Tammikuista lumoa

  

 

 

Totuuden ja todellisuuden moninaisuus

   Jäsenen blogikirjoitus: 

Alkuun hymyn merkityksestä: Miten kaunista on kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa ja he hymyilevät toisilleen. Olen tullut nähdyksi, mutta olen myös itse nähnyt toisen. Mikä autuas ja voimauttava havainto erityisherkälle. Herkälle, joka vasta runsaan vuoden ajan on tiedostanut oman herkkyytensä ja on siitä sekä iloinen että hämillään. Tälle tämän päivän todellisuudelleni antaa buustia mm. hollantilaisen kirjailijan Rutger Bregmanin tietokirja "Hyvän historia, Ihmiskunta uudessa valossa" (suom. Mari Janatuinen; Atena Kirja). Se  visioi, miten ”heti kun me uskomme, että useimmat ihmiset ovat kunnollisia, kaikki muuttuu”. Tästä enemmän Helsingin Sanomien haastattelussa (su 30.8.2020 Jussi Ahlroth, HS, C3): Luottamus on ihmislajin nousun ja historian tärkein voima, uskoo Rutger Bregman. 

Toinen lähiajan merkityksellinen kohtaantuminen tapahtui verkon välityksellä kun sain osallistua ma 31.8.2020 ensimmäiseen Helena Ranta forumiin 2020 Totuus, ihmisoikeudet ja kärsimyksen vähentäminen , jossa isohko joukko akateemisia sekä kenttätason asiantuntijoita professori Helena Rannan lisäksi käsittelivät taakkasiirtymää ja anteeksiantoa: esim. vuoden 1918 tapahtumat Suomessa, saamelaisten pakkosuomalaistamiset, kiusaaminen Suomen kouluissa sekä tyttöjen asema Koillis-Nigeriassa. Puhuttiin traumoista ja traumojen purkukeinoista; mm. anteeksiannosta ja -pyytämisestä sekä totuudellisesta muistamisesta, meneillään olevasta totuus- ja sovintokomissiohankkeesta, Verso -sovitteluohjelmasta ja kuntouttavasta hoidosta pakolaisille.

Käsiteltiin myös sitä, miten pitäisi tuoda esiin enemmän historian opetuksessa syrjinnän historiaa (yleensä esiintyy vähemmistöjä kohtaan), häpeää, väkivaltaa sekä taakkasiirtymiä jotka usein ilmenee sekä yksilötason että kansakunnan hiljaisuutena. Kuitenkin toivoa on sillä muutos on mahdollinen, kun tunnistamme, tiedostamme ja toimimme. Siitä yhtenä hyvänä esimerkkinä monista arvokasta työtä tekevistä on oikeushammaslääkäri Helena Rannan monitahoinen toiminta. Kun häneltä kysyttiin, miksi tutkia kuolleita, hän vastasi,  että siten voimme auttaa eläviä sulkemaan oven menneisyyteen ja rakentamaan omaa yhteiskuntaa.

Moninaisuus ilmenee eri tasoilla; erilaiset yksilöt, yhteisöt ja yhteiskunnat – mm. sukupuoli- ja seksuaalisuus (sisäinen erilaisuus), vähemmistöt (yhteisöt tai yhteiskunnat) ja erilaiset persoonallisuudet ja temperamentit (identiteetit ja roolit). Kaikilla tasoilla on tavoite ja tarve osallistua ilman syrjintää sekä halu turvallisiin ja myönteisiin kohtaamisiin. Taide ja kulttuuri tarjoavat yleensä mahdollisuuden niihin, mutta kulunut koronakevät on aika tehokkaasti estänyt tai ainakin hankaloittanut meitä nauttimasta niistä. Kevään ja kesän kotoiluissa olemme kuitenkin lisänneet kaikenlaista tekemistä ja ehkä taiteilleet myös itse tai hakeneet ja luoneet erilaisia uusia muotoja päästä niiden äärelle, sillä sekä ammattilaiset että amatöörit tarvitsevat osallistumis- ja vaikuttamiskanavia.

