Osa meistä kokee tunteita voimakkaammin – Vahva tunneherkkyys voi näkyä näillä kolmella tavalla

Osa ihmisistä on alttiimpia kokemaan tunteitaan voimakkaammin kuin muut. Tunteet tuntuvat mielen lisäksi myös kehossa vahvana, kokemus voi jäädä resonoimaan pitkäksi aikaa. Tunnehaavoittuvuuden yksilölliset erot voivat olla hyvin suuria ja siksi toisen ihmisen kokemuksen ymmärtäminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Tunnehaavoittuvuuteen vaikuttavat geneettiset tekijät ja kasvuolosuhteet. Joskus voi myös olla, että ihminen on elänyt hyvän ja turvallisen lapsuuden, mutta geneettinen alttius on niin voimakas, ettei turvallinen ympäristökään ole voinut suojata tunnehaavoittuvuudelta. Vahvat ja vaikeat tunnekokemukset vievät paljon energiaa ja vaikuttavat ihmisen kokemukseen itsestään. Ikävä kyllä, tunnehaavoittuvalla ihmisellä on myös alttius tulkita toisen ihmisen ilmeitä ja eleitä negatiivisemmin kuin mitä toinen on tarkoittanut tai ajatellutkaan. Siksi vahvoista tunteista kärsivän on hyvä opetella myös haastamaan tulkintojaan. Kaikki ajatukset eivät ole totta. Tunnehaavoittuvuus liittyy vahvasti myös joihinkin diagnooseihin, näitä ovat mm. ADHD ja epävakaa persoonallisuushäiriö. Kukaan ei kuitenkaan ole tuomittu kärsimään kipeistä tunteista, koska kokemukseen voi vaikuttaa.

Tunnehaavoittuvuudella tarkoitetaan yleensä erityisesti kolmea seuraavaa asiaa:

1.Tunteet heräävät herkästi ja pienistä asioista (sensitiivisyys)

2. Tunnereaktio on voimakas (intensiivisyys)

3.Tunteiden laantuminen on hidasta (tunnereaktio voi kestää useiden päivien ajan)

Tunneherkkyyttä voidaan ajatella myös janana, jolle jokainen meistä sijoittuu. Vaikka et itse olisikaan tunneherkkä, on tärkeää vahvistaa ymmärrystä läheistä kohtaan, joka kärsii siitä. Myötätunto ja toisien tunteiden hyväksyntä ovat tässä tärkeässä asemassa. Itsemyötätunto on tärkeää myös henkilölle, joka kärsii tunnehaavoittuvuudesta.

Tunteiden haavoittavuuteen liittyy usein pelko hylätyksi tulemisesta. Tunnehaavoittuvan ihmisen se voi saada jopa välttelemään ihmissuhteita, joka ei ole koskaan hyvä asia.

Tunnehaavoittuvuuteen voidaan onneksi vaikuttaa. Marsha Lineheanin kehittämä dialektinen käyttäytymisterapia ja sen monet sovellukset ovat mainio tapa oppia ymmärtämään omia tunteitaan ja säätelemään niitä. Keskeistä hoidossa ja ryhmissä on vahvistaa läsnäolotaitojaan, oppia uudenlaisia vuorovaikutustaitoja ja harjoitella ahdistuksensäätelyä. Tunnehaavoittuvuus ei kokonaan lähde ihmisestä, mutta sen kanssa voi oppia elämään niin, ettei se aiheuta kohtuuttoman paljon kipua.

Terapeutti-kouluttaja-tietokirjailija Marika Rosenborgin uusin teos ”Varmistelusta vapauteen” julkaistiin elokuussa 2024. Rosenborg on syventynyt työssään muun muassa erityisherkkyyden teemoihin. 

Tämä teksti on julkaistu aiemmin Hidastaelamaa.fi -sivulla

Erityisherkkä ikääntyy

Jäsenen blogikirjoitus:

 

Oletko ajatellut miten vuosien kertyminen, ikääntyminen muuttaa sinun erityisherkkyyttäsi? -Minä olen. Ja ajattelen, että kyllä se muuttaa meidän kokemusmaailmaamme.

Mietitään vaikka aistitiedon keruuta. Miten me täytymme aistimuksista missä olemmekin. Siksi bussimatka tai kaupan tungos voi olla rasittava jopa, vaikka muuten hauskaa olisikin.

Aistiärsykkeitä tulee ja tulee, niitä ei pääse pakoon. Ja jotensakin kun olen vanhempi, ikämummo jo, niin huomaan että tykkään siitä liiallisesta aistiärsyketulvasta aina vähemmän, vähemmän nyt kuin ennen. Siksipä viihdyn metsässä aina enemmän. Metsän tuomat ärsykkeet on lempeitä, sopivia ja virvoittavia.

- Pitäisiköhän minun muuttaa metsän keskelle...
 

No entäpä sitten ihmiset, hyvät, ihanat, ärsyttävät ja monenlaiset. Tavata, tehdä yhdessä, juhlia ja harrastaa muiden kanssa. Ei jaksa joka päivä, en ennenkään ole jaksanut. Siksi mm. osa-aikaiset työt ovat sopineet aina parhaiten minulle. Olen toki niin ambivertti että tykkään olla ihmisten parissa, tehdä muille, auttaa tai vaan olla ja jutella, mutta sitten taas en ollenkaan. Tähän vaikuttaa tietenkin monet seikat tähänkin, eli se tunteeko olonsa turvalliseksi. Kun siis tiedän tuon 'mörökölliyteni' niin suuntahan on selvä: metsä. Jänöpuput ei rasita aivoja, eikä muurahaisen purema ole minulle mikään paha juttu.

Tosiaan tuo erakkoluonne mikä minulla toisaalta on, on tavallaan voimistunut, mutta niin se ilo ihmisistäkin on. Joskus ihmettelen, miten hyvä keskustelu ja empaattinen yhdessäolo saa jonkinlaisen hyrinän aikaan jossakin aivokuoren kohdilla. Kuin niitä aivosoluja hierottaisiin.

Yhdessäolossa on kuitenkin vielä erityinen erityisherkkiä liikauttava asia. Se on se, että me helpolla imuroimme tunteita. Tunnemme surua surevan kanssa, kuin se olisi oma surumme. Kun toisella on huono olo, se tarttuu. Ja haluamme lohduttaa, auttaa. Aina ei voi, ja se kuormittaa kovasti. Tämä on asia, miksi omien rajojensa opettelu on tärkeää. Toisaalta ei tärkeää myötötuntoisuuttakaan pidä menettää. Mihin suuntaan kehittyy myötätunnon määrä, kaipa se taitaa lisääntyä iän myötä sekin.

Kaikki siis kasvaa vaan, hyvä ja paha, liika ja liikaa, kun ikääntyy?   -Se saattaa olla noinkin. Kerron lähinnä omista kokemuksistani tässä nyt, mutta myös tuttavilta höspöiltä kuulemaani.

Syvällisyyttä minä arvostan. Itse olen kova pohtimaan ja paneutumaan asioihin perusteellisesti. Nyt keväällä muuten tutkin kaikki mahdolliset kasvimaan vieruskasvit eli mikä sopii minkäkin kanssa, luin niitä oppaita asiasta kuin se olisi ollut maailman tärkeintä. Kaikkihan ei tosiaan viihdy vierekkäin, jotkut taas saavat toisensa kukoistamaan, antavat jopa makua toiselle, ah. Näinhän se muuten on meillä ihmisilläkin loppuviimeksi, vai mitä?

Niin kun sitten pohdin ja pohdin, niin meneehän se yhdeksi karuselliksi ajattelu välillä. Ja kun murehdin, murehdin niin asiasta kuin asian vierestä ottaen huomioon kaikki mitä suinkin löydän, ymmärrän tai päässäni itse keksin. Tämä perusteellisuus on yhtä lailla hyvä asia kuin huonokin. Tämäkin, kuten nuo muutkin hooäspeeominaisuudet.

Että jos ei pääse irti vaan vatvoo jotakin niin että keskittyminen muihin asioihin kärsii ja on ite jo aivan umpisolmussa. Niin, vanhentunut erityisherkkä, tätäkö tämä on aina enemmän? -On ja ei. Luulenpa että tieto ja kokemus, läsnäolon ja itsemyötätunnon osaaminen rajoittaa tuota vatvomista.

Mutta pohtia haluan. Hakea tietoa. Oppia uutta. Aina, aina. Huvittaa kun maisteritutkinnon jälkeen jatkoin opiskelua, en ollut kovinkaan iäkäs silloin, jonkun vuoden päälle kaksikymppinen ja äitini sanoi minua ikuiseksi opiskelijaksi. Mutta todella aina opiskelen uutta, kursseilla tai itsekseni, edelleen.

Elämän polku kuljettaa yhä uusiin maisemiin ja joskus sitä väsähtää. Erityisherkkä tarvitsee lepoa. Omat rajat, niiden tunteminen on tosiaan yhä tärkeämpää. Niin fyysiset rajat ja rajoitukset kuin psyykkiset ja kognitiiviset. Ei itseään pidä uuvuttaa.  

Mitä oikein haluan, minne olen menossa ja miksi. Jokainen joskus pohtii näitäkin. Ja omat arvot, niiden suunnassa haluaa olla yhä enemmän, kun ikää tulee. Erityisherkät ovat arvotietoisia ja voivat hyvin kun voivat elää kuten näkevät oikeaksi.  

 

Istahdan puunrungolle. Silitän sen rosoista pintaa. Rakas istumapuuni. Tässä sinä minua kannat taas. Monisävyisen vihreyden ympäröimänä olen kuin jossakin pesässä, turvassa. Rakas metsäni. Kyyneleitä putoilee sammaleeseen, kiitollisuudesta tähän hetkeen.


Maailmahan ei meitä jätä. Se tulvii uutisissa, täyttää tajuntamme. Puhuvat ihan kauheita. Tekevät kauheita. Ei ei ei noin!

- Eikä noin, eikä noin. Jaha, sitä ollaan nyt niiin viisaita. Kovastihan minun tekee mieli neuvoa ja opastaa. Siellä sun täällä. Ehkä tiedän enemmän kuin joku muu jostakin, joskus ja jossain. Päsmäävä ikäloppu eukko, sitä en halua.  Vaan kunhan saan olla vapaa, vähän villi ja rönsyileväkin, ottaen tilani, antaen tilaa toisillekin. Kadotan välillä esineitä ja jopa ajatuksia. Välillä väsyn. Mutta itseäni katson jo vähän lempeämmin: Tällainen olen. Tällainen olen tänään. Tavan erityisherkkä.


Merja Korpisaari

HSP kokemusasiantuntija, keskusteluryhmän vetäjä



Kommentoithan alle, jos sinulle tulee tästä aiheesta mieleen jotakin ja haluat jakaa sen muiden blogin lukijoiden kanssa! 

 

Jk. Erityisherkkä ikääntyy -sarjan 2. osa löytyy tästä: Erityisherkkä ikääntyy. Elonsiivous

 

 

Elänkö omaa elämääni?

Jäsenen blogikirjoitus:

Kävin taannoin yhdessä webinaarissa, jonka aiheena oli "Kenen elämää elät?". Kun aloin asiaa pohtia, sain listattua ainakin mieheni, molempien ikääntyvät vanhemmat, työnantajan, ystävät, harrastepiirit ja loputtoman määrän kaikenlaisia pienempiä yhteyksiä, joiden elämää elän. Toki jossakin kohden listalle mahduin myös minä itse. 

Kuitenkin sitä omaa elämää, ihan itselleen, pitäisi elää paljon enemmän, muistaa hoitaa niin päätä kuin kroppaakin. Valitettavan usein kuitenkin tämä oma elämä jää jalkoihin, kun kaikki muu menee edelle. Oman itsensä kaltoinkohtelun kyllä huomaa, mutta usein valitettavan myöhään, sitten kun on jo niin väsynyt, että sitä ei korjatakaan ihan hetkessä. Oma terveys on kuitenkin paras asia, mihin voi sijoittaa ja tämä olisi tärkeää muistaa.

