Keitä me olemme toisillemme

 Jäsenen blogikirjoitus:

 

Kuva: Andraz Lazic / Unsplash

Keitä me olemme toisillemme, kun ei ole enää mitään sanottavaa?

Katson sinua, sinä katsot minua – ei ole mitään sanottavaa.

Kuuntelen hiljaista tassutteluasi keittiössä. Kattila kolahtaa kattilaa vasten, kun järjestelet kaapissa vallitsevaa kaaosta. Teepussit rapisevat etsiessäsi sitä yhtä oikeaa, muistaakseni luomua madagaskarin vaniljaa. Kysyt, tahdonko minä kahvia. Otan minä kahvia.

Mietin, mitä silloin tehdään, kun kahta toisilleen niin tuttua ihmistä, ei enää yhdistä mikään muu kuin madagaskarin vaniljalla maustettu tee ja kahvi. Kun ei ole enää mitään muuta sanottavaa kuin että tee on hyvää ja kahvi kuumaa.

On yritetty puhua ja on yritetty löytää oikeat sanat, millä palauttaa katkennut yhteys.

On istuttu illallisilla, päivällisillä, lounailla, brunsseilla ja iltapäivän kahvihetkillä. Helsinki on lisäksi täynnä huvituksia, joilla voi täyttää tyhjät lauantait ja sunnuntait. Korkeasaaressa vastaan asteli ylväästi upea Riikinkukko. Meidät nähdessään se pörhisti pyrstönsä koko komeuteensa ja meni sitten menojaan meistä piittaamatta kuin emme olisi siinä olleetkaan.

Kaupunginteatterissa soi musikaali musikaalin perään. Väliajalla tahdoin keskustella niistä kanssasi, mutta sanat kuivuivat huulille ennen kuin niitä oli edes kuultu. En tiennyt, mitä enää kertoisin.

Kesäisillä saariretkillä oli helpompaa. Aurinko lämmitti ja ympärillä oli laivallinen hyväntuulisia kesälomalaisia. Saaressa tunnelma oli kepeä ja hiekkatie, puut, ruoho ja sen mättäät sekä ympärillä vellova meri rauhoittivat luonnollisella pysyvyydellään.

Mutta kun pääsimme kotiin, oli taas niin hiljaista, että jo kaipasin takaisin luonnon huminaan.

On olemassa ihmisiä, jotka lähtevät ja niitä, jotka jäävät. Minä olen aina kuulunut niihin, jotka jäävät. Vieroksuen suhtaudun instagramin feedillä livahtaviin aforismeihin, joissa kehotetaan karsimaan energiasyöpöt ihmiset pois elämästäsi (koska kuka heitä kaipaa) ja välttämään negatiivisia henkilöitä, jotka estävät sinua olemasta täysillä oma, valovoimainen itsesi. Anna olla ja kävele pois.

Silti kysyn, että entä jos asiat eivät ole niin mustia ja valkoisia. Entä jos rakkaus on ristiriitaisen repivää eikä mustavalkoisia ihmisiä esiinny kuin vanhanajan sarjakuvissa, mietin.

Siltikin. Hiljaisuus on niin painava taakka.

Melkein mieluummin huutaisin, kiljuisin ja raivoaisin kuin tukahtuisin tähän vaiteliaisuuteen. Itkisin tai surisin, värisisin kyynelistä ja antaisin murheen tulla. Mutta se ei ole mahdollista, koska äänettömyys on tullut jäädäkseen.

Ja vain minä jään jäljelle, yksikseni pohtimaan. Lähdenkö pois vai jäänkö näiden hiljaisten seinien sisälle asumaan? 

Milja Jokinen

Erityisherkkä parisuhteessa

Jäsenen blogikirjoitus:


Miten vaikeaa se voikaan olla. Sitä mietin tällä hetkellä. Tunteet vaihtelevat ahdistuksesta, turhautumisesta, yksinolon kaipuusta, syyllisyydestä aina turvallisuuden, luottamuksen ja kiitollisuuden tunteeseen. En haluaisi olla enää yksin, mutta tunnen yksinäisyyttä. Haluan läheisyyttä, mutta kosketus tuntuu painavalta. Haluaisin olla onnellinen ja iloinen, mutta en saa kosketusta omaan sismpääni. Haluan yhteyttä, mutta kaipaan yksinoloa. Melkoista vuoristorataa yrittäessäni löytää jonkinlaista tasapainoa.
 

 

Parisuhde tuntuu välillä raskaammalta kuin vanhemmuus, sillä lapset nukkuvat omissa sängyissään, touhuavat omissa oloissaan. Kumppani on jatkuvasti läsnä. Aistin sen toiseen huoneeseen, ylä- tai alakertaan saakka. Olen tehnyt useita rajoja itseni ja kumppanin välille, kuten se, etten halua jatkuvia huomionosoituksia, pusuja ja halauksia ja se, etten halua nukkua joka yö kainalossa. Olen myös kertonut useasti erityisherkkyydestäni ja yksinolontarpeestani, kuvannut sitä elinehdokseni, akkujeni lataamiseksi, jotta pysyisin tasapainossa.