Yksilötasolla on tärkeää, että ihmissuhteissa luottamus ja rakentava vuorovaikutus sekä turvallisen ilmapiirin vaaliminen onnistuu. Kerro, kuuntele, kysy, tarkistele asioita eri näkökulmista ja ota opiksi. Muista, että kun saa olla aito itsensä, voi hyvin. Kouluyhteisöissä on voitu jo vuosia hyödyntää vertaissovittelu (Verso)-ohjelmaa, jolla toteutetaan myönteinen konfliktinhallintaprosessi. Sovittelumenettelyä on viety myös työpaikoille. Lisäksi työpaikoille on kehitetty maksutta ja joko yksin tai työnantajan edustajan kanssa käytettävä  Kuormitusvaaka-arviointityökalu, jossa tarkastellaan ennakoiden ja luottamuksella työntekijän kuormituksen ja voimavarojen tasapainotilaa, kohdennetaan tarvittaessa toimenpiteitä oikeisiin asioihin sekä seurataan, miten toimenpiteet ovat vaikuttaneet.

Nämä edellä ovat vain esimerkkejä erilaisista keinoista ja tavoista tehdä mahdolliseksi kuulluksi tuleminen ja siten eheytyminen. Pidetään huolta jatkossakin moninaisen totuuden ja todellisuuden tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Siitä myös me erityisherkät omanlaisenamme vähemmistönä hyödymme.

Merja Leppänen

Kotini on linnani

Jäsenen blogikirjoitus

"Pysy kotona, vältä lähikontaktia, turhia tapaamisia ja matkustamista."

Tähän olemme nyt saaneet herätä. Tämä on meitä ensimmäisenä vastassa aamulla lehtiä lukiessa.

Vastaavia määräyksiä kuulemme radiosta ja näemme tv-ruudulta, olemme kuulleet sekä nähneet jo useiden viikkojen ajan.

Viranomaismääräyksiä, joita emme olisi osanneet todeksi kuvitellakaan, nyt meille välttämättömiä meitä kohdanneen uhan alla. Uhka, joka on meille kaikille yhteinen.

Miten sinä koet? Mitä "pysy kotona" sinulle merkitsee arjessasi?

Saatko pysyä kotona, näetkö tässä monia mahdollisuuksia vai pikemminkin pakon, jota vastahakoisesti noudatat?

Kotini on linnani. Uudessa arjessani tämä on totuus, tässä totuudessa en elä yksin.

Pysähtymällä, katsomalla ympärilleen näkeekin uuden todellisuuden. Tuttu mutta siltikin uusi ympäristö. Linnassani löydän rauhallisuuden. Oman paikan, jossa voin hyvin. Ympärilläni näen kauniita ja rakkaita esineitä, jotka luovat esteettisen sekä harmonisen ympäristön jossa on rauhaa ja jossa saan myös inspiroitua. Omassa arjessani on erityisen tärkeää saada hengähtää, palautua ja kuulla omat ajatukseni.

Saakin olla tarkkana, ettei vaan ryhtyisi elämään muiden odotuksien mukaan, muiden näköistä elämää samalla itseni unohtaen tai pienentäen.

Linnassani saan valita, mitä vastaanotan ja toivotan tervetulleeksi omaan arkeeni. Millä haluan täyttää arkeani sekä aikaa, joka nyt on vapautunut uuden tilanteen myötä. Muistanhan tämän vielä myöhemminkn?

Linnassani en ole yksin. Täällä kanssani arkea jakaa perheeni, perhe jonka nyt näen ikään kuin uusin silmin. Näen ja samalla kuulen. Tänään kohtaamme, poiketen normaaliarjesta, jossa lähinnä ohimennen näemme ulko-oven käydessä tiuhaan tahtiin hetkittäin kaoottisessakin arjessamme. Tämä pysähtyminen ei ollut meidän oma valintamme. Vaikka useinhan juuri toivommekin, että meillä olisi päätäntävalta, mahdollisuus hallita aikaa ja tapahtumia mieltymyksiemme mukaan. Miten asioiden tulisi olla tai kuuluisi mennä.