Samassa webinaarissa kysyttiin, että jos olisi mahdollisuus ottaa yksi pilleri ja sen jälkeen olisi loppuikänsä onnellinen. Ensimmäinen ajatus oli, että ehdottomasti ottaisin tällaisen pillerin. Webinaarin osallistujista 75 % oli sitä mieltä, että ei ottaisi. Kysyin tätä myös yksissä ystäväporukan illanistujaisissa ja siellä taas 75 % olisi ollut valmis ottamaan tämän pillerin.

Jälkeenpäin olen pohtinut tätä paljon ja tullut siihen tulokseen, että jos aina olisi onnellinen, niin tottuisiko siihen niin, että se onnellisuus ei enää tuntuisi miltään? Koska eikös onnellisuuden tunnista juuri siitä, että se on erilainen tunne kuin esim. olla allapäin? Jos olisi aina vain onnellinen, niin eikö se, että olisi vaan vähän onnellinen olisi yhtä kuin olla allapäin? Eli aina pitäisi vain tavoitella entistä suurempaa onnellisuutta.

Toisaalta mietin myös sitä, että jos olisin aina onnellinen, en olisi enää minä. 

Janna Satri kysyi kerran yhdessä luennossaan, että kuka olisit, jos sinulta otettaisi pois kaikki erityisherkkyyspiirteet. Tämä on oikeastaan sama asia, erityisherkkyyteen kuuluu oleellisena osana tunteiden laaja kirjo. 

Jos olisin aina vain onnellinen, en voisi olla erityisherkkä. Houkutteleva ajatus, mutta toisaalta täytyy todeta, että rakastan itsessäni sitä ihmistä, jonka kännykän kamera on täynnä auringonlaskuja ja -nousuja - ja olisi myös kuutamoita ja tähtiä, jos se kamera vaan suostuisi niitä tallentamaan - perhosia, kukkia, luonnon heräämistä kevään jälkeen. Minulla on kyky nähdä kauneutta ympärilläni, elää omaa elämääni erityisherkkänä minuna, unohtamatta ihmisiä ympärilläni. Kuka minä olisin, jos minulta puuttuisi nämä ominaisuudet?

 

 

Teksti ja kuva: Eva

 

Kohti itsemyötätuntoisuutta

Jäsenen blogikirjoitus:

Vaikeassa tilanteessa, oli se sitten yllättävä ja akuutti tai pitkäkestoisempi, auttaa kummasti myötätuntoisuus itseä kohtaan. Itsensä puolella oleminen tarkoittaa vaikka sitä, että ottaa tilaa hengittämiselle, ja mukaville rauhoittaville sanoille, kuten: Ei hätää. Aikuisen ihmisen ymmärryksellä voi myös todeta että kohta hankala tilanne helpottaa; pääset bussista tai muusta ruuhkasta ulos, pääset lepäämään, tai että kohta kipu hellittää.


Tarvitsemme itsemyötätuntoisuutta

Itsemyötätuntoisuus on jokapäiväisen elämän apuri, jaksamisen tuki ja helpotuksen eliksiiri. Voit paremmin kun osoitat itseäsi kohtaan hyvyyttä ja huolenpitoa, aivan kuten osoitat muitakin kohtaan.

Ainakin minun sukupolveni, osa meistä, vielä on tottunut suhtautumaan itseensä melkein kuin johonkin välttämättömään pahaan. Muita ymmärretään ja autetaan, väsymisen uhallakin, itseäänkin kyllä toki, joskus, mutta se itsen ymmärrys ei aina mene toiminnan tasolle. Toiminnan joka on vaikka: rauhoittaa itseään, pysähtyä hetkeksi, lähteä pois, toimia tavalla, joka vaikuttaa hyvältä itseä kohtaan.  

On myös hyvä muistaa, että monissa asioissa en ja et myöskään ole yksin. Kanssakulkijoita on, vaikkei heitä tuntisikaan. Erityisherkkyydessäkin, vaikka ollaan ainutlaatuisia, ei olla kuitenkaan ainoita, on muitakin. Lohduttaa, kun sitä ajattelee. Jossakin istuu  samankaltainen Pikku Myy tai Näkymätön Ninni, ajattelemassa samoja asioita.

Onkohan hemmottelukin itsemyötätuntoa? - On tietenkin, ainakin minusta, osa sitä. Hyvää ja mukavaa ei koskaan ole liikaa. Kunhan järkevissä rajoissa, ei pumpuliin pidä loppuelämäksi itseään kietoa. Hyvä jaksaminen ja hyvinvointi, omien tavoitteiden suuntainen elämä, sitä itsemyötätunto aina tukee.


Kuuntele tunteitasi

Tunteista on kirjoitettu paljon myös täällä blogissa. Tunteet ovat erityisherkälle hyvinkin keskeinen asia, ilo ja haaste. Ja olisiko niin, että tunne on aina ystävä? Että se ei ole koskaan vihollisemme, se oma tunteemme. - Ottaisinko tunteen vastaan ihan ystävyydellä ja lempeydellä?

- Tunne, tule luokseni olet sitten ilo tai suru, viha tai häpeä! Otan sinut huomaani ja kyselen mistä tulit ja miksi, ja mitä meinaat. Ehkä vastaat minulle ja katsotaan mitä sitten, tulitko muutosta tuoden ja kanssani nyt kuljet uutta luoden.

Kun myötätuntoisuus itseä kohtaan on vaikeaa, tunnustelen sitä vaikeuden tunnetta, se voi kertoa jotakin. Suru voi olla ollut niin syvä tai huoli liian raskas. Ymmärrys avautuu, joskus se avautuu kyyneltenkin myötä...

Enkö ja etkö lohduttaisi ystävääsi, kuuntelisit ja hoivaisit. Tehdään niin myös itsellemme. Kerta kerralta se sujuu paremmin, itsemyötätuntoa kun voi oppia. 

Näkymätön Ninnikin on varmaan opetellut tai opettelemassa tuota samaa asiaa... Kukaties vielä tapaammekin ja voimme silloin jakaa yhteistä kokemusta, ilolla!

Merja Korpisaari

(Kuva:Pixabay)

Herkkä kovis, burnout ja muita mietteitä elämästä ja herkkyydestä

 Jäsenen blogikirjoitus:

Olen erityisen herkkä sisältä, mutta olen jo lapsesta asti kasvattanut itselleni melkoisen kovan suojakuoren muuta maailmaa vastaan ja yrittänyt sitä kautta jotenkin elämässä selviytyä. Minua pidettiin kaveriporukassa nuorempana usein ilonpilaajana, koska olin porukassa se järjen ääni ja yritin aina huolehtia siitä, että kaikki menisi kaikilla hyvin, eikä mitään pahaa sattuisi kenellekään. Ennakoin, aistin ja havainnoin paljon asioita aina etukäteen. Huh! Se jos mikä, on ollut myös melkoisen kuormittavaa. Teen sitä kyllä vielä nykyäänkin, mutta olen yrittänyt opetella vähän hellittämään otetta. Kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni ympäristössä, jossa alkoholi oli mukana enemmän ja vähemmän. Monien perhepiirini alkoholin käyttöön liittyvien ja sen aiheuttamien ikävien tilanteiden seurauksena tajusin, että herkkyyttä ei sovi joka tilanteessa näyttää päällepäin. Muistan kerran, kun yhdessä ikävässä tilanteessa purskahdin itkemään, koska pelkäsin ja olin kovin ahdistunut. Minut vaiennettiin pelolla, uhkailulla ja kovaan ääneen huutamalla, että ”Lopeta se vinkuminen!” ja ”Ei noin herkkä saa olla!”. Silloin päätin, että en sitten enää ole muuten näkyvästi herkkä. Aloin pelkäämään omaa herkkyyttäni. Se lisäsi elämääni valtavasti epävarmuutta itseäni kohtaan. Monet tunteet elämän varrella olen padonnut ja painanut sisälleni. Nuo lapsuuteni tilanteet, joita jouduin kokemaan ja näkemään, jättivät minuun ikuisen jäljen ja olisin niissä hetkissä monesti tarvinnut apua asioiden läpikäymiseen. En ymmärtänyt itseäni ja kokemuksiani. Koin ja aistin silloinkin niin vahvasti kaiken, että näen ja muistan yhä edelleen hyvin tunnetilojani ja ajatuksiani eri tilanneyhteyksissä, ihan kuin ne olisivat juuri eilen tapahtuneet.

Vanhempani ja minä saimme melko usein mainintaa ja kehuja ulkopuolisilta ihmisiltä kasvaessani siitä, että olin niin kovin tunnollinen, asiallinen, luotettava, hyväkäytöksinen ja aina ikäistäni kypsempi. Kukaan ei tiennyt tai nähnyt kuoreni alle, että olisin halunnut olla myös todella herkkä ja eri lailla ulospäin tunteitaan näyttävä lapsi ja nuori. Olen myös jälkikäteen tajunnut, että lapsena joskus jopa lähes pakkomielteinen oman huoneeni järjestyksessä pitäminen ja sen siisteydestä huolehtiminen, saattoi kummuta siitä, että yritin sitä kautta pitää myös oman pääni järjestyksessä ja tunteeni hallinnassa. Koen yhä edelleen että, kun konkreettiset tilat, joihin itse voin toiminnallani vaikuttaa eivät ole kaaoksessa, hallitsen tällöin myös itseäni ja tunteitani paremmin. Siivoaminen auttaa minua myös purkamaan stressiä ja ahdistusta, jota asioiden sisään patoaminen usein aiheuttaa. Joskus se on myös täydellinen pakokeino kaikille tunteille ja se on osoittautunut elämäni varrella minulle yhdeksi toimivimmista itsehoidollisista terapiamuodoista.

Siirrytäänpä sitten pikakelauksena lapsuudesta ja nuoruudesta työelämään. Ajauduin jostain syystä opiskelemaan sosiaalialalle. Työskentelin kehitysvammahuollon parissa, kunnes koin melkoisen loppuun palamisen muutama vuosi sitten. Herkkyyteni olin jo työelämään siirryttäessä haudannut syvälle itseeni ja vasta ihan muutama vuosi sitten löysin erityisherkkyyden määritelmän ja asiaan perehdyttyäni tajusin, että siinä se nyt on. En olekaan ainoa jotenkin outo ja erilainen, vaan minulla on ominaisuus ja on olemassa myös paljon muita kaltaisiani. Työelämä, jossa itse olen ollut mukana, ei minun kokemuksieni mukaan ole aina ollut kovin herkkyyttä tukeva. Asiat hoidetaan tehokkaasti asioina, ilman suurempia tunteita tai mielenliikkeiden heilahteluita. Empatiakyky, sympatia, toisen ihmisen asemaan asettuminen oikeasti ja ajan antaminen, on tehty melko haastaviksi sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa. Tämän koin lopulta pahimpana asiana ja yksinkertaisesti se ajoi minut tekemään oman ratkaisuni, koska tunsin niin pitkään, että en pystynyt tekemään työtä enää omien arvojeni pohjalta. Tuli jotenkin tunne, että pitäisi olla täysin kova ja tunteeton. Työ tulee hoitaa vain työnä, eikä oikeasti nähdä vaivaa niin paljon, sen toisen ihmisen elämää koskevien asioiden eteen. Näinhän se toki tiettyyn rajaan asti on, että asiat tulee hoitaa asioina ja ammattitaitoisella otteella, mutta sitä kylmästi etäältä tehtävää ihmisläheisen työn suorittamista sarjatyönä, en vain kestänyt. Moni alalla työskentelevä tuntemani on osittain samoissa tunnelmissa, eivätkä he miellä itseään läheskään kaikki mitenkään herkiksi ihmisiksi. Voi miten kovaa ja raastavaa tuo työelämä saattaa välillä olla, jo ihan ilman sitä erityistä herkkyyttäkin, puhumattakaan siitä sitten, jos olet vielä erityisherkkä. Täytyy siis sanoa, että näin herkälle, kyseiset työvuodet jäivät mieleen varsin rankkoina. Oli paljon iloa ja onnistumisia, mutta päällimmäinen tunne, joka jäi mieleeni, oli valtava riittämättömyys ja totaalinen uupumus. Kuitenkin haluaisin nyt tähän väliin muistuttaa, että tämä kokemus on vain minun ja haluan vielä lisätä että sosiaali- ja terveysala tarvitsee kaikenlaisia hyviä tyyppejä ja erityisherkkiäkin sinne joukkoon myös jatkossa. Toivon että jokainen alalle haluava löytäisi sieltä itselleen sellaisen työnkuvan, jossa pääsisi loistamaan ja olemaan paras versio itsestään.

