Erityisherkkä keho

Nitta Käki, lainaus kirjasta Tuulihattu -Ajatuksia ja kokemuksia erityisherkkyydestä:

Rosen-­terapiassa opin uutta siitä, miten keho reagoi itseäni kohtaaviin tapahtumiin. Harrastan liikuntaa päivittäin, mutta huomaan, ettei liikunta tunnu saavan kehossani aina aikaan sitä vastetta, joka siitä kaiken järjen mukaan pitäisi koitua. Olen päätynyt ajatukseen, että herkkyydestä ja lapsuuden kokemuksistani johtuen kehoani on hallinnut pitkään, oikeastaan miltei elinaikani, eräänlainen jännitystila niin syvällä lihaksistossa, ettei liikunta ehkä suoraan pääse vaikuttamaan siihen.

Keskustelin tästä hoitajan kanssa, joka avasikin asiaa. Hän kertoi kehossamme olevasta psoas-­lihaksesta, joka alkaa pallean seudulta, rintalastan alakärjestä, jakautuu kahdeksi ja jatkuu suoliston alueen yli nivusiin asti (tämä siis maallikon kielellä ja ymmärryksellä). Tuon tiedon ohjaamana olen oppinut aistimaan ja tunnistamaan psoas-­lihaksen jännittyneen, kun se on reagoinut johonkin tapahtuneeseen sen uhkaksi tunnistaen. Kehoni asento muuttuu silloin asettuen ikään kuin suojaamaan pallea-­vatsan aluetta, jolloin olen hieman sykkyrässä. Kun mielen jännitys alkaa purkautua, keho alkaa muistutella minua nostamaan ryhtini suoraksi.

Psoas-­lihaksen lisäksi kehossamme on lihaspari, joka kulkee selkärangan molemmin puolin. Näiden vahvojen lihasten tehtävänä on myös suojella kantajaansa. Eli jos jokin tuntuu uhkaavalta, lihakset toimivat jo ennen kuin uhka ajatuksen tasolla edes ehtii nousta mieleen. Usein uhka voi olla heijaste lapsuusajan kokemuksista, joita en ole osannut purkaa. Nuo lihakset toimivat tahdostamme riippumatta samoin kuin psoas-­lihas, niiden reaktioita ei voi tahdonalaisesti ehkäistä eikä suoranaisesti rentouttaa. Itselläni myös johonkin uuteen ja vaativaan asiaan tai tekemiseen suuntautuminen voi aiheuttaa stressiä, joka nostattaa samanlaisen reaktion.

Kun mahdollinen uhka on joskus syntynyt – oli se fyysisellä tai henkisellä tasolla – keho tunnistaa sen toistuvasti aina, kun jotain vastaavaa elämässä tapahtuu. Suojelijalihakset voivat olla erityisen herkät, kroonisesti jännittyneet tai jopa tunnottomat esimerkiksi pitkäkestoisen stressin seurauksena. Silloin ne eivät päästä pienintäkään uhkaa ohitse reagoimatta. Kun sitä ei voi ajatuksen voimalla hallita, on hyvä ainakin ymmärtää, mitä kehossa tapahtuu. Jollain tasolla itse olen vaistonnut tällaista tapahtuvan kehossani, vaikkei minulla olekaan ollut sille tueksi mitään tietoa. Ehkä voimme opetella purkamaan ainakin jonkin alkusyyn, kun opimme sellaisen tunnistamaan.

Rentoutumisharjoituksia voi tehdä omatoimisestikin, kun tiedostaa tilanteen. Itse rentoutan psoas-­lihasta selinmakuulla hieromalla lempeästi lihaksen kiinnityskohtaa rintalastan alapäässä. Hetken kuluttua huomaan lihaksessa vähäistä värähtelyä, joka rentouttaa sitä vähitellen aina nivusiin saakka.

Nuoren herkkis-chatissä syntyneitä runoja

 

Kesä taakse jää kesällä on joskus vaikeaa, 

kesällä mieli voi olla mustaa ja puusta tippuu oksa, jonka varrella on vihreää. 

Toivottavasti elämä ei ole mustaa, eikä harmaata. 

Sielu lepää oksalla harmaan kiven ja jään, sydän jyskyttää. 

Olisipa jotakin jota koskea elämä on tällainen vaikea taival. 

