Kohtaaminen

Tunteet vie voimia. -Kun tunnen liian paljon, liian usein ja kun tunne jää päälle. Sellainen 'huonompi' tunne, se jää pilveksi päälleni. Pimentää siinä maisemaa, tihkuu vähän itkuksikin ja painaa sydäntä. Eikä lähde millään pois.

-Älä tule paha tunne.. Mutta tuleehan ne aina, tunteet. Ihan kysymättä. Jokin nostaa ne esille ja siinä ollaan. 

Tunne nousee esiin. Piilossako se sitten on ollut tähän saakka? -No mielellään sitä on pitänyt piilossaan, poissa silmistä ja mielestä. Kun ei siitä tykkää.

 Piilossaan tunne silti vaikuttaa. Sillä on suurikin vaikutusvalta. Ei piilotus poista tunnetta, ei sinnepäinkään. Se saattaa vain oikein pulskistua piilossaan. 

 Sitä pulskistunutta, ihan jo vallanhimoista tunnetta ei noin vaan enää suitsita. 'Hei mä haluun näkyä!' huutaa tunne...

- Ai jaha.. -No istutaanpa sitten alas. Ole sitten siinä. Kuka olet tällä kertaa, mistä sinä tulit ja miksi et jätä minua rauhaan? Alan puhua tunteen kanssa oikein sovittelevasti.

 Olen häpeä, vastaa tunne. - Aha. Ja veikkaan jo, että tulet arvottomuuden ja riittämättömyyden kokemuksestani.
..'Sieltäpä juuri. Ethän sinä koskaan riittänyt. Sinä tomppeli! Et osannut, et ollut tarpeeksi sitä mitä piti.. Kaikkihan niin sanoivatkin'.. 'Etkä muuten ole vieläkään', jatkaa tunne.

 Hmm.. Alankin kirjoittaa, mitä tunne kertoilee, totta kyllä, pakko myöntää mutta hei äläpä sano tomppeliksi.. -ja sano mitä sanot, minä kirjoitan.. näetkös. Kir- joi- tan.

Kirjoittaessani tunne alkaa kutistua ja kadottaa ääriviivojaan, tihkua pieniksi pisaroiksi ja lopulta se haihtuu pois💨

..Katson miten aurinko on luonut kuvioita seinille ja ihmettelen niitä. Ulkona on kaunista ja päivää vielä paljon jäljellä.

Merja Korpisaari

 

 

Yksinäisyys

Jäsenen blogikirjoitus:

Pakkaslumi narskuu jalkojen alla. Askel askeleelta violetiksi värjäytynyt taivaanranta jää taakse, kaukalon laitaan iskeytyvän jääkiekon ääni vaimenee ja pään yllä avautuu syvä tummuus, jota täplittävät siellä täällä tuikkivat tähdet. Avara taivas pysähdyttää hetkeksi kulkijan: on niin kaunista, että kurkkua kuristaa. Lenkkipolkua on toivottu valaistavaksi, mutta nyt on hyvä näin. Pimeys peittää alleen kaiken sen, mitä ei nyt jaksaisi nähdä eikä ajatella. Ääriviivat sumentuvat, myös omat. Yksinäisyys on kaivertanut epämääräiseen muotoon onkaloita, niin hirvittävän syviä, että on vaikeaa edes kuvitella, minne asti ne ulottuvat. Jos tämän yrittäisi kynällä hahmotella paperille, näyttäisikö se edes ihmiseltä?

Leveämmältä väylältä erkaantuu pienempi polku, viettää alas järvenrantaan. Askel haparoi, vaikka silmä tottuu hämärään vähän kerrallaan. Viima puree posket punaisiksi, sormet kipristelevät lapasten sisällä jo melkein tunnottomina. On pakko puhaltaa niihin lämmintä ilmaa, hieroa toisiaan vasten. Aukea merenranta, tuuli ja kipakka pakkanen – eikä ristinsielua missään. Kauempana katulamppujen alla kävelee hahmo rivakoin askelein, kiristää vielä tahtiaan ja kiskoo pipoa syvemmälle päähänsä. Aamu toisi tullessaan taas sinnikkäät pilkkijät, lenkkeilijät koirineen ja luonnonjäistä innostuneet retkiluistelijat. Mutta nyt – nyt kaikkialla vallitsee rauha. Pimeys ja viiltävä kylmyys syleilevät kulkijaa.