Mielestäni työyhteisöissä pitäisi ja etenkin esimiesten ymmärtää, että työntekijät ovat myös yksilöitä ja erilaisia. Suurin ihmetykseni aihe onkin ollut omalla alallani se, että työskentelemme erityisryhmään kuuluvien ihmisten kanssa ja meidän koulutuksemme jo vaatii, että ymmärrämme erilaisuutta. Ymmärrämme sitä kyllä useimmiten asiakkailtamme, mutta emme sitten enää aina esimerkiksi välttämättä työkaveriltamme. Irtisanouduin lopulta työstäni ja siirryin ihan muihin työtehtäviin toiselle alalle, ainakin vähäksi aikaa ottamaan happea. Tulevaisuus näyttäytyy avoimena ja odotan innolla sitä, mitä elämä vielä mukanaan tuo. Olen kuitenkin nyt vasta muutaman vuoden jälkeen irtaannuttuani alalta huomannut, miten paljon vahinkoa olenkaan itselleni, liian pitkään jatkuneen itseni ja herkkyyteni piilottamisen kautta tehnyt. Olen ollut ihan erilainen ulospäin, kuin mitä sisäinen minäni olisi halunnut olla. Pidin, joka lailla pitkälle viime vuosiin asti itseäni jotenkin hieman outona ja poikkeavana muista, mutta yritin parhaani mukaan sopeutua aina ikäisteni, työpaikkani ja valtavirran odotusten mukaan keskivertoiseksi ja saada sitä kautta hyväksynnän muilta. Se on ollut näin jälkikäteen ajateltuna melkoisen tuhoisaa ja raadollistakin. Siinä on kadottanut itsensä.

Olen niin erityisen iloinen siitä, että nykyään erityisherkkyys jo tunnistetaan ja siitä puhutaan. Näin esimerkiksi nuoret saavat jo aiemmin tietoa ja sitä kautta tukea omassa elämässään eri tilanteisiin ja oppivat ymmärtämään itseään paremmin. Osaavat nähdä vahvuutensa ja sitä kautta esimerkiksi miettiä, missä omat vahvuudet ja taidot pääsisivät parhaiten esille, vaikkapa jatko-opintoja ja työelämää pohdittaessa. Kasvava tietomäärä tästäkin aiheesta, toivottavasti ajan kanssa auttaa ja kehittää työelämää ja siellä opitaan eri tavalla hyödyntämään ja arvostamaan erityisherkän piirteitä omaavia tai sellaiseksi itseään mieltäviä ihmisiä. Erityisen haasteen heittäisin esimiehille, koska heillä on valtava rooli ja he ovat avainasemassa suhteessa työntekijöihin ja sitä kautta myös erityisherkkiä puolia omaaviin ihmisiin. Ottakaahan esimiehet erityisherkistä ihmisistä, herkkyyden kautta esille tulevat parhaat puolet työelämässä hyötykäyttöön!


Olitpa siis minkäikäinen tai kuka tahansa, ex-koviksen - nykyisen herkkiksen oman elämän kautta opittu vinkki tulee nyt tässä: älä piilota itseäsi itseltäsi ja muilta, vaan ole juuri sellainen kuin sydämessäsi tiedät, että oikealta tuntuu olla.

Silloin sinun valosi pääse maailmassa oikealla tavalla meille kaikille loistamaan!


Sydämellistä kevään odotusta juuri sinulle lukija. <3


-K-

 

Keitä me olemme toisillemme

 Jäsenen blogikirjoitus:

 

Kuva: Andraz Lazic / Unsplash

Keitä me olemme toisillemme, kun ei ole enää mitään sanottavaa?

Katson sinua, sinä katsot minua – ei ole mitään sanottavaa.

Kuuntelen hiljaista tassutteluasi keittiössä. Kattila kolahtaa kattilaa vasten, kun järjestelet kaapissa vallitsevaa kaaosta. Teepussit rapisevat etsiessäsi sitä yhtä oikeaa, muistaakseni luomua madagaskarin vaniljaa. Kysyt, tahdonko minä kahvia. Otan minä kahvia.

Mietin, mitä silloin tehdään, kun kahta toisilleen niin tuttua ihmistä, ei enää yhdistä mikään muu kuin madagaskarin vaniljalla maustettu tee ja kahvi. Kun ei ole enää mitään muuta sanottavaa kuin että tee on hyvää ja kahvi kuumaa.

On yritetty puhua ja on yritetty löytää oikeat sanat, millä palauttaa katkennut yhteys.

On istuttu illallisilla, päivällisillä, lounailla, brunsseilla ja iltapäivän kahvihetkillä. Helsinki on lisäksi täynnä huvituksia, joilla voi täyttää tyhjät lauantait ja sunnuntait. Korkeasaaressa vastaan asteli ylväästi upea Riikinkukko. Meidät nähdessään se pörhisti pyrstönsä koko komeuteensa ja meni sitten menojaan meistä piittaamatta kuin emme olisi siinä olleetkaan.

Kaupunginteatterissa soi musikaali musikaalin perään. Väliajalla tahdoin keskustella niistä kanssasi, mutta sanat kuivuivat huulille ennen kuin niitä oli edes kuultu. En tiennyt, mitä enää kertoisin.

Kesäisillä saariretkillä oli helpompaa. Aurinko lämmitti ja ympärillä oli laivallinen hyväntuulisia kesälomalaisia. Saaressa tunnelma oli kepeä ja hiekkatie, puut, ruoho ja sen mättäät sekä ympärillä vellova meri rauhoittivat luonnollisella pysyvyydellään.

Mutta kun pääsimme kotiin, oli taas niin hiljaista, että jo kaipasin takaisin luonnon huminaan.

On olemassa ihmisiä, jotka lähtevät ja niitä, jotka jäävät. Minä olen aina kuulunut niihin, jotka jäävät. Vieroksuen suhtaudun instagramin feedillä livahtaviin aforismeihin, joissa kehotetaan karsimaan energiasyöpöt ihmiset pois elämästäsi (koska kuka heitä kaipaa) ja välttämään negatiivisia henkilöitä, jotka estävät sinua olemasta täysillä oma, valovoimainen itsesi. Anna olla ja kävele pois.

Silti kysyn, että entä jos asiat eivät ole niin mustia ja valkoisia. Entä jos rakkaus on ristiriitaisen repivää eikä mustavalkoisia ihmisiä esiinny kuin vanhanajan sarjakuvissa, mietin.

Siltikin. Hiljaisuus on niin painava taakka.

Melkein mieluummin huutaisin, kiljuisin ja raivoaisin kuin tukahtuisin tähän vaiteliaisuuteen. Itkisin tai surisin, värisisin kyynelistä ja antaisin murheen tulla. Mutta se ei ole mahdollista, koska äänettömyys on tullut jäädäkseen.

Ja vain minä jään jäljelle, yksikseni pohtimaan. Lähdenkö pois vai jäänkö näiden hiljaisten seinien sisälle asumaan? 

Milja Jokinen

Erityisherkän häpeä: Saanko olla täällä?

Jäsenen blogikirjoitus:

Häpeä – se tunne, kun toivot, että maa nielaisisi sinut siihen paikkaan tai että voisit vain kadota savuna ilmaan, puff! 

Ehkä se oli jotakin, mitä sanoit. Ehkä se oli jotakin, mitä teit. Tai ehkä et sanonut tai tehnyt mitään ja se vasta hävettääkin.

Minä olen ollut häpeämisen mestari ja tiedän, että häpeää voi tuntea oikeastaan mistä vain. Puhuit liian kovaa tai liian hiljaa, puhuit liikaa tai et puhunut lainkaan, katsoit jotakuta liian pitkän aikaa silmiin tai pälyilit epäilyttävästi pitkin nurkkia, laitoit päällesi värikkäät vaatteet musta- ja harmaapukuisten ihmisten massaan, heitit ilmaan vitsin, jota kukaan ei tajunnut, paljastit itsestäsi liikaa, paljastit itsestäsi vääriä asioita tai et tiedä, mitä muut ajattelivat siitä, mitä kerroit… kuten sanottu, hävetä voi vaikka mitä ja kuinka paljon tahansa! 

Vääränlainen häpeä puhututtaa ja herättää kiinnostusta. Niin, hetkinen, mitä olikaan oikeanlainen häpeä? Häpeää runsaasti tutkinut ja siitä paljon kirjoittanut Ben Malinen kuvaa kirjassaan Häpeän monet kasvot (2003, 87–88) niin kutsuttua hyvää häpeää. Malinen kirjoittaa, että häpeä itsessään on luonnollinen tunne, joka muuttuu ongelmaksi vasta sitten, kun yritämme torjua tai kieltää sen olemassaolon. Terve häpeä myös suojaa ei-toivotulta käyttäytymiseltä, josta seurauksena voisi olla sosiaalisten normien rikkomisesta aiheutuva julkinen häpeä. Kaikki häpeä ei siis ole haitallista tai jotakin, mistä pitäisi päästä mahdollisimman nopeasti eroon, vaan häpeä myös suojaa ja varjelee tuntijaansa. 

Usein huomio kiinnittyy elämää suojelevasta häpeästä sen haitalliseen muotoon. Siihen, joka nakertaa ihmisen omaa minuutta ja kutistaa sen häpeäpersoonaksi. Minuuden voisi määritellä siksi osaksi itseä, jonka miellän ydinminäksi siis identiteetiksi. Millainen olen, mitä teen, mikä on minulle tärkeää, mitä arvostan, mitkä ovat vahvuuteni ja heikkouteni ja miten haluan, että muut näkevät minut. Ajattelen, että minuus on jotakin jokaisen ihmisen ihan omaa – jokaisella on omanlaisensa minuus. Malisen (2003, 91) mukaan omaa minuuttaan häpeävä ihminen kokee olevansa puutteellinen ja viallinen ja uskoo, etteivät muut ihmiset voi hyväksyä häntä sellaisena kuin hän on. 

Olen pohtinut erityisherkän ihmisen häpeää. Onkohan haitallinen häpeä erityisherkillä kenties yleisempää kuin ei-erityisherkillä? Entä millaisia asioita erityisherkkä ihminen on taipuvainen häpeämään? Millaisin sanoin HSP-piirteiset häpeää kuvailisivat? Outo? Erilainen? Toisenlainen? Jo erityisherkkyystutkimuksen suomalainen edelläkävijä Sylvi-Sanni Manninen nimesi tutkimusraporttinsa yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa nimikkeellä Outolintu, erilainen (1999). 

Millaisia asioita minä olen sitten itse hävennyt. No, olen muun muassa hävennyt sitä, että pidän kauniista asioista. Nautin, kun näen kauneutta ympärilläni ihmisissä, tavaroissa, kukissa, sisustuksessa, luonnossa, sanoissa, lauluissa ym., listaa voisi jatkaa loputtomiin. VIA-luonteenvahvuustestin tehtyäni ymmärsin, miksi (testin voi tehdä osoitteessa www.viacharacter.org). Ydinvahvuuksiini kuuluu kauneuden huomaaminen ja arvostaminen, niin myös erinomaisuuden ja taidokkaan tekemisen kunnioittaminen. Erityisherkillä on usein korostunut kauneudentaju ja estetiikan kaipuu. Silti, tätäkin ominaisuutta itsessäni olen jaksanut hävetä ja nolostella sekä piilotella. Suomalaiseen kulttuuriperintöön ei ole kuulunut kauneudella koreilu vaan tärkeämpää on ollut käytännöllisyys, helppous ja vaatimattomuus. Estetiikan vaaliminen saatetaan herkästi mieltää pinnalliseksi ulkonäkökeskeisyydeksi. Siispä, olen hävennyt. Hävennyt siitäkin huolimatta, että kauneudentajuni ulottuu merkittävästi laajemmalle ja syvemmälle kuin vain ulkonäköön ja siihen, miltä ihminen näyttää. 

