Mitä näkyy somessa

Jäsenen blogikirjoitus:

Laitoin ystävälleni Messengerin kautta viestin: ”Mitä sulle kuuluu?”

Emme ole nähneet tai puhuneet yli puoleen vuoteen.

Hän vastasi: ”Ihan kivaa kuuluu. Kaikki on tasapainossa. Mitä sulle kuuluu? Facebookin perusteella sulla näyttäisi kaikki olevan tosi mukavasti.”

Niinpä…

Eihän kukaan laitta someen kuvia pyykkivuorista tai kiukuttelevista lapsista, kuvakaappausta tiliotteesta, jossa on viimeiset neljä euroa tai selfietä hetkestä, kun räplää puhelinta tyhjällä katseella. On niitäkin kapinallisia, jotka ovat postanneet kuvan sotkuisesta lapsiperheen olohuoneesta ja saaneet siitä paljon sympatiaa. Mutta he ovatkin harvinaisia. Suurin osa somepostauksistamme on kauniita hetkiä, iloisia kasvoja tai viisaita ajatuksia.

Tässä kiireisessä maailmassa on välillä ihan kiva, kun joku kanava muistuttaa, mitä on ollut tekeillä tänään vuosi sitten tai mitä olet ajatellut tänään 8 vuotta sitten. Minunkin Facebook-seinäni on sellainen.

Onko sosiaalinen media mahdollisuus luoda positiivinen maailma oman itsen ympärille vai onko se kaksinaamaisuutta? Peittelemmekö todellisuutta? Ja tarvitseeko sen todellisuuden aina olla levällään kaikkien edessä? Mikä on todellisuus tässä fotoshopatussa somemaailmassa?

On sunnuntaiaamu ja olen kahvilassa nuorimman pojan kanssa. Otan meistä kuvan ja laitan Facebookiin. Siitä hetkestä, ilman mitään filttereitä. Juttelemme kaikenlaisista asioista. Olen läsnä ja nautin hetkestä. Hän syö suklaakakkua ja minä juon kahvia. Me olemme iloisia. Tykkäyksiä kuvan alle lisääntyy toiseensa perään.

Tänään minun Facebookini on täynnä ihmisten uudenvuodenlupauksia, parisuhdevitsejä, kasvatusalan artikkeleita ja kuvia iloisista hetkistä. Ihmiset ovat kuvissa kauniita. On etsitty sopiva kuvauskulma, hiukset on laitettu oikein, katse, tausta ja suodatin. On lumisia talvikuvia laskettelurinteestä ja pulkkamäestä sekä etelämatkan rantakuvia, on rusketus, on bikinit, on onnellisuus. On, mitä haluaa jakaa ja näyttää. Ja me muut seuraamme, tykkäämme ja ehkä jopa kommentoimme. Pikkuhiljaa luomme itselle kuvan sen perusteella, mitä näemme. Vaikka koko maailma ei pyöri sosiaalisessa mediassa, some luo kuvia ja antaa meidän uskoa siihen, mitä näemme ruudulla.

Kävelemme kahvilasta juna asemalle ja mä pidän hänen kädestä kiinni. Poika on jo 10v ja mä tiedän että ne on vielä viimeiset hetket, kun me pidetään kädestä kiinni. Tästä ei tarvitsee kuvaa. Tallennan sen hetken mun muistiin.

Illalla kotona katson pyykkivuorta kylpyhuoneen oven vieressä,enkä ota siitä kuvaa, koska se olisi noloa. Kello on 21.05 ja soitan teinikäiselle pojalle, kun hän ei ole vielä tullut kotiin; en postaa sitä someen, koska en halua näyttäytyä huonona vanhempana. Tililläni on 42 euroa, seuraavan kerran rahaa tulee noin kymmenen päivän päästä ja jääkaapissa on ruokaa ehkä kahdelle päivälle. En kirjoita siitä Facebook-seinälleni, koska se kertoisi miten epäonnistunut aikuinen ihminen minä olen. Kun räplään puhelinta tyhjällä katseella, pysähdyn ja otan tämän selfien. Mietin, miten tämä maailma pyörii ja miten se somemaailma elää…

Ystävälleni kirjoitan Messengeriin, että olen kaupungissa helmikuun alussa. Sovimme, että tavataan ja juodaan kahvia, ilman somea.