Rantakaislikossa askel horjuu, lumihanki upottaa enemmän kuin olisi odottanut. Pimeydessä on pakko hakea kiintopistettä sieltä missä valoa on, tavoitella vastarannalle piirtyviä kerrostaloja ikkunasta loistavine valoineen. Katse etsii turvaa sieltä mistä fyysinen keho niin usein pakenee, sieltä neljän seinän sisältä turruttavasta, rutiinien täyttämästä olemisesta, jossa päivät valuvat silmien ohitse kuin huomaamatta. Ajatus lämpimästä teestä ja puhtaista lakanoista saa mielen läikähtämään tyytyväisenä, kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin. Pitää ajatella, että kaikki on hyvin. Sängyn vierellä pino kirjoja, siellä lämpimien lakanoiden välissä mieli matkaa kaukaisiin maihin tai menneisyyteen, uppoutuu satujen maailmoihin tai lumoutuu kuvista, joita ei koskaan väsy katselemaan. Tuo lettipäinen tyttö mustavalkoisessa valokuvassa katsoo kameraan vakavasti, pitää kädestä kiinni pientä veljeään. Pieni merimiespukuinen pellavapää ja sisaren lämmin ote, toivottavasti se kantoi läpi elämän, tavalla tai toisella.

Tuo kerrostalorivistö valaistuine ikkunoineen on täyttynyt elämistä, jotka eivät koskaan kohtaa. Yläkerran oven loksahdus aina kello 6.50 arkiaamuina, uusi loksahdus tasan viideltä iltapäivällä. Siististi pukeutunut mies ei koskaan tervehdi, kavahtaa katsekontakteja. Mihin hän menee, mistä tulee? Kuka hän oikein on? Seinänaapurissa itketään, ja sitten itketään yhä useammin. ”Huora!” kajahtaa rappukäytävässä eräänä iltana, ja ovi paiskautuu kiinni voimalla, joka saa tuuletusparvekkeen ikkunan helähtämään. Mutta äänet vaimenevat, eräänä päivänä vaikenevat kokonaan. Ovikyltin toinen nimi katoaa kuin varkain. Perjantai saapuu portaita ylös helisevinä viinipulloina ja hyväntuulisina naurahduksina. Alakerran viikonloput ovat yhtä kuplivaa juhlaa. Aina on aihetta ilonpitoon, kippis, nostetaan malja taas kerran! Kellon kavutessa pikkutunneille äänet kovenevat ja nauru yltyy hervottomaksi hirnunnaksi. Silmien eteen piirtyy kuva kasvoista, jossa alkoholin puna sekoittuu poskille valuvaan maskaraan. Suu vääntyy irvokkaaseen hymyyn, nauru kääntyy lohduttomaksi itkuksi.

Rannassa on kylmä, mutta silmät tuijottavat kaukaisia taloja kuin Edward Hopperin maalausta, jossa kelmeänkylmä sähkövalo paljastaa ihmisen yksinäisimmillään. Lämmin käsi tarttuu käteen, upottaa sormet sormien lomaan. Kosketus tuntuu lämpimänä väreilynä selässä, joka piirtyy kauniille kaarelle, ulottuu aina niskaan asti hellänä henkäisynä. Onkalot täyttävät lämmöllä, muovaavat kehon eheäksi. Jos ei olisi niin pimeää, voisi melkein nähdä, miten kaunis kulkija juuri sillä hetkellä on.

