Luovuus ja herkkyys käsikkäin

Jäsenen blogikirjoitus:

Minäkö luova? Jokunen vuosi sitten sanataideohjaajaopinnoissani pyydettiin pohtimaan omaa luovuutta. Ensiajatukseni oli, että en todellakaan ole luova. Enhän sävellä kuin Sibelius, maalaa kuin Simberg tai kirjoita kuin Södergran. En ole ikinä saanut edes yhtä kokonaista villasukkaa kudottua, sillä homma tyssäsi kinkkiseen kantapäähän. Uskomus osaamattomuudestani ja luovuuskykyni olemattomuudesta oli kuin karhulangalla kirjottu minuuteeni. Huijarisyndrooma-ajattelun irrottaminen takinliepeestäni ei ole ollut helppoa. Vieläkin se muutamalla kynnellään riippuu saumojeni sisällä, mutta ommel kerrallaan puran vääristyneitä uskomuksiani. En kuitenkaan syntynyt tuon uskomuksen kanssa, vaan imin sen elämän varrella itseeni. Vähä vähältä kadotin kuuluvuuden luovuuteeni, kunnes linja katkesi hetkellisesti kokonaan.

Lapsena mielikuvitusuniversumini oli alati laajentuva. Kaikenlainen kekseliäisyys väritti lapsuuspuuhieni luonnetta. Viihdyin itsekseni, ideoin ja toteutin. Esimerkiksi näkymätön leikkiperhe, lottovoittotalon suunnitelmanippu ja lähimetsikön valkoisin pitsiverhoin kaunistettu maja syntyivät luovan ajatteluni ajamana. Pianoimprovisointini ulottui Tappajahain jännitysmusiikista ilomarssien kautta surusointuihin. Kasettinauhuri taltioi tarinoitani. Televisioruudun välkkeessä mukailin Pähkinänsärkijän balettiliikkeitä. Ystäväni kanssa rakensimme heinäpaaleista iglun, ja polkupyörä sai toimittaa tallileikissä hevosen virkaa. Luova ongelmanratkaisukykyni ulottui jopa eläinmaailmaan, sillä kyhäsin kissan kidasta pelastamalleni peltohiirelle toipumispesän punaiseen sukkakoriin, johon laitoin iltasatukirjani kanneksi. Toki 90-luvun lamakin vaikutti luovuuteni äärimmilleen venyttämiseen, mutta kaiken pohjalla oli keksijän tyttären taipumus katsoa maailmaa luovien lasien läpi herkällä katseella. 

Luomisen vimma ja vastus. Kouluikäisenä koristellut vihkoni täyttyivät luovan lennokkaista unelmistani. Haaveiden muuttaminen piirroksiksi, lelulehtileikkeiksi ja sanoiksi ruutupaperille teki niistä piirun verran todellisempia. Toiveideni purkkapinkkiä Barbien asuntoautoa en koskaan saanut, mutta luovuuteni sai boostia siitä, ettei kaappini täyttynyt Anttilan kuvaston sisällöstä. Ompelin, nikkaroin, väkersin, piirsin, maalasin, sekoitin, suunnittelin, väritin, leikkasin ja liimasin. Loin, loin ja loin. Puhdepajastani valmistui niin vanhoilla vaaterievuilla täytetty mollamaija kuin laudanpätkistä ja verhoilukankaasta kyhätty nukkekodin sohvaryhmäkin. Teininä spraymaalasin isoäitini 1930-luvun ruskeat nauhakengät hopeisiksi ja kopistelin coolisti menemään yläasteen käytävillä. Luovuuspuuskien lopputulokset olivat toisinaan surkuhupaisia ja muiden kulmakarvoja kohottavia, mutta itse olin tohkeissani tuotoksistani. Koulun käsityötunnit olivat kuitenkin kauhuni. Arviointi, tarkkailu, vertailu ja tarkat raamit saivat minut kramppiin ja vatsani kipeäksi. Luovuus tarvitsee tilaa ja vapautta.

