksi osa minua ja minulle luontaisia tapoja olla ja elää. Meissä jokaisessa on hirveä kasa erilaisia ominaisuuksia, joista mikään ei yksinään kerro vielä juuri mitään. Yritän omassa työssäni hyvinvointivalmentajana tuoda esiin, että boksit kyllä auttavat ymmärtämään, mutta eivät saa rajoittaa sitä, kuka voit olla ja mihin pystyä. Yritetäänpä muistaa tämä!

Myös Andy Mortin luovuus luento meni syvälle ihon alle. Luovuus on minullekin äärimmäisen tärkeää ja ilman kaikenlaista luovaa pöllöilyä elämäni elämyshakuisena erityisherkkänä olisi äärimmäisen tylsää! Kirjoitan, luen, piirrän, maalaan, väritän, teen käsitöitä, sisustan, soitan, askartelen, käyn teattereissa, konserteissa ja kuuntelen musiikkia, ihan nyt joitain mainitakseni. Oli aivan huikean ihanaa katsoa, miten syvällä joku on omassa tekemisessään, ja miten se on luonteva osa ihan vain omaa olemista: sitä ei erikseen tehdä, vaan se ON. Minullekin luovuus on ollut luontevaa aina, sillä olen kasvanut varsin luovassa ympäristössä. Olen satavarma, että niin monet herkät ovat erityisen luovia siksi, että heillä on taito poimia ympäristöstään asioita, mitä toiset eivät kiireessään huomaa ja tuoda samalla voimakkaita tunteitaan esiin erilaisten keinojen kautta. Herkät ovat myös usein karismaattisia ja pidettyjä esiintyjä aitoutensa vuoksi – miksi esittää mitään roolia, kun on tuomassa esiin jotain olennaista omasta itsestään? Minulla on eteisessä taulu, jossa lukee: ”Luovuus ei ole harrastus, vaan elämäntapa.” Todellakin! Oli tietysti mukavaasaada loppuun kuunnella myös Andyn kaunista musisointia, joka sopivasti rauhoitti pitkän päivän päätteeksi.

Ai niin, ja tietysti ohjelmassa sai ihailla myös taitavien tanssityttöjen ihanan värikkäitä viuhkoja ja kauniin soljuvaa liikehdintää. Myös väliajoilla esitetyt runot saivat suupielet hymyyn: runous on aina ollut minulle hieman vierasta kenttää, mutta tällä tavalla eläytyen esitettynä ne todellakin tulivat aivan eri tavalla iholle. Kuten jo sanoin, meistä herkistä ihmisistä löytyy kyllä mitä ihmeellisimpiä ulottuvuuksia!

Sain kokea päivän aikana myös yllätyksen. Sillä aikaa kun muut hajaantuivat työpajoihin ja minä jäin vahtimaan omaa tavarapaljouttani ja syömään eväitäni, eräs herrasmies läheisestä pöydästä vinkkasi minut luokseen ja pyysi saada kirjoittaa minusta runomuotokuvan. Hän kyseli kirjaprojektistani ja ajatuksistani ylipäätään, ja vastausten perusteella kirjoitti minulle runon, joka oli samalla muotokuva minusta ja ajatuksistani. Olin vaikuttunut, miten sellaisen lyhyen kohtaamisen perusteella hän osasikin kirjoittaa niin oivallisen ja osuvan tiivistelmän minusta. Lopuksi sain vielä kuunnella yhden hänen sanoittamistaan kappaleista. Tällaiset kohtaamiset jos mitkä, tekevät elämästä niin mielenkiintoista! Sain kuin sainkin siis oman henkilökohtaisen työpajan, vaikka en ollut mihinkään ilmoittautunut. Suuri kiitos siitä!

Olin juhlilla siis sekä herkän elämysnautiskelijan että hyvinvointiyrittäjän roolissa, ja voisin sanoa, että molemmat osapuolet saivat tapahtumasta piristystä arkeen monin tavoin. Yrittäjänä kohtasin ihania asiakkaita ja sain tarjoilla heille maistiaisia omista palveluistani, sekä sain verkostoitua myös muiden kiinnostavien yrittäjien kanssa. Herkkänä ihmisenä sain ihastuttavia elämyksiä ja aitoja Kohtaamisia, sekä hetken kellua lempeässä ilmapiirissä, joka on ihanaa vastapainoa tälle hektiselle ja tehokkaalle nykymaailmalle. Niin, ja tietysti myös kirjailijana kävin kiinnostuneena läpi kirjallisuuspöytää ja totesin lukeneeni kaikki sen esittelemät teokset: suosittelen, jos ette ole niitä vielä lukeneet! (HSP Suomi ry:n nettisivuilta löytyy pitkä lista kirjoja.)

Kiitokset Oulun tiimille juhlien järjestämisestä ja kaikille mukana olleille kivasta yhteisestä
kesäpäivästä! Ehkä törmäilemme taas jossain kohtaa!

Tähän loppuun haluaisin vielä jakaa sen runomuotokuvan, jonka sain (hän, joka tämän teki,
tunnistaa tästä sitten itsensä, nimeä en tiedä):

tunnistaa herkkyys
jakaa kokemuksia
yhdessä, erikseen

voinko, riitänkö, osaanko?

luotan itseeni, elämääni
tulen nähdyksi, kuulluksi
mitä tehdä sinkoutuville ajatuksille
jotka ovat sinun hallinnassa
sinun mielikehossa

kelan sammutus
toisin pyörittäminen
eri kierroksilla

ja ilman niitä

kyllä se on niin että
palosammutin syttyy ja sammuu
uupunut äiti nukahtaa
lapset kasvavat yksilöikseen

oma paikka ja merkitys löytyy ... lopulta

(Niin, ja PS! Se Herkkyyden puutarha -juttu, johon pyysin teitä kirjoittamaan ajatuksia
herkkyydestä, on edelleen tallessa ja jatkan sitä sopivan tilaisuuden tullen taas eteenpäin keräten siihen lisää ajatuksia!)

Kaunista ja herkkää alkusyksyä!

t. Laura-Maria Hyttinen

Hyvinvointialan yrittäjä (Arjen Väripilkkuja), HSP-Kokemusasiantuntija, Kasvatuspsykologian ja työhyvinvoinnin asiantuntija, NLP Master Practitioner, Tietokirjailija. Olen kirjoittanut kirjan Herkkää arkea - Erityisherkkänä työssä ja vapaalla yhdessä Anna Lepistön kanssa (Kirjapaja, 2023). Piirrän ja kirjoittelen myös Rohkeasti Herkkä – blogiin sekä olen mukana HSP – Kirjoittajatiimissä.

Lisätietoa minusta ja yrityksestäni löytyy nettisivuiltani arjenvaripilkkuja.fi Minut tavoittaa
sähköpostitse osoitteesta laura@arjenvaripilkkuja.fi