Olen hävennyt herkkyyttäni. Osa ihmisistä mieltää edelleen herkkyyden heikkoudeksi eli joksikin sellaiseksi, mikä pitäisi kitkeä ihmisestä pois, jotta tämä pärjää kovassa, kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa. Aivan kuin maailma olisi jatkuva taistelukenttä, jossa pitää olla alati asemissa vihamielisten hyökkäysten varalta. Jotta jaksaa, jotta pärjää ja jotta selviää. Kuinka moni erityisherkkä on piirteensä vuoksi saanut kuulla olevansa yliherkkä, liian tunteellinen, liian sitä, liian tätä? Jos mikä, niin sellaiset kommentit toistuessaan ovat oivaa maaperää häpeäpersoonan syntymiselle. Kun ei koskaan ole sopiva vaan on aina liikaa jotakin tai liian vähän jotakin. 

Eeva Kolu kirjoitti kirjan uupumuksesta, väsymyksestä, ylisuorittamisesta ja kyllä, myös häpeästä. Teoksessaan Korkeintaan vähän väsynyt (2021, 55–63) hän kertoo, kuinka häpeä kulki salamatkustajana elämässä mukana ja muodosti muurin, jonka toisella puolella muu maailma oli. Se oli suuri salaisuus, se teki maailmasta pienen ja ahtaan. Häpeä sai uskomaan, että itsessä on jotakin perustavanlaatuista vikaa. Uskomus oli niin kipeä, että sitä piti paeta ylisuorittamiseen ja uupumukseen. Koska sellainen voima häpeällä on, se laittaa ihmisen juoksemaan.

Korkeintaan vähän väsynyt ei mielestäni ole kuitenkaan vain kirja ylisuorittamisesta, uupumuksesta ja häpeästä. Se on myös kirja toivosta ja häpeän kohtaamisesta. Se on kirja kasvusta kohti omannäköistä elämää ja aitoa minää. Että saa olla juuri sitä, mitä on ilman pelkoa muiden ihmisten tuomitsevista katseista. Ettei enää tarvitse pelätä itseään. Ensin on kuitenkin kohdattava oma katseensa, sillä kokemukseni mukaan häpeän voi voittaa vain yhdellä tavalla. On lopetettava juokseminen ja katsottava häpeää silmästä silmään.

Milja 

Lähteet: 

Kolu, E. (2021). Korkeintaan vähän väsynyt. Helsinki: Gummerus.
Malinen, B. (2003). Häpeän monet kasvot. Helsinki: Kirjapaja oy.
Manninen, S. (1999). Outolintu, erilainen: tutkimusraportti yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa. Jyväskylä: Atena.

Kuvat: 

Katseilta piilossa: Andrew Neel / Unsplash
Näkyvä: Free-Photos / Pixabay

Erityisherkkyys ja kilpailu

Jäsenen blogikirjoitus:

Historiassa kilpaileminen on osa selviytymistä. Mutta mitä se merkitsee nykypäivänä? Onko se välttämätöntä? Kilpailla voi niin urheilulajeissa, koulumenestyksessä kuin lautapeleissä. Se on työkalu itsensä kehittymiselle. Voiko ihminen menestyä ilman kilpailemista? Missä menee kilpailemisen raja? Miten erityisherkät toimivat kun tulee kilpailun paikka?  

Tässä blogissa tarkastelen kilpailemisen ja erityisherkkänä olemisen yhteyttä. Ne eivät yksinkertaisesti sovi yhteen.  Kilpaileminen näkyy kaikissa elämän osa-alueissa. Pidin aiemmin itseäni luovuttajana, mutta nyt totesin erityisherkkyyteni vaikuttavan kilpailunhalukkuuteeni. Bestikseni harrasti suunnistusta, ja lapsena seurasin jännittäen hänen suunnitusta mutten koskaan pyynnöistä huolimatta lähtenyt sitä kokeilemaan. Aikuisena kuitenkin esittelin innokkaana uuden harrastukseni, geokätköilyn samaiselle bestikselleni, joka ihmetteli, etteikö se olekin vähän sama juttu kuin suunnistus. Silloin tajusin.

Geokätköily on siis nykyaikaista aarteenetsintää, jossa haetaan toisten harrastajien piilottamia geokätköjä puhelimen, gps-laitteen tai kartan avulla. Sitä voi kaikenikäiset ja – kuntoilijat harrastaa ystävien kanssa tai yksin, ja mitä parasta – ilman kilpailua. Tosin kuin suunnistuksessa - geokätköjä siis voi kerätä kaikessa rauhassa yksin metsässä vaeltaen. 

Kun ymmärsin kaiken tuon – ettei minusta ole kilpailijaksi missään liikunnassa. Silloin löysin liikunnan ilon treenaamalla yksin kotona omaan tahtiin.  

Kuten alussa kirjoitin, kilpailu ei ole vain urheilemista ja liikkumista. Sitä on myös työelämässä. Työhaastatteluissa vapisin ja vastasin jotain muuta – aivan hölmöä – kuin mitä olisi pitänyt. Miten voin vakuuttaa työhaastattelijoille olevani paras tehtävään? Haaveilen aina urani etenemisestä ja salaa toivon että minulle tarjotaan paikkoja, uusia mahdollisuuksia ilman työhaastatteluja – silloin ei tarvitse kilpailla ja vakuuttaa olevani ammattitaitoinen, tehokas, paras valintaan. Silloin surullisena seuraan miten työtoverit osaavat esitellä ylpeänä taitojaan ja etenevät kovaa vauhtia urallaan. Minkäs teet!

Kolmas elämän osa-alue: ihmissuhteet! Elän sellaisessa vähemmistössä (vrt kyläyhteisö) että kaikki tuntevat toisensa enemmän vai vähemmän. Kuvittele tilanne, että kun joku vapautuu parisuhteestaan ja näet mahdollisen tulevan sielunkumppanisi – mutta edessäsi on rivi kilpailijoita, jotka ottavat esiin kaikki parhaansa puolensa. Et yksinkertaisesti mene todistelemaan, että olisit heitä sopivampi ehdokas. Annat tilaa muille ja menet pois samalla toivoen että sinut huomataan. Että olet riittävä sellaisenasi. Että joku kyllä huomaa sinut ja olet hänen arvoisensa.  

Aikasi tulee kyllä!💓  Luota Universiumiin.


Nimim. Erityisherkkä 

 

(Kuva: Pixabay)

Kuusiaita ja ryhmähaastattelu

Jäsenen blogikirjoitus:

Katson ikkunasta ulos. Auringonsäteet leikittelevät kuusenoksalla. Kuuset peittävät näkymän autotielle. Kuuset muodostavat aidan. Tuo aita vaikutti omaan ostopäätökseeni suuresti, kun ostimme tämän talon yhdessä avopuolisoni kanssa. Tunteet vaikuttavat ostopäätökseen enemmän, kuin muut syyt, sanotaan. Miellän itseni kuitenkin analyyttiseksi, jopa liian varovaiseksi. Haluan varmistua kaikista päätöksistäni. Haluan pitää sydämeni, pääni ja intuitioni linjassa ja saada myös parhaat mahdolliset lopputulokset. Päätökset ovatkin vaikeita. Et voi AB-testata elämääsi. Kun toimit oikein itseäsi kohtaan, saatat saada ristiriitaiset äänet sisälläsi vaimenemaan, mutta se ei tarkoita, että elämäsi muuttuu (ainakaan välittömästi) helpommaksi. Välillä se on jopa päinvastoin.

Nyt kun katson kuusiaidan heiluvien oksien leikittelyä tuulessa en voi, kuin kyseenalaistaa kaiken egoani hivelevän analyyttisen kyvykkyyteni. ”Hyvä sijoitus/alue/pohja…” Järki sanoi. Huolellisesti tehdyt, excelimäisellä desimaalitarkkuudella laskelmoidut suunnitelmat, ettei vain tulisi tehtyä huonoa ostopäätöstä. Ja entä se (loppupeleissä) tärkein päätös kaikista, tulenko minä viihtymään täällä (koska mistä elämässä on oikeasti lopuksi kyse)? Siihen en voinut tietää vastausta, mutta kuusiaita kaikessa jykevyydessään vakuutti minulle, että tässä on hyvä. Vastaus löytyi lopulta sisältäni tunteiden johdattelemana. Totuus on, että kuusiaita tuo tieltä kantautuvien autojen ääniä ja betonikonkretian kovia kulmia vastaan pehmentävän suojakerroksen minun ja maailman välille. (Välitän sinusta suuresti maailma, mutta välillä haluan koteloitua, haluan ympärilleni kerroksen, haluan ympärilleni tilaa. Ja se tilakaan ei ole aina fyysistä, se on henkistä avaruutta. Tilaa ajatella, olla rauhassa, se on hiljaisuutta, jotta voin saada yhteyden sisälläni sijaitsevaan rajattomuuteen.)

Pysähdyin pohtimaan tätä, kun olin katsomassa YouTube-videota erityisherkkyydestä kanavalla Slow is Beautiful. Minulla ei ollut minkäänlaista ideaa alkaa kirjoittamaan tätä tekstiä juuri nyt. Eräs lause videolla kuitenkin toimi inspiraationlähteenä. ”Ymmärsin, etten ollutkaan ujo, vaan tarvitsen aikaa tottua tilanteisiin, joissa on paljon aistiärsykkeitä.” Pidän mielessä ajatusta, kun pohdin kokemustani ryhmähaastattelutilanteesta. Työelämä, tuo harvoin eritysherkkiä ainakaan suopeudella katsova kenttä monenlaista organisaatiota ja toimijaa. Osallistuin taannoin ryhmähaastatteluun. Minulle tuli yllätyksenä se, miten kokonaisvaltaisesti vaikuttava tilanne se oli allekirjoittaneelle erityisherkälle. Monesti psyykkaan itseäni jännittäviin tilanteisiin ja ajattelen, että kyllä se siitä, ja näin myös uskon. Ryhmähaastattelussa ajattelin samoin ennen siihen osallistumista. Jälkikäteen soimasin itseäni siitä, että pääsin vauhtiin (taas jälleen kerran) vasta haastattelun loppuvaiheessa. Onneksi saimme kirjoittaa palautetta haastattelusta edes paperinpalaselle, jonne vuodatin katkeransuloiset terveiseni ja ammensin rehellisyydestä, että kiitos tästä, terveisin hiljainen hissukka. (En oikeasti sanonut sitä ihan noilla sanoilla, vaikka ankara ääni sisälläni soimasikin.) Luovutin työn suhteen. Suureksi yllätyksekseni puhelimeni soi, ja minut kutsuttiin silti töihin.