Yksi tärkeimmistä luovuuskanavistani on aina ollut kirjoittaminen. Jo pienestä pitäen olen kokenut suorastaan pakottavaa tarvetta sanoittaa ikiliikkuvan mieleni kulkua paperille. Arkailin puhumista isoissa seurueissa, varsinkin jos suojanani ei ollut näytelmäkerholaisen rooliviittaa, mutta kirjoittamalla pystyin olemaan rohkeasti oma itseni tai kuka tahansa. Kynästäni virtasi erilaisia listoja, runoja, kirjanalkuja, kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Kouluaineisiin ujutin toisinaan piiloviestejä, joiden avulla halusin tulla kohdatuksi ja ymmärretyksi ulkopuolisuuden tunteeni kanssa. Nuoruusvuosinani tekstieni sävyt synkkenivät ja aloin yhä enemmän kirjoittaa itsestäni erilaista. Koin tarvitsevani kuoren herkkyyteni päälle ja naamion peittämään silmäkulmani kimmellyksen. Luettelin paperille kaikkea sitä, minkä halusin itsessäni olevan toisin. Opiskelu- ja työelämä ojensi käteeni punakynän. Luovuus jämähti lukkojen taa. Elämän esteradalla luovuuteni lakastui ja sanani ehtyivät entisestään. Vasta sanataiteen äärelle löydettyäni sain tiukkaan väännetyn luovuuspurkin kannen auki ja sanani pääsivät vapaaksi! Kirjoittamalla näen, mitä ajattelen ja kuulen, mitä hiljaisuus sanoo. Sanat ovat muovailuvahaa, jolla hahmoton saa muodon.

Luovuus ja herkkyys käsikkäin. Luovuutta ja lahjakkuutta tutkinut professori Kari Uusikylä kuvailee luovan persoonallisuuden olevan tyypillisesti herkkä, tietoinen sisäisen ja ulkoisen maailman tapahtumista, vetäytyvä, harkitseva sekä utelias ympäristön havainnoija. Nämä piirteet kuulostavat liippaavan läheltä erityisherkkyyteenkin liitettäviä ominaisuuksia. Erityisherkän syväprosessointi-, eläytymis- ja tarkka havainnoimiskyky ovat luovuutta rikastuttavia elementtejä. Herkkyys on siis luovuuden ytimessä. Herkät ihmiset kokevat usein suurta luovan ilmaisun halua ja myös nauttivat luovuuden hedelmistä haltioitumiseen saakka. Uskon, että monet kulttuuri- ja taidekentän toimijat ovat erityisherkkiä. Luovuuden läheisyydessä liikkuu myös intuitio, tuo ajattelun pikakaista, johon monet herkkäviritteiset vaikuttavat olevan syvässä yhteydessä. Intuitiivinen kirjoittaminen on yksi keino tuon yhteyden kirkastamiseen.

Hoitava luovuus. Lääkäri ja kirjailija Gabor Maté puhuu useissa yhteyksissä siitä, miten herkkyys, luovuus ja kipu kietoutuvat monesti yhteen. Erityisen herkkä kokee kauniin kauniimpana, mutta hän kokee myös pahan pahempana ja on siksi vaarassa saada syvempiä haavoja kuin muut. Monet herkät ihmiset kanavoivat kipukohtiaan luovuuteen. Näin voi parhaimmillaan syntyä tervehdyttävä kehä, jossa luovuus lisää hyvinvointia ja hyvinvointi lisää luovuutta – varsinkin herkkyyttä tukevassa ympäristössä. Uskon, että erityisherkkä on keskivertoa vastaanottavaisempi luovuuden lääkitsevälle vaikutukselle. Itselleni luova kirjoittaminen ja kirjallisuusterapeuttinen työskentely on oiva apu ajatusten valtameren jätelauttojen siivoamisessa. Sysipimeistä syvyyksistä voi jopa sukeltaa helmiä. Puhe voi toisinaan jäädä jumiin kurkunperälle, mutta kirjoittamalla saan antaa kaiken valua vapaasti ulos. Puhesolmukin höllentyy säännöistä vapaan kirjoittamisen myötä. Kynäily auttaa puhdistamaan ja selkeyttämään mieltä. 

Tule pois piilosta! Löysin taannoin kolmannen luokan äidinkielenvihkoni, johon olin kirjoittanut seuraavan tekstin: ”Minä olen uneni takana piilossa maailmalta. Unella on sininen lakana ja kurkistan sen alta, mutta ihan vielä pois en tulla malta.” Havahduin huomaamaan näkyväksi tulemisen pelkoni ja laadin tuolle 9-vuotiaana kirjoittamalleni tekstille vastarunon: ”Herään unesta. Sininen peitto painaa, maailma kutsuu. Olen nukkunut liikaa! Aika nousta piilosta.” Liian monen herkän luovat lahjat ja villit visiot kätkeytyvät vakan alle, vaikka hän lapsena olisi surffannut luovuuden aalloilla jatkuvasti. Yksikin lyttäävä palaute voi saada erityisherkän käpertymään. Hän voi alkaa epäillä kykyjään, pelätä epäonnistumista, ylianalysoida seurauksia, kuunnella liikaa sisäisen kriitikon kiljuntaa ja ympärillään leijuvia odotuksia – jäädä unen sinisen lakanan alle piiloon maailmalta. 