Epätietoisuus, epävarmuus. Se että ei tiedä, mitä... miten kauan... mitä tapahtuu seuraavaksi? Kenties se kaikkein vaikein asia, johon suhtautua, on epätietoisuus.

Meille täysin uusi tilanne, uhkaava ja pelottavakin. Myös osaltaan toiveikas. Kuulostaako tutulta: menettäessämme jotain, pelko jonkin menettämisestä saakin meidät näkemään mitä lähellämme on. Näemmekö nyt tämän arvon, koemmeko sen vahvempana?

Meillä on kaikilla mahdollisuus valita, miten asioihin suhtaudumme, vaikkemme vallitseviin olosuhteisiin pääsisikään käsiksi. Linnassani minulla on mahdollisuus olla vaikuttamassa ja ohjata tapahtumien kulkua, ulkopuolella voin aloittaa asennoitumisestani.

Juuri nyt minulla ei ole tiettyä aikaa ja paikkaa jossa minun kuuluisi olla. Nyt minulla on mahdollisuus valita. Mikä on välttämätöntä? Millä on suurempi merkitys elämässäni? Kuinka paljon teen, vaiko miten minä voin? Mikä on riittävästi? Mikä on riittävän hyvä?

Tänään valitsen vähemmän ja pientä. Pieni on kaunista ja vähemmän on enemmän.


Marica Ryökäs

Mitt hem är min borg

Jäsenen blogikirjoitus




”Stanna hemma, undvik närkontakt, onödiga besök och resor.”

Det här vaknar vi till idag. Detta möter oss på morgonen då vi läser tidningarna. Motsvarande uppmaningar har vi hört via radio och tv upprepade gånger under veckorna som gått. Myndighetsrekommendationer vi inte kunnat föreställa oss ens vara möjliga, nu nödvändiga inför ett hot vi har emot oss. Idag för oss alla gemensamt.

Hur upplever du ? Vad betyder det för dig i din vardag - stanna hemma?

Får du stanna hemma - ser du här en rad av möjligheter eller snarare ett tvång som du om än motvilligt följer ...?

Mitt hem är min borg. I min nya vardag är det sanning, en sanning jag inte är ensam om.
Att stanna upp, att se sig omkring och upptäcka en ny verklighet. En bekant men ändå ny omgivning. I min borg finner jag mitt lugn. En egen lugn plats för att kunna må bra. Vackra ting, estetik och harmoni vilka bidrar till en lugn, trygg och rogivande samtidigt inspirerande atmosfär. För mig viktigt att i min vardag återhämta mig, pusta ut. Även i min normala vardag behöver jag egen tid, för mina tankar, för att höra min egen röst.

Gäller att vara aktsam, att inte leva utifrån andras förväntningar eller önskan, inte glömma sig själv.

I min borg får jag välja; vad välkomnar jag, hur ser min vardag ut och med vad väljer jag att uppfylla den lediga tid som nu plötsligt uppstått. Är det här nåt värt att tillämpa även då allt återgår mot en mer normal vardag igen?

I min borg är jag inte ensam. Här delar jag min vardag med min familj, en familj jag nu ser ur ett nytt perspektiv. Jag ser och hör. Vi möts idag om vi tidigare snarare råkats i en fartfylld och stundvis kaotisk vardag. Att stanna upp så här var inte vårt eget val. Även om vi så ofta önskar att vi kunde styra och ställa samt inneha bestämmanderätten, kontroll över det som sker. Enligt oss det som borde ske.

Ovisshet, att inte veta... hur länge..vad som sker …när? Svårt, kanske det svåraste som finns att förhålla sig till; ovissheten. En ny situation, om än hotfull, även hoppfull på ett hörn. Låter det bekant; då vi fråntas nåt, är det då vi vaknar och inser värdet i vad vi har omkring oss och nära intill.. Ifall att vi ger oss möjligheten att se och höra. Känna värdet.

Vi har alla möjligheten att välja. Hur vi förhåller oss, även om vi inte rår på omständigheterna

I min borg har jag möjligheten att påverka och styra vad som sker. Det som sker utanför, där är det mest hur jag förhåller mig till omständigheterna jag fritt kan styra över.