En voi silti sanoa haastattelun olleen kohdallani mikään hyökyaaltomainen onnistumisen kokemus siitäkään huolimatta, olinhan sanonut vain vähän. Meitä oli noin kahdeksan henkeä haastateltavana, kaikki entuudestaan tuntemattomia toisilleen. Jokin minussa meni haastattelun alettua prosessointitilaan, kuten usein käy vähänkään isommissa ihmisporukoissa, etenkin tuntemattomissa, ja olin haastattelun alusta asti tarkkailijan roolissa. Pelasimme kysymyspeliä, jossa kukin toi omia ajatuksiaan esiin aikapaineessa, mutten itse ollut varma, mihin väliin tunkea omat prosessoimattomat ajatuksentynkäni. Verbaalipingiksen lyöntivuorojen välit sen kuin tihentyivät, enkä tiennyt, kysynkö vuoroa puhua vai otanko tilan itselleni vaan, milloin ja keneltä, tarkkailin koko huonetta, kuka oli sanomassa mitä ja veisinkö joltakin toiselta puheenvuoron, en halunnut tehdä sitä. Ajatukset ja paniikki alkoivat muodostua sisälleni sekalaiseksi möykyksi, joka pyrki ihohuokosistanikin pinnalle ja taistelin vastaan sekä aikaa, että sisälläni möyriviä lukuisia ristiriitaisia ajatuksia. Kävin enemmän dialogia sisälläni, kuin päältäpäin olisi ehkä saattanut uskoa. Hiljaista sisälläni ei kuitenkaan ollut. Erilaisten ihmisten energiat huoneessa risteilivät ja sekoittuivat toisiinsa pikkuisen huoneen sisäilmassa ja poukkoilivat sinne tänne. Mukana olivat myös äänenpainot, desibelit, hajut, liikkeet ja ylipäätään tilanteen absurdius ja ahdistavuus yleisellä tasolla. Minua tarkkaillaan, nyt pitää suoriutua, ja esittää ehkä olevani jotain, jota en usko olevani. Sosiaalinen ja uusiin tilanteisiin jouhevasti hyppäävä, sitähän he hakevat tällä tavalla? Miksi muuten tämä painajaismainen haastattelutapa? Näin vielä päässäni kiusasin itseäni, sitähän he kuitenkin hakevat, joten ”nyt vaan rooli päälle”. Rooleissa on vaan se paha puoli, että jos roolit eivät ole itsemme valitsemia vaan päällemme pakotettuja pakkopaitoja, saattavat ne tuntua luontomme vastaisilta ja kuormittavat meitä pitkässä juoksussa. Tilanne oli sitä paitsi kaiken lisäksi outo, kilpailimmehan myös toisiamme vastaan. Se soti vastoin kaikkea minussa. Mutta ”sellaistahan se on”. Eikä kukaan tunnu ajattelevan toisin. Vai ajatteleeko?

Näin jälkikäteen olen saanut voimaa siitä, että olin haastattelussa järkeänikin (eli ulkopuolisten odotusten ja vaatimusten sisäistämistä) vastaan oma itseni. Reflektoin haastattelun jälkeen palautelapulle, että olen tarkkailijaluonne, joka syttyy hitaammin ja että käytän pikemminkin hiljaista vaikutusvaltaa toisiin, mikä ei ole välttämättä kovin kovaäänistä tai päällekäyvää, mutta se on tehokasta. Pohdin asioita syvällisesti ja teen tarkkoja havaintoja ihmisistä. Kun ymmärrän ihmisiä ja olen heidän kanssaan vähän tutumpi, osaan kyllä ilmaista itseäni. Huomioin asioita ryhmädynamiikasta ja huomaan herkästi, miten toisten sanat ja teot vaikuttavat muihin. Siksi pyrin aina keskustelemaan tavoilla, jotka sopivat juuri niiden ihmisten tyyliin ja energiaan, joiden kanssa vaihdan symbolisia merkityksiä toisiin.

Noh, mikä tässä kokemuksessa on ollut parasta? Minut valittiin tehtävään sen perusteella, etten esittänyt olevani muuta, kuin mitä olen. Samanaikaisesti haluan tuoda esiin kaikkien itsensä erityisherkiksi, ujoiksi tai introverteiksi tarkkailijoiksi mieltävien vahvuuksia ja oikeuksia olla omanlaisiaan, vaikka ajatusteni esiintuonti tapahtuisi esimerkiksi paperilla. Opin hyväksymään tämän positiivisen kokemuksen myötä sen, että voin kelvata myös omana itsenäni. Ja aion nostaa esille jatkossakin omia hiljaisia vahvuuksiani ja olla peittämättä totuutta itsestäni tai yrittää mukautua johonkin tiettyyn muottiin. Täten toimimalla tiedän toimivani oikein, ja se on kaikista tärkeintä. Ehkä siitä seuraa myös jotain hyvää. 

 

Nimim. Kuunsirppi

 

(Kuva: Pixabay)

 

Erityisherkkä äiti ja lapsen tunteisiin reagoiminen

Jäsenen blogikirjoitus:

Yksi erityisherkän vanhemman vahvuuksista on se, että hän aistii helposti lapsen tunteet ja tarpeet. Elaine Aron määrittelee erityisherkkyyden piirteeksi vahvan eläytymiskyvyn. Koen olevani äitinä empaattinen ja minun on helppo ymmärtää lapseni tunteita ja reaktioita.

Välillä huomaan että vahva eläytymiskyky tuo haasteita omaan jaksamiseen, koska olen koko ajan auki lapsen tarpeille. Minun on vaikea ummistaa korviani, vaikka se olisikin täysin oikeutettua ja tarpeellista. Jos lapsella on asiaa, niin kuin heillä lähes taukoamatta on, kuuntelen heitä. Jos kuulen itkua, olen saman tien lohduttamassa ja selvittämässä tilannetta.

Lapsi kääntyy useammin erityisherkän vanhemman puoleen, koska hän antaa useammin vastakaikua lapsen tunteille. Kuuntelen ihaillen, kuinka lasten isä osaa olla jämäkkä ja suora. Ei on ei, eikä sitä tarvitse aina perustella. Minunkaan mielestäni jokaiseen lapsen tunteeseen ei tarvitse reagoida.

Miten rajata omaa läsnäoloaan niin, että ei uuvuta itseään? Ratkaisuni on ollut, että vetäydyn omaan tilaan. Toivon että osaisin olla sohvalla lapsen vieressä, keskittyä omaan tekemiseeni ja sanoa lapselle etten nyt ehdi kuunnella. Että en vaatisi itseltäni jatkuvaa läsnäoloa.

Kovat vaatimukset itseä kohtaan johtavat välillä siihen, että oman jaksamisen rajat ylittyvät.Jatkuva ymmärtäminen, tulkitseminen ja omien reaktioiden arvioiminen väsyttää ja saa tunteet kuohahtamaan. Lopulta huudan ja kiroilen lasten kuullen -ja sitten vielä syyllistän itseäni siitäkin.

Hermostuminen lasten kanssa ollessa on luonnollista. Minulla se useimmiten liittyy siihen, että en ole pitänyt kiinni rajoistani. Erityisherkkä äitikään kun ei pysty tekemään loputtoman montaa asiaa yhtäaikaa vaikka niin kovasti haluaisi! Jos olen lähdössä reissuun ja pakkaan autoa, yritän samaan aikaan kuunnella lasten juttuja ja vastata heidän moninaisiin tarpeisiinsa. Olisi viisainta sanoa että nyt on keskityttävä lähtöön, eikä aikaa ole muulle.

Toivoisin että hankalissa tilanteissa osaisin olla armollinen itseäni kohtaan. Minun ei tarvitse reagoida kaikkeen eikä toimia ”täydellisesti”. Jos hermostun, voin pyytää anteeksi, kertoa mistä se johtui ja että hermostumiseni ei ole vaarallista. Samalla opetan lapsia olemaan armollisia itseään kohtaan. Meillä kaikilla on lupa tuntea vaikeita tunteita ja ilmaista niitä.

 

 Eeva-Kaisa Rönkä

 

Lue myös Eeva-Kaisan kirjoitussarjan 1. osa:

Omaa aikaa erityisherkälle äidille

(Kuva: Pixabay)

Kukaan ei voi reagoida noin

 Jäsenen blogikirjoitus

Samalla hetkellä, kun kuulen sanat radiossa, tiedän, että kuulin ne eilenkin. Samalla hetkellä, kun musiikki alkaa soida, purskahdan itkuun.

Minusta tuntuu, että joku puristaa rintaani, että hengitykseni salpaantuu, ilma loppuu. Minua itkettää, itkettää niin paljon, etten saa kunnolla sanaa suustani. Mieheni nauraa vieressä. Hän sanoo, että kukaan ei voi reagoida noin, ei vaan voi. Minustakin tuntuu oudolta, ihmeelliseltä. Että miten musiikki saa minut niin suuren tunteen valtaan. Tuo tunne on tuttu jostain todellisesta tapahtumasta, jostain, jossa tunteita ei oikeasti voi hallita, vaikka kuinka yrittää. En voi nytkään. Minua naurattaa itseänikin, nauran ja itken hysteerisesti yhtä aikaa, tietämättä, kumpi tunne on vahvempi, se pulppuava nauru, joka kuitenkin juuttuu kurkkuun, ja sekoittuu pidättelemättömään itkuun. En voi ymmärtää, sanoo mieheni.

Minulla on muutamana viime vuonna ollut kappaleita, joiden ensisoinnut saavat minut jo itkemään. Ne eivät ole surullisia lauluja, mutta joku niissä liikuttaa minua niin paljon, etten voi halllita tunteitani. Muistan, kun opiskelin vuonna 2011. Jollain taideaineen tunnilla jokainen sai valita itseään puhuttelevan laulun, tai musiikkia, joka koskettaa. Mietin pitkään, uskallanko sanoa omaa toivettani. Se oli silloin Art Garfunkelin "Bright Eyes". En sanonut. Ajattelin, etten pysty koko päivänä enää keskittymään opetukseen, jos otan sen riskin, ja itken silmät päästäni. Tilalle valitsin jotain täysin erilaista: Keanen "Everybody's Changing". Sekin koskettaa, mutta ei niin syvältä, että en aivan hetkeen pääsisi pyristelemään pintaan. Koska musiikki voi minulle senkin tehdä.

Vuosien saatossa uusia itkubiisejä on tullut jostain aivan yllättävistä kappaleista. Joku muisto, tunne tai tuoksu on tehnyt ehkä hyvinkin vanhasta kappaleesta jossain tilanteessa erityisen, ja siitä on löytynyt sävy, jota en ole ennen siinä huomannut. Tämmöinen kappale on esimerkiksi Engelbert Humperdinckin "Last Waltz". Muistan jopa hetken, kun siitä löytyi se liikutuksen sävy: makasin sohvalla puoliunessa, ja radiosta kuului ohjelma, jossa soitettiin vanhaa, suosittua musiikkia ympäri maailman. Kuulin unen lävitse tuon kappaleen, ja havahduin syvään tunteeseen, jossa olin lapsuudenkodissani, tuoksuineen, tunteineen ja äänineen. Itketti.

Ehkä vielä enemmän itkettää, kun ymmärtää laulun jokaisen sanan. Eikä niiden tarvitse kertoa surusta tai ikävästä, eikä edes olla mitenkään melankolisia. Niissä on vain se jokin. Tosin, sanoillakaan ei ole merkitystä. Tunteet voi herättää ihan millainen kappale tahansa.

Suomalaisista kappaleista minut tunnemyrskyyn saa Seija Simolan "Kun aika on". Laulun sanoista voi omassa mielessään luoda kuvan, joka koskettaa juuri minua. Minulle tuo laulu ei ole rakkauslaulu, vaan senkin liitän lapsuuteen, ja ihmisiin, joita silloin oli ympärillä. Monet heistä ovat jo kuolleet, ja se ajatus, ja usko siihen, että näemme jälleen, liikuttaa. Sehän on lohdullista.

Toinen suomen kielellä esitetty laulu on Ankin esittämä "Niin aikaisin". Tämä on se laulu, josta kerroin alussa. Jopa laulun ajatteleminen saa kyyneleet silmiini. Kukaan ei voi reagoida noin? Voin minä. Minusta laulussa kerrotaan onnellisesta ihmisestä, onnellisesta elämästä. Luonnosta, lämpimästä. Tunnistan siitä itseni, näen itseni.

Sanoin miehelleni, että kun minusta aika jättää, soita tämä hautajaisissani. Minusta elämä on ollut tähänkin asti onnellista, liikuttavaa. Siinä on ollut sävyjä, odotusta, pettymystä. Värejä. Jokaiselle tunteelle tarve, tila. Surua, rakkautta. En olisi onnellinen ilman niitä. Ja siksi, juuri siksi se liikuttaa minua niin pakahduttavan paljon.

Kesäaamun muistan kaunehimman
Kun mä nousin niin aikaisin.
Linnun laulun muistan helkkyvimmän
Joka minut vei muistoihin.
Hämärään vielä peittyi maa,
Kukkaset niityn tuoksullaan,
Täytti ilman huumaten
Nyt sitä koskaan en mä voi unhoittaa.

