Introversioon taipuvaisella erityisherkällä saattaa hyvinkin mennä elämästään sellaiset vaivaiset 40–50 vuotta siihen, että hän sopeutuu ja siedättyy erilaisiin ryhmiin ja ihmisjoukkoihin. Omalla kohdallani siedättyminen oli suhteellisen hyvällä tolalla. Tunsin useimmiten olevani melko normaali, muiden mielestä toki hiljainen hissukka, mutta omalla skaalallani olin alkanut pitää itseäni aivan keskiverto tallaajana. Solahdin virkavapaan jälkeen uuteen monitilatoimistoon (avokonttoriin) kuin kananpoika silppuriin ja ajattelin, että vihdoinkin, vihdoinkin tämä homma alkaa skulaamaan ja elämä muuttuu, jos nyt ei helpoksi, niin ainakin vähemmän hankalaksi. Takana oli paljon työtä, verta, hikeä ja kyyneleitä, mutta aloin viimeinkin sopeutua reippaille ekstroverteille rakennettuun maailmaan.
Sitten tuli korona. Muutin maalle punaiseen mökkiin. Tuli reilun parin vuoden etätyörupeama. Elelin mukavasti mökissäni pienen lähipiirini ympäröimänä sekä kissojeni, koirieni ja kanojeni seurassa. Tein väitöskirjan omassa rauhassani. Jossain vaiheessa piti jälleen kaivautua ulos hämyisestä kannonkolostaan ja palata toimistolle, Ihmisten keskuuteen.
Alkuperäiseen olomuotoon taantuu nopeasti ja ydinminuus tulee esille, kun vaivoin rakennettu suojakuori tarpeettomana sulaa pois. Hiippailin toimistolle jonnekin turvalliseksi havaittuun nurkkaan ja huomasin vältteleväni ihmisiä. Small talk -taitoni olivat taas kerran hakusessa. En ollut varma, kannattiko ylipäänsä mistään sanoa yhtikäs mitään, koska kaikki jaaritteleminen on lopultakin turhaa energian hukkaamista. Jumitin wc-kopissa, kunnes kopin ulkopuolella käsiään pesevä Ihminen poistui tilasta.
Johtotasolta kehotettiin valitsemaan läsnäolopäivät siten, että työtehtäviä olisi väljemmin, jolloin aikaa jäisi työtovereiden kanssa seurustelemiseen. Mission failed. Tunsin olevani epäonnistunut, kun en puhunut koko päivänä kenenkään kanssa ja kävin yksin lounaalla. Järkytyin nähdessäni rasittuneen näköiset ja vanhentuneet kollegat. Itse asiassa en todellisuudessa katsonut heidän vanhentuneita kasvojaan, vaan peilasin niistä omiani. Säikähdin kuullessani oman ääneni vaihtaessani muutaman sanan jonkun puolitutun kanssa. Punastuin, kun toinen sanoi: "Moi!" Työpäivän päättyessä piipahdin vaatekauppaan. Sovituskopissa tyrmistyin nähdessäni itseni peilistä, sellaisesta kulmasta, johon en kotiloissa ollut tottunut. Luikin nopeasti ulos ostamatta mitään.
Tutussa ja turvallisessa paikassa itseään ei koe erilliseksi, vaan tuntee olevansa kuin kotonaan, luonteva osa omaa ympäristöään ja muita siinä ympäristössä eläviä olentoja. Joutuessaan vieraaseen ympäristöön, sitä tuleekin äkkiä kovin tietoiseksi itsestään, omasta olemuksestaan ja erillisyydestään. Kokemus omasta perustavanlaatuisesta fyysisestä olemassaolosta sellaisenaan läsähtää tajuntaan kuin paska tuulettimeen. Luonteva oleminen ikään kuin muuttuu oudoksi ja absurdiksi, kun on tullut repäistyksi irti normaalioloista. Lisäksi näyttää siltä, että jokaiselle muulle on täysin normaalia olla olemassa, olla juuri hän. On itsestään selvää, että juuri Hän on täällä juuri tänään. Tai sitten muutkin kokevat samaa outoutta ja hämmennystä pitkän eristäytymisen jälkeen. Kuten Jean-Paul Sartre asiaa kuvaa teoksessaan Inho puhtaaseen olemassaoloon havahtuneen Roquentinin miettein: Olimme joukko hämmentyneitä, omasta itsestämme järkyttyneitä olioita, joilla ei yhdellä enempää kuin toisellakaan ollut minkäänlaista syytä olla siellä, ja suhteessamme toisiimme jokainen meistä tunsi epäselvällä, levottomuutta herättävällä tavalla olevansa liikaa. [...] Minäkin - raukea, uupunut, julkean paljas ja kolkkoja mietteitään sinne tänne pyörittelevä olio - minäkin olin liikaa.
Mervi Nyfors