Kuitenkin olen yhä uudestaan tilanteessa, ettei riittävää palautumisaikaa ole ollut. Oloni on turta, apea, pää täynnä selvittämättömiä vyyhtejä, voimavarat hiipuneet. Etsin syytä itsestä. Miksi olen tällainen. Miksi en osaa olla parisuhteessa? Miksi toisen läsnäolo kuormittaa? Ja syyllisyys painaa, kun en pysty täyttämään toisen tarpeita. Miksi kuitenkin aina joustan kunnes olen piippussa? Yritän sinnitellä perhe-elämän keskellä. Loma-ajat ovat pahimpia, kun ollaan yhdessä 24/7.


Kaipaisin vain latautumista, omaa aikaa ajatella ja järjestellä asioita mielessäni. Omaa laatuaikaa, jonka kautta energiani tasapainoittuvat ja virtaavat. Kysymys kuuluukin, kenen vastuulla se on, että saan tarvitsemaani aikaa? Minun itseni tietysti, mutta miten se käytännössä toteutetaan, kun niin sanottua väistötilaa ei ole. Koen syyllisyyttä siitä, jos ajaisin muut perheenjäsenet pois kotoa, jotta saan olla yksin. Helpompaa olisi poistua itse, kun siltä tuntuu, mutta minne menisin. Rauhallinen, ärsykkeiltä vapaa ympäristö, jossa olisi mahdollisuus myös levätä. Olen etsinyt vaihtoehtoja esim. vuokraamalla työ- tai toimistotilan, varaamalla majoituksen airbnb kautta, mutta kustannukset tulevat suuriksi. Kirjastoissa ei juuri työskentelytiloja ole tai ne ovat koronan vuoksi pois käytöstä. Etätyöskentelytiloja ei täällä ole.


Vai onko ongelman ydin sittenkin itse parisuhteessa? Jos erot sosiaalisuudessa ja kommunikoissa sekä samankaltaisuus pyrkimyksessä vastata toisen tarpeisiin ovat liian suuret. En ole tyytyväinen siihen, millainen minusta on parisuhteessamme tullut ja tuskin on toinenkaan, koska olen joutunut myös hänen vitsailevaa kommunikointitapaansa rajaamaan. Jos sanon jotain ja hän kääntää sen vitsillään päälaelleen tai toiseen asiaan, hän ohittaa minut ja asiani. Siltä minusta tuntuu. Mutta onko se oikein häntä kohtaan? Eikö jokaisella ole oikeus olla oma itsensä? En minäkään pysty herkkyyttäni ja kuormittumistani muuttamaan.


Missä menee raja parisuhteen toimivuudessa tai toimimattomuudessa?
 

Näihin kysymyksiin, pohdintoihin ja tunnelmiin jään. Mielelläni kuulen muiden kokemuksia, ajatuksia, kommentteja :-)


t. Pirpana 

 

 

Tunnista tunteesi, ettet tunkeudu toisen kuplaan

     

 

     Kuva: Me Naiset, Ihana fiilis 2018/09

Jäsenen blogikirjoitus:

Tunnista tunteesi, ettet tunkeudu toisen kuplaan

    

Osaatko sinä tunnistaa tunteesi? Pystytkö nimeämään tunteet, joita tunnet? Pidätkö kiinni rajoistasi?

Kun aloin tunnistamaan ja nimetä tunteitani, huomasin etten tunnista itsessäni miksi hermostun tai kiihdyn tilanteissa ja olin jo ajautunut reaktio herkkään tilaan. Erityisherkkänä minun hermosto reagoi vahvasti. Negatiiviset tunnereaktiot veivät minusta hirveästi energiaa ja en halunnut olla negatiivisen energian ympäröimä. Aloitin netti kurssin, jossa opettelin työstämään tunteitani ja opettelin tunnistamaan omat rajani ja tunne reaktiot. Sain hyviä ohjeita, jolla työstää itsetuntemustani.

Oman hyvän olon perustana on tuntea itsensä ja omat rajat. Siksi on tärkeää tunnistaa omia tunteita! ''Miksi hermostuin tilanteessa?'', ''Miksi tämä henkilö ärsyttää minua?'', ''Miksi huudan raivoisasti?''. 

Erityisherkkänä minun tunteet ja tuntemukseni osaavat olla voimakkaita. Itsessäni olen huomannut oppineeni, että riidellessä en syyttele toista osapuolta, vaan sen sijaan keskityn kertomaan toiselle mitä tunnetta tilanne minussa herättää. Samalla myös huomaan, jos jokin tunne toistuu ja se herättää kysymyksen: ''Miksi tämä tunne toistuu kyseisissä tilanteissa’’?

