Herkkä perhe

 

Meillä on herkkä perhe. Jokaisella meistä on herkkyyden ominaisuuksia, jotka näkyvät kaikilla hieman eri tavoin ja eri voimakkuuksilla. Toisilla jotkut jutut korostuvat ja tulevat esiin päivittäin, toisilla ne näkyvät hillitysti ja ovat enemmänkin oman pään sisällä. Fakta kuitenkin on, että joka päivä pyörimme jollain tavalla herkkyyden ympärillä, siitä ei pääse mihinkään. Varsinkin nyt, kun olen itse tehnyt kokemusasiantuntijakoulutusta ja muutenkin pyöriskellyt taas enemmän aiheen parissa, olen kiinnittänyt siihen enemmän huomiota, ja huomannut totisesti, että hyvin moni käänne meidän arjessa linkittyy jollain tavalla herkkyyteen. Ja mitä enemmän ikää tulee, huomaan myös tulevani paljon mukavuudenhaluisemmaksi koko ajan – herkkyys siis korostuu entistä enemmän niin hyvissä kuin haastavissakin tilanteissa.

Minä ja sinä

Perheemme tarina alkaa tietysti minusta, joten siksipä siitä alustukseksi muutama sananen. 

Olin ujo ja hiljainen lapsi. Vaikka minulla oli onnellinen lapsuus ja rakastava perhe, erityisesti omanikäisteni parissa koin olevani erilainen. Myös monilta aikuisilta kuulin, että minun olisi pitänyt olla reippaampi ja rohkeampi, esimerkiksi viitata enemmän koulussa ja osallistua keskusteluun. Kavereitakin oli, mutta silti koin jonkinlaista ulkopuolisuuden tunnetta koko kouluaikani, koska reagoin niin herkästi ihan kaikkeen. Koin itseni liian hiljaiseksi ja ujoksi, rohkeana ja sosiaalisena olisi ollut helpompaa olla ja osallistua kaikkeen. Tuntui, että sellaiset pärjäsivät paremmin kuin minä. Olin surullinen siitä, etten osannut olla reipas ja rohkea, vaikka kuinka yritin. En tiennyt, mitä teen väärin, kun en vain opi. Tunteista ei tuohon aikaan kovin paljon puhuttu ja koska olin hyvin tunteellinen, se koettiin siihen aikaan usein hieman kiusallisena. Sain kuitenkin tukea, kannustusta ja tsemppausta kaikessa mitä tein, mutta tunteiden osalta koin olevani aina vähän liikaa, ihan sama minne menin. Itkeminen oli tapani käsitellä stressiä ja niin hyviä kuin huonojakin asioita, ja muiden sitä oli vähän vaikea ymmärtää.

Opiskeluaikoina tämä ristiriita korostui entisestään. Väsyin sosiaalisissa tilanteissa paljon ja pyörittyäni yliopistolla päivän olin usein iltaisin melko puhki. Kun lähdin etsimään apua ”ongelmaani”, minulle ehdoteltiin sosiaalisten tilanteiden pelkoa. En tuntenut diagnoosia omakseni, mutta muutakaan ei ollut tarjolla. Avuntarvettani vähäteltiin ja pääasiassa minun käskettiin vain reipastua. Ja sitähän olin koko ajan niin kovasti yrittänyt, joten tunsin itseni entistä huonommaksi, kun en vain oppinut. Myöhemmin pääsin lukemaan erään psykologin lausuntoja minusta, ja hän oli tulkinnut kaiken sanomani ja erityisesti itkuisuuteni aivan päin mäntyä. 

Murehdin paljon sitäkin, löydänkö koskaan rinnalleni samankaltaista kumppania. En viihtynyt opiskelijabileissä, baareissa enkä yökerhoissa, en ylipäätään missään, missä oli ihmisiä. Olin hidas tutustumaan ja ujo ottamaan kontaktia. Jossain syövereissäni eli silti toive parisuhteesta ja omasta perheestä, ja luotin siihen, että jostain sen vielä löydän, sitten kun aika on oikea. En missään vaiheessa edes pohtinut sitä, että olisin vain elänyt elämääni yksin, vaikka tarvitsinkin paljon omaa aikaa.

Tapasin mieheni ollessani 21-vuotias lehdessä olevan deitti-ilmoituksen perusteella. Vaikka en ole uskonnollinen ihminen, sanoisin silti, että koko tapaaminen oli jollain tavalla ”match made in heaven.” Koko kohtaaminen on minulle edelleen mysteeri: miten satuimmekin kohtaamaan sillä tavalla ja miten kaikki natsasi kerrasta kohdilleen (parisuhde oli meille molemmille ensimmäinen). Kaikki tähdet vain jotenkin olivat sillä hetkellä oikeassa asennossa ja tuli pakottava tarve vastata tälle kiltinoloiselle miehenalulle. Tuli vain niin vahva tunne, että tämä on PAKKO tehdä. (Se  oli todellakin osoitus intuition voimasta, ja miten sitä kannattaa kuunnella!)

Kirjoittelimme pitkään sähköpostia toisillemme ja tutustuimme siis hitaasti ennen varsinaista tapaamista, vaikka asuimme samalla paikkakunnalla. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin, sillä kirjoittamalla olen aina ilmaissut itseäni paremmin kuin kasvokkain puhumalla. En tiedä, olisiko matka tyssännyt heti alkuun, jos olisin heti joutunut esittelemään itseäni kasvokkain. Kirjoittamalla pääsimme myös syvempiin vesiin pohtimaan asioita, joita emme olisi kasvokkain tuossa vaiheessa mitenkään ottaneet puheeksi. Se syvensi välejämme nopeasti. 

Miehessäni minuun vetosi samankaltaisuus. Hän oli rauhallinen, hiljainen, kiltti ja yksinviihtyvä tyyppi, jossa oli kuitenkin aimo annos höpsöyttä. Ihastuin mieheni huumoriin ja leikkimielisyyteen, sekä tapaan rakastaa erilaisia tarinoita. Tunsin olevani hänen seurassaan täysin oma itseni: samalla sain olla hiljainen, mutta silti samalla täynnä luovuutta ja pelleilyä. Keksimme yhdessä kaikkea hauskaa. En tiennyt tuolloin vielä herkkyydestä, mutta totesin olevani mieheeni verrattuna aikamoinen tunnevuoristorata, vaikka muuten meissä olikin todella paljon samoja ominaisuuksia. Aluksi tunteiluni oli hänelle hieman hämmentävää, sillä itkunpyrskähdyksiä sattui jatkuvasti myös liikutuksesta ja onnesta (mikä minulle on ihan normisettiä). Miehelleni tämä oli kuitenkin ihan ok, kun hän tajusi mistä on kyse. Hänellä tunteilu ja ajattelu pysyivät enemmän pään sisällä.

Parisuhteen myötä aloin nähdä itseäni myös eri tavalla. Koska mieheni piti minusta niin kovasti, aloin pohtia, että ehkä olen ihan ok tällaisena? Samalla koin kuitenkin valtavaa ristiriitaa siinä, että miehen mukana tuli paljon uusia sukulaisia, joihin oli paineita tutustua. Koin olevani riittävä miehelleni, mutta olinko tarpeeksi riittävä hänen perheelleen ja sukulaisilleen, koska en erityisemmin pitänyt seurustelusta uusien ihmisten kanssa? Mietin paljon, pitävätkö nämä kaikki uudet tutut minua kauhean vaikeana ihmisenä ja lainkaan sopivana kumppanina miehelleni, koska olin niin ”outo” ja ”epävakaa”, kun ihan ”normaalejakin” olisi ollut tarjolla. Varsinkin alkuun sai selvittää monenlaisia väärinkäsityksiä puolin ja toisin, ennen kuin heillekin alkoi selvitä, miksi reagoin niin herkästi kaikkeen. Edelleen tuntuu välillä vaikealta sanoa ei, jos koen jonkin sukulaisvierailun itselleni liian väsyttäväksi, tai minulla on muutenkin hermot ylikierroksilla. Pohdin, vaikutanko toisen mielestä epäkohteliaalta, vaikka omalle käyttäytymiselleni on ihan pätevät syyt. Omien rajojen vetäminen on kiltille ihmiselle aina ollut vaikeaa, mutta opettelen sitä koko ajan.

