Kolmas työura oppilaitoksessa ja sen jälkeen kohti omannäköistä elämää, jossa läsnä valo, vapaus ja vimmaisuus

Jäsenen blogikirjoitus:

Onni potkaisi parin kuukauden työttömyysjakson jälkeen (ikää oli jo kertynyt siinä vaiheessa 56 vuotta), kun pääsin erääseen ammatilliseen oppilaitokseen ensin äitiyslomasijaiseksi ja sitten määräaikaiseksi, myöhemmin jopa vakinaiseksi työntekijäksi. Oppilaitoselämää kertyi yhteensä kahdeksan vuotta ja olen siitä ajanjaksosta ikionnellinen. Pääsin pitkäaikaiseen tavoitteeseeni, opettajaksi ammatilliseen oppilaitokseen. Silta ajalta olen säästänyt muiston erään noin puolen vuoden valmennusprosessin lopusta vuodelta 2012, jossa minulle muiden antama palaute ”selkäpaperille” kuului näin; syvällinen, ajatteleva, symppis, rauhallinen, olet todella älykäs ja tuot aina mielenkiintoisia pointteja, mukava tapaus, analysoiva, idearikas, oikeudenmukainen, ammattitaitoisen pirteä, oli hauska tutustua, mukava, ihastuttava ihminen. Edellinen on hämmentävää luettavaa, kun itse muistan ja muistelen enemmänkin, miten olisin parempi ja pystyvämpi ihminen mm. ihmissuhteissani ja kaikessa mitä teen ja miten olen sekä miten elän elämääni. Ympäristöstä saamani palaute on aika usein elämäni varrella ollut vähintäänkin harmaan sävyistä, jopa ”murhaavaa”. Esimerkkinä vaikka tunneterroristi, uhriutuja, perskärpänen (riippuvainen), kompleksinen, pitäisi olla pätevämpi, ressukka, väritön, vapaamatkustaja. Uskokoon ken tahtoo, kyse on samasta ihmisestä, minun tarinastani, elämästäni...

Oma arvioni itsestäni on mm. tyypillisesti provosoituminen, valikoituminen syntipukiksi, tuen hakeminen luotettavalta kollegalta tai ammattiauttajalta – toki myös vuorostaan tarjoan mielelläni apua tarvitsevalle. Olen ekstrovertti, elämyshakuinen, erityisherkkä ja auttajapersoona (enneagrammi persoonallisyystyylinä 2 = auttaja), jonka tässä ajassa on haastavaa elää sekä itsensä että muiden, etenkin autoritääristen henkilöiden, kanssa. Lena Andersson ilmaisee kirjassaan Enpä usko osuvasti, että ”vain niitä nöyryytetään, jotka suostuvat siihen”.


Nyt vanhuuseläkkeellä on vihdoin mahdollisuus elää ns. omannäköistä elämää. Päivät ja viikot soljuvat pääosin leppoisissa tunnelmissa. Kalenterissa on sopivin määrin ihka omaa aikaa sekä mm. lapsenlasten hoitoa ja vapaaehtoistoimintaa eri rooleissa kahdessa eri yhdistyksessä. Edelleen on tuttua, miten oma tapa suhtautua asioihin haastaa tasapainon nähdä VALO/valoisuus ympärillä ja itsessä, säilyttää VAPAUS (hengittää vapaasti) hyväksyä kaikki tunteet ja tehdä (itselle) sopivia ja viisaita valintoja. Tunnistan ja tunnustan nyt, että tarvitsen vielä yhden voimaannuttavan elementin, jotta pystyn toimimaan tarvittaessa ja kykenen korjaamaan asiaintilaa erityisen haastavissa tilanteissa, se on energisoiva ja aktivoiva VIMMAISUUS.