Jota käydään melkein joka askeleella. Elämä, huutaa miksi olet niin vaikea välillä.

Hyvä ihmissuhde, huono omatunto, tolkuton stressi, ahdistus ja uni. 

Meille huono kuonokoppa ja kiva päivä, jatkuva kehittäminen, ymmärrys ja toivo. 

Mielestäni on hyvä kunto, uni ja elämän tahdistus. 

Välillä saa tolkuton ahdistus, laatiminen, ymmärryksen. 

Tuki tuo toivoa ja mukavuutta, iloa, rakkautta meille kaikille. 

Toivottavasti saadaan kaikki kasaan! 

Muistakaa mennä välillä omaan napaan, mutta ei liikaa sä et saa, 

muuten joudut olemaan yksin ja se on niin julmaa, 

tuokaa meille kuumaa juomaa. Kuunnelkaa meitä, tarvitsemme enkeleitä, jotka lentää, 

ilmassa, ja jalat maassa, kädet näkyvillä, suojelua kaikille niille auttajille. 

Antakaa niille mahdollisuus. 

Ja toivottavasti sinä saat mahdollisuuden.

Erityisherkkä mies väsyy usein rooliin, ei ihmisiin

Ootkos kelaillut, että mitäpä jos et väsykään ihmisiin? Entä jos kuormituksesi lähde onkin jokin muu?

Olen kokenut, että varsinkin miehistä ja herkkyydestä puhuttaessa yleistetään heihin liittyviä piirteitä kuten, että he eivät viihdy sosiaalisissa tilanteissa. Haluavat vain mököttää yksin. Ovat jopa ihmisvihaajia. Ovat vaikeita.

Kuormituspiikissä saatan itsekin ajatella samalla tavalla. Mutta olen huomannut, että kyllä minä pidän ihmisistä ja varsinkin yhteydestä, joita joihinkin saa.

Miksi yhteyden kuitenkin saa vain joidenkin ihmisten kanssa? Toisten ihmisten kanssa energia lisääntyy, mutta toisten kanssa kaikkoaa valonnopeudella.

Miehen pitää olla vahva, suorittaa, miellyttää, tehdä sitä tätä ja tota, jotta sujahtaisi miehenmuottiin. Pahimmillaan tämä on realisoitunut työelämässäni, suorittajan ja miellyttäjän roolissa. Ja tuormiontiehän siitä burn outteineen tuli.

Sanonpahan vaan, että en väsy ihmisiin. Väsyn odotukseen ja muotteihin. Ja epäaitoihin asioihin.

Kun saan olla oma itseni, ilman rooleja, energiaa vapautuu. Havaintokyky lisääntyy ja yhteys ihmisiin ja ihan kaikkeen paranee. Ja mikä parasta, luovuus lisääntyy. Luovuus on ollut mulle yksi kantavista voimista. Ja nykyään tunnistan, että kun olen luova, olen siis viettänyt aikaani asioiden parisssa, jotka vaalivat sitä piirrettäni. Bueno!

Joten ehkäpä avain luovuuteen löytyy, kun kysyt itseltäsi, että väsytkö sä enemmän rooliin kuin ihmisiin?

Moni erityisherkkä mies ei väsy ihmisiin vaan odotuksiin ja rooleihin.

Antti Paajanen

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Arctic sensitivity -blogissa. 

Luopuminen, rakkaudella

 

Kynsissäni on ensimmäistä kertaa elämässäni mustaa kynsilakkaa. Se symbolisoi kokemaani suurta surua, luopumisen tuskaa. Herkkänä tunnen voimakkaasti, niin ilon kuin surun. Tällä kertaa olen antanut itselleni luvan ottaa suru vastaan silloin ja sellaisenaan, kun se nousee, ja kokea se läpi, itkien ja hyväksyen. Vaikka kyse on koirasta. Tein raskaan päätöksen lopettaa lähes 14 vuotiaan koiramme elämä. Lemmikkimme, perheenjäsenemme, jonka kanssa aamuisin aloitin päiväni ulkoilulla, ja joka oli iloisena ja uskollisena vastassa ovella, kun saavuimme kotiin. 