Cathy

Ystävyys yhdistää...

Jäsenen blogikirjoitus:


Muistatko laulun:


”Minun ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää.
Minun ystäväni on kuin niitynkukka, joka saa minut hymyilemään…”


Kaikki ihmiset eivät tykkää villasukista. Villa voi kutittaa, eikä jokaisen mielestä se ole ollenkaan mukava iholla. Toiset tykkäävät valkoisista puuvillasukista, toiset kirjavista villasukista, joidenkin sukkalaatikko on täynnä mustia pukusukkia ja joillakin sukat ovat aina eri paria, koska se toinen on aina hukassa. Ja sitten on vielä paljasjalkakävelijät ja ne, joitten varpaat palelevat aina, mikä tahansa sukka niitä yrittääkin lämmittää.

Ystävyys on sellainen erikoinen aihe, joka erityisherkän päässä pyörii aika paljon. Päänsääntöisesti sen takia, että aistii muitten olotiloja ja analysoi jatkuvasti. Onko tässä hyvä olla? Mitä hän oikeasti ajatteli, kun sanoi noin? Oliko tuolla katseella joku erityinen tarkoitus? Miksi hän ei soittanut takaisin? Sanoinko liian suoraan? Ymmärsinkö hänen viestinsä oikein? Mistä menee raja tuttavuuden ja ystävyyden välissä? Jne. jne…

Uskallan väittää, että tavalla tai toisella, me kaikki tarvitsemme ystäviä. Joskus se voi olla oma kaveriporukka, jolla nähdään viikonloppuna, jollekin se on lemmikki, paras ystävä voi olla puoliso tai ehkä joku, jonka kanssa tavataan kerran vuodessa. Eri elämän vaiheissakin ystävyyden merkitys muuttuu. Päiväkoti-ikäiselle se on yhdessä leikkimistä, teini-iässä yhteen kuulumista. Parisuhde, työpaikka, muutto, lapset, kaikki nämä joko luovat mahdollisuuksia uusille tuttavuuksille tai varmistavat vanhojen ystävyssuhteiden tarvetta.

Minulle ystävät ovat tärkeitä. Tarvitsen heitä välillä enemmän, välillä vähemmän. Ennen kaikkea tarvitsen sitä, että ystävyys olisi aito. Ystävän ei pitäisi hymyillä, kun oikeasti ärsyttää. Eikä kaunistella totuutta, kun asiat eivät näytä hyvältä. Mutta ystävän pitää olla olemassa ja kohdata toinen aitona.

Itse asiassa ystävyyttä voisi verrata parisuhteeseen, koska siinä toimivat samat säännöt. Ilman rehellisyyttä, empatiaa, luottamusta ja iloa se kuolee. Kuollutta suhdetta ei kannatta tekohengittää. Siinä vaiheessa on hyvä tunnustella itsessä, miltä tilanne tuntuu. Olen itse luopunut ihmissuhteista, jotka ovat kestäneet pitkään ja olleet hyviä. Mutta elämä muuttuu ja ihmiset muuttuvat ja meidän roolimme toistemme elämissä muuttuu. Jos suhteessa ei ole sitä oikeaa tunnetta, sitä ei myöskään pystyy sinne kehittämään. Ihan samalla tavalla ihmiset joko rakastavat tai eivät, pakottamalla rakkautta ei syntny. Ja sitten voi olla ystävyyssuhteita, jotka vain tupsahtavat elämäämme yhtäkkiä. Joskus vain tavataan ihmisiä ja se tuntuu heti oikealta. Se tunne, kun voi yhdessä nauraa ja olla vain, kun tiedät että toinen ymmärtää ja nauttii seurastasi. Se luottamus. Rehellisyys. Läsnäolo.

Sain vuosia sitten syntymäpäiväkortin, jossa luki ”ystävyys yhdistää”. Olen pitänyt sen tallessa ja aina kun katson sitä, tule lämmin olo. On sanottu, että meidän pitäisi ympyröidä itsemme ”meidän” ihmisillä. Niillä, jotka ovat siinä koska haluavat olla. Koska se yhdistää meitä.

Niinpä voin todeta, että ei ole oikeastaan mitään väliä, minkälaisista sukista kukin tykkää. Tärkeintä on että jokaiselle sukalle löytyy pari 😉


Cathy