Otteita kirjasta Minun tarinani (Michelle Obama, 2021, Otava)

- ”oman äänen käyttö on voimaannuttavaa”
- ”sinun tarinasi on vahvin osa sinua – hankaluudet, epäonnistumiset, onnistumiset ja kaikki siltä väliltä. Muista aina pysyä avoimena uusille kokemuksille äläkä koskaan anna epäilijöiden kampittaa sinua”
- ”kaikki meistä kantaa mukanaan näkymätöntä historiaa, ja sen vuoksi on syytä olla suvaitsevainen”
- ”jos ihminen ei korota ääntään eikä itse määrittele itseään, muut tekevät sen ylimalkaisesti hänen puolestaan”
- menestyksekkäimmät tuntemani ihmiset ovat oppineet kestämään kritiikkiä, nojaamaan ihmisiin, jotka uskovat heihin, ja ponnistelemaan kohti tavoitteitaan”
- ”kasvaminen on pitämistä kiinni ajatuksesta, että kasvumme on vielä kesken”.

Jotta näistä tarinoista ja esimerkeistä jäisi jotain mukavaa päätteeksi mieleen, viittaan ikivanhaan viisauteen eli otteisiin kirjasta Tyhmyyden ylistys, joka on kirjoitettu 1600 luvulla. Kirjassa kertojaminä on itse ”Tyhmyys”: Olin lahjoittanut, valitettavasti en ollut merkinnyt mihinkään minä vuonna (arvio joskus 1990-luvulla), rakkaalle isälleni kyseisen kirjan saatesanoilla ”Ehkä tämä oli tyhmää ostaa, mutta se oli kaupan ainoa kirja, joka tuntui järkevältä ostaa”:

 
- s. 100 ”Petetyksi joutuminen on onnettomuus; mutta eikö kaikkein onnettominta ole juuri se, ettei ikinä joudu petetyksi. Sillä onhan mieletöntä ajatella, että inhimillinen onni rakentuisi tosiasioiden ja vain niiden varaan. Mehän saamme kiittää kaikesta mielipiteitä, käsityksiä. Ihmisen elämänpiiri on näet niin hämärä ja ristiriitainen, että kiistattomien totuuksien löytäminen on mahdotonta.”

-s. 151 ”Viisaus lietsoo pelkurimaisuutta; ja niinpä havaitsemme, että viisaat elelevät köyhyyden, nälän ja lian keskellä, halveksittuina, maineettomina ja vihattuina. Tyhmyrit sen sijaan kieriskelevät rahoissa, istuvat valtiolaivan peräsimessä, sanalla sanoen menestyvät ja paisuvat joka tavalla.”

- s.178 ”Mikäli olen lörpötellyt liian julkeasti tai monisanaisesti, pyydän teitä muistamaan, että olen TYHMYYS ja lisäksi nainen. Mutta muistakaa toki samalla kreikkalaista sananpartta, jonka mukaan ”typeräkin mies voi usein puhua viisaasti”; ette kai todella halua evätä siltä käyttökelpoisuutta naistenkaan suhteen.”

Lukuisista blogikirjoituksistani (joita on jo kertynyt tänne Rohkeasti herkkä -blogiin yhteensä lähes 30) voinee todeta, että kirjoittajana olen ollut joidenkin kognitiivisten harhojen vallassa (niin kuin me kaikki lopulta) ja siten voit lukijana jättää ne omaan arvoonsa. Sinulla on vapaus valita. Iloitse siitä!

Merja Leppänen

 

 

Keinulaudalla - kun seikkailu kutsuu, mutta kotona on niin mukavaa

 Jäsenen blogikirjoitus:

Kuva: Jon Sailer / Unsplash

Kuluneen vuoden aikana olen tehnyt havainnon itsestäni ja arjestani: elämän toistuessa riittävän kauan samanlaisena siitä tulee tylsää ja ikävystyttävää.