14 vuotta on pitkä aika. Lapset olivat 4 ja 5,5 vuotiaita Ransun saapuessa meille. Hän on ollut läsnä lähes koko sen ajan, mitä he muistavat. Nuorimmaiseni kertoi, että Ransun turkkiin hän on itkunsa itkenyt, kun elämä alkoi kolhia. Koiralle hän surunsa ja kipunsa jakoi ja sai lohtua. Ransu oli kotona vastassa lapsia ala- ja yläasteen sekä ammattikoulun ajan heidän tullessaan kotiin. Silloin, kun me vanhemmat pääsääntöisesti olimme poissa, töissä. 

Turvaksi ja seuraksi häntä ajattelinkin, Ransu oli keskisuuri komea koira, joka ulkonäöllään herätti kunnioitusta ja ihastusta. Vaikka meille läheisille hän oli Hessu Hopo, vähän höntsähtänyt ystävällinen kaveri. 

Ransu oli meidän porukasta innokkain lähtemään kanssani ulkoilemaan, luontoon ja metsälenkille. Hän opetteli kanssani uimaan ja mieltyi veden äärellä oloon ja uimiseen kuten minäkin. Sain hänestä kaipaamani kaverin luontojuttuihin. Muistan, kun hän aluksi uidessaan hauskasti pärski etujaloillaan veden pintaa ennen kuin hoksasi uida veden pinnan alla. Muistan, kuinka hassulta hän näytti, kun ylähuuli syrttääntyi hampaan ja ikenen lomaan ja hän näytti hymyilevän. Hänen kanssaan ei ollut sitä draamaa, mitä ihmisten kanssa välillä on. Mieheni on sitä mieltä, että Ransu pentuna valitsi meidät, eikä toisin päin. Näiden asioiden vuoksi käytän sanaa hän, eikä se. Koen myös, että hän opetti minulle todella paljon. Millainen olen ja miten reagoin asioihin. Mistä nautin ja mikä ärsyttää. 

Kameran kuvamuisti ja Google-kuvat pullistelevat täysinäisinä kuvia, joissa hän on mukana. Vuosienvarrelta. En pysty niitä vielä katsomaan, tämänkin tekstin kirjoittaminen herkistää kovin. Hän kuitenkin lähti rauhaisasti ja lempeästi kotona rakkauden ja perheen ympäröimänä. Sellaisen lopun,  ehkä uuden alun, toivon itsellenikin. Ellen kuukahda onnellisena omilla reissuillani metsään tai veden äärelle.

Aluksi koin, että sydämeni kohdalla ammottaa valtava reikä. Osa minusta lähti Ransun mukana. Tyhjyys, suru, hämmennys ja kaipuu jäi. Kotona kaikki muistutti menetyksestä.

Pahinta olivat aamut ja kotiin tulot. Teinkö oikean ratkaisun, oliko oikea aika. Toteutuiko hänen parhaansa. Suuren suuri valta leikkiä jumalaa, kuuluuko sen olla niin. Vastuu.

Vastuu toisen hengestä ja hyvinvoinnista. Järki sanoo kyllä, tunne ei.

Toisaalta olemme helpottuneita, arvuuttelu on ohitse. Toivomme Ransun kipujen ja aistivajavuuksien, liikkumisvaikeuksien ja arkuuden olevan nyt ohitse. Ja suru, sehän on rakkauden yksi ilmenemismuoto. Kun suren, olen rakastanut ja kokenut jotain hyvin merkityksellistä. Kuinka vahvana se rakkaus edelleen hehkuukaan! Ja kuinka kiitollinen olen näistä yhteisistä vuosista ja muistoista, kiitos kiitos kiitos!

Ransu; kiitos yhteisestä matkastamme! Tulet aina olemaan perheemme jäsen, ja elät sydämissämme sekä muistoissamme ikuisesti.

Työnhaku erityisherkkänä: Löydä rohkea suunta sumussa

 5.5.2019 Erityisherkkyys ja työelämä, Suunta

Serkkuni katsoo sumuiselle merelle

Työnhaku erityisherkkänä voi olla vaikeaa silloin, kun tiedät tarkasti, mikä ei sovi sinulle, mutta et vielä tiedä, mikä sopisi. Minulle suurin haaste on ollut löytää työ, jossa merkityksellisyys, oma rauha, jaksaminen ja taloudellinen turva mahtuvat samaan pakettiin.