Herkät lapset

Kun olimme olleet yhdessä viisi vuotta ja naimisissa vuoden, ensimmäinen poika ilmoitteli tulostaan. Hän oli odotettu tapaus ja olin onneni kukkuloilla, olin potenut vauvakuumetta jo pitkään. Vauva-aika kuitenkin yllätti rankkuudellaan, vaikka olin siihen tietysti varautunut. Olin tosi väsynyt, koska en saanut nukkua kunnolla ja olen aina ollut huono sietämään huonoja yöunia. Väsyneenä tunteet ja ajatussykkyrät korostuivat entisestään. Jo synnärillä itkin pelkästä väsymyksestä ja hoitajat olivat huolissaan. Yritin vakuutella, että ei tämä ole mitään masennusta, olen tosi iloinen vauvasta, mutta haluan vain omaan sänkyyn nukkumaan kunnolla. 

Tykkäsin tosi paljon olla lapsen kanssa kotona, en kaivannut työyhteisöjä, ja halusin olla kotona mahdollisimman pitkään. Minun työprojektini oli loppunut juuri sopivasti, joten ei ollut edes paikkaa mihin palata. Möllöttelin mielelläni lapsen kanssa omassa kuplassa ilman, että piti ajatella ketään muita ihmisiä. Toki tiivis lapsen kanssa oleminen oli välillä raskastakin, koska kaipasin myös omaa tilaa ympärilleni. 

Huomasin pian, että poika oli hyvin samankaltainen kuin minä lapsena. Hän oli ujo tutustumaan uusiin tilanteisiin, eikä mielellään puhunut varsinkaan oudoille ihmisille. Hän oli varautunut ja pohti asioita pitkään. Poika oli kuitenkin tavattoman fiksu ikäisekseen ja oppi jo nuorena kirjaimet ym. Tunnistin hänessä niin paljon itseäni, niin että se oli välillä jopa ärsyttävää! Myös mieheni tunnisti lapsessa tuttuja piirteitä omasta lapsuudestaan. Tuohon  aikaan törmäsin käsitteeseen introvertti ja tunnistin itseni siitä täysin. Totesimme olevamme kaikki hyvin introvertteja ja tiiviin perhearjen rinnalle kaipasimme jokainen omia juttuja ja omaa aikaa. 

Ystäväni vinkkasi juuri tuolloin erityisherkkyydestä. Hän oli lukenut siitä ja tunnistanut itsensä ja oman lapsensa. Myös minä löysin nopeasti itseni tuosta määritelmästä ja koko kuvio avautui. Tämä selitti oikeastaan kaiken: sen miksi olin sellainen kuin olin ja miksi myös lapseni oli sellainen kuin oli. Tämä oivallus antoi myös viimein pohdinnoilleni rauhan: olen ihan ok, ja myös lapseni saa olla juuri sellainen kuin on. Se oli valtava helpotus! Koska näin myös lapseni hyvät puolet ja valtavan empaattisuuden, totesin, että ehkä minussakin on juuri näitä hyviä ominaisuuksia, en vain ollut huomannut niitä murehtiessani niitä kaikkia muita. 

Lapsen kasvaessa aloin huomata yhä enemmän herkkyyden piirteitä: lapsi saattoi surra kaupassa yksinäisen puuropaketin kohtaloa tai järjestellä sinkkubanaaneja kasaan, ettei niiden tarvinnut pyöriä yksin muiden joukossa. En voinut laittaa lasta kerhoon enkä päiväkotiin, koska tiesin sen olevan herkälle lapselle aivan liian stressaavaa. Kävimme joskus vauvakerhoissa, mutta sielläkin huomasin yhä useammin meidän leikkivän itseksemme nurkassa, kun toiset juttelivat toisaalla. Ei minulla, eikä lapsella ollut tarvetta sosiaalisuuteen, viihdyimme hyvin keskenämme. Koin, etten jaksanut jauhaa sormiruokailusta tai värikylvyistä, vaan olisin halunnut jutella jostain ihan muista asioista.

Toinen poika syntyi parin vuoden ikäerolla ja hoidin lapsia edelleen kotona siihen saakka, kun he olivat 3 ja 5. Silloin vanhempi pojistakin oli viimein valmis päiväkotiin. 

Nuorempi pojista oli (ja on edelleen) paljon eloisampi ja vilkkaampi kuin kukaan meistä muista. Hän oli jatkuvasti vauhdissa ja kaipasi seuraa ja kaveria. Veljesten kesken syntyi koko ajan kähinää siitä, että toinen olisi halunnut järjestää ison esityksen olohuoneessa, kun toinen taas olisi halunnut vain piirtää hiljaa itsekseen. Mietin, miten yksi meistä voi olla näin erilainen kuin me muut? Tämä aiheuttaa edelleen kränää lähes joka päivä: toinen haluaisi vain olla rauhassa, kun toisella on menossa musiikein, valoin ja puvuin ryyditetty euroviisushow.

Lasten kasvaessa aloin kuitenkin huomata yhä enemmän ja enemmän, miten tuon toisen vilkkaan kuoren alla on myös hyvin fiksu, pohdiskeleva, tunteellinen ja empaattinen lapsi. Hän on meitä muita selvästi sosiaalisempi ja ulospäinsuuntautuvampi, mutta silti samat herkkyyden piirteet puskivat sen alta esiin. Hänessä tiivistyi selvästi kaikki luovuus ja ajatusten määrätön sinkoilu, jossa ei ole mitään rajoituksia. Myös päiväkodista saimme kuulla, että lapsella on välillä niin korkealentoisia juttuja, että toiset eivät pysy perässä. Mielestäni tämä jos mikä, kertoo ajattelun monipuolisuudesta ja uskalluksesta käyttää sitä hyväkseen. Hän on myös hyvin empaattinen ja suruissaan epäoikeudenmukaisuudesta. Vaikka päivät täyttyvät monenlaisesta hyörinästä ja luovasta puuhasta, kaiken sen alla on syvällistä pohdintaa ja todella fiksuja ajatuksia. Nyt kun hän on isompi, hän osaa jo sanoittaa paremmin sitä, miten ihanaa on, kun pää on niin täynnä mielikuvitusjuttuja koko ajan ja että miten musiikki tuntuu kokonaisvaltaisesti koko kehossa. 

Vaikka pelkäsin, toistuuko omien lasteni kohdalla oma ”hiljaisen kirous”, ja vaikeus sopia porukoihin, olen todennut, että ei onneksi. Molemmilla on niin paljon hyviä sosiaalisia taitoja ja he ovat ongelmitta solahtaneita omaan porukkaansa: varmaankin juuri herkkyytensä vuoksi he ovat pidettyjä, empaattisia, auttavaisia ja tulevat toimeen kaikkien kanssa. Esimerkiksi toinen pojista on äänestetty joka vuosi hymypojaksi, vaikka vain yhden palkinnon saa ottaa vastaan. Vaikka aluksi oli päiväkotitädille vaikea sanoa edes huomenta, huomaan, miten herkkyys, empatia ja syvällinen ymmärrys ovat jalostaneet heistä hyväkäytöksisiä ja kaikessa pärjääviä esiteinejä. Olen heistä äärettömän ylpeä. Hiljainenkin lapsi voi olla todella taitava sosiaalisissa tilanteissa. He tietävät kyllä, milloin kannattaa olla hiljaa ja milloin keventää tunnelmaa. Ja jos lapsi ei halua tuoda kotiinsa kavereita, se ei tarkoita aina sitä, että hän kokisi itsensä yksinäiseksi – toiset vain viihtyvät niin hyvin itsekseen.