Rasahdus. Kahahdus. Ryteiköstä juoksee eläin. Mikä se on, valtavan iso koira? Sydän hakkaa kurkussa, jalat ovat valmiina pinkomaan pakoon. Hengitys tasaantuu vähitellen, ja ihmistä pelästynyt peurakin on jo sännännyt kauemmas jäälle, kadonnut lopulta kokonaan pimeyteen. On aika lähteä takaisin kotiin. Tuuli tuntuu entisestään yltyneen ja pakkanen viiltää yhä kovemmin. Kylmyyden kangistamat raajat nousevat hitaasti sinne mistä ne ovat tulleetkin, kun muodoton hahmo etääntyy kohti vaaleanviolettia taivasta ja keltaisia sähkövaloja. 

 

Teksti ja kuva: Asta Sutinen

 

Tämä blogipostaus on julkaistu aiemmin blogissa: Mustan maatuskan värikkäässä huoneessa

 

Déjà-vu

 

 

 

 

 

 Jäsenen blogikirjoitus:

 

Seison kylmäkaapin vieressä, kassajonossa. Kassalla nainen, jonka juuret jossain päin Aasiaa.
Olen kokenut tämän ennenkin. Vahvasti.
 

Aika pysähtyy siihen kassajonoon, kylmäkaapille, sen hurinaan, ja limutölkkeihin, joita ei marketeista löydy. Haluan sulkea silmäni ja tuntea tätä tunnetta pitkään.
Siitä on jo vuosia, kun viimeksi sain seisoa kassajonossa, jossain päin Aasiaa, ja kuulla kylmäkaapin hurinaa. Sain valita sieltä juotavaa: litsi-hedelmän makuista limua. Puhua vieraalla kielellä hymyilevälle kassatytölle. Maksaa kolikoilla, joiden arvoa euroissa en osaa edes laskea.
 

Ulkona paistaa aurinko, mutta tuulessa on vielä viileä sävy. Kevätaurinko. Ihmiset kulkevat pipot päässä ja hanskat käsissään.
Herätys tähän hetkeen.
Déjà-vu. Kiitos matkasta. Pikamatkasta silloin, kun mihinkään kauemmas ei mennä.

Arvaa, tuliko ikävä, matkakuume.
Mutta tuo tunne, kiitos siitä.
Iloon ei tarvita paljoa: kylmäkaapin hurinaa.


Nimimerkki Elmeri

 

Herkästi rohkeana uuteen

 

 Jäsenen blogikirjoitus:

Älä anna eilisen viedä liikaa tilaa tältä päivältä.

Tällaisen lauseen bongasin tänään jostakin. Se oli lappusella, joita minulla on lukuisia, kerättynä niin itseäni kuin ryhmiäni ja muita tarpeita varten. Olen varsinainen lappuliisa, lappua kun riittää joka asiaan. On näitä mietelmälappuja, on myös ajatuslappuja, muista-lappusia, muistoja, kauppalappujakin... 

Mutta se lapuista. Tarkoitus oli kirjoittaa ajatuksia siitä, miten eilinen vie tilaa, joka päivä, se on oikea aikavaras. Ja nimenomaan, se joskus vie juuri aikaa, ja se juurikin varastaa sitä aikaa. Aikaa ei ole kellään liikaa, ja toiseksi en halua että aikaa menee liikaa menneen pohtimiseen.

Haluanhan olla ratkaisukeskeinen. Olen sitä opetellut ihan kursseilla ja olen siihen saanut ohjata muitakin. Ratkaisut tämän hetken ongelmiin, niitä löytyy omista osaamisista, niitä löytyy unelmista ja arvoista ja niitä löytyy kun tiukasti suuntaa kohti tavoitteitaan.

Löytyykö aina? Taakse voisi kurkata vähän kumminkin, ja pitäisi? - Pitäisi kyllä kurkata. Vahvuutemme ovat rakentuneet eilispäivänä, arvomme niin ikään, kuten unelmammekin. Siellä ovat rakentuneet myös uskomuksemme itsestämme, ja siellä ovat -ehkä- jääneet märkimään haavamme.

