Luonto ja luontoyhteys

Jäsenen blogikirjoitus 

Karttana meri, turvana metsä, toivona taivas ja voimana kalliot.

Olen kaupungissa kasvanut ja kaupungissa ikäni asunut. Lapsena en erityisemmin välittänyt luonnosta. En oikeastaan edes juuri pitänyt kesästä, koska silloin luonto heräsi ja kaikenmoiset hyönteiset, ötökät, öttiäiset ja niveljalkaiset heräsivät talviuniltaan ja kömpivät esiin piiloistaan minua piinaamaan. Kesämökille menemistä saatoin jopa suorastaan pelätä, jos tiedossa olisi hyttyskesä tai nukkumapaikka, joka ei ollut varmasti bug-free. Oli mahdotonta nukkua samassa tilassa, jossa pörisi jokin pikkuinen elukka. Joten kyllä, mielestäni Dalai Lama on täysin oikeassa siinä, että pienelläkin itikalla voi olla iso vaikutusvalta.

Tänä päivänä ymmärrän öttiäisten merkityksen ekosysteemin kannalta ja osaan niitä sinänsä arvostaa. Luonnolla ylipäätään on minulle nykyisin erityinen merkitys.

Ennen kaikkea luonto on meidän kaikkien syntymäkoti. Paikka, josta kaikki elolliset oliot ovat saaneet alkunsa. Siten se on myös välttämätön elinehto, jota ilman emme selviydy. Luonto ei tarvitse ihmistä selviytyäkseen, mutta ihminen kyllä tarvitsee luontoa. Minulle luonto on myös henkinen latautumispaikka, josta ammentaa voimaa silloin, kun olo on uupunut tai levoton tai mieli kaipaa muuten vain virkistystä. Hakeudun erilaisiin luontopaikkoihin mielialan ja tunnelman mukaan. Joskus suuntaan vetten ja vesistöjen äärelle, kun haluan ajatella rauhassa tai kaipaan inspiraatiota. Joskus metsä on turvallisin lohtu. Joskus katseeni kohoaa ylöspäin kohti taivaita ja joskus tarvitsen kallioiden suomaa lujuutta jalkojeni alle.

Meri

Meri on kaikista luontoympäristöistä ensisijainen voimanlähteeni. Sen äärelle hakeudun silloin, kun olen tärkeiden kysymysten äärellä tai kenties silloin, kun on mietittävä tulevia elämänvalintoja. Meri symboloi seikkailua ja tuntemattoman kutsua. Kauniina kesäpäivänä meri kimaltelee kauniisti, on tyyni ja tasainen eikä näytä lainkaan pelottavalta. Mutta myrskyisällä syyssäällä meri kuohuu ja velloo, tuuli ujeltaa vinkuvalla äänellään, aallot tyrskyävät ja vaahtopäät nousevat korkeina ilmaan. Silloin meri on uhkaava ja tarkoittaa vaaraa. Merellä on siis kahdet kasvot.

Myös ihailemalleni kirjailijalle Tove Janssonille meri oli merkityksellinen. Kirjassa Muumipappa ja meri (2018) Muumipappa tuntee itsensä tarkoituksettomaksi. Pappa haluaa suojella perhettään vaaroilta ja vie siksi perheensä turvaan pienelle majakkasaarelle keskelle avomerta. Kärpäsenlialle, sanoo Pikku Myy. Papan valinta on paradoksaalinen, koska saari on yksinkertainen ja karu eikä millään tavalla vaaraton paikka. En voi olla ajattelematta, että ehkä Muumipapan syvin motiivi onkin vain päästä seikkailun syövereihin, jotta hän voi tuntea olevansa elossa.

Ennen kaikkea, meren tärkein anti on kuitenkin nöyryyden oppiminen. Meri kun on valtavan suuri ja arvaamaton ja ihminen hyvin pieni. Tove Janssonin (Yle Areena, 2018) sanoja lainaten: ”Jos mikään opettaa ihmistä nöyräksi, niin elämä meren ympäröimänä.”

Metsä

Metsään menen silloin, kun kaipaan rauhoittumista, juurtumista maahan ja paluuta konkretiaan. Vankka maaperä ja siitä korkealle kurottuvat puut merkitsevätkin minulle tasaista turvallisuutta ja kouriintuntuvaa tätä hetkeä – tyytymistä siihen, mitä nyt jo on. Maaemon ajatellaan perinteisessä mielessä symboloivan hedelmällisyyttä ja syntymää, mutta itselleni tärkeämpää on nimenomaan maan juurevuus ja tasaisuus. Maa on sitä mitä se on eikä yhtään sen enempää. Mielestäni se on hyvin rauhoittavaa. Ihminen voi myös ottaa puista esimerkkiä. Pysyä vankkana kuin tammi, mutta taipuisana kuin paju. Siinäpä vasta tavoitetta yhdelle ihmiselämälle.

