Jäsenen
blogikirjoitus:
Suu kiinni?
Joku tulee ja avaa talosta kaikki kaapit. Jättää ovet auki, ottaa yhden
esineen jokaisesta kaapista, laittaa keskelle lattiaa. Koskettelee kaikkea,
muttei käsittele mitään.
Tältä keskustelu
ei-herkän kanssa saattaa helposti tuntua introvertista erityisherkästä.
Ehkä se on sitä paljon
parjattua small talkia?
Ei-herkän mielenlaatu
tuntuu etenevän horisontaalisesti, kosketellen kaikkea maan ja taivaan väliltä,
maailmaa syleillen. Introverttia erityisherkkää tällaisen ajatuksenjuoksun
seuraaminen voi alkaa nopeasti hengästyttää, sillä hänen havaintonsa pyrkivät
luonnostaan liikkumaan syvyyssuunnassa: huomaamaan yksityiskohtia, mutta myös
hahmottamaan uusia asiayhteyksiä ja suuria kokonaisuuksia. Kun yrittää kiivetä
yhtä aikaa molemmilla akseleilla, kompastuu äkkiä omiin jalkoihinsa. Herkän on
erikseen varottava, ettei pyri ottamaan liian isoja askelia kerralla.
Luontaista laatuaan ei
voi valita: Se on synnynnäinen. Se ei voi olla oikea eikä väärä. Sitä voisi
verrata supervoimaan, jota on opittava käyttämään, jottei se muutu rengistä
isännäksi. Iso osa tästä oppimisesta on oman luonnon hyväksymistä. Suuri sarka.
Useamman puhujan
välisessä keskustelussa introvertin erityisherkän ajatuskulut haarautuvat
nopeasti moniin uriin. Sisäänpäin suuntautunut “hepsu” (eli HSP-henkilö,
erityisherkkä) jää tyypillisesti miettimään jo sanottua, puntaroimaan sen
suhdetta omiin kokemuksiinsa ja siihenastisiin näkemyksiinsä ennen kuin on
valmis sanomaan mielipiteensä. Ennen kuin hän ehtii pukea löydöksiään sanoiksi
ja lausua niitä vielä ääneen, todennäköistä on, että joku nopeampi on jo
ottanut puheenvuoron. Sama toistuu: ajatukset muovaavat kokemusmaailmaan taas
uuden uran. Jokaisen puhujan kohdalla joudutaan kauemmas alkuperäisestä, aina
uuteen tajunnanvirtaan. On vaikea enää päästä mukaan keskusteluun tässä
vaiheessa, jos siihen ei heti saanut jalkaa oven väliin. Myöhemmin on liian
myöhään.
Moni erityisherkkä
kokee, että ryhmäkeskusteluissa on liikaa ärsykkeitä. Ne liittyvät sekä tilan
ominaisuuksiin että ihmisten välisiin suhteisiin, kaikkiin niiden nyansseihin.
Harvemmin ryhmätilanteisiin myöskään tullaan täydellisen seesteisyyden
vallitessa sisäisessä maailmassa. Jollekulle toiselle leppoisa juttutuokio voi
herkälle hyvinkin vastata tien moottoritien ylittämistä juosten. Pahaa jälkeä
odotettavissa.
Kiusallisista
tilanteista voi päästä vähemmällä jäämällä syrjemmälle. Ulospäin voi näyttää
siltä, ettei herkkis osallistu ollenkaan. Sisällä kuitenkin kuohuu joka hetki:
pienimmätkin impulssit herättävät assosiaatioita ja rekisteröityvät aivoissa,
aktivoivat muistoja, luovat uusia hermoyhteyksiä. Silloinkin, kun siitä ei itse
ole tietoinen. Jälkeenpäin väsyttää kummasti.
Sivuun jääminen ei ole pidemmän
päälle kovin tyydyttävä tapa olla tekemisissä ympäröivän maailman kanssa.