Nu då jag inte har en viss tid och plats där jag borde befinna mig på, nu har jag möjligheten att välja. Vad är nödvändigt? Vad spelar största rollen i mitt liv, hur jag mår eller hur mycket jag gör? Vad är tillräckligt? Vad är gott nog?

Idag väljer jag att leva enkelt - i det enkla bor det goda.

Marica Ryökäs

Kasvukohtani: Oma, hiljainen aika

Jäsenen blogikirjoitus:

Kasvukohtani: Oma, hiljainen aika

Olen muutamaankin kertaan saanut kuulla ulkopuolisilta, että taidan tuntea itseni ja ajatukseni jopa poikkeuksellisen hyvin. Osaan arvioida ja tunnistaa tunteita ja tuntemuksia tai aavistaa, mitä on tulossa. Vaikka erityisherkkyys taitaa olla yksi avain hyvään itsetuntemukseen, on se samaan aikaan ominaisuus, jolla on taipumus heittää asioita käsiteltäväksi myös silloin, kun siihen vähiten olisi valmis. Vaikka olisi varautunut huomioimaan itsensä ja omat tarpeensa, ei siinä aina osu nappiin.

Omat kehityskohdat ja kasvupaikat pukkaavat nousemaan pintaan aina uudelleen. Siksi niistä on myös helppo ottaa opiksi. Paljastetaanpa oma esimerkkini tosielämästä.

Helteisenä heinäkuuna pidin työstäni viikon lomaa. Olin suunnitellut lomani huolellisesti, säätänyt aikatauluja ja sopinut lyhyempiä ja pidempiä tapaamisia läheisteni kanssa. Viikko tulisi sisältämään muutaman bussimatkan, sohvilla nukuttuja öitä, Natural High Healing –festarit ja vierailun lapsuudenkodissa. Muutamat juhlat ja paljon ihmisiä. Odotin innolla – olihan tämä ensimmäinen palkallinen kesälomani!

Oli kuumaa, mukavaa ja rentoa. Omasta mielestäni kaikki meni nappiin ja lomapäiviltä kertyi monta mukavaa muistoa. Koska tekemistä oli paljon, yritin tietoisesti keskittyä hetkeen. Jaksaisin, kun ottaisin välissä pieniä hengähdyshetkiä ja päästäisin irti epäolennaisista ajatuksista. Ei siis mietteitä töistä, stressaavista asioista eikä tulevaisuudesta.

Lomaviikon sunnuntaina olin väsynyt, mutta onnellinen. Kirjoitin hetket muistettavaksi lyhyeen päivitykseen kauniin festareilta napatun Instagram-kuvan alle.

Sitten se iski: uupumus. Uupumus, joka ei ollut fyysistä väsymystä, vaan henkistä ärtymystä ja kyyneliä, joille ei oikeastaan ollut mitään järjellistä syytä. Miksi itkettää? Tämähän on tajutonta. Oli ollut niin kivaa.

Kyynelien kanssa ei auttanut kuin olla rauhassa ja pysähtyä niiden äärelle. Silloin tuli oivallus: liikaa asioita yhdessä pienessä viikossa. Liikaa ihmeteltävää, liikaa kilometrejä, liikaa ihmisiä. Liikaa täyteen suunniteltuja päiviä.

Se oli tuttu tunne, jonka luulin osaavani välttää. Aloin ajatella yksinolon hetkiäni lomaviikolla. Niitä kyllä oli, mutta olinko oikeasti osannut ottaa rennosti?

Jälkikäteen ajateltuna olisi ollut monta hetkeä, joissa olisin voinut toimia enemmän itsekkäästi ja suorittamatta. Nauttia muiden seurasta, mutta myös omastani. Jättää bussissa epä kiinnostavaksi osoittautuneet kirjat kassin pohjalle ja olla kuuntelematta edessä olevien stressaavia keskusteluja keskittyen hetkeen ja vaikkapa maisemiin. Ottamalla vaikka vielä yhden ihan oman, hiljaisen päivän.