Luovuus tekee hyvää kaikille. Luovuuden aarreaitassa voi levätä ja latautua vain itsekseen, mutta sen kultakimpaleita voi jakaa myös muille. Itse askarreltu ystävänpäiväkortti, lavarunoesitys kesätapahtumassa, virkattu amigurimi-hahmo lapselle, fantasiakakku hääparille tai vaikkapa maisemavalokuva Facebook-kavereille antavat paljon sekä tekijälle että vastaanottajalle. Tämä teräväreunainen maailma tarvitsee pehmentyäkseen luovuuden herkkää kosketusta. Yhteys luovuuteen on aina mahdollista korjata, vaikka se olisi mennyt poikki. Älä anna menneisyyden haamuille, arvosteleville aaveille tai epäilyksen varjoille puheaikaa, vaan avaa linja luovuuteen ja vastaa sen kutsuun.

Mervi Harju-Panula

Lähteet:

Uusikylä, Kari 2012: Luovuus kuuluu kaikille. PS-Kustannus, Jyväskylä, s. 93

Maté, Gabor: esim. Youtube-video The more pain you feel the more creative you are

Erityisherkän ryhmäkokemuksia

Jäsenen blogikirjoitus:

Astun sisään huoneeseen, jännittää sietämättömästi. Mitä jos ne onkin ihan outoja ja koen oloni täysin ulkopuoliseksi, pääseeköhän sieltä jotenkin pois? Tällaisia ajatuksia risteili päässäni, kun ensimmäisen kerran noin 9 vuotta sitten menin erityisherkkien ryhmätapaamiseen.
Ryhmä oli silloin ihan uusi ja taisi olla peräti yhdistyksen ensimmäinen ryhmä, mutta osa ihmisistä luonnollisesti tunsi jo toisensa entuudestaan, enkä minä voinut tietää ketkä tuntevat ja keillä on vain muuten vain helppoa olla toisten kanssa, joten ulkopuoliseksi olonsa tunteminen olisi ollut hyvinkin helppoa. Ensimmäisillä kerroilla sain tuskin sanaa suustani, mutta onneksi löytyi muita, jotka huolehtivat äänessä olemisesta, eikä kukaan painostanut sanomaan mitään. Enkä silti tuntenut itseäni ulkopuoliseksi. Kerrankin tunsin kuuluvani joukkoon mitä suurimmassa määrin.

Kukaan tuskin kuitenkaan olisi uskonut, että se joukon hiljaisiin kuuluva olisi sen ryhmän vetäjä parin vuoden päästä. Niin kuitenkin kävi ja sillä tiellä ollaan edelleen. Väki ja ryhmän status on vaihtunut moneen kertaan avoimesta ryhmästä suljettuun, teemallisesta vapaamuotoiseen, mutta sen ensimmäisen ryhmän pohjalle tuo on yhtä kaikki rakentunut.

Alkuun menin jokaisesta tapaamisesta kotiin innoissani ja odotin kovasti, että tapaan niitä samoja ihmisiä uudelleen, jotka olivat vakuuttaneet tulevansa taas ensi kerralla.
Monet eivät kuitenkaan koskaan enää tulleet. Aikanaan käytin paljonkin aikaa analysoimalla mitä mahtoi tapahtua, kun ei tultukaan enää uudelleen, kunnes opin, että osalle riittää että tulee kerran ja vain osa jää pysyvämmin ja että kumpikin tapa on ihan hyväksyttävä, eikä niitä kannata sen enempää pohtia.

Edelleen menen jokaisesta tapaamisesta innoissani kotiin ja odotan seuraavaa tapaamista, mutta enää en murehdi sitä, tuleeko joku uudelleen vai ei. Iloitsen jokaisesta kerrasta, kun ryhmääni tulee joku uusi ihminen, koska on tosi iso askel uskaltautua tulemaan. Jos joku tulee toisenkin kerran, iloitsen siitä ihan erityisen paljon, mutta haluan aina tuoda jokaiselle tiettäväksi, että on hienoa, että tuli edes kerran ja että missään tapauksessa ei tarvitse tulla joka kerta, vaan uudelleen voi tulla ihan sitten, kun siltä tuntuu. Meillä ei kukaan kysele, että missäs sitä ollaan oltu, paitsi tietysti jos haluat itse kertoa.