Herkkä parisuhde

Kun kirjoitin ystäväni kanssa kirjan Herkkää arkea – Erityisherkkänä työssä ja vapaalla, se poiki tietysti muutamia lehtijuttuja. Yksi näistä oli kutsu haastatteluun erityisherkästä parisuhteesta. Alun perin ajatuksena oli pohtia, millaista parisuhde on, kun toinen on erityisherkkä. Kun aloimme pohtia haastattelua varten kysymyksiä mieheni kanssa, hän alkoikin pohtia, voisiko hänkin olla sittenkin erityisherkkä? Tietysti hän oli tiennyt pitkään olevansa introvertti ja kuunneltuani vuosikausia omaa höpinääni herkkyydestä, tietysti vertaillut omia ominaisuuksiaan herkkyyden kriteereihin. Kirjan luettuaan hän oli kuitenkin alkanut pohtia, olisiko hänessäkin tätä herkkyyttä, ehkä enemmän kuin hän on itselleen edes myöntänyt? Hän tunnisti itsensä niin monesta käytännön esimerkistä paremmin kuin tieteellisistä määritelmistä. Lopputulemaksi totesimme, että ehkä meitä onkin sitten kaksi herkkää haastateltavaa, minä erityisen herkkä ja mieheni hieman vähemmän, mutta herkkä silti.

Minulla herkkyys näkyy räiskyvästi: itken ja nauran yhtä aikaa ja kaikille on jo ihan normaalia, jos alan itkeä kesken ruokailun jostain omasta liikuttavasta ajatuksesta. Kiihdyn nollasta sataan sekunnissa, mutta sama toimii myös toiseen suuntaan. Olen pohtivainen ja hirvittävän hidas tekemään päätöksiä, koska mietin niitä sadasta eri näkökulmasta. Mieheni on myös hyvin pohtivainen ja analysoi tilanteita tuhanteen kertaan, mutta hän on tunneilmaisultaan hyvin rauhallinen ja tasainen – myllerrys ja askartelu tapahtuvat hänellä pään sisällä. Hän pohtii myös paljon esimerkiksi sosiaalisia tilanteita. Tasapainotamme toisiamme siis melko kivasti: minä säädän ja räiskyn, mies rauhoittaa. Olen tunneimuri ja minun on hyvin vaikea pysyä erossa erityisesti lasten tunnepurkauksista. Onneksi mieheni osaa syöksyä siihen väliin, vaikka hänenkin on vaikea sietää meteliä ja sekavaa sinkoilua.

Minulla on paljon aistihaasteita: pidän sateellakin usein aurinkolaseja, olen herkkä kaikenlaisille hajuille ja tuoksuille, hankalille makuyhdistelmille ja koostumuksille, hankalille vaatteille, kylmälle ja kuumalle. Miehelläni näitä on vähemmän, mutta joissain kohtaa ne korostuvat, esimerkiksi tietyissä vaatteissa ja äänissä. Myös sotkuisuus häiritsee häntä todella paljon, minua se ei onneksi haittaa niin paljoa. Tässäkin kohtaa pidämme toisemme siis aika hyvin tasapainossa. Aistiherkkyydet tietysti korostuvat myös toisinpäin ja voin hyödyntää niitä kätevästi eri tilanteissa: hullaannun ihanista tuoksuista, mauista ja kauniista asioista, musiikista ja väreistä. Erityisesti tuoksumuistot ovat minulle tärkeitä, ja niiden kautta voin helposti virittää itseni oikeanlaiselle taajuudelle: minun tarvitsee vain esimerkiksi haistaa tietynlainen saippua, jotta voin asettaa itseni tietynlaiseen moodiin. 

Meidän molempien on vaikea pukea asioita sanoiksi, mutta kirjallisesti se onnistuu todella hyvin. Siksi saatamme kirjoitella paljon toisillemme: toisen sanoja saa rauhassa mutustella ja makustella, lukea ja pohtia uudelleen. Väärinkäsitykset johtuvat useimmiten siitä, että emme vain lue tai kuuntele tarpeeksi hitaasti ja ajatuksella. Olemme löytäneet meille oman tavan kommunikoida ilman, että kumpikaan menee liian lukkoon omista ajatussolmuistaan. Olen usein harmitellut sitä, miten vähän ihmiset hyödyntävät kirjallista keskustelua, kun aina vaan sanotaan, että puhukaa ja puhukaa. Pitää löytää ne MEILLE sopivat omat tavat, missä voi syöksyä isosti syväänkin päätyyn. Parisuhteessa ei voi keskustella vain säästä. Onneksi tajusimme tämän jo heti suhteen alkuvaiheessa.

Elämyshakuisuus on myös asia, joka haastaa arkeamme. Me molemmat olemme elämyshakuisia erityisherkkiä, mikä tarkoittaa sitä, että kaipaamme samana pyörivään arkirutiiniin jotain elämyksiä, ei isoja, mutta sopivan jännittäviä uusia asioita. Tasainen arki ei nappaa kumpaakaan, vaikka se tuokin turvaa ja ennakoitavuutta. Yritämme koko ajan etsiä kaikkia osapuolia tyydyttäviä ratkaisuja siihen, että jokainen saisi arkeensa myös omanlaisiaan elämyksiä, niin yksin, porukalla kuin parisuhteessa. Minä haluan uppoutua tekemään ja suunnittelemaan koko ajan uusia luovia projekteja, mieheni viihtyy teatterimaailmassa. On aivan selvää, että hermot alkavat riekaloitua meillä kaikilla, jos elämä puksuttaa liian tasaisena eteenpäin.

Omanlainen yhtälö

Olemme olleet mieheni kanssa nyt 20 vuotta yhdessä, ja lapset ovat saavuttamassa teini-iän. Elämme kuuluisia ruuhkavuosia: parisuhteen huoltamiselle on melko vähän aikaa, mutta yritämme silti panostaa myös siihen. Arki kuluu töiden, harrastusten ja kaikkien omien juttujen parissa.

Kokoonpanomme ei varmasti ole maailman helpoin. Meissä on niin paljon samaa, että ymmärrämme toisiamme todella hyvin, mutta se on myös kaksiteräinen miekka: toisen samanlaiset piirteet alkavat jossain  jopa ärsyttää, kun ne muistuttavat niin paljon omaa itseä. Jokainen meistä kaipaa paljon omaa aikaa ja tilaa, joten pienessä rivitalokolmiossa revitään hiuksia välillä puolin ja toisin pelkästä ärsytyksestä. Saatamme jokainen olla eri huoneessa tekemässä omaa juttuamme. Lähdemme lenkille ja pyöräilemään kukin omaan suuntaansa, jotta saamme hetken rauhaa toisiltamme. Koko perheellä oleminen menee helposti säätämiseksi ja kaikkien toiveiden sekamelskaksi. Yhteisiä juttujamme ovat kuitenkin erilaiset kulttuuritapahtumat, kuten teatteri ja muut esitykset, sekä tietysti huvipuistot. On ihanaa jakaa samanlaisia elämyksiä yhdessä, kunnes on taas aika vetäytyä kunkin omiin juttuihinsa. 

