Kokosimme tähän joitakin kirjoittajiemme aiempia blogipostauksia liittyen yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuteen, eri näkökulmista katsottuna.
Olla yksin ei tarkoita aina yksinäisyyttä. Toisaalta yksinäisyys ei ole aina sitä että olisi yksin. Viihtyä myös yksin on hyvä asia. Erityisherkkä tarvitsee yksinoloa aika ajoin.
-Mitä sinä ajattelet?
Yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta
Herkkä ja ujo, mutta sosiaalinen
Terveisin
Merja ja tiimi
(Kuva Pixabaysta)
Jäsenen blogikirjoitus
HSP Day -viikko 3.‒7.10. oli täynnä tapahtumia. Luento, monenlaista toimintaa ja kohtaamisia. Yhdessä saamme aikaan enemmän, ja niin saimme tälläkin kertaa.
Viikon päätapahtuma oli HSP Day -päivän 6.10. luento "Miksi muut jaksavat enemmän kuin minä" Helsingissä. Luennoitsija oli HSP-kokemusasiantuntija, hyvinvointikoordinaattori Eeva-Kaisa Rönkä. Väkeä saapui paikalle kivasti, aina naapurikaupungeista asti.
Luennolla kuultiin, miten erityisherkkä voi väsyä muita herkemmin. On monia asioita, jotka vievät voimia ja väsyttävät. Erityisherkällä on ylenpalttisesti tuntosarvia niin aisteissa kuin mielessä, ja nämä pysyvät alati valppaina. Herkkä käsittelee virikkeitä perusteellisesti ja syväluotaavasti.
Erityisherkän pitäisi pysyä valppaana myös oman jaksamisensa suhteen. Hänen on hyvä opetella vetämään rajoja sille, mitä tekee ja mitä ylipäätään on valmis vastaanottamaan. Hän tarvitsee palautumiseen aikaa.
Kun herkkä voi hyvin, hän on parhaimmillaan. Aistiessaan pienetkin signaalit hän voi hyödyttää koko yhteisöä esim. työpaikalla. Hän on vähän kuin laadukas vastaanotin, joka ennättää rekisteröidä ja tajuta asioita muita aiemmin ja paremmin.
Luennolla keskustelua käytiin vilkkaasti. Joitakin asioita jäi vielä avoimeksikin. Hyvä niin. Emme tiedä kaikkea, mutta tietoa karttuu kaiken aikaa. Tutkimusta tehdään ja uusia kirjoja julkaistaan. Meillä yhdistyksessä keskustelua käydään monella näyttämöllä, kuten tiimeissä, tapaamisissa ja hallituksen keskuudessa.
Tilaisuudessa oli hyvä, sanoisin erityisherkkä tunnelma jälleen kerran. Näitä Eeva-Kaisan luentoja varmaan kuullaan vielä lisää. Oli ilo olla mukana.
HSP Day -viikon aikana saimme kuulla myös psykologian tohtori, THL:n tutkija Anniina Virtasen keskustelua yhdistyksen viestintähenkilö Terhi Mäkiniemen kanssa psykologisesta palautumisesta ja erityisherkkyydestä.
Herkät yrittäjät Anneli Päivänsara ja Tiia Ojala keskustelivat mukavassa ja valaisevassa tuokiossa siitä, mitä haasteita erityisherkkä kohtaa omassa yritystoiminnassaan.
Viikolla pidettiin 16‒29-vuotiaiden nuorten aikuisten chat, jossa HSP-kokemusasiantuntijat vierailivat. Herkkis-puhelin päivysti numerossa 03 273 0900, kuten aina parillisten viikkojen tiistaisin. Chat on HSP Nuoret aikuiset -hankkeen ja puhelinpäivystys yhdistyksen jatkuvaa toimintaa.
Torstaiksi yhdistyksen HSP Nuoret aikuiset -hanke oli kutsunut sidosryhmät kahville Oulussa, ja muutamia haastattelujakin annettiin medioille.
Perjantaina vielä Terhi ohjasi maadoittavan rentoutushetken.
Suuri kiitos teille kaikille viikon toteuttajille ja ihan kaikille mukanaolijoille!
Kohti seuraavaa HSP Day -tapahtumaa tulevan vuoden syksynä!