”Riittävän kauan” merkitsee noin kahta viikkoa tai alle. Yritin pitää elämäni kunnollisena ja kelvollisena. Harrastaa liikuntaa kolmesti viikossa (samat lajit toistuivat), hoitaa rutiinit niin kuin ne ovat järkevää hoitaa ja pitää elämäni säntillisenä. Mutta ai että se oli yksitoikkoista! Mietin että samat jutut päivästä ja viikosta toiseen aloittaessani jälleen yhtä kotijumppatreeniä. Joten luovuin kunnollisuudesta ja jätin viikko viikolta samana toistuvat jumppatreenit ja muut samankaltaisena toistuvat asiat. Se oli minulle iso myönnytys. Kun on tottunut ajattelemaan, että tietyt asiat vain pitää hoitaa, on loikka tuntemattomaan ja alkaa ajatella, että isossa kuvassa pitämisiä ja täytymisiä on loppujen lopuksi aika vähän.

Elämyshakuisen erityisherkän elämä on keinulaudalla keplottelua. Elämyshakuinen kaipaa seikkailuja, ei sitä, että kaikki on aina samanlaista. Uusien asioiden kaipuussani innostun, ilahdun ja voimaannun mahdollisuuksista oppia uutta sekä kasvaa ja kehittyä. En halua jäädä paikoilleni ja jämähtää jo opittuun ja hallittuun. Etsin tilaisuuksia liikkua eteenpäin. Kursseja, itseopiskelua, dokumentteja ja podcasteja - jos se on uutta, antakaa se minulle! Harvemmin teen samoja ruokia kahdesti, koska netti on kokeilemattomia reseptejä tulvillaan. Enkä tietystikään matkusta samaan paikkaan toistamiseen tai katso jo nähtyä elokuvaa useita kertoja. Olen oppinut, ettei kannata harrastaa samaa urheilulajia liian kauan putkeen. Tai ei ainakaan silloin, kun siinä ei ole mahdollista kehittyä. Siksi en enää edes yritä pitäytyä kahdessa lajissa, vaan vaikkapa viidessä tai kuudessa, joiden välillä voi sukkuloida tilanteen ja tunnelman mukaan.

Kuitenkin toisinaan kiikahdan keinulaudallani innostuksissani liialti elämyksien matkaan. Ja sitten väsähdän. Erityisherkkä ihminen kaipaa usein omaa aikaa ja lepoa. Niin minäkin. Uutuus on elinehto, mutta niin on myös vanha, tuttu ja turvallinen. Jos elämässä on liikaa uutta, niin se ei olekaan enää kivaa. Joskus käy jopa niin, että into loppuu kesken kiihdytyksen. Juuri kun alan päästä vauhtiin, en jaksakaan enää. Silloin haluan vain käpertyä kokoon ja vetäytyä erakkomaiseen yksinäisyyteen kotiluolaani. Yksin ja ilman virikkeitä, niin on hyvä. Hermostoni tahtoo levätä, joten minun täytyy antaa sen olla rauhassa. Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa akkuni latautuvat. Voimavarani uusiutuvat tuttujen juttujen parissa.

Niin, se tuntuu ajoittain kummalliselta, että ihmisessä voikin olla kaksi ominaisuutta, jotka ovat tietyllä tavalla ristiriidassa keskenään. Toisaalta se tuntuu lahjalta. Jos minulla ei olisi elämyshakuisuutta, mikään ei kutsuisi haastamaan haluani jäädä kotiin puuhailemaan turvallisiksi katsomiani asioita. Uusien asioiden jano auttaa voittamaan pelkoja ja kasvamaan niiden ylitse. Monet aiemmin pelottavilta tuntuneet asiat eivät enää siltä tunnu. Ja toisaalta, taipumus ylivirittyä herkästi suojelee minua pahimmilta ylilyönneiltä. En koskaan syyllisty liialliseen kaahailuun ja sekoiluun tai harkitsemattomiin tempauksiin. Jos otan riskejä, ajattelen ne etukäteen. Siten nämä kaksi ominaisuutta minussa sekä suojelevat että haastavat toinen toistaan. Toinen auttaa kehittymään ja kasvamaan, toinen suojelee ja varoittaa.

Siispä olen kiitollinen - kiitollinen keinulaudasta, jolla tasapainottelen.