Työnhaku erityisherkkänä voi olla tätä: Usva, sumu, suunta hukassa. Sellainen olo minulla on ollut työni suhteen jo yli 15 vuotta. Olen tunnollisesti tehnyt myyntityötä. Tarrautunut rahan paaleihin, taloudelliseen turvaan. Kokenut joka aamu vatsassa väänteitä, että taas tämä sama tekeminen toistuu. Tekeminen, joka ei sovi minulle. Mutta mitä tekisin? Miksi kouluttautuisin? Mistä saisin uuden työn, joka varmasti sopisi minulle varsinkin kun en yhtään tiedä, mikä sopisi minulle? Tiedän kyllä varsin hyvin kokemani työelämän kanssa ne asiat, jotka eivät sovi minulle. Pystyisinkö siis niitä listaamalla ja rajaamalla löytämään suuntaa? No helevetti en näköjään, sillä olen tuskaillut tämän saman asian kanssa jo niin pitkään ja hemmetti että niitä listoja, testejä, sparrauksia, blogeja ja kursseja on tehty ja käyty. Jumitan. Ja luoja olen jumittanut pitkään. Jääkö minulta nyt siis elämä elämättä jumittamisen takia? Tuijotanko ikuisesti sumuun uskaltamatta mennä sen sekaan? Siltä tämä kyllä ulkopuolisista ja jopa minusta itsestäni pahasti näyttää.

”Help me Obi Wan Kenobi, you’re my only hope” prinsessa Leia tähtien sodasta episodissa New Hope. Sitä toivoa kaipaan ja etsin.

Kaksi vuotta sitten löysin erityisherkkyyden. Olen erityisherkkä mies. 43. Ja suunta hukassa. Levottomuus, joka syntyy siitä, että teen arjessa työkseni suorittamista, toistuvia tehtäviä. Merkityksellisyys on hukassa ja se tuntuu ontolta. Kylmältä sumulta. Toivon niin, että joku tai jokin tuuppaisi minut eteenpän ja pelastus tulisi. Löytäisin oman Obi Wanini, joka veisi minut turvaan. Osoittaisi minulle suunnan. Mutta entä jos minulla ei ole suuntaa? Miksi jotkut tietävät heti haluavansa lääkäriksi, opettajaksi, laulajaksi? Olen nuoresta asti luullut tietäväni, että haluan olla menestynyt esiintyjä laulamisessa. Kuinka väärässä nuori minäni olikaan. Se ei olisi sopinut minulle ollenkaan. Mutta miten sitten löytäisin oikean todellisen kutsumukseni? ”Why some of us don’t have one true calling?” Emilie Wapnickin mielenkiintoinen puhe TED-talk sarjassa toi lohtua.

Meitä on sellaisia, jotka voivat olla elämänsä aikana kiinnostuneita moneen eri asiaan, alaan ja rooliin työuraan liittyen. Minä taidan olla sellainen. Ja sekös ei sovi työnsankari-teemaiseen maahamme. Pitää olla opinnot, työ, ammattiliitto, ura, suunta, jota tahkotaan nuoruudesta vanhuuteen. No ei kuule pidä, se on höpöhöpöä. Meitä on monenlaisia ja nykynuoret onneksi omaavat erilaisen asenteen työhön ja omistamiseen, kuin meidän sukupolvemme. Ja se on kuulkaas hyvä asia se.

Uskallus lähteä kohti sumua, sitä tarvitsen. Tämän Funchalissa olevan köysiradan sumuisessa toisessa päässä oli upea kylä ja ihana suurenmoinen puutarha.