En kuitenkaan mitenkään voi kuvitella ympärilleni muunlaisia ihmisiä kuin juuri nämä toiset herkät tyypit. Ehkä se on yksi syy, miksi jaksamme edelleen katsella toisiamme ja rakentaa kohtalaisen
sopuisaa arkea jokaisen toiveita kuunnellen. Jokainen meistä näkee pintaa syvemmälle ja isomman kokonaisuuden, joka valitettavan monilta saattaa jäädä näkemättä. Herkkyys on yksi iso tekijä, minkä vuoksi osaa tulla toista vähän paremmin puolitiehen vastaan, vaikka se raastaisikin omia hermoja. Vaikka menee hermo, silti empatiaa riittää. 

Herkkänä vanhempana oleminen ei ole helppoa eikä arki aina ole auvoista – ei todellakaan. Ymmärrän, miksi moni ei halua hankkia parisuhdetta tai lapsia. Aistikuormitus on välillä sellaista, että pää tuntuu posahtavan. Tunteita on niin paljon, että niitä riittäisi koko seutukunnalle. En ole kärsivällinen äiti, en jaksa useinkaan sekavaa leikkiä. Sen sijaan olen aina valmis lukemaan, pelaamaan ja katsomaan elokuvia. On löydettävä  ne omat tavat olla herkkä vanhempi ja kuunneltava omia rajoja ja jaksamista herkällä korvalla. 

Teen kuitenkin paljon mielen ja hyvinvoinnin kanssa töitä, ja oma polkuni on kulkenut pitkälti psykologian puolelta, joten käytössäni on ”temppuja” ja tekniikoita, joilla pidän itseni kasassa ja
hyvässä hapessa. Jossain kohtaa huomasin keikkuvani uupumuksen partaalla, en niinkään töistä, vaan ihan vain lapsiperhearjesta. Totesin kuitenkin, että jos alan itse määritellä itseni uupuneeksi äidiksi, se on  loputon suo, eikä sieltä ole paluuta. Käänsin siis oman kelkkani ja aloin rakentaa identiteettiäni uusiksi kiitollisuuden, runsauden ja hyvinvoinnin kautta. Aina välillä tulee uupumuksen hetkiä, mutta niistä pääsee ylös.

Oman mielen ja hermoston ymmärtäminen auttaa todellakin pitämään hanskat kädessä, ja jos ne välillä tippuvat, ne on aina mahdollista poimia takaisin. Tunteita tulee ja menee, ja ne saavat näkyä. Aina toiveet eivät mene yksiin, mutta ei mene elämässä muutenkaan. Jos ei ole vähän kuoppia ja mutkia, ei opi koskaan mitään: kaikki ei voi olla kukkasia ja perhosia, sekin alkaisi pian tuntua tyhjältä. Vaikka olisikin auvoista viettää hiljaista ja rauhallista elämää herkkyyden ehdoilla, en tiedä, oppisinko siitä läheskään yhtä paljon kuin tästä ja olisiko se jopa liian helppoa ja tylsää. Lapset ovat parhaita opettajiani: he osaavat painella kaikkia triggeripisteitäni todella taidokkaasti, mutta ilman heitä en olisi puoliksikaan siinä, missä olen itseni kanssa nykyisin. Olen vakuuttunut siitä, että ihminen oppii tuntemaan itseään vasta heijastuksena muista ihmisistä.

Ymmärrän hyvin, että jokainen tekee omat ratkaisunsa: kaikkia ei ole luotu perhe-elämään tai edes rakentavaan parisuhteeseen. Jos ei jaksa, ei jaksa, ja minusta se on erityisen tärkeä tiedostaa. Haluan kuitenkin  rohkaista myös niitä, jotka pohtivat, jaksaako perhearkea: Kyllä sitä jaksaa. Ei helposti, mutta lastensa ja puolison takia venyy ja paukkuu asioihin, joihin ei olisi uskonut koskaan venyvänsä. Olen yllättänyt itseni moneen kertaan ja todennut, että vaikka olen tosi herkkä, selviän silti, omalla tavallani. Vaikka kiukuttaa, itkettää ja väsyttää, olen silti paras äiti näille lapsille. Ei voi verrata itseään muihin, vaan on tehtävä niin kuin itsestä tuntuu parhaalta. 

Ei herkkyys ole vain arjen haasteita, vaan myös raastavaa onnea ja kiitollisuutta pienestä – se tuo elämääni niin paljon värejä, vivahteita ja viisautta. Kuinka isosti voikaan kokea pienen kosketuksen parisuhteessa, lapsen halauksen tai piirrustuksen? En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, mitä tunnen, kun katson omaa lastani esiintymässä lavalla: jokainen äiti on varmasti ylpeä lapsistaan, mutta herkkä äiti tuntuu pakahtuvan ihan kaikesta. 

Koen, että herkkyys on yksi niistä voimista, joka liimaa meidät yhteen, auttaa jaksamaan ja tekee meistä meidät. Ehkä tulevaisuudessa myös lapset näkevät sen liiman siellä taustalla: ehkä erilaisuudesta huolimatta sisaruksissa onkin myös paljon samaa? Mutta tällä hetkellä olemme sekalainen luova, kulttuurin täyteinen sillisalaatti tunnevuoristoradassa, jossa jokaisella on toivottavasti mahdollisuuksia kehittyä ja kasvaa juuri omanlaisekseen. Olemme kuitenkin samassa vaunussa ja kiljumme yhdessä, niin ylä- kuin alamäessä. Yksin matkustaminen ei olisi ollenkaan niin jännittävää. On maailman suurin kunnia saada kuulua juuri tällaiseen perheeseen.

Laura-Maria Hyttinen

HSP-Kokemusasiantuntija, tietokirjailija, hyvinvointialan yrittäjä, mielimatkaopas, NLP Master Practitioner, työhyvinvoinnin ja kasvatuspsykologian asiantuntija, KM.

Lisätietoja minusta, kirjastani ja omasta yrityksestäni löytyy sivuilta arjenvaripilkkuja.fi. Piirrän  Rohkeasti herkkä -blogiin myös ÄITI-sarjakuvaa, joka kertoo arjesta herkän äidin ja perheen näkökulmasta.

Tunnehaavoittuvuus voi johtua monista asioista

 

Erityisherkkyys ja erityisherkän ihmisen käsite (highly sensitive person) tuli Suomessa tunnetuksi kun ensimmäiset yhdysvaltalaisen psykologian tohtori Elaine Aronin kirjat julkaistiin suomeksi. Kyseessä on Aron tutkimusten mukaan synnynnäinen ominaisuus, joka on noin kolmasosalla ihmisistä. Tämän lisäksi se on tunnistettu myös yli sadalla eläinlajilla. 

Aronin tutkimusryhmä päivitti vuonna 2024 erityisherkkyyden ydinominaisuudet ja mukaan otettiin kaksi uutta; nyt listalle kuuluvat ylivirittyminen, herkkyys positiivisille kokemuksille, sosiaalinen herkkyys, syvällinen prosessointi, emotionaalinen reaktiivisuus ja herkkyys yksityiskohdille. 

Elaine Aron on todennut tutkimuksissaan että erityisherkkä ihminen voi tunnistaa kaltaisensa isossa ryhmässä ennen kuin edes on päästy tutustumaan toiseen tarkemmin. Tämä kertoo erityisherkkien ihmisten tarkasta havainnointikyvystä ja samalla muistuttaa myös siitä että kommunikointi ja avoimuus on paljon muutakin kuin sanoja.  Erityisherkkä pärjää hyvin ja kykenee keskittymään tehtäviinsä kun ympäristö on rauhallinen. Erityisherkkyyteen ei kuulu impulsiivinen käyttäytyminen tai riskien ottaminen, vaikka osa erityisherkistä tunnistaakin itsessään elämyshakuisuutta.