Milja Jokinen

Erityisherkän miehen elämää

Toiminnanjohtajan blogikirjoitus:

Minulla oli lapsuudessa todella hyvä kaveri naapurissa. Pientä säätöähän siinä oli, koska hän oli veljiensä kanssa nahistelunhaluinen. Erään tällaisen episodin jälkeen isäni sanoi, että seuraavalla kerralla minun pitää alkaa tappelu ja antaa takaisin. Kun seuraava kerta tuli, hän pakotti aloittamaan tappelun. Kävelin kaveriani kohti, mutta luovutin, koska en halunnut tapella enkä siihen pystynyt. Isäni ei paljoa sanonut, mutta kaikesta näki, että hän oli hyvin pettynyt minuun.
Sellaista se on erityisherkän pojan elämä kohti aikuisuutta ja miehenä olemista. Koskaan ei ole sitä, mitä pitäisi olla. 

Suurimmat odotukset miehenä olemisesta ja miestapaisuudesta ovat tietysti korvien välissä. Mutta erityisherkkinä olemme virittyneet huomioimaan ympäristömme odotuksia, arvoja ja reaktioita. Siksi taipaleeni miehen elämisen polulla on sisältänyt epävarmuutta ja sen aistimista, miten toiset ovat enemmän miehiä tai jotenkin oikealla tavalla sitä.

Minulle on kuitenkin käynyt aika hyvin miehenä. Tämä siksi, että nykyisellä tietämyksellä olen läpi elämän ollut hyvin, hyvin elämyshakuinen ja jonkin siivun verran myös ekstrovertti. Siksi en ole ollut ”uloslyöty”, vaan orientoitunut osittain yksittäisiin kavereihin ja varsinkin sukupuolirajat ylittäviin yhteisöllisyyksiin. Samalla olen kuitenkin tarvinnut oman tilan, rauhan, itsekseni olon. Tämän muistan hahmottuneen jo yhdeksän vuotiaasta lähtien. En ole koskaan ollut kiinteissä kaveriporukoissa pyörijä. Ajoin joskus isonveljeni mopolla. Mutta siihen se sitten jäi. Miksi siitä olisi pitänyt tehdä elämän ydin ja kaveriuksien sidos? Juuri katsomani Dome Karukosken ”Tolkien”-elokuvan ydin on neljän pojan kaveruus kohti aikuisuutta. Sitä fiktiota oli kiva katsella ja sehän on monen pojan ja miehen todellisuutta, mutta ei minulla. 

Tom Falkenstein mainiossa kirjassa miesten erityisherkkyydestä hänen haastattelemansa miehet tuovat esille tuon saman, etteivät he ole viihtyneet miesten kaveriporukoissa. Toiseksi he kertovat sen, että heidän on helpompi keskustella ja muodostaa ystävyyksiä naisten kanssa. Varhaisaikuisuuden jälkeen aloin tätä itsekin tunnistaa. Että todella hyvät ja antoisat keskustelut ja yhteydet muodostuivat naisten kanssa. Useimpien miesten kanssa se jäi pinnalliselle tasolle. Samalla aloin syyllistää itseäni, koska oikeat miehet viihtyvät miesten toisten kanssa. Elämä tietysti vie eteenpäin, ja rikkautena ovat ystävyydet erityisherkkien miesten kanssa. 

Parikymmentä vuotta sitten löysin kriittisen miestutkimuksen ja minusta tuli miestutkimustutkija aina väitöskirjaan saakka. Tuohon elämänvaiheeseen liittyi pitkän parisuhteen päättyminen sekä elämässään hyvin toiminnallisen ja ulospäinsuuntautuneen isäni moniosioinen sairastuminen eläkevuosiensa alkaessa. Ymmärrän, että noista oman elämän jäsentämisen tarpeista alkoi miesten tutkiminen samalla tutkimusmatkana itseen. Erityisherkkyyteen liittyy kykymme tehdä havaintoja sosiaalisesta todellisuudesta. Olen mestari havainnoimaan miestapaisuuksia, eli miten miehet käyttäytyvät, mikä on heidän kehonsa viesti tai miten he puhuvat. Samalla olen oman olemiseni autoetnografi: tutkin itseäni sukupuolittuneessa todellisuudessa.

