01 lokakuuta 2026

Erityisherkkä mies väsyy usein rooliin, ei ihmisiin

Ootkos kelaillut, että mitäpä jos et väsykään ihmisiin? Entä jos kuormituksesi lähde onkin jokin muu?

Olen kokenut, että varsinkin miehistä ja herkkyydestä puhuttaessa yleistetään heihin liittyviä piirteitä kuten, että he eivät viihdy sosiaalisissa tilanteissa. Haluavat vain mököttää yksin. Ovat jopa ihmisvihaajia. Ovat vaikeita.

Kuormituspiikissä saatan itsekin ajatella samalla tavalla. Mutta olen huomannut, että kyllä minä pidän ihmisistä ja varsinkin yhteydestä, joita joihinkin saa.

Miksi yhteyden kuitenkin saa vain joidenkin ihmisten kanssa? Toisten ihmisten kanssa energia lisääntyy, mutta toisten kanssa kaikkoaa valonnopeudella.

Miehen pitää olla vahva, suorittaa, miellyttää, tehdä sitä tätä ja tota, jotta sujahtaisi miehenmuottiin. Pahimmillaan tämä on realisoitunut työelämässäni, suorittajan ja miellyttäjän roolissa. Ja tuormiontiehän siitä burn outteineen tuli.

Sanonpahan vaan, että en väsy ihmisiin. Väsyn odotukseen ja muotteihin. Ja epäaitoihin asioihin.

Kun saan olla oma itseni, ilman rooleja, energiaa vapautuu. Havaintokyky lisääntyy ja yhteys ihmisiin ja ihan kaikkeen paranee. Ja mikä parasta, luovuus lisääntyy. Luovuus on ollut mulle yksi kantavista voimista. Ja nykyään tunnistan, että kun olen luova, olen siis viettänyt aikaani asioiden parisssa, jotka vaalivat sitä piirrettäni. Bueno!

Joten ehkäpä avain luovuuteen löytyy, kun kysyt itseltäsi, että väsytkö sä enemmän rooliin kuin ihmisiin?

Erityisherkkä mies mietiskelemässä ikkunan ääressä. Herkkyys, luovuus ja omana itsenä eläminen työelämässä.
Moni erityisherkkä mies ei väsy ihmisiin vaan odotuksiin ja rooleihin.

Antti Paajanen
Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Arctic sensitivity -blogissa. 

28 syyskuuta 2026

Luopuminen, rakkaudella

 


Kynsissäni on ensimmäistä kertaa elämässäni mustaa kynsilakkaa. Se symbolisoi kokemaani suurta surua, luopumisen tuskaa. Herkkänä tunnen voimakkaasti, niin ilon kuin surun. Tällä kertaa olen antanut itselleni luvan ottaa suru vastaan silloin ja sellaisenaan, kun se nousee, ja kokea se läpi, itkien ja hyväksyen. Vaikka kyse on koirasta. Tein raskaan päätöksen lopettaa lähes 14 vuotiaan koiramme elämä. Lemmikkimme, perheenjäsenemme, jonka kanssa aamuisin aloitin päiväni ulkoilulla, ja joka oli iloisena ja uskollisena vastassa ovella, kun saavuimme kotiin. 

14 vuotta on pitkä aika. Lapset olivat 4 ja 5,5 vuotiaita Ransun saapuessa meille. Hän on ollut läsnä lähes koko sen ajan, mitä he muistavat. Nuorimmaiseni kertoi, että Ransun turkkiin hän on itkunsa itkenyt, kun elämä alkoi kolhia. Koiralle hän surunsa ja kipunsa jakoi ja sai lohtua. Ransu oli kotona vastassa lapsia ala- ja yläasteen sekä ammattikoulun ajan heidän tullessaan kotiin. Silloin, kun me vanhemmat pääsääntöisesti olimme poissa, töissä. 

Turvaksi ja seuraksi häntä ajattelinkin, Ransu oli keskisuuri komea koira, joka ulkonäöllään herätti kunnioitusta ja ihastusta. Vaikka meille läheisille hän oli Hessu Hopo, vähän höntsähtänyt ystävällinen kaveri. 