💜💛💙
Terveisin
Merja ja tiimi
Introversioon taipuvaisella erityisherkällä saattaa hyvinkin mennä elämästään sellaiset vaivaiset 40–50 vuotta siihen, että hän sopeutuu ja siedättyy erilaisiin ryhmiin ja ihmisjoukkoihin. Omalla kohdallani siedättyminen oli suhteellisen hyvällä tolalla. Tunsin useimmiten olevani melko normaali, muiden mielestä toki hiljainen hissukka, mutta omalla skaalallani olin alkanut pitää itseäni aivan keskiverto tallaajana. Solahdin virkavapaan jälkeen uuteen monitilatoimistoon (avokonttoriin) kuin kananpoika silppuriin ja ajattelin, että vihdoinkin, vihdoinkin tämä homma alkaa skulaamaan ja elämä muuttuu, jos nyt ei helpoksi, niin ainakin vähemmän hankalaksi. Takana oli paljon työtä, verta, hikeä ja kyyneleitä, mutta aloin viimeinkin sopeutua reippaille ekstroverteille rakennettuun maailmaan.
Sitten tuli korona. Muutin maalle punaiseen mökkiin. Tuli reilun parin vuoden etätyörupeama. Elelin mukavasti mökissäni pienen lähipiirini ympäröimänä sekä kissojeni, koirieni ja kanojeni seurassa. Tein väitöskirjan omassa rauhassani. Jossain vaiheessa piti jälleen kaivautua ulos hämyisestä kannonkolostaan ja palata toimistolle, Ihmisten keskuuteen.
Alkuperäiseen olomuotoon taantuu nopeasti ja ydinminuus tulee esille, kun vaivoin rakennettu suojakuori tarpeettomana sulaa pois. Hiippailin toimistolle jonnekin turvalliseksi havaittuun nurkkaan ja huomasin vältteleväni ihmisiä. Small talk -taitoni olivat taas kerran hakusessa. En ollut varma, kannattiko ylipäänsä mistään sanoa yhtikäs mitään, koska kaikki jaaritteleminen on lopultakin turhaa energian hukkaamista. Jumitin wc-kopissa, kunnes kopin ulkopuolella käsiään pesevä Ihminen poistui tilasta.
Johtotasolta kehotettiin valitsemaan läsnäolopäivät siten, että työtehtäviä olisi väljemmin, jolloin aikaa jäisi työtovereiden kanssa seurustelemiseen. Mission failed. Tunsin olevani epäonnistunut, kun en puhunut koko päivänä kenenkään kanssa ja kävin yksin lounaalla. Järkytyin nähdessäni rasittuneen näköiset ja vanhentuneet kollegat. Itse asiassa en todellisuudessa katsonut heidän vanhentuneita kasvojaan, vaan peilasin niistä omiani. Säikähdin kuullessani oman ääneni vaihtaessani muutaman sanan jonkun puolitutun kanssa. Punastuin, kun toinen sanoi: "Moi!" Työpäivän päättyessä piipahdin vaatekauppaan. Sovituskopissa tyrmistyin nähdessäni itseni peilistä, sellaisesta kulmasta, johon en kotiloissa ollut tottunut. Luikin nopeasti ulos ostamatta mitään.
Tutussa ja turvallisessa paikassa itseään ei koe erilliseksi, vaan tuntee olevansa kuin kotonaan, luonteva osa omaa ympäristöään ja muita siinä ympäristössä eläviä olentoja. Joutuessaan vieraaseen ympäristöön, sitä tuleekin äkkiä kovin tietoiseksi itsestään, omasta olemuksestaan ja erillisyydestään. Kokemus omasta perustavanlaatuisesta fyysisestä olemassaolosta sellaisenaan läsähtää tajuntaan kuin paska tuulettimeen. Luonteva oleminen ikään kuin muuttuu oudoksi ja absurdiksi, kun on tullut repäistyksi irti normaalioloista. Lisäksi näyttää siltä, että jokaiselle muulle on täysin normaalia olla olemassa, olla juuri hän. On itsestään selvää, että juuri Hän on täällä juuri tänään. Tai sitten muutkin kokevat samaa outoutta ja hämmennystä pitkän eristäytymisen jälkeen. Kuten Jean-Paul Sartre asiaa kuvaa teoksessaan Inho puhtaaseen olemassaoloon havahtuneen Roquentinin miettein: Olimme joukko hämmentyneitä, omasta itsestämme järkyttyneitä olioita, joilla ei yhdellä enempää kuin toisellakaan ollut minkäänlaista syytä olla siellä, ja suhteessamme toisiimme jokainen meistä tunsi epäselvällä, levottomuutta herättävällä tavalla olevansa liikaa. [...] Minäkin - raukea, uupunut, julkean paljas ja kolkkoja mietteitään sinne tänne pyörittelevä olio - minäkin olin liikaa.
Mervi Nyfors
Jäsenen blogikirjoitus
Koronavirus iski minuun heinäkuun lopulla. En tiedä, mistä se piikkipallero oikein tuli. Siitä alkoi minun yhdenlainen kesämatkani, haaveillun lomaviikon, yhdistyksen juhlien ja odottamani kurssin sijaan...