Tiedostan nyt sisäisiä tuntemuksiani ja pystyn työstämään itseäni. Tunnereaktiot ovat lievempiä tai hallinnassa, koska ymmärrän mistä tunne johtuu. Aina en kuitenkaan tunnista tunnetta, mutta silloinkin ymmärrän sen kumpuavan omasta kokemuksestani, kuinka koen tilanteen.

Opettelin tunnistamaan tunteitani

Hylätyksi tulemisen pelko on yksi suurimmista tunteista, joita olen työstänyt. Pelko hylkäämisestä laukaisee minussa tunnereaktion.

On hyvä antaa tunteiden ensin hieman laantua, jotta asiat voidaan selvittää asia pohjalta. Reaktioherkässä tilassa usein alamme puolustautua ja silloin riitely muuttuu syyttelyksi ja asian ydin katoaa tunnemyrskyyn. Tähän perustuu vanha sanonta: ’’laske ensin kymmeneen’’ tosin usein tarvitsemme puolituntiakin.

Itseopiskelu ja itsetuntemuksen lisääminen ovat mielestäni erittäin mielenkiintoista ja innostavaa. Opiskeltu materiaali pitää myös tuoda käytännön harjoitteluun, koska pelkällä lukemalla on vaikea sisäistää itsestään uusia asioita. Tätä asiaa en itse ymmärtänyt, kun luin viimeiset 10-vuotta psykologiaa. Minulle oli siis kertynyt paljon tietoa ja pystyin sitä jakamaan keskusteluissa ystävilleni, mutta samalla itse en osannut ottaa oppeja käyttöön.

Nyt tiedän, että itsensä työstäminen vaatii käytännön harjoittelua. Tunteiden tunnistaminen vaati usean päivän, päivittäistä harjoittelua. Tarvitsin useita harjoituspäiviä, että osasin rutiininomaisesti tunnistaa ja hallita osaa tunteistani.

Suosittelen lämpimästi kirjaa Tunne lukkosi ja Himahappines, särkymisen siunaus verkkokurssia!

http://himahappiness.com/sarkymisen-siunaus/ 

Ihanaa itse tutkailua ja värikästä syksyä!

Krista Sundholm

Erityisherkkyys parisuhteessa

                            Kuva lainattu internetistä.


Jäsenen blogikirjoitus

Erityisherkkyys parisuhteessa

Kuinka kertoa erityisherkkyydestä uudelle kumppanille?

En ole koskaan aikaisemmin ottanut puheeksi erityisherkkyys piirrettä, en edes aikaisemmissa parisuhteissa ja nyt halusin ottaa asian puheeksi.

Aikaisemmin en osannut eritellä omia erityisherkkyys piirteitäni ja se vaikeutti kommunikointia. Riidat olivat lähinnä inttämistä vastaan ja raivoisaa huutoa, negatiivisen tunnelatauksen purkamista. Tunteiden tunnistamisen opettelu on myös helpottanut itseäni,ettei riidat riistäydy omalta osalta huuto kilpailuksi.

Kirjoittaessani tätä, myös mietin kovasti millä sanoilla kuvailen “tilanteita”, missä piirteeni korostuu juuri parisuhteessa. Tunnetilojen aistiminen jolloin aistin negatiivisen ilmapiirin on itseäni hyvin kuormittava tekijä. Kuormittuminen nostaa myös minun stressitasoa nopeasti. Haluan myös selvittää asiat mahdollisimman nopeasti, enkä jäädä pyörittämään asioita päässäni. Minulle on tärkeää saada kertoa mitä tunnetta ''tilanteet'' minussa herättävät.

Asian otettuani puheeksi, vastaanotto oli neutraali ja hyväksyvä, mutta tunne tilojen aistimisesta sain noidan leiman. Oletko joskus joutunut kaivamaan internetistä erityisherkän piirteet todistaaksesi, että näin voi olla jos olet erityisherkkä!

Parisuhteessa olen ymmärtäväinen ja empaattinen. Uskallan rakastaa jos koen itseni rakastetuksi. Asetan omat rajat, mihin ehdottomasti kuuluu arvostava käytös toista kohtaan. Minulle ei saa huudella rumasti, eikä kohdella muutenkaan epäkunnioittavasti tai vähättelevästi. Haluan tuntea, että minusta välitetään. Lapsuudessa koetut asiat ovat myös vaikuttaneet hylätyksi tulemisen pelkoon.

Olemme keskustelleet meille tärkeistä asioista ja yksi tärkeimmistä asioista meidän parisuhteessa on tilan antaminen toiselle. Olemme myös keskustelleet ettei yhteen tarvitse muuttaa koskaan, jos siltä tuntuu. Omien tarpeiden tunnistaminen on ehdottomasti auttanut minua eteenpäin kohti tasapainoisempaa parisuhdetta.

Toivottavasti tekstini herättävät ajatusta suuntaan tai toiseen. Seuraavassa blogi julkaisussa kirjoitan prosessista, omien tunteiden tunnistamisesta.

Lämpimin terveisin,

Krista Sundholm