Kanssakäymisen tavoista riippumatta vuorovaikutuksessa voi pärjätä vain, jos
muistaa, että mielen ja aistien on myös saatava levätä kylliksi. Tämä pätee
varsinkin herkkiin. Mieli kaipaa hiljaisuutta. Fyysinen palautuminen ei
välttämättä yksinään riitä. Esimerkiksi vauhdikkaan elokuvan katsominen ei ehkä
laske stressitasoja riittävästi. Tarvitaan tarkoituksella valittua
ärsykkeetöntä aikaa ja paikkaa (sikäli kuin niitä on olemassa ja saatavilla),
jossa voi tietoisesti latautua - kukin oman luontonsa mukaisella tavalla.
Minusta on
terapeuttista viettää vähintään yksi päivä viikossa kotona mahdollisimman
vähien äänien ympäröimänä. Muuten tunnen oloni koiraksi, joka menee sekaisin
ympäristön hajumaailmasta. Tuntuu erikoiselta, että tarvetta hiljaisuuteen
pidetään nykyään jollain tapaa poikkeuksellisena. Ei niin kovin kauan sitten on
ollut aika, jolloin ei olla eletty yhtenään piippaavien koneiden kalteroimina,
ympärivuorokautisessa ärsykesyklissä.
“Me vastaanotamme
todellisuutta kaiken aikaa. Me uimme maailmaa ihollamme, silmillämme,
korvillamme, sieraimillamme, syöden todellisuutta ravinnoksemme purjehdimme
laajaa merta suu auki kuin kaskelotit.”
Näin aistien ja
ympäröivän todellisuuden suhdetta kuvaa Risto Ahti.
Äänekkäässä,
ulospäinsuuntautuneessa maailmassa helpoimmalla pääsevät ne, jotka jaksavat
uida pisimpään ja tehokkaimmin. Suorastaan lepäämättä, sillä ärsykkeiden
valtamerestä ei niin vain pääse kuivalle maalle: Kaskelotit eivät voi kokonaan
sulkea suutaan, silmiään, korviaan, sieraimiaan. Toisaalta vedenpinnan alla voi
odottaa hiljaisuus ja rauha, jos oppii sukeltamaan.
Usein näyttää siltä,
että harjaantuneimpien ärsykeuimareiden kohdalla pätee introvertin
erityisherkän silmin mahdoton yhtälö: mitä enemmän ärsykkeitä, sitä enemmän
merkitystä, ja sitä parempi elämä. Eivätkö he väsy koskaan, ihmettelevät
herkemmät; milloin he oikein sulattavat tuon kaiken keräämänsä tiedon?
Aistimusmeren
biosfääriin kuuluu kaikenlaisia uimareita, jotka viihtyvät eri syvyyksissä ja
nopeuksissa. Kiivastahtinen (tai toisille pitkäveteinen) maailma muuttuu äkkiä
kaoottiseksi, jos joutuu jatkuvasti väärille aaltopituuksille; jos oman
elinpiirin merkitykset eivät kiinnity henkilökohtaiseen.
Useimmat erityisherkät
tarvitsevat aika ajoin hiljaisuutta. Ei sitä, jolla vaietaan kuoliaaksi, vaan
sitä, jonka avulla eheydytään. Sitä kultaista laatua.
Emme kuitenkaan ole
pelkästään maailmaa vastaanottavia, passiivisia uimareita. Guillaume
Apollinaire kuvaa Pariisiin innokkaana saapuvaa runoilija Croniamantalia:
“Hänen silmänsä ahmivat kaikkea katsomaansa, ja kun hänen silmäluomensa
lähestyivät toisiaan nopeasti kuin leuat, ne ahmaisivat
maailmankaikkeuden, joka jatkuvasti uudistui - - -.” “-- ja nyt kun hän
käveli kaikessa rauhassa, hän pakeni muistoihinsa ja jatkoi kulkuaan eteenpäin,
kun taas kaikki hänen kohtalonsa ja tietoisuutensa voimat olivat työntämässä
syrjään aikaa, jotta totuus siitä, mikä on, mikä oli ja mikä tulee olemaan,
voisi ilmestyä.”