Mitään kokemuksia en kuitenkaan viikostani vaihtaisi pois. Olkoon se kyynelien hinta. Ja tiedättekö mitä? Aina tulee uusia lomia, uusia yrityksiä.

Ehkä ensi kerralla olisin jo oppinut.

-Anna

Suu kiinni?

Jäsenen blogikirjoitus:

Suu kiinni?

Joku tulee ja avaa talosta kaikki kaapit. Jättää ovet auki, ottaa yhden esineen jokaisesta kaapista, laittaa keskelle lattiaa. Koskettelee kaikkea, muttei käsittele mitään.

Tältä keskustelu ei-herkän kanssa saattaa helposti tuntua introvertista erityisherkästä.

Ehkä se on sitä paljon parjattua small talkia?

Ei-herkän mielenlaatu tuntuu etenevän horisontaalisesti, kosketellen kaikkea maan ja taivaan väliltä, maailmaa syleillen. Introverttia erityisherkkää tällaisen ajatuksenjuoksun seuraaminen voi alkaa nopeasti hengästyttää, sillä hänen havaintonsa pyrkivät luonnostaan liikkumaan syvyyssuunnassa: huomaamaan yksityiskohtia, mutta myös hahmottamaan uusia asiayhteyksiä ja suuria kokonaisuuksia. Kun yrittää kiivetä yhtä aikaa molemmilla akseleilla, kompastuu äkkiä omiin jalkoihinsa. Herkän on erikseen varottava, ettei pyri ottamaan liian isoja askelia kerralla.

Luontaista laatuaan ei voi valita: Se on synnynnäinen. Se ei voi olla oikea eikä väärä. Sitä voisi verrata supervoimaan, jota on opittava käyttämään, jottei se muutu rengistä isännäksi. Iso osa tästä oppimisesta on oman luonnon hyväksymistä. Suuri sarka.

Useamman puhujan välisessä keskustelussa introvertin erityisherkän ajatuskulut haarautuvat nopeasti moniin uriin. Sisäänpäin suuntautunut “hepsu” (eli HSP-henkilö, erityisherkkä) jää tyypillisesti miettimään jo sanottua, puntaroimaan sen suhdetta omiin kokemuksiinsa ja siihenastisiin näkemyksiinsä ennen kuin on valmis sanomaan mielipiteensä. Ennen kuin hän ehtii pukea löydöksiään sanoiksi ja lausua niitä vielä ääneen, todennäköistä on, että joku nopeampi on jo ottanut puheenvuoron. Sama toistuu: ajatukset muovaavat kokemusmaailmaan taas uuden uran. Jokaisen puhujan kohdalla joudutaan kauemmas alkuperäisestä, aina uuteen tajunnanvirtaan. On vaikea enää päästä mukaan keskusteluun tässä vaiheessa, jos siihen ei heti saanut jalkaa oven väliin. Myöhemmin on liian myöhään.

Moni erityisherkkä kokee, että ryhmäkeskusteluissa on liikaa ärsykkeitä. Ne liittyvät sekä tilan ominaisuuksiin että ihmisten välisiin suhteisiin, kaikkiin niiden nyansseihin. Harvemmin ryhmätilanteisiin myöskään tullaan täydellisen seesteisyyden vallitessa sisäisessä maailmassa. Jollekulle toiselle leppoisa juttutuokio voi herkälle hyvinkin vastata tien moottoritien ylittämistä juosten. Pahaa jälkeä odotettavissa.

Kiusallisista tilanteista voi päästä vähemmällä jäämällä syrjemmälle. Ulospäin voi näyttää siltä, ettei herkkis osallistu ollenkaan. Sisällä kuitenkin kuohuu joka hetki: pienimmätkin impulssit herättävät assosiaatioita ja rekisteröityvät aivoissa, aktivoivat muistoja, luovat uusia hermoyhteyksiä. Silloinkin, kun siitä ei itse ole tietoinen. Jälkeenpäin väsyttää kummasti.