Helteetkin pukkasi. Kodin lämpötila nousi 31:een. Keinuin viikon kuumeen aalloilla, hikoilin, hikoilin. Oleminen oli työlästä. Ajantaju katosi. Mennyt ja nykyisyys sekoittuivat. Paha mieli jylläsi.
Join, söin, olin levossa, nousin kuitenkin muutamia kertoja päivässä hetkeksi istumaan. Parvekkeella kävin haistelemassa kesäilmaa. Ja yrttejä... no nepä eivät tuoksuneetkaan miltään. Outo tunne ‒ muistaa, miltä tuoksuu ja maistuu basilika ja minttu, ja nyt ei mitään... Tunne, kun kasvi kosketti nenänpäätä ja nähdä se sellaisena kuin se oli, sentään kuitenkin.
Näkeminen olikin tärkeää. Kukat, puiden vihreys. Taivaan pilvet, monimuotoiset ja -väriset. Niitä katselin ja monia kuvioita pilvistä mielessäni sommittelin. Se oli mukavaa.
Kun jaksoin ulos puistoon muutamaksi hetkeksi, koskettelin kasveja ja tunnustelin puun runkoja. Ne antoivat voimaa ja lohtua paljon.
Sain puheluita ja viestejä. Ruokaa ja lääkkeitä oven taa. Miten kiitollinen olin rohkaisusta ja avusta, ne tekivät onnelliseksi.
Viikkojen jälkeen pala palalta aloin palata arkeen. Pienikin rasitus, stressi tai huolikin vei kuitenkin heti olon alaspäin ja piti hiljentää tahtia yhä uudelleen. Kärsivällisyyttä kysyttiin. Kumma, kun lepohan oli sentään kuin taivas.
Päivässä en samaa jaksa kuin ennen, en vieläkään.
Koronatauti antoi kuitenkin sen ymmärryksen, että kyllä tämä maailma pyörii ilman minuakin. Ei tarvitse olla koko ajan ja kaikessa huolehtimassa.
Muita pitää auttaa, se on selvää, mutta se alituinen huolehtiminen, sillä ei auta ketään. Vaan tarttua asioihin silloin, kun sen aika on ja pystyy.
Niin, ja minä selvisin siitä. Olen kiitollinen. Tämä syksy on ihan uusi syksy. Olen enemmän läsnä siinä mitä teen. Ja vähempi riittää.
Katselen, kun värikkäät lehdet juuri tipahtelevat alas kuin sade. Auringon kultaamat puun lehdet. Se on hauskan näköistä. Yksi vuodenkierto on kohta taas käyty. Pian ehkä saadaan ensilumi maahan.
Merja Korpisaari
Jäsenen blogikirjoitus
Oman herkkyyteni ymmärtämisen myötä minun on pitänyt hyväksyä, että jaksan vähemmän työntekoa kuin muut. Kun ympäröivä maailma tuntuu vaativan enemmän ja nopeammin, oma suunta on ollut päinvastainen.
Minäkin jaksoin aikani. Oli ammatti jota rakastin ja jossa olin hyvä. Elämä oli ihanan täyttä, olin saavuttanut asioita joista olin unelmoinut. Mutta jaksamisen raja tuli vastaan jo päälle kolmekymppisenä. Keho oli antanut merkkejä liian kovista kierroksista jo aiemmin, mutta en ollut osannut niitä merkkejä kuunnella. Lopulta oli pakko pysähtyä miettimään mitä oikeasti jaksan.
Jouduin luopumaan säännöllisestä työstä ja sen tuomista eduista, mutta sain tilalle jotain muuta. Tunteen siitä, että voimat riittävät eikä kalenteriin katsominen kurista kurkkua. Olemalla rehellinen itselleni, oma polku on kirkastunut ja uusia merkityksellisiä asioita tapahtunut.
Ajoittain tunnen kuitenkin häpeää. Mikä on merkitykseni yhteiskunnalle? Riittääkö se mitä teen?
Kun luen stressin ja uupumuksen yleisyydestä, ymmärrän etten ole ainoa jonka jaksaminen on koetuksella. Tehokkuuden vaatimus on mennyt liian pitkälle. Jokainen meistä on erilainen ja jokaisen voimavarat ovat erilaiset. On saatava olla myös vähemmän tehokas. Muuten hintana on, ettei lopulta jaksa enää minkään vertaa.
Eeva-Kaisa Rönkä
Kirjoitus on alunperin julkaistu kirjoittajan omassa blogissa.