Ransu oli meidän porukasta innokkain lähtemään kanssani ulkoilemaan, luontoon ja metsälenkille. Hän opetteli kanssani uimaan ja mieltyi veden äärellä oloon ja uimiseen kuten minäkin. Sain hänestä kaipaamani kaverin luontojuttuihin. Muistan, kun hän aluksi uidessaan hauskasti pärski etujaloillaan veden pintaa ennen kuin hoksasi uida veden pinnan alla. Muistan, kuinka hassulta hän näytti, kun ylähuuli syrttääntyi hampaan ja ikenen lomaan ja hän näytti hymyilevän. Hänen kanssaan ei ollut sitä draamaa, mitä ihmisten kanssa välillä on. Mieheni on sitä mieltä, että Ransu pentuna valitsi meidät, eikä toisin päin. Näiden asioiden vuoksi käytän sanaa hän, eikä se. Koen myös, että hän opetti minulle todella paljon. Millainen olen ja miten reagoin asioihin. Mistä nautin ja mikä ärsyttää. 


Kameran kuvamuisti ja Google-kuvat pullistelevat täysinäisinä kuvia, joissa hän on mukana. Vuosienvarrelta. En pysty niitä vielä katsomaan, tämänkin tekstin kirjoittaminen herkistää kovin. Hän kuitenkin lähti rauhaisasti ja lempeästi kotona rakkauden ja perheen ympäröimänä. Sellaisen lopun,  ehkä uuden alun, toivon itsellenikin. Ellen kuukahda onnellisena omilla reissuillani metsään tai veden äärelle.

Aluksi koin, että sydämeni kohdalla ammottaa valtava reikä. Osa minusta lähti Ransun mukana. Tyhjyys, suru, hämmennys ja kaipuu jäi. Kotona kaikki muistutti menetyksestä.

Pahinta olivat aamut ja kotiin tulot. Teinkö oikean ratkaisun, oliko oikea aika. Toteutuiko hänen parhaansa. Suuren suuri valta leikkiä jumalaa, kuuluuko sen olla niin. Vastuu.

Vastuu toisen hengestä ja hyvinvoinnista. Järki sanoo kyllä, tunne ei.

Toisaalta olemme helpottuneita, arvuuttelu on ohitse. Toivomme Ransun kipujen ja aistivajavuuksien, liikkumisvaikeuksien ja arkuuden olevan nyt ohitse. Ja suru, sehän on rakkauden yksi ilmenemismuoto. Kun suren, olen rakastanut ja kokenut jotain hyvin merkityksellistä. Kuinka vahvana se rakkaus edelleen hehkuukaan! Ja kuinka kiitollinen olen näistä yhteisistä vuosista ja muistoista, kiitos kiitos kiitos!

Ransu; kiitos yhteisestä matkastamme! Tulet aina olemaan perheemme jäsen, ja elät sydämissämme sekä muistoissamme ikuisesti.










15 syyskuuta 2026

Työnhaku erityisherkkänä: Löydä rohkea suunta sumussa

 5.5.2019 Erityisherkkyys ja työelämä, Suunta
Serkkuni katsoo sumuiselle merelle

Työnhaku erityisherkkänä voi olla vaikeaa silloin, kun tiedät tarkasti, mikä ei sovi sinulle, mutta et vielä tiedä, mikä sopisi. Minulle suurin haaste on ollut löytää työ, jossa merkityksellisyys, oma rauha, jaksaminen ja taloudellinen turva mahtuvat samaan pakettiin.

Työnhaku erityisherkkänä voi olla tätä: Usva, sumu, suunta hukassa. Sellainen olo minulla on ollut työni suhteen jo yli 15 vuotta. Olen tunnollisesti tehnyt myyntityötä. Tarrautunut rahan paaleihin, taloudelliseen turvaan. Kokenut joka aamu vatsassa väänteitä, että taas tämä sama tekeminen toistuu. Tekeminen, joka ei sovi minulle. Mutta mitä tekisin? Miksi kouluttautuisin? Mistä saisin uuden työn, joka varmasti sopisi minulle varsinkin kun en yhtään tiedä, mikä sopisi minulle? Tiedän kyllä varsin hyvin kokemani työelämän kanssa ne asiat, jotka eivät sovi minulle. Pystyisinkö siis niitä listaamalla ja rajaamalla löytämään suuntaa? No helevetti en näköjään, sillä olen tuskaillut tämän saman asian kanssa jo niin pitkään ja hemmetti että niitä listoja, testejä, sparrauksia, blogeja ja kursseja on tehty ja käyty. Jumitan. Ja luoja olen jumittanut pitkään. Jääkö minulta nyt siis elämä elämättä jumittamisen takia? Tuijotanko ikuisesti sumuun uskaltamatta mennä sen sekaan? Siltä tämä kyllä ulkopuolisista ja jopa minusta itsestäni pahasti näyttää.