Jos olet identifioitunut erityisherkäksi, mutta suurin haasteesi vuorovaikutustilanteissa on ensisijaisesti vahva tunnehaavoittuvuus ja kuormittumisalttius kannattaa ainakin antaa ajatus sille tunnistatko itsessäsi ADHD:n tai autismin kirjon piirteistöä. Se ei tarkoita että et olisi erityisherkkä, mutta taustalla voi olla muutakin kokemukseesi vaikuttavaa. En kannata medikalisaatiota, mutta tieto usein auttaa ymmärtämään itseä paremmin. Kaikki ihmiset eivät edes halua diagnoosia vaikka piirteidensä perusteella sen voisivat saadakin.

Jos keskeinen haasteesi vuorovaikutustilanteissa on tunnehaavoittuvuus eli koet sietämätöntä tuskaa tilanteissa joissa koet tulevasi torjutuksi, hylätyksi tai kritisoiduksi, voi olla että sinulle on RSD eli Rejection Sensitive Dysphoria. Kyseessä ei ole diagnoosi vaan piirre, joka on hyvin yleinen ADHD-diagnoosin saaneilla, mutta sitä voi esiintyä myös sosiaalisen ahdistuksen ja epävakaan persoonallisuushäiriön yhteydessä. Kipu voi olla emotionaalista tai fyysistä ja se haittaa yleensä merkittävästi siitä kärsivän elämää. On tärkeätä huomata, että näissä tilanteissa tunnekokemuksella on aina selkeä syy ja mielialan muutos kokijassa on välitön. Pahin tunnekokemus haihtuu yleensä muutamassa tunnissa, mutta henkilöillä, joilla on taipumus asioiden murehtimiseen, tunne voi kestää jopa useita päiviä. 

Erityisherkkyyteenkin liittyy tunnehaavoittuvuutta, mutta vaikka erityisherkkä ihminen on haavoittuvampi ja kuormittuvampi kuin normiherkkä ihminen, ei hylätyksi tuleminen, torjunta tai kritiikki herätä heissä niin sietämättömän voimakasta emotionaalista kipua kuin RSD:n yhteydessä. Herkkyydestään huolimatta erityisherkkä kykenee yleensä ohjaamaan toimintaansa ja säätelemään tunteitansa tarkoituksenmukaisesti.

Blogin kirjoittajalta ilmestyy tunnehaavoittuvuutta käsittelevä kirja 9.9. Voit tutustua siihen täällä: Muita herkempi

Marika Rosenborg

terapeutti, tietokirjailija

Lue lisää: Uudenelamanvarit

FB: Uuden elämän värit

IG: Marika Rosenborg
Blogi:  Hidasta elämää

Kuva: Helmi Saarela

Keväästä ja erityisherkkyyden iloista

Kevät on saapunut ja lumet sulaneet, tämän vielä niin ruskean ja värittömän vaiheen koen itselle haastavana. Haastavaa siinä on jonkinlaisessa välivaiheessa oleminen, enää ei pääse talviharrastuksien pariin eikä vielä pääse pihan istutuspuuhiin. Miten erityisherkkänä pääsen tässä omassa välivaiheessa palautumaan tai innostumaan, kun mieli ei tiedä mihin keskittyä? Stressaantunut olo, tekemättömien asioiden lista on pitkä.

Hermoston herkkä reagointi ja ylivirittyminen on erityisherkälle tyypillistä ja minä reagoinkin hyvin voimakkaasti esimerkiksi valon lisääntymiseen, ympäristön ärsykkeille tai työn kuormittavuudelle. Mielen ja kehon hyvinvointiin huomion kiinnittäminen on tärkeää, varsinkin erityisherkälle. Erityisherkkyydessä on niin paljon hyviä puolia, kunhan vain se tärkein, eli oma keho, pääsee palautumaan ja hermosto rauhoittumaan riittävästi. Kaikki on yksilöllistä, mutta omalla kohdalla olen huomannut, että silloin kun on stressaantunut ja tuntuu, että kaikki kiireet painaa päälle, on kaikkein paras hetki lähteä luontoon, ilman kelloa.

Minun voimaantumishetkeen tänään kuului kissan ulkoiluttaminen, tässä siitä koottuna pieniä hetkiä. Tervetuloa mukaan: “Lähdemme kotipihasta kävelytietä pitkin, lähitalon pikkutyttö pinkissä haalarissa jaaurinkolaseissa seuraa hidasta matkantekoamme ja nostaa kättään osoittaen kissaa. Nostan kissan syliin, kun pururataa pitkin tulee koiranulkoiluttaja, koirat eivät kuulemma olleet koskaan kohdanneet kissaa, eivät tainneet nytkään huomata kissaa, joka tarkkaili sylissäni. Muutama askel eteenpäin ja jälleen pysähdytään, kissa haistelee oksasta hajuja, minä nautin kohdasta, johon aurinko paistaa ja aistin lämmön kasvoillani. Menemme metsän puolelle ja pysähtyessämme kuuntelen ympäröivää rauhallisuutta, lintujen laulua, tähyilen ja näen sinitiaisia koivun rungolla, ehkä sammalen seassa on jo ötököitä, joita löytävät syödäkseen. Siirrymme pururadan toiselle puolelle, katselen pellon toisella puolella tarhassa olevaa hevosta ja mietin kuinka ihanaa olisi pitkästä aikaa päästä ratsastamaan. Ison männyn vierellä ollessani koen vahvan tarpeen koskettaa männyn runkoa, annan rauhoittavan olon vallata kehoni ja hetken päästä sivelen kaarnaa sekä sammalta. Kissa mutustelee tyytyväisenä sekaisin kuivunutta heinää, joka on viime kesänä kasvanut ja seassa olevia uusia heinänversoja, kun kysyn joko lähdetään kotiin päin.”

Niitä erityisherkkyyden hyviä puolia, joita itse koen, mitä niitä nyt onkaan? Niitä on helppo luetella ulkoilun jälkeen, kun on saanut voimaa luonnosta ja valoa auringosta. Arjessa minusta on hienoa, kun pystyy aistimaan toisten tunnetiloja, onko toinen väsyneen, huolestuneen, innostuneen tai varautuneen oloinen. Sellaiseen pystyy sitten itse omilla sanoilla tai käyttäytymisellään halutessaan vaikuttamaan. Havainnoin paljon yksityiskohtia joko tilasta jossa olen tai henkilön puheen sisällöstä, tarkoittaako hän mitä sanoo vai onko rivien välissä jotain. Empatiakyky ja toisten auttaminen tulee niin luonnostaan, että koen sen suurena voimavarana, kunhan vain tietää ne oman jaksamisen rajat ja kuinka paljon on valmis venymään toisen auttamiseen. Kun on omat kiinnostuksen kohteet, niihin voin syventyä todellakin koko kehon tuntemuksin ja saada siitä niin paljon hyvää oloa. Elokuvien katsominen, taidenäyttelyt tai musiikin kuuntelu voi helposti saada sellaisen syvällisen kokemuksen, että kyyneleet tulevat silmiin ja harvoin löytää edes sanoja sellaiselle kokonaisvaltaiselle kokemukselle.

Tekstiin onkin tipahtanut niitä erityisherkkyyden keskeisiä piirteitä, huomaatko? Niitähän ovat syvällinen prosessointi ja herkkyys yksityiskohdille, ylivirittyminen ja kuormittumisherkkyys. Lisäksi  herkkyys positiivisille kokemuksille vahvoina tunteina, aistimisen herkkyys ja emotionaalinen reaktiivisuus. Sosiaalinen herkkyys ei tekstissäni ole suoraan mainittu, mutta ehkä sekin jostain kohtaa paistaa taustalla.

“Aurinko paistaa,

lämmittää.

Linnut laulaa,

ilo läikähtää.”

-TaNika-

Outolintu

Olen erityisherkkä 43-vuotias nainen Jyväskylästä. Oma historiani erityisherkkyyden kanssa on kokenut monia eri vaiheita. Yleisesti olen aina ajatellut, että olen jollain tavalla perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut ja olen aina hävennyt itseäni ja tapaani reagoida asioihin. Olen kokenut olevani ulkopuolinen, enkä tuntenut kuuluvani tähän yhteiskuntaan, jota olen ehkä pitänyt kovana ja ymmärtämättömänä.