Missään nimessä ei kannata pelästyä sitä, että ryhmästä monet ovat käyneet siellä jo pidempään. Uudet tulokkaat otetaan aina ilolla vastaan.
Tapaamisten suola on siinä, että koskaan ei voi etukäteen tietää mistä tällä kertaa jutellaan. Aihe voi olla ihan mikä vaan ja koska meillä aidosti kuunnellaan toista, niin taidamme tietää toistemme ajatuksista paljon enemmän, kuin moni sellainen, jonka kanssa on tunnettu paljon pidempään. Oikeastaan mikään aihe ei ole tabu, jos joku siitä haluaa jutella. Myöskään hiljaisuus ei ole tabu. On niitäkin kertoja, jolloin joku ei halua puhua, vaan olla vaan kuuntelijana ja sekin on ihan ok, pääasia että ihmisen on hyvä olla siinä hetkessä.
Joskus jopa ollaan kaikki ihan hiljaa ja olenkin todennut, että tässä porukassa hiljaisuuskin on helppoa ja luontevaa. Kaikki vain laskeutuvat siihen hiljaisuuteen, eikä kukaan yritä kiivaasti täyttää sitä, se täytetään vasta sitten, kun siltä tuntuu.
Tällainen systeemi on toiminut hyvin meillä, mutta jokainen ryhmähän on kävijöidensä näköinen ja sitä muokataan mahdollisuuksien mukaan kävijöiden toiveiden mukaisesti.

Jos siis olet miettinyt, että uskaltaisikohan tuonne tapaamiseen mennä, niin kyllä uskaltaa. Olitpa sitten varma tai epävarma erityisherkkyydestäsi, inotrovertti, ekstrovertti tai jotain siltä väliltä, tule ihmeessä katsomaan olisiko ryhmätoiminta sinua varten.
Jos ei omalta paikkakunnaltasi vielä ryhmää löydy, suosittelen lämpimästi käymään katsomassa jonkin muun paikkakunnan ryhmässä ensin ja miettimään sitten, voisitko vaikka perustaa itse ryhmän omalle paikkakunnallesi. Ei tarvitse sitoutua mihinkään. jos ei kokeilu toimi tai ei tunnu omalta, niin sen voi jättää siihen.
Jos mietit, onko sinusta siihen, olen itse siitä kävelevä esimerkki, että kun oma ryhmä meinasi loppua ilman vetäjää, tartuin toimeen - ja kyllä, minusta oli siihen. Miksei siis sinustakin?

 

Eva

Yhdistyksen hallitus esittäytyy: Marja Kannisto

 

Marja Kannisto on yhdistyksemme uusi varapuheenjohtaja, joka lukee runoja ja latautuu luonnon rauhassa.

Varsinais-Suomessa perheensä kanssa asuva Marja Kannisto aloitti yhdistyksemme hallituksen jäsenenä tänä vuonna. Varapuheenjohtajan tehtävä on tärkeä yhdistyksessä ja osoittaa erityistä innostusta ja osaamista, että henkilö lähtee tehtävään ensimmäisenä hallitusvuotenaan. Marja otti mahdollisuuden vastaan. 

Marjan työura on ollut monipuolinen. Hänellä on monenlaista osaamista esimerkiksi kouluttajan tehtävistä sekä talous- ja projektiasioista. Palkkatöiden lisäksi Marja on toiminut neljänkymmenen vuoden ajan erilaisissa vapaaehtoistehtävissä.

-Aloitin lukiolaisena liikuntaseurassa ohjaajana. Vuosien varrella olen toiminut paikallisyhdistysten hallituksissa eri rooleissa sekä valtakunnallisen lapsi-, nuoriso- ja perhejärjestön eri hallinnontasoilla. Olen työskennellyt järjestöjen ja säätiöiden palveluksessa,  joten kolmas sektori on tullut tutuksi myös työntekijän roolista käsin.