Kastehelmet kiilsi kirkkahimmat
Vielä päissä ruiskukkien,
Tuuli raikas keveästi liikkumahan
Latvat sai koivujen.
Kuinka kaunis voi olla maa,
Aamu uusi kun sarastaa,
Tuota hetkeä vain mielestäni
En mä koskaan voi unhoittaa.

Niin mä kuljin metsätietä
Itsekseni hiljaa näin hyräillen.
Polku rantaan asti johti
Järvenpinta hohti kimmeltäen.
Usvapatsaat jo katoaa,
Tuuli kauas ne kuljettaa,
Niinkuin muiston jonka tuskan
Aika ainoastaan voi vaimentaa.

Sateen jälkeen ilma raikas on
Ja puhtahaksi tullut on maa.
Aurinko pois kastehelmet
Niinkuin kyyneletkin taas kuivattaa.
Häntä niin silloin kaipasin,
Yksin näin hiljaa laulelin,
Kesäaamusta kun lohdutusta
Kerran etsin

Niin aikaisin
Niin aikaisin
Niin aikaisin...

Sanat: Jukka Kuoppamäki

Nimimerkki: Elmeri

Tämä erityisherkkä äiti

Jäsenen blogikirjoitus

Kun esikoinen saadaan, vanhemmuus on kaikille uutta. Siitä on voinut vain lukea ja kuulla muilta, mutta oma oppimisen polku vanhemmuuteen alkaa kunnolla esikoisen synnyttyä. Vaikka meillä erityisherkillä on taipumusta pyrkiä valmistautumaan moniin asioihin parhaamme mukaan, kaikkea sitä tunnemyräkkää ei voi opetella kohtaamaan etukäteen, mitä lapsi mukanaan tuo. Joillekin enemmän positiivista ja joillekin valitettavasti myös negatiivisia tunteita ja tuntemuksia - halusi niitä tai ei.

Jokaisen meidän lapsuus vaikuttaa olemiseen omien lapsiemme kanssa. Itse olen ollut hyvin motivoitunut oppimaan kasvatukseen liittyen paljon ja olen ollut halukas selvittämään ne seikat, mitkä sopivat juuri meidän lapsille, jotta heistä kasvaisi tasapainoisia ja onnellisia yksilöitä. En halua asettaa heille koskaan paineita vaan muistuttaa, että he saavat olla juuri sellaisia kuin ovat, ainutlaatuisia omia itsejään. Kaikista eniten haluan kiinnittää huomiota siihen, etten vain koskaan manipuloi heitä millään tavoin, niin kuin joskus olen sortunut esimerkiksi parisuhteissa kohtelemaan toista.

Minulla on tapana suunnitella asioita p-a-l-j-o-n eteenpäin. Analysoin päässäni, mitä kannattaa tehdä ja missä järjestyksessä niin, että lapset olisivat mahdollisimman tyytyväisiä. HUOM! En puhu nyt mistään lahjomisesta, vaan ihan normaalista sujuvasta arjesta. Tiedän eläväni lasten onnellisuuden kautta, ja en pidä sit huonona. Joskus kun ottaa päähän ja lapseni hymyilevät, helpottaa oma huono olo.

Olin kerran erään vanhemman herrasmiehen seurassa. Esikoiseni oli tällöin vauva ja hän oli turvakaukalossa torkuilla kun saavuimme juuri autolla poikkeamaan kylässä. Tarkoitus oli käydä vain nopeasti niin, että vauva torkkuisi sen ajan. Vauva alkoi kuitenkin heräillä ja aloin keinuttaa turvakaukaloa. Herrasmies totesi hyvin tuimasti "älä keinuta sitä". Menin ihan hämilleni. Jatkoin kuitenkin keinuttamista. Herrasmies totesi hetken päästä uudelleen "mähän sanoin, älä keinuta sitä! Ihan turha opettaa vauvaa keinutukseen!" Hämmennyin entisestään. Siirsin vauvan kaukaloineen pöydän alle ja keinutin salassa.

Tästä tilanteesta tuli niin paha mieli. Minua alkoi harmittamaan, että mies sanoi minulle noin. Sitten  alkoi harmittamaan, että mies ei uskonut siihen, että minä äitinä tekisin oikean ratkaisun keinutellessani vauvaani. Sitten harmistuin siitä, että minun todella pitää edes puntaroida sitä, toiminko nyt kyseenalaisesti lapseni kanssa. Sen jälkeen harmitti vielä se, että päädyin salassa keinuttamaan vauvaani. 

Tämä tilanne aiheutti niin pitkän ajatusprosessin, että mieleni vain harmistui harmistumistaan ja minun oli pidettävä muutaman kuukauden tauko, ennen kuin uskalsin kohdata kyseisen miehen uudelleen.

Näin olisin hänelle halunnut sanoa:

"Totta kai keinutan lastani jos haluan. Jos välität tietää, keinutan häntä, jotta hän pysyy tyytyväisenä unessa. Jos hän herää, hän itkee, jolloin otan hänet kaukalosta ja alan imettää. Koska on talviaika, otan vielä nämä kaikki ulkovaatteetkin pois, koska hän alkaa itkeä myös kuumuuttaan. Ja ymmärrän, että vauva ei mene rikki, vaikka itkee, senhän vuoksi alunpitäen taisit kieltääkin keinutuksen. Tapanani on kuitenkin tyydyttää lapseni tarpeet mahdollisimman hyvin ja mahdollisimman pian. Niin hänestä voi kasvaa tasapainoin nuori neito joka tietää, että maailma ei ole kauttaaltaan paha, ja joihinkin ihmisiin ja heidän apuunsa voi todella luottaa. Ja ymmärrän sen, että tämä kaikki taitaa olla sinulle melko vierasta, koska olet sota-ajan lapsi. Silloin ei herkkyyttä tällaisiin asioihin vielä ymmärretty tai oikein ollut edes aikaa keskittyä, mutta keskustelen mielelläni kanssasi lisää kasvatusmetodeistani ja tavoistani toimia, jos koet, että ne kiinnostavat sinua."

Nämä asiat pyörivät mielessäni. Koin kuitenkin parhaakseni olla hiljaa, koska herrasmies taitaa olla Marssista ja itse olen Plutolta kotoisin. Plutolta, mikä ei nykyisin edes enää ole yksi planeetoista.

Nonna,

https://poseland.fi/kasikirjaminustasinulle/

Erityisherkän uupuminen ja työssä jaksaminen

 Jäsenen blogikirjoitus

Hei, olen Annukka. Olen HSP Suomi ry:n tuore jäsen ja kouluttaudun tänä keväänä kokemusasiantuntijaksi. Käyn läpi suurta elämänmuutosta, josta kirjoittelen ja runoilen erityisherkän sydämellä blogiini Lempeämpi minä. Nyt jaan ajatuksiani myös tänne teille.

Kirjoitan uupumisestani ja etenkin työelämässä jaksamisesta erityisherkkyyden näkökulmasta. Lisäksi pohdin, miksi me herkät olemme alttiimpia kuormittumiselle ja kerron, millaisin keinoin olen oppinut kuuntelemaan sekä suojelemaan herkkyyttäni paremmin.

Herkän sisäinen tunnemyrsky

Uuvuin ja sain ylikunto diagnoosin syksyllä 2019. Erityisherkälle uupuminen ja ylikuntoon sairastuminen ovat olleet hyvin haastavia kokemuksia. Syistä sairastumiseni taustalla ja elämänmuutoksestani voit lukea tarkemmin omasta blogistani.

Pahimpina hetkinä sisäistä tunnemyrskyäni oli vaikea sanoin edes kuvailla. Se oli kuin aavan meren valtoimenaan riehuva aallokko, joka myrskytuulen riepottelemana paiskautui sellaisella voimalla kallioiden seinämiin, että pelkkä katsominenkin ravisutti ja pelotti. Olo oli rauhaton, turvaton ja yksinäinen. Lisäksi herkille ominaisesti, halusin olla viimeiseen asti tunnollinen ja pärjätä, joten yritin vain tulla sisäisen myrskyni kanssa toimeen ja näyttää ulospäin tyyneltä. Erityisen vaikeaa oli avautua tunteistani muille ja päästää ketään lähelleni.

Uupumuksen myötä monet herkkyyteni piirteet korostuivat enkä enää osannut valjastaa ominaisuuksiani voimavaroiksi. Väsymyksestä huolimatta ylianalysoin kaikkea kokemaani ja tunteeni kävivät vuoristorataa ääripäistä toiseen. En viihtynyt lainkaan isoissa seurueissa ja mieluiten vetäydyin töissäkin sivusta seuraajan rooliin. Yksinolon ja hiljaisuuden tarve lisääntyi entisestään. Aloin pitää lähes aina kuulokkeita korvillani ja sulkeuduin omaan kuplaani. Välttelin julkisia paikkoja ja konflikteja – halusin pysyä erossa kaikista ristiriitatilanteista. Aloin vetäytyä myös perheestäni ja ystävistäni. Koin voimistuvaa tarvetta pysyä kotona, missä koin olevani turvassa aistiärsykkeiltä ja sain olla rauhassa se herkkä ylisuorittaja – kaikkine epävarmuuksineni sekä tunnemyrskyineni.

Erityisherkkä "superyksilö"

Psykologiantohtori Elaine Aron kirjoittaa: ”Olen nähnyt monta kertaa, kuinka herkät ihmiset kompensoivat erilaisuuttaan ryhtymällä supernaisiksi ja -miehiksi. Heidän työnantajansa eivät arvatenkaan luopuisi heistä mistään hinnasta. [ – – ] Mutta koettaessaan täyttää supernaisen roolin, josta on suorastaan tullut naisten uusi malli, herkkä nainen toimii itseään vastaan ja vaarantaa terveytensä.” Moni erityisherkkä tunnistanee itsensä tästä kuvauksesta – ja ainakin omalla kohdalla se osuu ja uppoaa. Yritin elää ”supernaisen elämää" ihan liian pitkään.

Tunnollisuuden, täydellisyyteen pyrkimisen ja suorittamisen taustalla on etenkin erityisherkkyyteni. Minulla on aina ollut vahva halu auttaa tai tehdä vähintään oma osuuteni yhteisistä asioista ja sekin tietysti mahdollisimman hyvin. Olen huolehtinut myös siitä, että teen joka kerta lupaamani ja vähän enemmän. Olen lapsuudesta asti ottanut vastuunkantajan roolin – oli kyse sitten vanhempien auttamisesta kotitöissä, pikkusiskon hoitamisesta, kouluaikoina ryhmätöistä, urheilujoukkueen kapteenin roolista tai myöhemmin työpaikalla suoriutumisesta. Se, että olen saanut vastuusta ja minuun on luotettu – niin kotona kuin sen ulkopuolellakin – on tuntunut hyvältä, mutta samalla työkuorma ja -vastuut ovat hivuttautuneet koko ajan raskaammaksi taakaksi kantaa. Ja vähitellen supernaisen saappaatkin alkoivat ihan kunnolla hiertää.

Erityisherkkä työelämässä

Erityisherkän jaksaminen on haaste etenkin nykyisessä tehokkuus- ja tuottavuuslähtöisessä työelämässä. Töissä vastuuntuntoisuus ja tunnollisuus ovat toki hyviä piirteitä, mutta liiallisena ne muodostavat riskin ylikuormitukselle. Lisäksi ne ovat ominaisuuksia, jotka on aina nopeasti huomattu, joten harteilleni on kertynyt paljon kannettavaa. Ja turhan helposti olen ottanut vastuualueet tai lisähommat hoitaakseni – enkä ole osannut kieltäytyä. Olen tottunut tekemään paljon töitä, venymään ja kestämään paineita, mutta herkkyydestäni johtuen olen kuitenkin altistunut normaalia helpommin myös väsymiselle. Työmäärän lisäksi reagoin herkästi työympäristön muihin haasteisiin – niin psyykkisiin kuin fyysisiinkin.