Nuoruudessani sain kokea ensimmäisen valaisevan kokemuksen erityisherkkyyteen liittyen. Silloinen ystäväni ojensi minulle kirjan Outolintu, erilainen, jonka on kirjoittanut Sylvi-Sanni Manninen. Ystäväni oli viettänyt aikaa hänen luonaan Liperissä, ja pyysi minut myös sinne vierailemaan. Lähdinkin mukaan ja sain tavata tämän ihmeellisen naisen, joka levitti ympärilleen kummaa lämpöä, jollaista en ollut ennen kokenut. Hän teki minulle erityisherkkyystestin, jonka läpäisin. Eniten siitä vierailusta minulle jäi mieleen hänen sanansa. Hän sanoi, että olen hyvä juuri tällaisena kuin olen. Ja olen jotain suurta, kun koen näin vahvasti. Olin todella liikuttunut. Olin 14-vuotias enkä koskaan ollut ajatellut, että kelpaisin tällaisena. Aikuiset ympärillämme naureskelivat käynnillemme ja pitivät koko asiaa huvittavana ja taikauskoisena, ja ihmisiä joita tapasimme mielenvikaisina ja syrjäytyneinä, jopa pelottavina. Näin aikuisena mietin, että olisivatko he voineet yhtyä Sylvi-Sanni Mannisen sanoihin ja sanoa meille, että me kelpaamme. Olisiko siinä vaiheessa vielä voineet jotkin asiat muuttua kohdallamme. No, niin ei tapahtunut.

Sittemmin aikuisiällä erityisherkkyysteema ikään kuin unohtui minulta. Muutamia vuosia sitten eräs vanha tuttavani kertoi HSP Suomi ry:stä ja yhdistyksen toiminnasta ja siitä kuinka paljon uutta tutkimusta on, ja sen myötä aloin uudelleen miettiä asiaa. Luulen että oman identiteettini hyväksyminen on minulle edelleen vaikeata. Ajantasainen tieto on auttanut minua. Ajattelen myös hyvin kriittisesti usein itsestäni ja vaadin itseltäni asioita, jotka ovat ristiriidassa erityisherkkyyteen liittyvän persoonani kanssa. Ajattelen, että varsinkin nuoruus on sellaista aikaa, jossa identiteetti rakentuu ja vaikuttaa koko loppuelämään, millaisista palasista se koostuu. Nuoruus on muutenkin herkkää aikaa, ja nuoret tarvitsisivat paljon enemmän tukea, mitä tällä hetkellä on saatavissa. 

Nyt minulla on kuitenkin myös toinen syy perehtyä erityisherkkyyteen syvemmin, minulla on lapsi, joka on myös erityisherkkä. Toivonkin syvästi, ettei hänen tarvitsisi koskaan tuntea olevansa jotenkin vääränlainen tai kelpaamaton. Nyt tiedän omasta kokemuksestani, miten voin vaikuttaa hänen tulevaisuuteensa hyväksymällä hänet ja kannustamalla häntä olemaan oma herkkä, kaunis itsensä. Ettei hän joutuisi esimerkiksi nuoruudessaan kokemaan sellaista ympäristön halveksuntaa ja ymmärtämättömyyttä jota minä koin.

Toivon että ymmärrys herkkyyttä kohtaan lisääntyy ja siihen tarvitaankin juuri HSP Suomi ry:n tapaisten toimijoiden työtä sekä lisää tutkimustietoa. Toivon että jokainen erityisherkkä uskaltaisi olla rohkeasti oma itsensä! Siihen toki tarvittaisiin myös ympäristön kykyä hyväksyä erilaisuus. Varsinkin koulu -ja työelämässä sekä monissa muissa suuremmissa yhteisössä tietämys ja ymmärrys voi olla hyvinkin heikoilla kantimilla. Herkkä kuulee usein kritiikkiä persoonansa takia, joka saatetaan suoraan tulkita kykenemättömyydeksi tai osaamattomuudeksi, jopa huonoksi asenteeksi. Tietenkään mikään tieto ei kaikkien ihmisten kohdalla tuo toivottua vaikutusta tai lisää ymmärrystä, mutta kaikki pienikin muutos on aina muutos eteenpäin. Joten rohkeutta ja uskoa erityisyyden voimaan! Ja voimaa olla oma, kaunis, hauras, herkkä itsensä.

Kaisa

Tuulihattu - Kaunis kirja kauniilta sielulta

 

Sisukseni suorastaan hyppelivät ilosta, kun minulle tarjottiin mahdollisuutta lukea Nitta ”Keijumuori” Käen herkkyyskirja Tuulihattu – Ajatuksia ja kokemuksia erityisherkkyydestä. Olisin lukenut kirjan myöhemmin muutenkin, mutta enemmän kuin mielelläni kirjoitan siitä myös omia ajatuksiani, ja pohdin, millainen lukukokemus se tällaiselle toiselle erityisherkälle oli. 

Kirja odotti postilaatikossa keskiviikkona iltapäivällä, kun tulin töistä. Ajattelin, että vilkuilen sitä hieman, koska en malttanut odottaa pääseväni sen pariin. Olin tutustunut Nittaan HSP-Kokemusasiantuntijakoulutuksessa, jossa hän oli avannut hieman omaa herkkyystarinaansa ja sitä, millaista oli 1950-luvun maaseudun kasvattina olla ”Tuulihattu”, jalat ilmassa leijaileva haaveilija, mutta jonka äiti olisi halunnut kasvattaa lapsestaan pärjäävän ja työteliään ”jalat maassa” olevan, tolkullisen ihmisen. Olin innoissani päästessäni tutustumaan Nittan tarinaan paremmin, ja hups, huomasin, että kello 22.00 olin lukenut koko kirjan loppuun! Se ihan kirjaimellisesti imaisi mennessään. Liimasin kirjan sivuun lukemattomia muistilappusia kohtiin, joihin haluan palata uudelleen ja makustella niiden viisaita ajatuksia. Tekisi mieli vaikka jokaisesta niistä kirjoittaa oma kirjoituksensa! (Sekin lienee yksi luovan herkän kirouksista, että kaikkea haluaisi pohtia niin maan perusteellisesti.)

Vaikka kirja on myös tietokirja herkkyyden tyypillisistä ominaisuuksista, sen painopiste on kuitenkin tarinoissa ja omissa kokemuksissa: millaisissa tilanteissa herkkyys on noussut elämän varrella esiin ja millaisiin kohtaamisiin ja tapahtumiin sen vuoksi on saanut joutua. Selailtuani sisällysluetteloa ehdin jo pelätä, että mukana olisi ollut kuivaa teoriaa, mutta helpotuksekseni huomasin, että kaikki tieto herkkyydestä oli ripoteltu tarinoiden sekaan pilke silmäkulmassa. Tarina ei etene kronologisesti aikajärjestyksessä, vaan Nitta on ottanut aiheita, joiden näkökulmasta tarkastelee oman elämänsä kokemuksia. Nittan mukana pääsin vierailemaan mm. shamaanikoulutuksessa, Pariisin kapeilla kujilla, ja tietysti siellä 1950-luvun maatilalla, jossa väsynyt äiti yritti pitää yksin huolta kaikesta. Pystyin niin näkemään tuon pienen ”tuulihattutytön”, joka vain olisi halunnut kauniit kengät ja joka niin syvästi lumoutui kauniista saduista ja tarinoista.