Marja harrastaa lukemista ja erityisesti hän rakastaa runoja. Marjan kirjahyllyssä on lähes sata runo- tai mietelmäkirjaa. Pöytälaatikosta löytyy omia tekstejä, mutta ne eivät ole vielä Marjan mukaan halunneet astua päivänvaloon. 

Marja lataa akkujaan luonnossa. Kevät on hänen lempivuodenaikansa. Meri on Marjan voimanlähde,

- Aaltojen liplatus rauhoittaa mieltäni, mutta näen kauneutta myös vaahtopäissä ja tyrskyissä.

Marja törmäsi ensimmäistä kertaa erityisherkkyyteen ihan sattumalta, kun hän huomasi aiheeseen liittyvän ohjelman alkuvuonna 2019.

-Tarkoitukseni oli saada lisätietoa, koska työskentelin silloin ikääntyneiden parissa. Ajattelin, että osaan kohdata asiakkaitani paremmin, jos tunnistan heissä erityisherkkyyden piirteitä. Jo ohjelman alussa kiinnitin huomiota siihen, kuinka moni asia kertoi minusta. Marja innostui tutkimaan tämän innostamana aihetta lisää. Hän teki erityisherkkyystestejä sekä luki kirjoja. 

 

-Etsiessäni tietoa löysin yhdistyksemme. Liityin jäseneksi ja kouluttauduin Voimaryhmäohjaajaksi. Pidän uuden luomisesta sekä asioiden kehittämisestä ja kokeilemisesta. Vierivä kivi ei sammaloidu - on mottoni. Unelmieni yhdistys kehittyy ja oppii yhdessä jäsentensä kanssa.

 

 

Teksti:  Marika Rosenborg

Elänkö omaa elämääni?

Jäsenen blogikirjoitus:

Kävin taannoin yhdessä webinaarissa, jonka aiheena oli "Kenen elämää elät?". Kun aloin asiaa pohtia, sain listattua ainakin mieheni, molempien ikääntyvät vanhemmat, työnantajan, ystävät, harrastepiirit ja loputtoman määrän kaikenlaisia pienempiä yhteyksiä, joiden elämää elän. Toki jossakin kohden listalle mahduin myös minä itse. 

Kuitenkin sitä omaa elämää, ihan itselleen, pitäisi elää paljon enemmän, muistaa hoitaa niin päätä kuin kroppaakin. Valitettavan usein kuitenkin tämä oma elämä jää jalkoihin, kun kaikki muu menee edelle. Oman itsensä kaltoinkohtelun kyllä huomaa, mutta usein valitettavan myöhään, sitten kun on jo niin väsynyt, että sitä ei korjatakaan ihan hetkessä. Oma terveys on kuitenkin paras asia, mihin voi sijoittaa ja tämä olisi tärkeää muistaa.

Samassa webinaarissa kysyttiin, että jos olisi mahdollisuus ottaa yksi pilleri ja sen jälkeen olisi loppuikänsä onnellinen. Ensimmäinen ajatus oli, että ehdottomasti ottaisin tällaisen pillerin. Webinaarin osallistujista 75 % oli sitä mieltä, että ei ottaisi. Kysyin tätä myös yksissä ystäväporukan illanistujaisissa ja siellä taas 75 % olisi ollut valmis ottamaan tämän pillerin.

Jälkeenpäin olen pohtinut tätä paljon ja tullut siihen tulokseen, että jos aina olisi onnellinen, niin tottuisiko siihen niin, että se onnellisuus ei enää tuntuisi miltään? Koska eikös onnellisuuden tunnista juuri siitä, että se on erilainen tunne kuin esim. olla allapäin? Jos olisi aina vain onnellinen, niin eikö se, että olisi vaan vähän onnellinen olisi yhtä kuin olla allapäin? Eli aina pitäisi vain tavoitella entistä suurempaa onnellisuutta.

Toisaalta mietin myös sitä, että jos olisin aina onnellinen, en olisi enää minä. 

Janna Satri kysyi kerran yhdessä luennossaan, että kuka olisit, jos sinulta otettaisi pois kaikki erityisherkkyyspiirteet. Tämä on oikeastaan sama asia, erityisherkkyyteen kuuluu oleellisena osana tunteiden laaja kirjo. 