Löydettyäni erityisherkkyyden pari vuotta sitten, olen pala palalta laittanut itselleni arkiympäristöäni ja elämääni kuntoon. Minulle erityisherkälle miehelle sopivaksi. Uskaltanut ajatella enemmän itseäni ja vähemmän mitä muut elämästäni sekä minusta ajattelevat. Se on kasvattanut burn outista toipuneen hauraan minäni voimia. Nyt kahden vuoden määrätietoisen työn tuloksena kehoni ja mieleni voimat ovat nousseet uudelle tasolle. Pois sumujen ja varjojen maasta. ”Minä lautallani kellun, ulapalla turhuuden” laulaa Pauli Hanhiniemi upeassa laulussa Lautalla. Tämän vuoden teemaksi olen ottanut, että uskallan, rohkenen ja etsin itselleni uuden työn. Työ joka juuri tällä hetkellä sopii minulle, erityisherkälle INFJ-T persoonalleni (tämä persoonallisuustestien tulos muuttu aina fiiliksen, päivän ja elämänkokemuksen sekä itsetuntemuksen mukaan ja tällä hetkellä mennään tällä). Olen alkuvuodesta ollut jo kuuteen tahoon yhteydessä. Ei on toistaiseksi tullut vastaukseksi jokaisesta. Jatkan sinnikkäästi yrittämistä. Tarvitsisinko apuja? No saletisti. Uskallanko hypätä jopa tyhjän päälle ja antaa sattuman viedä minut uuteen? En tiedä, ehkä. Sillä minun on alettava tekemään asioita toisella tavalla, kuin olen tehnyt viimeisen yli 15:n vuoden aikana. Tämä kaikki pelottaa minua ihan helevetisti. Menetänkö säästöni? Saanko koskaan omaa rauhaisaa unelmieni kotia vai maksaako tämä töiden etsiminen sen hinnan, että olen taloudellisesti nollapisteessä? Joudunko kenties piirtämään uusiksi unelmani kodista, rahasta, kaikesta? Todennäköisesti. Jos hyppään tuntemattomaan työni suhteen, niin päädynkö huonompaan vai parempaan, kuin mitä tilanteeni tällä hetkellä on? Veikkaan, että se polku vie lopulta paljon paljon parempaan. Sellaisiin asioihin, joita en ehkä edes ole osannut kuvitella. Mutta se työnhaku. Se on yhtä tuskaa, kun ei tiedä mitä hakisi. Miten te olette selvittäneet tienne teille sopivampiin töihin, erityisherkkiä kun olette? Oletteko kauan seilanneet usvassa ja sumussa vailla suuntaa, karttaa ja kompassia? Voimani ovat elpyneet ja kasvaneet. There has been awakening. Haluan kurkistaa oman sumuni toiselle puolelle. Ja haluan tehdä sen pian.

Uusi toivo

PÄIVITYS 11.1. 2025

Merkityksellinen työ ja sen löytäminen

Yli viisi vuotta sitten seilasin sumussa ja suunta hukassa. Siitä päivästä tähän hetkeen on mahtunut paljon etsimistä. Hetkittäisiä aurinkoisia luotoja, joilla nauttia elämästä. Öisiä kirkkaita tähtitaivaita, joista pohjantähden erottaa selkeästi ja suunta tuntuu ajoittain helpolta. Ja myös harhalaukauksia työnhaussa, uusissa työkokeiluissa, epäonnistumisissa ja toivottomissa hetkissä.

Mutta mukaan mahtuu myös lahjoista suurin, kun olen oivaltanut luovuuden puolella polkuni ja antanut itselleni luvan olla se taiteilija, joka olen aina ollut lapsesta ja nuoruudesta asti. Löysin fiktion kirjoittamisen ja olen nauttinut keikoilla laulamisestakin enemmän kuin aikoihin. Lisäksi tykkään luoda sisältöä someen, koska siinä saa ideoida ja luoda täysin uutta. Nämä asiat, joille sydämeni soi, ovat jaksamiseni ja merkityksellisyyden peruspilarini.

Mutta entäpä se oivallus? Neuvoni on: uskalla kokeilla, uskalla erehtyä työnhaussa. Jos olet kaltaiseni ja moni asia kiinnostaa, niin kokeile, kokeile, kokeile. Vain siten tiedät, mikä sopii sinulle ja mikä taas ehdottomasti ei. Trial and error on toiminut kohdallani. Ja vielä yksi tärkeimmistä oivalluksista. Päivätyö voi parhaimmillaan olla taloudellinen tukifunktio luovien unelmien saavuttamiseksi, löydä balanssi päivätyön ja luovuuden tekemisen välille. Tämän oivalluksen jälkeen arkeni ja työnhakuni helpottuivat megalomaanisen paljon. Samoin oloni keveni ja aloin nähdä ympärilläni, myös päivätyöasioissa, mahdollisuuksia uhkien sijaan.

Antti Paajanen

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Arctic sensitivity -blogissa. 

@arcticsensitivity