Matkani erityisherkkänä miehenä on sisältänyt hyvin paljon kehollisuuden tunnistamista. Joogaa olen tehnyt parikymmentä vuotta todeten, että vuodesta toiseen sukupuolen mukaista harvinaisuutta edustan. Olen kouluttautunut mindfulness-ohjaajaksi ja uusi harrastukseni on tanssimeditaatio. Nautin lavatanssimisesta rakastaen ruotsalaista bugg-tanssityyliä. Minun extreme on laskettelu: olenhan elämyshakuinen, ja tuollainen riskillisyys on koukuttavaa. Kaikkia noita harrastuksiani yhdistää siis selkeä kehollisuuden kokemus. Kehollisuus tässä siksi, että tällainen minä olen: oman erityisherkkyyteni kiteyttänyt, miehenä sellaisena.

Hannu Sirkkilä
HSP-Suomen Erityisherkät ry:n toiminnanjohtaja

(Kuva: Pixabay)

Erityisherkkä Anni löytää aarteen (satu)

Jäsenen blogikirjoitus :
 
Suomen Erityisherkät ry: n teema tänä vuonna 2019 on lapset ja nuoret.
Teeman ja alkavan kevään innoittamana julkaisemme tämän sadun muodossa kirjoitetun blogitekstin.


 

Anni juoksi metsätietä. Juoksi ja juoksi, hengitys huuruten, läähättäen aivan. Karkuun, jotakin.

Anni oli ollut metsikön rannassa leikkimässä, piirrellyt kuvia hiekkaan, koristellut niitä kävyillä ja pikkukivillä ja se oli ollut niin hauskaa, että aika oli aivan unohtunut. Kuten niin monta kertaa ennenkin.

Anni oli sellainen. Hän uppoutui tekemisiinsä niin, että unohti niin kodin, äidin, isän ja veljen. Koulun ja opettajat, ne ilkeätkin. Anni oli lahjakas ja herkkä, se tiedettiin. Hänelle itselleen oli tärkeää kuitenkin vain se, että sai tehdä. Unohtua...

Nyt, kesken leikin, oli tapahtunut jotakin: Jokin... oli noussut merestä ja Anni oli pelästynyt pahanpäiväisesti. Hän oli lähtenyt juoksemaan, sydän tykyttäen ja polvet vetelinä kuin joskus unessa. Hän oli nostellut polvia toinen toisensa jälkeen, pian pian isolle tielle.

Tuo jokin vain seurasi Annia. Se oli iso ja sarvipäinen, ja aivan valtavan pelottava, ei ihminen, ei eläin, ei mikään tuttu ollenkaan. Mitä tapahtuu? Anni ajatteli läkähdyksissään, mutta nyt piti vain juosta eteenpäin. Pian pääsikin Anni isolle tielle.

Hän tunsi olevansa turvassa, ja jatkoi matkaa kotia kohti. Säikähtäneenä, mutta kunnossa. Eikä puhunut tapahtuneesta kenellekään. Ei edes koulussa.

Metsän ranta odottaa

Mutta miten uskaltaa taas metsän rantaan? mietti Anni seuraavana päivänä. Siellä odottaisi leikki, puuystävät ja pikkueläimet. Annin pitäisi päästä sinne. Pitäisi uskaltaa.

Ottaisiko koulukaverin mukaan? Vai pyytäisikö Veliä tulemaan? Ei, ei se kävisi, ovat liian meluisia ja touhuisia, ei. Olisi uskallettava mennä yksin vaan.

Siis koulun jälkeen reppu selkään ja reippaana metsää kohti. Orava tervehti Annia: naks naks ja jänis heilautti korviaan. Anni hyppeli jo pian metsän rantaa pitkin, mutta jalat hieman upposivat hiekkaan joka askelella.