Jos olisin aina vain onnellinen, en voisi olla erityisherkkä. Houkutteleva ajatus, mutta toisaalta täytyy todeta, että rakastan itsessäni sitä ihmistä, jonka kännykän kamera on täynnä auringonlaskuja ja -nousuja - ja olisi myös kuutamoita ja tähtiä, jos se kamera vaan suostuisi niitä tallentamaan - perhosia, kukkia, luonnon heräämistä kevään jälkeen. Minulla on kyky nähdä kauneutta ympärilläni, elää omaa elämääni erityisherkkänä minuna, unohtamatta ihmisiä ympärilläni. Kuka minä olisin, jos minulta puuttuisi nämä ominaisuudet?

 

 

Teksti ja kuva: Eva

 

Kohti itsemyötätuntoisuutta

Jäsenen blogikirjoitus:

Vaikeassa tilanteessa, oli se sitten yllättävä ja akuutti tai pitkäkestoisempi, auttaa kummasti myötätuntoisuus itseä kohtaan. Itsensä puolella oleminen tarkoittaa vaikka sitä, että ottaa tilaa hengittämiselle, ja mukaville rauhoittaville sanoille, kuten: Ei hätää. Aikuisen ihmisen ymmärryksellä voi myös todeta että kohta hankala tilanne helpottaa; pääset bussista tai muusta ruuhkasta ulos, pääset lepäämään, tai että kohta kipu hellittää.


Tarvitsemme itsemyötätuntoisuutta

Itsemyötätuntoisuus on jokapäiväisen elämän apuri, jaksamisen tuki ja helpotuksen eliksiiri. Voit paremmin kun osoitat itseäsi kohtaan hyvyyttä ja huolenpitoa, aivan kuten osoitat muitakin kohtaan.

Ainakin minun sukupolveni, osa meistä, vielä on tottunut suhtautumaan itseensä melkein kuin johonkin välttämättömään pahaan. Muita ymmärretään ja autetaan, väsymisen uhallakin, itseäänkin kyllä toki, joskus, mutta se itsen ymmärrys ei aina mene toiminnan tasolle. Toiminnan joka on vaikka: rauhoittaa itseään, pysähtyä hetkeksi, lähteä pois, toimia tavalla, joka vaikuttaa hyvältä itseä kohtaan.  

On myös hyvä muistaa, että monissa asioissa en ja et myöskään ole yksin. Kanssakulkijoita on, vaikkei heitä tuntisikaan. Erityisherkkyydessäkin, vaikka ollaan ainutlaatuisia, ei olla kuitenkaan ainoita, on muitakin. Lohduttaa, kun sitä ajattelee. Jossakin istuu  samankaltainen Pikku Myy tai Näkymätön Ninni, ajattelemassa samoja asioita.

Onkohan hemmottelukin itsemyötätuntoa? - On tietenkin, ainakin minusta, osa sitä. Hyvää ja mukavaa ei koskaan ole liikaa. Kunhan järkevissä rajoissa, ei pumpuliin pidä loppuelämäksi itseään kietoa. Hyvä jaksaminen ja hyvinvointi, omien tavoitteiden suuntainen elämä, sitä itsemyötätunto aina tukee.


Kuuntele tunteitasi

Tunteista on kirjoitettu paljon myös täällä blogissa. Tunteet ovat erityisherkälle hyvinkin keskeinen asia, ilo ja haaste. Ja olisiko niin, että tunne on aina ystävä? Että se ei ole koskaan vihollisemme, se oma tunteemme. - Ottaisinko tunteen vastaan ihan ystävyydellä ja lempeydellä?

- Tunne, tule luokseni olet sitten ilo tai suru, viha tai häpeä! Otan sinut huomaani ja kyselen mistä tulit ja miksi, ja mitä meinaat. Ehkä vastaat minulle ja katsotaan mitä sitten, tulitko muutosta tuoden ja kanssani nyt kuljet uutta luoden.

Kun myötätuntoisuus itseä kohtaan on vaikeaa, tunnustelen sitä vaikeuden tunnetta, se voi kertoa jotakin. Suru voi olla ollut niin syvä tai huoli liian raskas. Ymmärrys avautuu, joskus se avautuu kyyneltenkin myötä...

Enkö ja etkö lohduttaisi ystävääsi, kuuntelisit ja hoivaisit. Tehdään niin myös itsellemme. Kerta kerralta se sujuu paremmin, itsemyötätuntoa kun voi oppia. 

Näkymätön Ninnikin on varmaan opetellut tai opettelemassa tuota samaa asiaa... Kukaties vielä tapaammekin ja voimme silloin jakaa yhteistä kokemusta, ilolla!

Merja Korpisaari

(Kuva:Pixabay)