Taivas

Taivas luontopaikkana on vaikeasti tavoitettava, eikä sinne voikaan noin vain kävellä tai kulkea omin voimin. Siellä se silti on. Ehkä taivasta voi myös ajatella ilmana. Taivas on tuolla kaukana ylhäällä, mutta ilma ympäröi meitä joka hetki ihan täällä maankamaralla. Hengitämme ilman sisältämää happea ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen henkäykseen. Siten ilma on meille yhtä tärkeää kuin auringonvalo kasveille. Symbolisessa mielessä ilma ja taivas edustavat henkeä, henkevyyttä ja toivoa. Elokuvissa epätoivoiset ihmiset lankeavat polvilleen ja kohottavat katseensa taivaisiin. Ehkäpä juuri siksi ilmaan ei voikaan konkreettisesti mennä. Ilma on näkymättömän voittoa näkyvästä, materian tuolla puolen.

Kalliot

Viimeisenä kalliot. Karuudestaan ja kovuudestaan huolimatta kallioilla on oma sanansa sanottavana. Kallioilta voi nimittäin oppia lujuutta. Kalliot pysyvät päättäväisesti paikoillaan silloinkin, kun muu maailma myrskyää. Ja jos jokin, niin lujuus, on tärkeää silloin, kun ihmistä koetellaan. Maaret Kallion viisaita sanoja lukeneet/kuunnelleet jo tietävätkin, ettei lempeys yksinään riitä, vaan lempeys ja lujuus tarvitsevat toisiaan kukoistaakseen.


Milja Jokinen


Kuvat:

Meri Dimitris Vetsikas / Pixapay

Metsä Lukasz Szmigiel / Unsplash

Ilma Pexels / Pixapay

Kalliot Dyaa Eldin Moustafa / Unsplash


Lähteet:

Jansson, T. (2018). Muumipappa ja meri (suom. Laila Järvinen). Helsinki: WSOY.

Yle Areena (1.3.2018). Elävä arkisto: Tove ja meri.

Herkkyys ja henkisyys

Jäsenen blogikirjoitus:

Sanovat, että näet näkyjä.
Sanovat, että pelottavaa.
Ihmettelevät, olenko tosissani.
Tai sitten uskovat, ehkä hieman epäillen, mutta suurella kiinnostuksella.
 

Koen olevani henkinen ihminen, voimakkaasti. En usko kummitusjuttuihin, mutta uskon, että jotain sellaista voi nähdä, mitä muut eivät välttämättä näe. Ajattelen, että kun kuolemme, sielu jää elämään. Se minuus, se, joka tekee meistä juuri meitä, tämmöisiä kuin olemme.


Näin nuorena enkelin. Talvisena iltana, kun palailin reissultani kohti keskustaa. Muistan paikan, jossa se tapahtui, vaikka siitä on jo 40 vuotta. Enkeli seisoi kauniina, isoine siipineen siinä alikulkusillan kupeessa, ja katsoi minua. Ja ei, se ei ollut tuulen pyörittämää lunta, ei sumua, ei mikään tai kukaan käsin koskettava; se oli valkoinen enkeli. Ja vaikka olin nuori, 15-vuotias, en pelännyt. Pitääkö enkeleitä pelätä? Ei. Kävelin sen ohitse, alitin sillan ja käännyin kohti keskustaa. En katsonut taakseni, enkä sen jälkeen nähnyt sitä.


Oikeastaan se ei jäänyt isommin mieleeni pyörimään, koin sen luonnollisena. Vuosikymmeniä jälkeenpäin olen miettinyt, pelastiko se minut joltain. Nuoruuteni oli levoton, olin vaikea, haastava ja omaehtoinen nuori, ainakin äidin mielestä. Olin reissuillani "hukassa" päiviä. Huolestutin vanhempani. Mutta jollain tasolla olin jo pienenä päättänyt, että minä pärjään. Ja niin minä olen pärjännyt.


Minua kiinnostaa elämä kuoleman jälkeen. Rakastan unia, joissa kuolleet sukulaiseni, ystäväni tai lemmikkini tulee minua tapaamaan. Minusta niissä unissa on aina paljon rakkautta ja lohtua.


Siksi en hätkähdä sitä, kun kotonamme, täällä, missä asun mieheni kanssa, kulkee välillä joku. En tiedä kuka; se on vain haalean tumma hahmo, joka yleensä kulkee saman reitin, kääntyy eteisessä, ja sitten häviää. Haluan uskoa, että se on isäni, tai mieheni isä. Tai sitten se on tämän talomme entinen asukas. Hahmo ei aiheuta ääntä, sen kulkua ei tunne, mutta sen näkee.