Nitta kirjoittaa monessa kohtaa, ettei hän ole kovin teoreettisen tiedon ystävä, eikä kirjanpitäjänkoulutuksellaan ymmärrä vaikeita käsitteitä.  Huomaa kuitenkin selkeästi, että tällä kirjoittajalla on sisällään hyvin toisenlaista tietoa, ymmärrystä ja elämänkokemusta ja sitä on PALJON. Mielestäni aivan liian vähän pidetään tällaista hiljaista tietoa arvossa, kaiken pitäisi jotenkin olla mitattavissa tai määriteltävissä! Pidin siitä, ettei kirjassa yritettykään lähestyä asioita tieteen tiukkojen raamien kautta, vaan hyvin avoimin silmin ja sydämin. Nitta ei aseta itseään minkäänlaiseen laatikkoon, vaan on uskaltanut olla avoin kaikenlaisille poluille ja mahdollisuuksille: erityisherkkyys on MINUN kohdallani tällaista.

Kokemukset ja tarinat tekevät kirjasta helppolukuisen, joten siihen on helppo tarttua sellaisenkin, joka ei omaa herkkyyttään välttämättä tieteellisestä tekstistä tunnista. Helppolukuisuus ei tässä tapauksessa tarkoita yksinkertaisuutta, vaan mitä suurimmissä määrin hyvin monipuolista näkemystä siitä, mitä elämä voi tarjoilla. Asiatekstiin tottuneelle tällainen avoimuus voi kuitenkin aiheuttaa nieleskelyä, mikä mielestäni olisi kuitenkin vain ihan suotavaa ja silmiä avaavaa. Sillä, onko joku kokemus mitattavissa, ei ole aina lopputuleman kannalta yhtään mitään merkitystä.

Tunnistin itseni helposti herkkien ominaisuuksista: siitä, miten huomaa kauneutta pienissä asioissa, aistii tunnelmia ja vivahteita isosti, pohtii kaikkea syvällisesti ja monimutkaisesti (myös asioita, joita toiset eivät jaksa ollenkaan miettiä), tuntee loputonta empatiaa kaikkea elollista kohtaan, sekä kokee pakahduttavia tunteita jokaisessa hetkessä. Nuoruudessani pidin näitä huonoina ominaisuuksina, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän ymmärrän niiden olevan valtava lahja, jota kaikilla ei ole. Nittan kirja vahvisti tätä käsitystä entisestään ja muistutti mieleen, miten tärkeää on pelata juuri niillä korteilla mitä on saanut, ja oikeasti käyttää niitä hyväkseen niin paljon kuin mahdollista. Vaikka miten rajoitetaan ja estellään, silti tulee jossain kohtaa se hetki, jolloin voi ruman ankanpoikasen tavoin muuttua joutseneksi. Nittan oma historiapolku ei ollut ollenkaan helppo, mutta viimein hän on voinut murtautua ulos kuorestaan ja elää juuri sellaista herkkää elämää kuin haluaa.

Luvun 2 lopussa, jossa Nitta kertoi kiinnostuksestaan kanavointiin ja henkimaailmaan, jouduin hieman yskähtelemään, sillä en ole tottunut siihen, että tällaisista asioista kerrottaisiin kovin avoimesti. Huomasin itsekin pohtivani, että ”Apua, mihin tämä kirja nyt on menossa?”, koska itse en koe olevani esimerkiksi mitenkään erityisen uskonnollinen ihminen, tai ainakaan (vielä) kokenut mitään omakohtaista ja suurempaa vetoa henkisiin tai ”normaalien” aistien ulottumattomissa oleviin asioihin. Mietin myös, miten tämä liittyy varsinaisesti erityisherkkyyteen ja tuleeko tästä lukijalle nyt helposti se olo, että kaikki erityisherkät juttelevat iltaisin enkelien kanssa? (Minulle ei tullut sellaista oloa, mutta sellaiselle henkilölle, joka ei tiedä herkkyydestä mitään, mietin, voisiko se luoda tällaisia outoja ja epätosia yleistyksiä.)

Luin kuitenkin rohkeasti eteenpäin, sillä oli hykerryttävää lukea, miten Nitta jutteli tällaisten henkien kanssa, kuin ne kuuluisivat ihan normaaliin arkipäivään – ja hänellä kuuluvatkin. Tajusin, että vaikka tällaisia ajatuksia pidetään tässä yhteiskunnassa helposti ”huuhaana” ja niiden julistajaa vähintäänkin höpsähtäneenä, Nittan kertomusten taustalta tavoitin sen, miksi henkisyys on hänelle niin tärkeää ja miten hän kokee sen olevan yksi osa herkkyyttään. Kaikille se ei ole olennaista ja Nittalle se on aivan fine.

Keijumuorilla ei ole aikomustakaan julistaa näitä ainoiksi oikeiksi totuuksiksi, vaan hän nimenomaan haluaa rohkaista jokaista kulkemaan sitä omaa polkuaan ja tekemään asioita, jotka tuntuvat omilta ja hyviltä. Hänen tarinansa ovat HÄNEN tarinoitaan ja kokemuksiaan henkisyydestä, mutta hän silti koko ajan kehottaa etsimään omaa totuutta ja omia luontaisia taipumuksia täysin riippumatta mistään uskonnoista tai suuntautumisista. Jos HÄN haluaa olla Keijumuori, se tuskin on keneltäkään toiselta pois, ja nimenomaan sen herkkyyden ja omanlaisen elämän kautta hän voi kohdata avosylin kaikki erilaiset ihmiset ja ajatukset. Mieleeni jäi esimerkiksi kohtaamiset juna-asemalla ”harmaan pukumiehen” kanssa sekä tatuointiliikkeessä nuoren miehen kanssa, jolla oli ”komeet bootsit”. Näissä kohdin oli pakko hymyillä ja toivoa koko sydämestään, että maailmassa olisi niin paljon enemmän yhtä avarakatseisesti ajattelevia ihmisiä. 

Nittalle käytännössä MIKÄÄN ajatus ei ole mahdoton, vaan enemmänkin kiinnostava mahdollisuus: ”Hei, kerro lisää!” Kohdassa, missä Nitta levitteli ympärilleen ”kultahippuja”, alkoi melkein itkettää se, miten kauniisti ihminen voi toisista ajatella. Ehkä joku pitää hyvinkin mielipuolena sitä, joka tulee kadulla heittelemään kultapölyä toisen niskaan (vaikka kysyisikin siihen luvan), mutta helposti jää huomaamatta kuitenkin taustalla oleva ajatus hyvän, ilon, pienten hetken kauneuden ja valon levittämisestä. Onko se keneltäkään erityisesti tässä maailmanajassa pois? Jokainen meistä tarvitsisi ison kasan taikapölyä niskaamme!

Nitta on selkeästi valjastanut koko herkkyytensä tällaisen valon, ilon ja onnellisuuden levittämiseen. Se on hänen mielestään hänen tehtävänsä: tuoda toivoa ja iloa maailmaan, ja kannustaa olemaan juuri niin höpsö ”tuulihattu” kuin tuntee olevansa. Ettei omanlaisuus ole mitään luksusta, vaan jokaiselle kuuluva perusoikeus. Oikeastaan mikään tapa elää tai olla ei ole väärin, kunhan se ei satuta ketään muuta. Nittan mielestä ihminen, joka uskaltaa antaa oman valonsa loistaa, kyllä väkisinkin tarjoaa muulle maailmalle jotain hyvää.