Normiherkkä ihminen voi sietää paremmin työpaikan ongelmia, kuten huonoa johtamista, työyhteisön ihmissuhdekiemuroita tai huonoa energiaa, mutta itse alan oireilemaan epäkohdille nopeasti. Erityisherkälle työpäivän monet sosiaaliset kohtaamiset, tehtävien hektisyys, intensiiviset palaverit ja monien tuntien koneella työskentely ovat helposti myös hyvin kuormittavia. Työpäivästä palautuminenkaan ei tapahdu hetkessä. Lisäksi kannan herkästi huolta työyhteisön yleisestä hyvinvoinnista, yhteisistä projekteista tai työpaikan muista murheista. Kun tähän lisätään herkkien tavallista suurempi tunne- ja aistiherkkyys sekä tarkasti ja syvällisesti prosessoiva hermojärjestelmä, voimme helposti ajautua uupumisen kierteeseen – etenkin, jos muu elämä ei ole tasapainossa eikä palautumiseen ole varattu tarpeeksi aikaa.

Koen, että parhaiten jaksan työssäni, jos saan toimia mahdollisimman itsenäisesti omassa rauhassa ja saan vaikuttaa mahdollisimman paljon työni sisältöön sekä työskentelytapoihin. Monilla herkillä on vahva sisäinen ohjautuvuus, joten olemme usein motivoituneita ja oma-aloitteisia työssämme. Uskallankin väittää, että mikäli meidän henkilökohtaiset ominaisuutemme otettaisiin paremmin huomioon esimerkiksi työn suunnittelussa ja mitoittamisessa, myös meidän herkkien vahvuudet pääsisivät loistamaan paremmin ja uupumisten määrä vähentyisi. Henkilökohtaisten ominaisuuksien huomioimisesta on maininta ihan työturvallisuuslaissakin, yhtenä työnantajan velvollisuutena, mutta toki jokaisen tulee kantaa myös oma vastuunsa.

Mitä olen oppinut?

Ennen 30 vuoden ikää olen ehtinyt käydä läpi muutamia kevyempiä uupumisen jaksoja – ensimmäisen jo abiturienttina. Kuitenkin vatsa tämä viimeisin totaalinen loppuunpalaminen havahdutti minut siihen, miten vähän olin antanut arvoa, huomiota ja tilaa omille tunteilleni ja tarpeilleni – herkkyydelleni. En ollut ohjautunut sisältäpäin, vaan annoin ulkoisten tekijöiden kuten työn, ulkonäön ja yhteiskunnan normien ohjata elämäni suuntaa. Lopulta ymmärsin, että minun on itse huolehdittava siitä, ettei uutta uupumista pääse enää koskaan tapahtumaan. Olen opetellut siirtymään vähitellen suorittamisesta olemisen tilaan ja sitä kautta antautumaan elämälle.

Vaikka olen tiennyt herkkyydestäni jo vuosia, vasta nyt olen aidosti ymmärtänyt myös sen, kuinka olennaista ärsykekuorman säätely ja sopivan vireystason ylläpitäminen on uupumisen välttämiseksi. Koen tärkeäksi tutustua entistä paremmin itseeni ja omaan yksilölliseen herkkyyteeni – vuosien ajan unohdin pitää huolta siitä sekä kehon ja mielen välisestä yhteydestä. Etenkin meillä erityisherkillä kokonaisvaltaisella itsestään huolehtimisella on suuri merkitys hyvinvoinnin kannalta.

Olenkin tarkempi nykyään siitä, että työ- ja elinympäristöni ovat suotuisampia herkkyydelleni ja siitä, että elämässäni on tarpeeksi aikaa levolle. On tehnyt hyvää tarkastella kotiani, työtäni, harrastuksiani ja ihmissuhteitani siitä näkökulmasta, tukevatko ne omaa hyvinvointiani, lisäävätkö ne merkityksellisyyttä elämääni ja tarjoavatko ne tarpeeksi aikaa rauhoittumiselle. Aina elämää ei toki voi hallita eikä kaikkeen pysty vaikuttamaan, mutta silti voi opetella joitakin arkea helpottavia tapoja, joilla voi keventää päivän aikana kertynyttä kuormitusta. Helpotan omaa ylivirittyneisyyttäni esimerkiksi kirjoittamisella, joogalla, luonnossa liikkumisella ja avantouinnilla.

Herkkyys ei ole heikkoutta

Elämänmuutokseni myötä arkeni on rakentunut vähitellen uudenlaiseksi – näin myös herkkyyteni ominaisuudet pääsevät paremmin oikeuksiinsa enkä koe elämää jatkuvana selviytymisenä. Opintovapaalle jääminen ja muutto saaristoon ovat olleet isoimmat konkreettiset muutokset omassa elämässäni, mutta pienemmilläkin muutoksilla pystyy vaikuttamaan. Olen myös antanut itselleni luvan olla haavoittuvainen ja rohkeasti keskeneräinen, joten kipuilen herkkyyteni kanssa hetkittäin edelleen ja itsensä puolella oleminen on jatkuvaa harjoittelua.

Kompurointi kuitenkin näyttää koko ajan jotain uutta itsestäni ja matkan varrella opin paremmin elämään itseni näköistä elämää. Herkkyys ei ole heikkoutta siitä huolimatta, että se lisää riskiä hermoston uupumiselle ja ylikuormittumiselle. Koen erityisherkkyyden myös monella tavalla vahvuutena ja elämääni rikastuttavana ominaisuutena.

Näillä opeilla suojelen herkkyyttäni:

1. Olen opetellut olemaan itseni puolella ja puhumaan itselleni lempeämmin sekä armollisemmin. Haluan jatkossa olla itse itseni paras ystävä ja puoliso.

2. Olen opetellut arvostamaan ja kuuntelemaan itseäni. En enää suorita elämääni, vaan opettelen lempeämpää tapaa elää. Kuuntelen kehoni viestejä ja arvostan niitä: en vaadi itseltäni liikoja, annan itselleni välillä luvan vain olla ja huolehdin riittävästä levosta.

3. Olen opetellut rakentamaan rohkeasti oman näköistä arkeani ja tekemään siitä merkityksellisempää. Olen muuttanut kaupungista saaristoon ja jäänyt opintovapaalle. Olen ottanut enemmän aikaa itselleni ja kuunnellut sisäistä ääntäni.

4. Olen opetellut ottamaan herkkyyteni paremmin huomioon arjessani ja elämänvalinnoissani. Rutiinit ovat minulle tärkeitä ja ne auttavat jaksamaan: iltaisin menen ajoissa sänkyyn ja luen hetken kirjaa ennen nukkumaanmenoa, rauhoitan aamut, syön säännöllisesti ja käyn viikottain uimassa meressä. Opettelen myös pitämään rutiineista lempeästi kiinni.

5. Olen opetellut pysähtymään kiitollisuuden äärelle. Pidän kiitollisuuspäiväkirjaa, muistan kiittää useammin läheisiäni ja opettelen päivittäin olemaan enemmän läsnä hetkessä.


Linkki blogiin: https://lempeampimina.blogspot.com (Löydät minut myös Instagramista ja Facebookista @lempeampimina)

Lähde : Aron, Elaine 2014: Erityisherkkä ihminen ja parisuhde

Myötätunnon määrä

Jäsenen blogikirjoitus:

Siskoni lähetti minulle lyhyen videon pienestä tyttärestään. Tyttö istuu keittiön pöydän ääressä maitomuki kädessään, ja juttelee kaksi-vuotiaan hieman epäselvällä kielellä äidilleen. Kuvaan ilmestyy pikkutytön sisko, murrosikäinen nuori neiti. Pienokainen sanoo videolla siskolleen, että sinulla on ihanat housut. Sisko ei vastaa, jolloin pienokainen toistaa asian. Ei vastausta. Pieni tyttö painaa kasvonsa alas, ja ottaa maitomukista kulauksen. Video loppuu.

Pieni pätkä, jonka on tarkoitus ilahduttaa tätiä, saakin tädin vähän surulliseksi. Tarkkailen pienen ihmisen ilmeitä, ja reaktiota, kun isosisko ei vastaa kehuihin. Tuntuu surulliselta, kun lapsen hymy kasvoilla häviää, ja vaihtuu hieman hämilliseen ilmeeseen. En tiedä, odottiko hän vastausta: minä odotin.

Ihmettelen, miksi tunnen näin. Että ajatteleeko, tunteeko kukaan toinen samoin, vai näkevätkö muut siinä pienen, iloisen tytön, ja hänen isosiskonsa? Että onko ilmeillä, katseilla ja sillä, ettei vastausta kuulu, merkitystä muille, tai onko se ihan jokapäiväistä, ettei murrosikäinen jaksa vastata jokaiseen pienen ihmisen ajatukseen ja kysymykseen.


Olen hautajaisissa. En sukulaisena, ystävänä, en edes tuttavana. Olen siellä työtehtävissä. Eturivissä istuu vanha, hyvin vanha mies pyörätuolissa. Hauras vanhus, joka on saattamassa vaimoaan viimeiselle matkalle. Mies on niin hauras, ja hänen äänensä yhtä hauras: kuin höyhenen kosketus, tai ohuen ohut lasi, joka rikkoontuu pienestäkin kolhusta. Kun pappi siunaa vainajan, nousee mies tuolistaan: hyvin hitaasti, kumarassa, varoen.
Silloin minusta tuntuu, että en pysty hengittämään, en vain pysty. Hauras vanhus, joka saattaa vaimoaan hautaan on niin liikuttava näky, että itkettää. Vaikka nieleskelen, puren huulta ja yritän ajatella kaikkea muuta, se ei auta.                                                                                                                                          Taas mietin, tunteeko kukaan samoin? Tunteeko kukaan muu, että tuo ihminen pitäisi ottaa syleilyyn, halata ja rakastaa, antaa hänen tuntea, että hän on tärkeä, pidetty, ja että hänestä huolehditaan?
Mietin miestä vielä kotonakin. Monta päivää. Aivan kuten nytkin.


Minulle hyvin tärkeä henkilö moittii puolisoaan, ikäihmisiä molemmat. Puoliso on sairas, eikä kykene enää tekemään kotitöitä, ei pienintäkään asiaa. Toinen on väsynyt siihen, että joutuu ottamaan ison vastuun kaikesta. Eikä aina muista, ei ymmärrä sitä, että sairaus on heikentänyt kumppanin.
Kuuntelen moittimista. Se lienee joka päiväistä. En tiedä, puuttuakko siihen tai ei. Tuntuu, että sairas vanhus on jo tottunut kuulemaan sitä.

Minusta se tuntuu pahalta, aivan, kuin se koskisi minua. Mietin, miten joku voi sanoa noin toiselle, ihmiselle, joka on puoliso, elämänkumppani jo vuosikymmenten ajalta? Että nuo ihmiset ovat rakastaneet toisiaan, eläneet elämää, hyvinä ja pahoina päivinä. Ja nyt kuulostaa, että kaikki on vain sitä pahaa.

Miten joku voi? Minä en voisi, en ikinä. Toivottavasti. Toivottavasti muistan, että jokainen voi sairastua, heikentyä, vammautua tai muutoin tulla toimintakyvyttömäksi.

 
Välillä mietin, onko hyvä, että miettii asian omalle kohdalleen? Entä jos se kyky puuttuu, onko ihminen automaattisesti tunteeton, kylmä, ilkeä? Vai väsyykö sitä niin, ettei enää osaa asettua toisen asemaan? En minä tunteettomuuteen usko, enkä ilkeyteen. Väsymiseen kyllä. Mutta en halua, en osaa ymmärtää sitä.

Minä asetun liikaa. Kannan omien tunteiden lisäksi mukanani toistenkin tunteita.
Ja näissä tilanteissa se on raskasta. Myötätunto painaa. Yritän kuitenkin keventää molempien taakkaa. Auttaa ja kuunnella. Ja otan sitä myötätunnon painoa omille harteilleni, haluamattanikin. 