”Help me Obi Wan Kenobi, you’re my only hope” prinsessa Leia tähtien sodasta episodissa New Hope. Sitä toivoa kaipaan ja etsin.

Kaksi vuotta sitten löysin erityisherkkyyden. Olen erityisherkkä mies. 43. Ja suunta hukassa. Levottomuus, joka syntyy siitä, että teen arjessa työkseni suorittamista, toistuvia tehtäviä. Merkityksellisyys on hukassa ja se tuntuu ontolta. Kylmältä sumulta. Toivon niin, että joku tai jokin tuuppaisi minut eteenpän ja pelastus tulisi. Löytäisin oman Obi Wanini, joka veisi minut turvaan. Osoittaisi minulle suunnan. Mutta entä jos minulla ei ole suuntaa? Miksi jotkut tietävät heti haluavansa lääkäriksi, opettajaksi, laulajaksi? Olen nuoresta asti luullut tietäväni, että haluan olla menestynyt esiintyjä laulamisessa. Kuinka väärässä nuori minäni olikaan. Se ei olisi sopinut minulle ollenkaan. Mutta miten sitten löytäisin oikean todellisen kutsumukseni? ”Why some of us don’t have one true calling?” Emilie Wapnickin mielenkiintoinen puhe TED-talk sarjassa toi lohtua.

Meitä on sellaisia, jotka voivat olla elämänsä aikana kiinnostuneita moneen eri asiaan, alaan ja rooliin työuraan liittyen. Minä taidan olla sellainen. Ja sekös ei sovi työnsankari-teemaiseen maahamme. Pitää olla opinnot, työ, ammattiliitto, ura, suunta, jota tahkotaan nuoruudesta vanhuuteen. No ei kuule pidä, se on höpöhöpöä. Meitä on monenlaisia ja nykynuoret onneksi omaavat erilaisen asenteen työhön ja omistamiseen, kuin meidän sukupolvemme. Ja se on kuulkaas hyvä asia se.

Uskallus lähteä kohti sumua, sitä tarvitsen. Tämän Funchalissa olevan köysiradan sumuisessa toisessa päässä oli upea kylä ja ihana suurenmoinen puutarha.

Löydettyäni erityisherkkyyden pari vuotta sitten, olen pala palalta laittanut itselleni arkiympäristöäni ja elämääni kuntoon. Minulle erityisherkälle miehelle sopivaksi. Uskaltanut ajatella enemmän itseäni ja vähemmän mitä muut elämästäni sekä minusta ajattelevat. Se on kasvattanut burn outista toipuneen hauraan minäni voimia. Nyt kahden vuoden määrätietoisen työn tuloksena kehoni ja mieleni voimat ovat nousseet uudelle tasolle. Pois sumujen ja varjojen maasta. ”Minä lautallani kellun, ulapalla turhuuden” laulaa Pauli Hanhiniemi upeassa laulussa Lautalla. Tämän vuoden teemaksi olen ottanut, että uskallan, rohkenen ja etsin itselleni uuden työn. Työ joka juuri tällä hetkellä sopii minulle, erityisherkälle INFJ-T persoonalleni (tämä persoonallisuustestien tulos muuttu aina fiiliksen, päivän ja elämänkokemuksen sekä itsetuntemuksen mukaan ja tällä hetkellä mennään tällä). Olen alkuvuodesta ollut jo kuuteen tahoon yhteydessä. Ei on toistaiseksi tullut vastaukseksi jokaisesta. Jatkan sinnikkäästi yrittämistä. Tarvitsisinko apuja? No saletisti. Uskallanko hypätä jopa tyhjän päälle ja antaa sattuman viedä minut uuteen? En tiedä, ehkä. Sillä minun on alettava tekemään asioita toisella tavalla, kuin olen tehnyt viimeisen yli 15:n vuoden aikana. Tämä kaikki pelottaa minua ihan helevetisti. Menetänkö säästöni? Saanko koskaan omaa rauhaisaa unelmieni kotia vai maksaako tämä töiden etsiminen sen hinnan, että olen taloudellisesti nollapisteessä? Joudunko kenties piirtämään uusiksi unelmani kodista, rahasta, kaikesta? Todennäköisesti. Jos hyppään tuntemattomaan työni suhteen, niin päädynkö huonompaan vai parempaan, kuin mitä tilanteeni tällä hetkellä on? Veikkaan, että se polku vie lopulta paljon paljon parempaan. Sellaisiin asioihin, joita en ehkä edes ole osannut kuvitella. Mutta se työnhaku. Se on yhtä tuskaa, kun ei tiedä mitä hakisi. Miten te olette selvittäneet tienne teille sopivampiin töihin, erityisherkkiä kun olette? Oletteko kauan seilanneet usvassa ja sumussa vailla suuntaa, karttaa ja kompassia? Voimani ovat elpyneet ja kasvaneet. There has been awakening. Haluan kurkistaa oman sumuni toiselle puolelle. Ja haluan tehdä sen pian.