Jäin miettimään, miten tuota asennetta voisi opettaa omille lapsilleen? Koska olen itse kotoisin kasvatuspsykologian alalta, teen töitä ruuhkavuosivanhempien arjen keventämisen kanssa sekä pohdin usein itsekin sitä, miten voisin olla samaan aikaan hyvä äiti ja herkkä ihminen, minua kosketti erityisesti Nitan kannustava ja lempeä ote vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään. Hän kannustaa lempeästi meitä vanhempia huomioimaan oman lapsen erityislaatuiset ominaisuudet: ”Vanhempien tulee ymmärtää ja hyväksyä, ettei siihen saa kuulua heidän omat toiveensa ja tahtonsa siitä, millaisen elämän he lapselleen haluaisivat, vaan yksinomaan lapsen elämän ohjaaminen kuulemaan itseään ja omaa syvempää suuntautumistaan, omia lahjojaan ja kykyjään.” Tästä ajatuksesta liikutuin ja tajusin, ettei vanhemman ole tarkoituskaan tehdä kasvatuksesta niin kauhean vaikeaa. Miksi sen pitäisi olla tietynlaista tai mennä tietyllä tavalla, jos päämäärä on joka tapauksessa tuo? Miten se on niin vaikeaa pitää mielessä?!

Minua liikutti valtavasti myös Nittan taito ”höntsäillä” ja ”käydä tyhjäkäynnillä”, eli elää elämäänsä ilman ulkopuolelta tulevia turhia ”pitäisi-asioita”: jos ei huvita tänään tehdä tätä, en tee, vaan jossain kohtaa tulee se hetki, että huvittaa. Tietysti arjessa on paljon asioita, jotka on tietyllä tapaa pakko tehdä, mutta jos arki alkaa muuttua selviytymistaisteluksi (mitä se helposti tekee), voin aina palata Nittan ajatukseen tyhjäkäynnin tärkeydestä: juuri tuossa tilassa ajatus kukkii ja luovuus pääsee valloilleen. Eikö SE juuri ole elämässä tärkeää, että saa toteuttaa omaa itseään ja tehdä asioita niin kuin ne tuntuvat itsestä hyviltä? Ei se, onko ruoka pöydässä klo 16, eikä se, onko pyykit mankeloitu kauniisti. Tämän todellakin aion ottaa tiukemmin oman elämäni ohjenuoraksi. Olen sen tiedostanut kyllä, mutta aina se johonkin unohtuu. Nittalta sain siihen nyt lopullisen luvan. Kiitos Keijumuori!

Koko kirjan ajan mukana kulki ihana lapsenomainen uteliaisuus ja leikkisyys, joka meiltä aikuisilta tipahtaa valitettavan usein tienposkeen. Itse ainakin koen tällaisen ”höpsöyden” tärkeäksi osaksi minua. Muutenkin sain kirjasta paljon rohkaisua olemaan juuri sellainen kuin olen ja hyödyntämään omaa herkkyyttäni. Löysin Nittan tarinasta paljon samaistumispintaa: nuorena halusin niin kipeästi olla samanlainen kuin muut, kunnes tajusin, ettei se vain onnistu. Tunnistan itseni niin paljon ”tuulihattuna” olemisesta: en sovi tähän ja tähän muottiin, enkä halua sopiakaan, haluan vain olla MINÄ, jalat pikkuisen irrallaan tästä kummallisesta todellisuudesta. Toivon, että itsekin kahdeksankymppisenä viuhtoisin vielä menemään Nittan tavoin värikkäässä mekossa, kirjoittaisin ja käyttäisin muutenkin aikani hyvän jakamiseen ja kaikkeen ihanaan luovaan tekemiseen. Ah, sellainen haluan sittenkin vielä olla!

Kirjaa lukiessa tuli olo, että lukisi jotain todella vanhaa, ikiaikaisia viisauksia sisältävää teosta, joka kuitenkin on tuotu tähän päivään huumorinkukan kera. On hykerryttävän hauskaa nähdä sielunsa silmin, miten iloista ja vapauttavaa Nittan itselleen luoma uudenlainen arki on. Se ei ollut itsestäänselvyys, ei ollenkaan, sillä hänen ”tuulihattumaisuutensa” oli todellakin tuohon aikaan kaikkea muuta kuin suotava ominaisuus. Kirjan nimi ”Tuulihattu” tiivistää minusta hauskasti ja oivallisesti koko kirjan idean: ei haittaa, jos on vähän tuulihattu, oli se sitten erityisherkkyyttä tai jotain muuta, mutta kyllä maailmasta tulisi paljon parempi paikka, jos laskelmien, tilastojen ja sotimisen sijaan näkisimme ja kuulisimme toisemme aidosti ja sydämen kautta – mikä on meille kaikille erityisherkille tyypillistä. Mieleeni on jäänyt erityisherkkyystutkija Sylvi-Sanni Mannisen lausahdus: ”Jos maailma olisi täynnä erityisherkkiä, sotia ei olisi.” Voi kunpa saisimme maailman johtajiksi empaattisia ja ihania erityisherkkiä, jotka osaavat ajatella muutakin kuin omaa napaansa ja ymmärtää isoja kokonaisuuksia! Nittankin mukaan entisaikojen viisaista heimojohtajista ja huolenpitäjistä ollaan siirrytty johonkin aivan muuhun, laskelmoivaan ja omaa etua ajavaan egoiluun. (Ja tässä on lopputulos!)

Keijumuorin välittämä sanoma on (ainakin omasta mielestäni) tämä: erityisherkkyydessä on niin paljon hyvää, mutta sitä ei vain vielä tarpeeksi ymmärretä eikä osata ottaa käyttöön. Herkkyyden ei tarvitse olla (vain) syvää henkisyyttä (vaikka toki se voi olla sitäkin), vaan se on taito aistia, nähdä, kuulla, ymmärtää ja ajatella isosti, reilusti boksin ulkopuolelta ja hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on, omine ainutlaatuisine ominaisuuksineen. Herkkyys on yksi ominaisuus, jolla tästä maailmasta voidaan todellakin tehdä parempi paikka meille kaikille.

Minusta se on aika viisaasti sanottu, ja sitä samaa eetosta haluan ehdottomasti levittää myös oman työni kautta: tee niin kuin sinusta tuntuu parhaalta, ihan sama, miten tuulihattuiselta se toisten mielestä näyttää. Koska se on juuri sinun ainutlaatuisuutesi avain! Olen hyvinhyvin vakuuttunut siitä, että lähes kaiken pahoinvoinnin ja stressaamisen taustalla on tukahdutettu epävarmuus siitä, voiko olla aidosti oma itsensä ja teennäinen kilpailu siitä, kuka täyttää ”normaaliuden” kriteerit. Meillä erityisherkillä olisi moneen ongelmaan ratkaisu, jos meitä vain pysähdyttäisiin vielä tarkemmin kuuntelemaan. Kiitos Nitta, kun toit jälleen yhden äänen kuuluville, toivottavasti sen viesti leviää taas eteenpäin! 

Niin kiitollinen olo tästä mahdollisuudesta! Nittan omia sanoja vielä lainatakseni: ”Tässä on jotain perin hämmentävää! Ja yllättävää! Mystistä! Riemullisen hykerryttävää!” 

Olen aivan varma, että myös se äiti, joka niin kovasti yritti tehdä tuulihattulapsestaan kunnollista kansalaista omien oppiensa ja historiansa perusteella, on siellä jossain todella ylpeä tyttärestään.

Nitan Tuulihattu-kirjan pääset tilaamaan täältä, ja se löytyy myös kirjakaupoista.

Laura-Maria Hyttinen

HSP-Kokemusasiantuntija, tietokirjailija, yrittäjä / Arjen Väripilkkuja, NLP Master Practitioner, työhyvinvoinnin ja kasvatuspsykologian asiantuntija, KM, sekä ennen kaikkea kahden erityisherkän lapsen erityisherkkä ruuhkavuosiäiti. Omat palveluni kevyempään ja värikkäämpään arkeen herkkyydellä höystettynä, sekä tietysti oman herkkyyskirjani ”Herkkää arkea – Erityisherkkänä työssä ja vapaalla” löydät sivuilta www.arjenvaripilkkuja.fi.