Mutta voi se taakka olla hyväkin. Tai ei siis taakka laisinkaan, vaan tunne joka pakahduttaa.
Vaikka silloin, kun pidän sylissäni kehräävää kissaa: minusta tuntuu, että sydän halkeaa siitä rakkaudesta. Rakkaudesta pieneen, iki-viattomaan, pehmeän karvaiseen olentoon.
Tai kun katson äitiä pienen vauvansa kanssa: voin melkein tuntea, mitä on äidinrakkaus, vaikka olen itse lapseton. Niin minä siihen tunteeseen menen sisälle. En aina ymmärrä, miten vauva voi tuoksua hyvälle, tai miten vatsalleen kääntyminen saa elämän hetkellisesti pilviin, mutta sen tunteen minä ymmärrän, tunnen. Sen äidinrakkauden, joka sekoittaa pään lisäksi äidin hormonit ja välillä jopa mielen. Sekoittaa rakkaudella. Mikä on sen ihanampaa? 

Ja kun oikein haluan näiden tunteiden pyörteisiin, katson elokuvaa Hiljaiset sillat. Ties kuinka monta kertaa sen olenkaan nähnyt, aina se silti kosketta. Ja syvältä koskettaakin.
Ja aina, joka ikinen kerta, minä ajattelen, että ehkä se päättyy hieman eritavalla, vaikka tiedän, että ei se pääty. Eihän se silloin olisi enää sama elokuva, sama tarina, joka saa minut liikuttumaan, itkemään, rakastamaan: muistoihin.
Minä tiedän, mitä se nainen elokuvassa tuntee, minä olen kokenut sen saman itsekin. Minun tarinassani on vain erilainen loppu.

Minä saan makoilla lattialla rakastamani miehen kanssa elämäni loppuun saakka. Minä avasin auton oven, ja lähdin. En antanut hänen mennä, en voinut päästää. Vaikka kyllä se sattuikin.
Mutta tunne elokuvan rakastavaisia kohtaan: itkettää kun rakkaus on siinäkin maailman ihaninta. 

Ajattelen, että myötätunto on vähän kuin lisä-aisti. Ylivirittynyt aisti, joka on saattanut minut mitä ihmeellisimpiin tilanteisiin. Minua ne eivät hämmennä, kyllä minä itseni tiedän.
Joskus on vain melko vaikea selittää järkeen käyvästi, miksi itken vaikka lentokentällä, kun minulle täysin vieraat ihmiset hyppäävät toistensa kaulaan ja halaavat toisiaan monta pitkää minuuttia, kun eivät ole tavanneet aikoihin. Kun muut näkevät siinä jälleen näkemisen riemun, mutta minä tunnen heidän tunteensa, ja se on pakahduttavaa iloa ja onnea. Ainakin minun tunteissa, kyyneleissä.


Herkkyys on semmoista.


Nimim. Elmeri

 

(Kuva:Pixabay)

 

Herkästi rohkeana uuteen

 

 Jäsenen blogikirjoitus:

Älä anna eilisen viedä liikaa tilaa tältä päivältä.

Tällaisen lauseen bongasin tänään jostakin. Se oli lappusella, joita minulla on lukuisia, kerättynä niin itseäni kuin ryhmiäni ja muita tarpeita varten. Olen varsinainen lappuliisa, lappua kun riittää joka asiaan. On näitä mietelmälappuja, on myös ajatuslappuja, muista-lappusia, muistoja, kauppalappujakin... 

Mutta se lapuista. Tarkoitus oli kirjoittaa ajatuksia siitä, miten eilinen vie tilaa, joka päivä, se on oikea aikavaras. Ja nimenomaan, se joskus vie juuri aikaa, ja se juurikin varastaa sitä aikaa. Aikaa ei ole kellään liikaa, ja toiseksi en halua että aikaa menee liikaa menneen pohtimiseen.

Haluanhan olla ratkaisukeskeinen. Olen sitä opetellut ihan kursseilla ja olen siihen saanut ohjata muitakin. Ratkaisut tämän hetken ongelmiin, niitä löytyy omista osaamisista, niitä löytyy unelmista ja arvoista ja niitä löytyy kun tiukasti suuntaa kohti tavoitteitaan.

Löytyykö aina? Taakse voisi kurkata vähän kumminkin, ja pitäisi? - Pitäisi kyllä kurkata. Vahvuutemme ovat rakentuneet eilispäivänä, arvomme niin ikään, kuten unelmammekin. Siellä ovat rakentuneet myös uskomuksemme itsestämme, ja siellä ovat -ehkä- jääneet märkimään haavamme.

Jos näitä ei katsota, niin miten voi jatkaa eteenpäin. Vaikea ajatellakaan.



Mennyt ei aina päästä irti 

Kun unet toistuvat, kun mieli kääntyy muistoihin yhä uudelleen, kouluaikaan, varhaisiin ihmissuhteisiin ja tapahtumiin, tai vaikka viime vuosikymmenellä tapahtuneisiin, tuntuu että niitä muistoja pitää ottaa käsittelyyn paremminkin kuin lakaista maton alle. Yksi tapa ottaa käsittelyyn on niistä kirjoittaminen, kirjoittaa muistonsa auki. Sen tehtyä.. voi muisto jäädä taakse..

Sitten se jo heiluttaakin iloisesti kättään ja toivottaa hyvää matkaa eteenpäin. Vai?



Tunteet

Mikä tahansa asia, mikä mietityttää, on tärkeä. Kaikki kun meissä haluaa tulla kuulluksi ja kohdatuksi. Ja vapautetuksi…ihan niin, ja joskus, se käy helpostikin.

Tunteiden pitää nousta, muuten ei muutosta tapahdu. Tunteet ovat osa meitä. Ja onhan tunteet kipeitäkin, kipu voi raastaa niin että tuntuu ettei koskaan enää siitä pääse vaan se jää olemaan- Kuitenkin siitä voi päästä irti, yhä uudelleen kohtaamalla, puhumallakin, ja tilalle tulee uusi tunne, ajan mittaan. Se voi olla kuin ihme.



Anna olla

Älä anna menneen, eilisenkään, viedä liikaa tilaa tältä päivältä, tältä hetkeltä. Tämän päivän seikkailut kun odottavat, vaan eivät loputtomiin. Hoputtavat, että lähdetään jo, ala tulla sieltä, pian pian.

Eilinen voi viedä tilaa -- mutta eilinen, voi todellakin antaa tilaa, kun sitä huomioi. Ja monia asioita ei muutenkaan tarvitse aloittaa alusta, vaan jatkaa jostakin, mihin jäi.

On meillä niitäkin muistoja, joita vaalimme, joku ja joitain, jouluisin, tiettyinä päivinä, joitain joka päiväkin. Ne ovat osa omaa rakasta elämäämme, jotkut niistä kaipuun ja surunkin täyttämiä.

Kiitollisuudentäyteisyys on sitä parhainta mitä nuo muistot voivat tuoda elämään sitten kuitenkin. Jokainen joka tuntee kiitollisuutta, kun saa myös ripauksen onnea kaupanpäälle.



Muistoista rikas 

Niin paljon elämässä ehtii tapahtua. Millainen olikaan viime vuosikin, sen muistamme kaikki jollain lailla, loppuelämämme ajan. Mitä ajatteletkin viime vuodesta omalla kohdallasi, siitä voit löytää kiitos- ja ilonaiheita. Ehkä vuosi toi oppimiskokemuksia, joita voit hyödyntää ja käyttää muidenkin auttamiseen. Hetki viime vuodelle, vaikkapa kalenteria selaten, otettuja kuvia katsellen, pakaten vuosi aiempien jatkumoon, on hyvä ottaa.

Laitan tuon mietelmälapun nyt omaan mappiinsa, muiden sekaan. Siellä ne kaikki pysyvät. Ne jotka tuovat monet muistot monesta; monet arkiset asialistat, muistiin merkinnät, merkittävät maininnat ja mukavat mietelmät. --Nostan katseen tulevaan, se myös vaatii rohkeutta.

Eteenpäin, huomiseen, askel kerrallaan, aina herkästi rohkeana!

Hyvää vuotta 2021!

Merja Korpisaari

Omien tunteiden kuuntelu työelämässä

Minulle tarjottiin työtä. Olin vähän aiemmin hakenut samalta työnantajalta muuta työtä, joka oli peruuntunut. Nyt työnantaja tarjosi minulle toista työtehtävää toisessa toimipisteessä.

Saman tien tuli vahva tunne, että en halua tätä, en jaksa, koska työn aloittaminen merkitsisi taas kerran pitkää surkeaa elämänvaihetta. Tiesin, että en ole kiinnostunut. Työn tekeminen olisi kuormittavaa henkisesti, ja töihin meneminen kävisi raskaammaksi päivä päivältä, vaikka ensimmäiset viikot voisivat mennä kivastikin uusiin työkavereihin tutustuessa ja työnkuvaan perehtyessä.

Onneksi hoksasin pyytää hieman miettimisaikaa, olihan kyseessä kuitenkin alkuperäisestä poikkeava työtehtävä ja pitemmän työmatkan päässä.

Tuleva esihenkilö oli sitkeä. Hän selvästi tarvitsi minua. Hän kehui osaamistani sen perusteella, mitä oli muilta kuullut, onhan minulla pitkä kokemus vastaavantyyppisistä töistä.

Minusta tuntui pahalta, koska sekä työtehtävän vastaanottaminen että siitä kieltäytyminen tuntuivat ahdistavilta vaihtoehdoilta. Mutta miksi? No, työn kuormittavuuden voin tosiaan arvata tässä tapauksessa jo etukäteen ja siksi oma tunne oli se mikä oli, raskas. Jos aloittaisin työn, omat voimani katoaisivat taas mustaan aukkoon ennen pitkää.

Samaan aikaan tuntui pahalta ajatella, että joutuisin kieltäytymään, joutuisin sanomaan työnantajalle ei. Minua oli pyydetty, minut oikeasti haluttiin taloon. Esihenkilö sai tarjouksen kuulostamaan melko houkuttelevalta ja tuntui arvostavan kokemustani ja näkemystäni.

Mietin sitten, miltä esihenkilöstä tuntuu tämä asia. Ja siinä se oli: tajusin, että hänestä tämä ei tunnu varmaankaan yhtään miltään. Tämä on työasia, vain työasia, ja hän ottaa sen sellaisena, ja ottaa todennäköisesti seuraavan hakijan jonosta ja kysyy häneltä. Kyllä tekijöitä tällä alalla riittää, vaikka uskonkin, että he olisivat mielellään ottaneet minut, jolla on paljon kokemusta. Esihenkilö ei menetä yöuniaan tämän takia, että minä en huoli tarjottua työtä. Mikä helpotus minulle! Minun ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä, että olen aiheuttanut jollekulle mielipahaa ja hankaluuksia, kun hän joutuu etsimään jonkun muun työntekijän. Koska hänelle ei aiheudu tästä juurikaan hankaluuksia eikä sen kummemmin mielipahaakaan, koska tämä ei ole tunnetason asia hänelle.

Niin sitten sain kuin sainkin ilmoitettua työnantajalle, että kiitos mutta ei kiitos. Sain vastaukseksi lyhyet pahoittelut, ja lupasivat pitää minut listoilla edelleen, jos tarjolle tulee enemmän toiveitani vastaavaa työtä.

Yllättävästi tämä yksi tärkeä ei-sanan sanominen on sittemmin poikinut muitakin samanlaisia hyviä onnistumisia. Olen huomannut pitää rajoistani tarkemmin kiinni myös muissa tilanteissa, yksityiselämään liittyvissä asioissa. Jos minulle tarjotaan jotain, minun ei tarvitse ottaa vastaan, vain siksi että haluan miellyttää enkä halua tuottaa pettymystä toiselle osapuolelle. Ymmärrän nyt hieman paremmin sen, että toinen osapuoli ei yleensä ota asiaa niin tunteellisesti kuin minä, joten voin enemmän ottaa huomioon omat tunteeni ja jaksamiseni, ja sen mitä minä itse oikeasti haluan ja tarvitsen.

Nimim. Työelämän tarkkailija