Uusi toivo

PÄIVITYS 11.1. 2025

Merkityksellinen työ ja sen löytäminen

Yli viisi vuotta sitten seilasin sumussa ja suunta hukassa. Siitä päivästä tähän hetkeen on mahtunut paljon etsimistä. Hetkittäisiä aurinkoisia luotoja, joilla nauttia elämästä. Öisiä kirkkaita tähtitaivaita, joista pohjantähden erottaa selkeästi ja suunta tuntuu ajoittain helpolta. Ja myös harhalaukauksia työnhaussa, uusissa työkokeiluissa, epäonnistumisissa ja toivottomissa hetkissä.

Mutta mukaan mahtuu myös lahjoista suurin, kun olen oivaltanut luovuuden puolella polkuni ja antanut itselleni luvan olla se taiteilija, joka olen aina ollut lapsesta ja nuoruudesta asti. Löysin fiktion kirjoittamisen ja olen nauttinut keikoilla laulamisestakin enemmän kuin aikoihin. Lisäksi tykkään luoda sisältöä someen, koska siinä saa ideoida ja luoda täysin uutta. Nämä asiat, joille sydämeni soi, ovat jaksamiseni ja merkityksellisyyden peruspilarini.

Mutta entäpä se oivallus? Neuvoni on: uskalla kokeilla, uskalla erehtyä työnhaussa. Jos olet kaltaiseni ja moni asia kiinnostaa, niin kokeile, kokeile, kokeile. Vain siten tiedät, mikä sopii sinulle ja mikä taas ehdottomasti ei. Trial and error on toiminut kohdallani. Ja vielä yksi tärkeimmistä oivalluksista. Päivätyö voi parhaimmillaan olla taloudellinen tukifunktio luovien unelmien saavuttamiseksi, löydä balanssi päivätyön ja luovuuden tekemisen välille. Tämän oivalluksen jälkeen arkeni ja työnhakuni helpottuivat megalomaanisen paljon. Samoin oloni keveni ja aloin nähdä ympärilläni, myös päivätyöasioissa, mahdollisuuksia uhkien sijaan.

Kuvallinen yhteenveto Työnhaku erityisherkkänä: kokeilemisen rohkeus, luovuuden merkitys, päivätyön hyödyntäminen taloudellisena tukena ja mahdollisuuksien näkeminen elämässä.

Antti Paajanen

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Arctic sensitivity -blogissa. 
@arcticsensitivity

14 syyskuuta 2026

Erityisherkkä, eläimet & luonto

 