Aika moni on sanonut minulle, että näet harhoja, se on varjo tai joku valon aiheuttama liike. Ne, jotka jollain tapaa uskovat, ovat peloissaan. Minä en pelkää. Minusta on ihana ajatus, että meidän luona käy joku, että hän haluaa tulla juuri meidän luoksemme. Siksi sen täytyy olla joku tuttu, joka tietää, että me olemme täällä.

Mieheni ei ole sitä koskaan nähnyt, mutta hän on kyllä kiinnostunut siitä, kuka täällä käy. Ja se tuntuu hyvältä-hän tuntee minut, ja tietää, että minä näin jotain.
 

Kirjoitan tämän sen takia, että ajattelen kyvyn, tai mikä se sitten onkaan, liittyvän herkkyyteeni. Ja kysyn teiltä muilta, oletteko kokeneet mitään vastaavaa?
Päihteisiin tämä ei liity: tiedän, että joku voi epäillä niiden aiheuttavan moista. En käytä mitään päihteitä, en ole käyttänyt kymmeniin vuosiin.
 

Herkkyydessä on monta puolta. Ja siksi se on suuri voimavara ja rikkaus.




Nimimerkki Elmeri

Norjalaista erityisherkkyyttä – oivalluksia oman itsensä löytämisen polulle

”Olen kiitollinen, että olen erityisherkkä. Se on minun suurin lahjani.”

Prinsessa Märtha Louise

Olen lukenut parhaan erityisherkkyyskirjan. Ehkä parhaan, koska tietysti on turha asettaa vertailuun hyvin erityyppisiä erityisherkkyyttä käsitteleviä kirjoja. Prinsessa Märtha Louisen ja Elisabeth Nordengin kirjan ”Herkäksi syntynyt” lukeminen oli kuitenkin minulle monella tavalla pysähdyttävä ja vaikuttava kokemus. Erityisesti siksi, että se on heidän oma tarinansa. Kirjan tekeekin suomalaiselle lukijalle ainutlaatuiseksi se, että tällaista kirjaa ei meillä vielä ole julkaistu. Siis kirjaa, jossa ytimenä olisi jonkun suomalaisen erityisherkän oma tarina.

Prinsessa Märtha Louisen ja Elisabeth Nordengin kirjassa minua miellyttää ensinnäkin kirjan selkeä rakenne sillä tavalla, että kumpikin kertoo ensisijaisesti omaa tarinaansa. Kirjan alussa he tuovat esille joitakin erityisherkkyyteen liittyviä tutkimustuloksia, mutta muutoin esiin nousee kummankin oma ”kynän jälki” kokemushistoriana, iloina ja suruina ja oman elämän ymmärryksen syvenemisenä. Kirjan lopussa on muutamia oivallisia harjoituksia, jotka auttavat meitä erityisherkkiä jaksamaan ja tunnistamaan omaa sisäistä tilaamme. Oma hyvin koskettava lisä kirjassa on Synnöve Borgen kaunis runo ”Tyttö, jonka päässä oli monet peilit”. Lisäksi minua ilahdutti kirjassa se, että Prinsessa Märtha Louise ja Elisabeth Nordeng käsittelevät lyhyesti myös erityisherkkien miesten elämää ja omanlaisia haasteita.

Kirjoittajien kokemukset erityisherkkinä ovat osin samanlaisia, osin erilaisia. Märtha Louise kuvaa olevansa ulospäinsuuntautunut. Elisabeth taasen on introvertti, vetäytyvä, mutta samalla muutoshakuinen. Kirjan rakenteessa edetään kummankin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista kohden aikuisuutta ja erityisherkkyyden tuomaa ymmärrystä. Pysähdyttävää on se, miten avoimesti ja kaunistelematta he kirjoittavat omista elämänsä haasteista ja jatkuvista itsensä pohdinnoista. Kuten esimerkiksi Elisabethin toteamus kuvauksensa päätteeksi, että on tuntenut itsensä yksinäiseksi lähes koko elämänsä ajan.

Kuvaan seuraavaksi lyhyesti esimerkkinä kirjoittajien lapsuuden kokemuksia. Märtha Louise syntyi prinsessaksi. Lapsena hän tunsi itsensä vapaaksi riistaksi avoimessa suojaamattomassa kuninkaallisuuden elämänympäristössä. Hänellä oli kuin ”huono omatunto -nappi” päällä koko ajan pelätessään tekevänsä väärin. Samalla hän tunnisti muiden tunteita ja paikkoihin liittyviä tuntemuksia. Elisabeth Nordeng kuvaa olleensa lapsena kuin kameleontti, joka vaihtoi väriään ympäristönsä mukaan, kun hän imi muiden tunteita. Hän koki, ettei ollut hyvä missään, oli yksin ja halusi olla yksin. Hän vetäytyi ja oli hiljaa väistääkseen monia, muiden ”lausumattomia elefantti-tunteita”. 