Jos näitä ei katsota, niin miten voi jatkaa eteenpäin. Vaikea ajatellakaan.



Mennyt ei aina päästä irti 

Kun unet toistuvat, kun mieli kääntyy muistoihin yhä uudelleen, kouluaikaan, varhaisiin ihmissuhteisiin ja tapahtumiin, tai vaikka viime vuosikymmenellä tapahtuneisiin, tuntuu että niitä muistoja pitää ottaa käsittelyyn paremminkin kuin lakaista maton alle. Yksi tapa ottaa käsittelyyn on niistä kirjoittaminen, kirjoittaa muistonsa auki. Sen tehtyä.. voi muisto jäädä taakse..

Sitten se jo heiluttaakin iloisesti kättään ja toivottaa hyvää matkaa eteenpäin. Vai?



Tunteet

Mikä tahansa asia, mikä mietityttää, on tärkeä. Kaikki kun meissä haluaa tulla kuulluksi ja kohdatuksi. Ja vapautetuksi…ihan niin, ja joskus, se käy helpostikin.

Tunteiden pitää nousta, muuten ei muutosta tapahdu. Tunteet ovat osa meitä. Ja onhan tunteet kipeitäkin, kipu voi raastaa niin että tuntuu ettei koskaan enää siitä pääse vaan se jää olemaan- Kuitenkin siitä voi päästä irti, yhä uudelleen kohtaamalla, puhumallakin, ja tilalle tulee uusi tunne, ajan mittaan. Se voi olla kuin ihme.



Anna olla

Älä anna menneen, eilisenkään, viedä liikaa tilaa tältä päivältä, tältä hetkeltä. Tämän päivän seikkailut kun odottavat, vaan eivät loputtomiin. Hoputtavat, että lähdetään jo, ala tulla sieltä, pian pian.

Eilinen voi viedä tilaa -- mutta eilinen, voi todellakin antaa tilaa, kun sitä huomioi. Ja monia asioita ei muutenkaan tarvitse aloittaa alusta, vaan jatkaa jostakin, mihin jäi.

On meillä niitäkin muistoja, joita vaalimme, joku ja joitain, jouluisin, tiettyinä päivinä, joitain joka päiväkin. Ne ovat osa omaa rakasta elämäämme, jotkut niistä kaipuun ja surunkin täyttämiä.

Kiitollisuudentäyteisyys on sitä parhainta mitä nuo muistot voivat tuoda elämään sitten kuitenkin. Jokainen joka tuntee kiitollisuutta, kun saa myös ripauksen onnea kaupanpäälle.



Muistoista rikas 

Niin paljon elämässä ehtii tapahtua. Millainen olikaan viime vuosikin, sen muistamme kaikki jollain lailla, loppuelämämme ajan. Mitä ajatteletkin viime vuodesta omalla kohdallasi, siitä voit löytää kiitos- ja ilonaiheita. Ehkä vuosi toi oppimiskokemuksia, joita voit hyödyntää ja käyttää muidenkin auttamiseen. Hetki viime vuodelle, vaikkapa kalenteria selaten, otettuja kuvia katsellen, pakaten vuosi aiempien jatkumoon, on hyvä ottaa.

Laitan tuon mietelmälapun nyt omaan mappiinsa, muiden sekaan. Siellä ne kaikki pysyvät. Ne jotka tuovat monet muistot monesta; monet arkiset asialistat, muistiin merkinnät, merkittävät maininnat ja mukavat mietelmät. --Nostan katseen tulevaan, se myös vaatii rohkeutta.

Eteenpäin, huomiseen, askel kerrallaan, aina herkästi rohkeana!

Hyvää vuotta 2021!