Jo lapsena tunsin, että luonnon helmassa ja eläinten seurassa minun oli rauhoittavaa ja rentoa olla, varsinkin kun olin ujo ja herkkä lapsi. Eläinten seurassa pystyin olemaan oma itseni eikä tarvinnut esittää mitään. Ei tarvinnut miettiä, mitä ne ajattelevat minusta tai miltä näytän. Sillä vietinkin paljon aikaa omalla tallilla, seuraillen eläimiä puuhissaan ja nauttien niiden seurasta. Ihmisten seurassa olin usein hämmentynyt. Aistin tunnelmia, joita en osannut selittää. Lapsenahan sitä ei tiennyt vielä erityisherkkyydestä tai mitä se on. Väsyinkin melko nopeasti hälyyn ja liialliseen sosiaalisuuteen ja siihen, että piti esittää jotain muuta kuin mitä sisimmässäni olin. Mutta eläinten kanssa kaikki on aina ollut jotenkin yksinkertaisempaa ja helppoa. Eläinten lähellä keho rauhoittuu ja mieli hiljenee. On ikään kuin yhteys ilman sanoja. Olen usein ajatellut, että erityisherkkänä ei vain katso eläintä, vaan tuntee sen mietteet, huomaa eleet, liikkeet ja tunnetilat. Ja kun eläimiä oppii kuuntelemaan ja lukemaan, niin syntyy jotain hyvin aitoa ja syvää. Eläimet ovat olleet minulle myös jollakin lailla turva. Ne ovat opettaneet hyväksyntää tavalla, jota en ole aina ihmisten kanssa kokenut. Esimerkiksi hevosella ratsastus ja se tunne, kun olet ikään kuin yhtä hevosen kanssa, on niin upeaa, se luottamus ja se, kuinka tuo iso jalo eläin kantaa sinua minne ohjaatkin sen, tai koiran uskollisuus, sen kaunis luottavainen katse tai kissan pehmeä turkki ja rauhoittava kehräyksen ääni, kun se makaa rinnan päällä. Eläimet eivät ole minulle ”vain eläimiä”. Ne ovat lempeitä opettajia, että osaan elää juuri tässä hetkessä siitä nauttien, ja ne ovat uskollisia kulkijoita rinnallani. Ne ovat näyttäneet minulle, että herkkyys ei ole huono asia, vaan se on juuri mitä tämä aika kaipaisi paljon enemmän. Se on yhteys koko luomakuntaan. Ja juuri sitä tämä maailma tarvitsisi enemmän.


Mutta herkkyyteen liittyy myös toisaalta kipuakin. Se, että erityisherkkänä tuntee syvästi, tarkoittaa myös sitä, että näkee ja kokee eläinten kärsimyksen voimakkaasti. Eläinten huono kohtelu, välinpitämättömyys ja nykyajan tehotuotanto eivät ole vain uutisia, vaan ne tuntuvat kehossa asti. Välillä se tuntuu raskaalta, jopa musertavalta. Me erityisherkät etenkin näemme ja tunnemme sen, minkä moni muu voi vaan ohittaa. Ja juuri siksi meillä on myös mahdollisuus olla ääni niille, jotka eivät itse voi puhua.


Nyt kun kirjoitan tätä, on raikas syyskuinen aikainen aamu. Viereisellä pellon laidalla teeretkin kujertavat tuttua lauluaan. Kuinka ihana kesä on takana ja luonto valmistautuu talveen. Tämä aika on itselle aina vaikeaa. Kesän lapsi kun olen. Olen saanutkin luonnosta koko kesän ajan puhdistavaa ja energiaa antavaa voimaruokaa eli villiyrttejä, joita olen kerännyt ulkoa lautaselle, pakkaseenkin asti, ja on todellakin lähiruokaa, terveellistä sekä kaiken lisäksi ilmaista. Tämä kaikki ihanuus annetaan meille joka kevät ja kesä nautittavaksi. Myös omasta viljelyspalstastani olen saanut talveksi pakkaseen ihania vihanneksia ja yrttejä. Nythän on myös metsät täynnä ihania ravitsevia marjoja meille jokaiselle, ja ihan ilmaiseksi saa hakea voimaruokaa! Olenkin nauttinut tästä kesästä ja luonnosta täysin siemauksin. Ulkona ja luonnon helmassa olen ollut niin paljon kuin olen ehtinyt, että saan raitista ilmaa ja auringon parantavaa valoa. Ulkona olo ja metsässä samoilu koirien kanssa antaa niin hurjasti energiaa ja hyvää mieltä. Muistetaan ulkoilla myös syksyllä ja talven tullen mahdollisimman paljon etenkin valoisaan aikaan!


-Tanja H


17 elokuuta 2026

Kohtaamisia Heimojuhlilla 2026



Olin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Heimojuhlilla, koska ne sattuivat sopivasti Ouluun. Jännittävää tämä oli siksi, että olin juhlissa ensimmäistä kertaa myös yritysjäsenenä – ehkäpä tapasimmekin Arjen Väripilkkujen pöydässä?