Ihmeellistä, miten oivallisesti nämä kaksi norjalaista kertovat lapsuutensa tunnemuistoista, joista lukeminen aktivoi omia lapsuuteni hiljaisuus- ja vetäytymiskokemuksia. Tämä onkin kirjan erityinen voima. Kaksi vivahteikkaasti kuvattua elämänkulun tarinaa erityisherkkänä olemisesta muodostavat kuin suurentavan peilin omiin muistijälkiini.

Aikuisena heidän molempien kehitysmatkaa erityisherkkinä yhdistää oppi olla oma itsensä, kyky tunnistaa oma laatunsa ja vahvuutensa. Siksi heidän viestinsä onkin: ”me käytämme sanaa erityisherkkyys positiivisessa merkityksessä, jolloin erityisherkkyys on erinomainen persoonallisuuspiirre”. Miten tämän voisikaan sanoa paremmin! Uteliaana odotan Prinsessa Märtha Louisen ja Elisabeth Nordengin Suomeen tuloa ja heidän esitelmätilaisuuksiaan 20.3. Helsingissä ja 21.3. Turussa.

”Me vertaamme itseämme muihin jatkuvasti. Mutta ei ole olemassa ketään samanlaista kuin sinä. Jos yrität kulkea jonkun toisen jalanjäljissä lumessa, huomaat pian, miten vaikeaa se on.”

Elisabeth Nordeng

Hannu Sirkkilä

Henkisyys erityisherkän elämässä

Asiantuntijan blogikirjoitus:

Elaine N. Aron käsittelee kirjassaan ”Erityisherkkä ihminen” (2013) jonkin verran myös henkisyyttä. Aron toteaa, että monet tunne- ja erityisherkät ihmiset pitävät henkisiä ja sielullisia asioita tärkeinä, ja henkinen elämä saattaa olla joillekin jopa heitä vahvimmin määrittävä piirre.

Aronin tutkimuksissa on tullut esille se, että henkisyys tarkoittaa erityisherkille jonkinlaista hiljaista elämänasennetta ja sisäistä rauhaa. Tähän liittyy useasti elämän tarkoituksen pohdinta ja eheyden ja pyhyyden tavoittelu omaan elämään. Jotkut erityisherkät kokevat saavansa tietoa intuitiivisesti. Joillakin on yliluonnollisia kokemuksia kuten selväaistisia näkyjä ja kuulemisia, ihmeiden kokemisia tai enkeleiden ja henkioppaiden läsnäolon tunnistamista.

Suomessa meillä ei ole mitään vastaavaa tutkimusta erityisherkkien henkisyydestä. Henkisyys ja sen monet muodot kuitenkin kiinnostavat suomalaisiakin yhä enemmän riippumatta siitä, ovatko he erityisherkkiä tai eivät. Monet harrastavat joogaa, mindfulness-meditaatiota, käyvät retriiteissä ja henkiseen hyvinvointiin liittyvillä kursseilla. Puhutaan uushenkisyydestä, johon liitetään erilaiset itsensä kehittämisen opit.

Uskontotieteellisessä tutkimuksessa käytetään ilmaisua ”keho- ja mieli -henkisyys”. Sillä tarkoitetaan huomion kiinnittymistä yksilöllisesti fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin, terveelliseen ravintoon ja elämäntapavalintoihin. Uushenkisyys voidaan myös nähdä terapiakulttuurisena ilmiönä, jolloin ajatus henkilökohtaisesta muutoksesta, kasvusta ja kehityksestä sekä omien kokemusten ja tunteiden käsittelystä tulee ihmisille tärkeäksi.

Erityisherkän elämässä tällaiset kehoon ja mieleen liittyvät uushenkisyyden muodot ovat osalle tärkeitä monestakin syystä. Mielen ja kehon tasapaino on meille arkisen elämämme ydinasioita, jotta palaudumme esimerkiksi ylivirittyneisyyden tilasta. Oma hyvinvointimme ja siihen liittyvien tarpeiden tunnistaminen on tässä mielessä keskeinen elämämme teema.

Löydämme omat voimaantumisen keinomme ja esimerkiksi luonto eri vivahteineen on monille erityisherkille levähtämisen paikka ja oman sisäisen tietoisen läsnäolon saavuttamisen helpoimpia paikkoja. Ravinnon suhteen saatamme tehdä hyvin tarkkoja havaintoja, ja tunnistamme muutoksen tarpeita. Lisäksi meille tunnusomaista ovat vahvan sisäisen maailmamme johdosta juuri Aronin mainitsemat elämän syvemmät pohdinnat, arvotietoisuus ja sisäisen eheyden tavoittelu.

Hannu Sirkkilä