Merja Korpisaari

Remontin jäljiltä

Jäsenen blogikirjoitus:

Tänä kesänä tuli kotona hiukan remontoitua. Tavaroiden siirtelyn yhteydessä löysin jo unholaan joutuneita esineitä ja papereita. Niiden joukosta poimin kuin aarteena ainakin pari asiaa: Kirjoitelma 2000-luvun alkupuolelta otsikolla Särkynyt ruukku sekä tammikuussa 2007 piirtämäni akvarelli nimeltä Herkkyys. Kumpikin tuli tähän päivään muistuttamaan menneestä ja etenkin siitä, että olen ollut jo tuolloin 10-15 vuotta sitten jollain lailla herkkyystiedon lähellä, mutta en vielä perillä kuten nyt koen olevani.

Särkyneestä ruukusta vesiruukuksi

Papereista löytyi myös aineistoa valmistautumiseen erään marraskuussa 2007 pidetyn Enneagrammi-illan 2-tyylin paneeliin. Siinä olin kertonut itsestäni mm. vertauskuvan avulla ”olen kuin särkynyt ruukku”: 

Istun terassilla ja katson paikattuja kukkaruukkuja ympärilläni. Katse siirtyy pieneen, paikattuun pihatonttuun ja mieleen tulee monen monta muutakin uudelleen kasaamaani vaasia ja koriste-esinettä.

Elämässäni on yksi teema.

Särkyä ja paikkaantua, särkyä ja …?

Muistan miten useasti olen tuntenut suorastaan suurta nautintoa liimatessani paloja yhteen...

Kyllä paikattukin kelpaa.

Joskus pitää vain pahasti säröittynyt esineen kulma laittaa seinää vasten, etteivät muut näe!

Paikattukin palvelee, tosin välillä tirisee tai vuotaa väleistä. 

Kolhut, haavat ovat elämää, eheys ohimenevää, ”ei elämästä selviä hengissä”. Voisi myös sanoa ”ei elämästä selviä säröittä eikä kolhuitta”.

Entä mitä on herkkyys rikkoutumiseen?

Voisiko se olla enneagrammin 2-tyylin ”oma juttu”. Miksei voisi? Tiedän, että se on oma juttu minulle, toiselle kakkoselle voi olla toki muuta.

Miten ilmenee? Esimerkiksi ilmaisuissa ”yliherkkä tunneterroristi” (sietääkin mennä rikki) - ”ui syvissä vesissä” - ”ei sitä ymmärrä” - ”hankala tyyppi”...

Perusstrategia toimii vaikeasti, etenkin työelämässä, vaatien jatkuvaa itsehallintaa, joka itseltäni ei tahdo onnistua. Huomioin ja tuon esille sellaisia asioita, joista monet eivät ”korvaansa lotkauttaisi”, saatikka edes huomaisi.

Paneelin muita kysymyksiä tai väittämiä olivat enneagrammi 2-tyylin

• Perusolettamus: Kadotetussa perustotuudessa ”kaikkien tarpeet tulevat tasavertaisesti ja vapaasti täytetyksi”. Minulta 2-tyypin Auttajalta vaatii päivittäisiä harjoitteita eli tietoistai pysähtymistä miettimään, miten paljon huomiostani on suuntutunut toisten tarpeisiin ja tunteisiin; on kysyttävä itseltäni päivittäin ”mitä minä tarvitsen itseltäni ja muilta”. Näin asetan tietoisesti omat haluni ja tarpeeni näkyville. Perusoletukseen kuuluu myös se, mihin huomio suuntautuu - siellä on energia. 2-tyylillä toisten (tunne)tarpeiden tunnistamisessa ja miellyttämisessä – taustalla on (perustotuuden) korvaava uskomus ”saadakseen on pakko antaa, ja rakkautta sekä hyväksyntää saa, kun on hyödyllinen muille”.