Linnut olivat aloittaneet jo kevätlaulajaisensa ja ilta oli kuulas. Äänet kilisivät kuin keijukaisten kellot. Mutta miksi Annin jalka upottaa hiekkaan niin ettei tahdo ylös saada?

Annin sisällä värähti, onko se SE taas? Anni kiskoi jalkoja hiekassa, ei onnistunut enää hyppely, voi miten tässä oikein näin kävi… Jänis, peura, ja kettu, auttakaa! huusi Anni.

Anni heittäytyi pitkälleen, raahasi itseään käsien varassa kaikin voimin, pois hiekalta. Kohta juoksi isolle tielle ja kotiin.

On rohkaistava mielensä
 
Aamulla koulussa oli Anni jälleen aivan hajamielinen ja mietti tapahtunutta. Koulun jälkeen ikävä metsään taas vain kävi niin sietämättömäksi, että oli päästävä, oli päästävä sinne. Tuli mitä tuli.
 
Vaikka Annia pelottaisikin, hän on myös hyvin rohkea, niin nytkin.
Anni juosta kipitti metsään ja pian hieraisi silmiään: metsän ranta... mitä? 
Se siinsi nyt turkoosina!

Jokin on värjännyt veden mielivärilläni! Miten ihanaa! ajattelee Anni.
Vesi ei pelkästään ollut turkoosi, se vaikutti muutenkin oudolta, se ei ollut lainkaan ennallaan. Ja se nousi ja laski ja huokaili: - Anni, tule tänne… Anni, tule.

Anni katseli ja kallisti päätään, kuulosteli ja kysyi: - Miksi?

Anni, tänne, tänne, vesi huokasi. Mutta Annipa ei mennyt.

Silloin vedestä ajautuikin jotakin rantaan…

Mikä se oikein on? Anni vilkuili varovasti esinettä.
 
Sehän on pieni punainen rasia! Anni poimi rasian käteensä. (Eikä häntä pelottanut enää yhtään.)
Ja hän muisti jotakin, hämärästi. Hän muisti sen, miten äiti kerran heitti, juuri tämän saman rasian mereen, kauan kauan sitten. Tai sitten se oli vain unta.

Nyt punainen pieni rasia oli tässä. Meri oli tahtonut antaa aarrerasian Annille. 

Anni laittoi rasian varoen ja huolella käsivarren alle ja vei kotiin. Vähän vaan huolestutti.

Kuitenkin, kun äiti sitten näki meren aaltojen hiuduttaman aarrerasian Annilla, hän oli ensin hämmästynyt ja sitten miettiväinen. Tuo, mitä Annilla oli mukanaan, toi paljon muistoja mieleen...
Siitä ajasta, kun kaikki oli sattunut liikaa. Lapsen menetys oli ollut kuin toivo ja ilo olisi kadonnut elämästä. Niin, hän oli silloin heittänyt uudelle vauvalle tarkoitetun aarrerasian mereen.

Äiti sitten yllättäen hymyilikin Annille ja sanoi: - No mutta minun pieni tyttöni… mitäs sinulle oikein kuuluu?
Ihan kuin äiti olisi huomannut Annin pitkästä aikaa!

Kuvat: Pixabay

 Annia nauratti.  - Eikähän hän mikään niin pienikään enää ollut! Sentään 7. Mukava oli olla nyt kuitenkin tässä, äidin sylissä.

Mitä jos nyt katsellaan yhdessä vähän valokuvia siitä kun sinä ja Veli olitte pieniä, sanoo äiti.
Niin he tekivät.


Tosi voi olla satumaista

Rasiasta tuli muistorasia. Anni kätki sinne muistoja, salaisuuksia monia.
Ja usein edelleen hän leikki mielipaikassaan, metsäisen saaren rannassa. Velikin oli joskus mukana.

Meri oli jälleen entisensä kuin myös ranta ja metsä. Puut joskus kuiskailivat Annille, jänis heilutteli korviaan tervehdykseksi ja linnut helisivät, niin, aina vain kauniimmin.
 
Anni oli iloinen ja tyytyväinen.


Merja