Sivuun jääminen ei ole pidemmän päälle kovin tyydyttävä tapa olla tekemisissä ympäröivän maailman kanssa. Kanssakäymisen tavoista riippumatta vuorovaikutuksessa voi pärjätä vain, jos muistaa, että mielen ja aistien on myös saatava levätä kylliksi. Tämä pätee varsinkin herkkiin. Mieli kaipaa hiljaisuutta. Fyysinen palautuminen ei välttämättä yksinään riitä. Esimerkiksi vauhdikkaan elokuvan katsominen ei ehkä laske stressitasoja riittävästi. Tarvitaan tarkoituksella valittua ärsykkeetöntä aikaa ja paikkaa (sikäli kuin niitä on olemassa ja saatavilla), jossa voi tietoisesti latautua - kukin oman luontonsa mukaisella tavalla.

Minusta on terapeuttista viettää vähintään yksi päivä viikossa kotona mahdollisimman vähien äänien ympäröimänä. Muuten tunnen oloni koiraksi, joka menee sekaisin ympäristön hajumaailmasta. Tuntuu erikoiselta, että tarvetta hiljaisuuteen pidetään nykyään jollain tapaa poikkeuksellisena. Ei niin kovin kauan sitten on ollut aika, jolloin ei olla eletty yhtenään piippaavien koneiden kalteroimina, ympärivuorokautisessa ärsykesyklissä.

“Me vastaanotamme todellisuutta kaiken aikaa. Me uimme maailmaa ihollamme, silmillämme, korvillamme, sieraimillamme, syöden todellisuutta ravinnoksemme purjehdimme laajaa merta suu auki kuin kaskelotit.”

Näin aistien ja ympäröivän todellisuuden suhdetta kuvaa Risto Ahti.

Äänekkäässä, ulospäinsuuntautuneessa maailmassa helpoimmalla pääsevät ne, jotka jaksavat uida pisimpään ja tehokkaimmin. Suorastaan lepäämättä, sillä ärsykkeiden valtamerestä ei niin vain pääse kuivalle maalle: Kaskelotit eivät voi kokonaan sulkea suutaan, silmiään, korviaan, sieraimiaan. Toisaalta vedenpinnan alla voi odottaa hiljaisuus ja rauha, jos oppii sukeltamaan.

Usein näyttää siltä, että harjaantuneimpien ärsykeuimareiden kohdalla pätee introvertin erityisherkän silmin mahdoton yhtälö: mitä enemmän ärsykkeitä, sitä enemmän merkitystä, ja sitä parempi elämä. Eivätkö he väsy koskaan, ihmettelevät herkemmät; milloin he oikein sulattavat tuon kaiken keräämänsä tiedon?

Aistimusmeren biosfääriin kuuluu kaikenlaisia uimareita, jotka viihtyvät eri syvyyksissä ja nopeuksissa. Kiivastahtinen (tai toisille pitkäveteinen) maailma muuttuu äkkiä kaoottiseksi, jos joutuu jatkuvasti väärille aaltopituuksille; jos oman elinpiirin merkitykset eivät kiinnity henkilökohtaiseen.

Useimmat erityisherkät tarvitsevat aika ajoin hiljaisuutta. Ei sitä, jolla vaietaan kuoliaaksi, vaan sitä, jonka avulla eheydytään. Sitä kultaista laatua.

Emme kuitenkaan ole pelkästään maailmaa vastaanottavia, passiivisia uimareita. Guillaume Apollinaire kuvaa Pariisiin innokkaana saapuvaa runoilija Croniamantalia: “Hänen silmänsä ahmivat kaikkea katsomaansa, ja kun hänen silmäluomensa lähestyivät toisiaan nopeasti kuin leuat, ne ahmaisivat maailmankaikkeuden, joka jatkuvasti uudistui - - -.” “-- ja nyt kun hän käveli kaikessa rauhassa, hän pakeni muistoihinsa ja jatkoi kulkuaan eteenpäin, kun taas kaikki hänen kohtalonsa ja tietoisuutensa voimat olivat työntämässä syrjään aikaa, jotta totuus siitä, mikä on, mikä oli ja mikä tulee olemaan, voisi ilmestyä.”

Ilona Vuori