• Ihmissuhteet: Uskomuksesta seuraa kasvua jarruttava syyllisyyden tunne: merkki siitä, että en ole kiinnittänyt riittävää huomiota omiin haluihini ja tarpeisiini. Kasvuani jarruttaa myös 2-tyylin kuolemansynti ylpeys, joka estää myöntämästä omia tarpeita. Entä suhteeni stressiin ja vihaan? Miten voin pitää huolta tarpeistani ja itsestäni sekä olemaan oma itseni, kun ihmissuhteet, etenkin haastavat, ovat minulle kovin tärkeitä mutta energiaa vieviä? Vihanilmaukseni ovatkin sitten äkillisiä tunnepurkauksia syyttelyn ja/tai itkemisen muodossa. Miten toiset voivat tukea kasvuani esim. uudenlaisen vertauskuvan muodossa? Se voisi kuulua näin ”olen kuin savinen vesiruukku, joka antaa virkistävää, raikasta vettä tarvitsevalle”.

• Alatyypit: Niitä on ennegrammiteoriassa kolmenlaisia eli yksilö, kaksilo ja monilo. Yksilöllä on tärkeä suhde itseen, kaksilolla toiseen ja monilolla toisiin tai ryhmiin. Tunnistan itseni moniloksi ja vähintäin kaksiloksi, kun on yhteydenkaipuu eli tarve esimerkiksi jakaa ja jäsentää ajatuksia, kokemuksia ja tuntemuksia toisten kanssa. Myöhemmällä iällä olen harjoitellut havainnoimaan tietoisemmin myös tuota yksilöä eli suhdetta itseen, sillä juuri se saa minut palvelemaan hyvinvointiani, siten myös herkkyyttäni ja sieluani (huom! ei egoa).

Paneelissa puhuttiin lopuksi myös rajojen vetämisen tärkeydestä sekä kasvun jatkuvuudesta (vrt. 2-tyylin siivet).

Herkkyystaulu 

Tänään yli 10 vuotta myöhemmin on ilo raamittaa ja nostaa seinälle näkyviin tekemäni kuvaus herkkyydestä. Varsinkin kun huone on juuri remontoitu. On kuin kaikin puolin olisi alkanut uusi, valoisampi (keltainen) aika elämässäni. 

Aikanaan herkkyys (tuolloin vielä varmaan jollain lailla ajatus viasta eli yliherkkyydestä) kuten monet muut mieltä arjessa askartaneet asiat tulivat vahvasti esiin akvarellikurssilla, kun tehtiin erilaisista aiheista piirroksia. Usein ohjaava opettaja minun laillani kommentoi  että aijaa, sinulle/minulle kuuluu tänään tällaista.

Tuon herkkyyspiirroksen olin vuosien saatossa kokonaan unohtanut enkä siksi saa nyt kiinni silloisesta ideasta, miksi noin puolet taulusta on hämyistä ja puolet heijastaa tarkemmin samat kuviot. Voin vain arvella tässä hetkessä elämää, että herkkyys piirroksessa on sekä tuo hämyisyys että tarkkuus eli prosessoin asioita eri puolilta (vähintään kahdelta) ja siksi niiden käsittelyyn menee joskus todella paljon aikaa ja energiaa. Välissä on kaksi viivaa jotka eivät ole samassa tasossa ja rako välissä, joka kuvaa mielestäni sitä, että nuo eri puolet ovat koko ajan läsnä toisilleen ja liikkeessä. Piirros on yleisilmeeltään aivan kuin rantamaisema ja sen heijastuskuva veden päällä erotuksena vain, että taulussani nuo kaksi eivät todellakaan ole identtiset, vaan lähemmin katsottuna poikkeavat eri kohdissa toisistaan. Voipi toki olla syynä sekin, että piirtäjänä en ole malttanut olla tarkkana heijasteiden kanssa. Toisaalta nuo kaksi aluetta voivat olla järki ja tunne, joiden kamppailua siitä, kumpi tärkeämpi olen pohtinut koko elämäni. Olen kokenut että ympäristö arvostaa enemmän järkeä/ajatusta kuin tunteita ja itse kuljen maailmassa tunne edellä. Ja siitäkös usein soppa syntyy...

Katso myös pari aiempaa blogikirjoitustani, joissa olen kuvannut herkkisoivalluksiani itsestä ja ihmissuhteista elämäni varrelta.

Merja Leppänen