27 lokakuuta 2022

Nainen nollapisteessä


Jäsenen blogikirjoitus

Introversioon taipuvaisella erityisherkällä saattaa hyvinkin mennä elämästään sellaiset vaivaiset 40–50 vuotta siihen, että hän sopeutuu ja siedättyy erilaisiin ryhmiin ja ihmisjoukkoihin. Omalla kohdallani siedättyminen oli suhteellisen hyvällä tolalla. Tunsin useimmiten olevani melko normaali, muiden mielestä toki hiljainen hissukka, mutta omalla skaalallani olin alkanut pitää itseäni aivan keskiverto tallaajana. Solahdin virkavapaan jälkeen uuteen monitilatoimistoon (avokonttoriin) kuin kananpoika silppuriin ja ajattelin, että vihdoinkin, vihdoinkin tämä homma alkaa skulaamaan ja elämä muuttuu, jos nyt ei helpoksi, niin ainakin vähemmän hankalaksi. Takana oli paljon työtä, verta, hikeä ja kyyneleitä, mutta aloin viimeinkin sopeutua reippaille ekstroverteille rakennettuun maailmaan. 

Sitten tuli korona. Muutin maalle punaiseen mökkiin. Tuli reilun parin vuoden etätyörupeama. Elelin mukavasti mökissäni pienen lähipiirini ympäröimänä sekä kissojeni, koirieni ja kanojeni seurassa. Tein väitöskirjan omassa rauhassani. Jossain vaiheessa piti jälleen kaivautua ulos hämyisestä kannonkolostaan ja palata toimistolle, Ihmisten keskuuteen.

Alkuperäiseen olomuotoon taantuu nopeasti ja ydinminuus tulee esille, kun vaivoin rakennettu suojakuori tarpeettomana sulaa pois. Hiippailin toimistolle jonnekin turvalliseksi havaittuun nurkkaan ja huomasin vältteleväni ihmisiä. Small talk -taitoni olivat taas kerran hakusessa. En ollut varma, kannattiko ylipäänsä mistään sanoa yhtikäs mitään, koska kaikki jaaritteleminen on lopultakin turhaa energian hukkaamista. Jumitin wc-kopissa, kunnes kopin ulkopuolella käsiään pesevä Ihminen poistui tilasta. 

Johtotasolta kehotettiin valitsemaan läsnäolopäivät siten, että työtehtäviä olisi väljemmin, jolloin aikaa jäisi työtovereiden kanssa seurustelemiseen. Mission failed. Tunsin olevani epäonnistunut, kun en puhunut koko päivänä kenenkään kanssa ja kävin yksin lounaalla. Järkytyin nähdessäni rasittuneen näköiset ja vanhentuneet kollegat. Itse asiassa en todellisuudessa katsonut heidän vanhentuneita kasvojaan, vaan peilasin niistä omiani. Säikähdin kuullessani oman ääneni vaihtaessani muutaman sanan jonkun puolitutun kanssa. Punastuin, kun toinen sanoi: "Moi!" Työpäivän päättyessä piipahdin vaatekauppaan. Sovituskopissa tyrmistyin nähdessäni itseni peilistä, sellaisesta kulmasta, johon en kotiloissa ollut tottunut. Luikin nopeasti ulos ostamatta mitään.

Tutussa ja turvallisessa paikassa itseään ei koe erilliseksi, vaan tuntee olevansa kuin kotonaan, luonteva osa omaa ympäristöään ja muita siinä ympäristössä eläviä olentoja. Joutuessaan vieraaseen ympäristöön, sitä tuleekin äkkiä kovin tietoiseksi itsestään, omasta olemuksestaan ja erillisyydestään. Kokemus omasta perustavanlaatuisesta fyysisestä olemassaolosta sellaisenaan läsähtää tajuntaan kuin paska tuulettimeen. Luonteva oleminen ikään kuin muuttuu oudoksi ja absurdiksi, kun on tullut repäistyksi irti normaalioloista. Lisäksi näyttää siltä, että jokaiselle muulle on täysin normaalia olla olemassa, olla juuri hän. On itsestään selvää, että juuri Hän on täällä juuri tänään. Tai sitten muutkin kokevat samaa outoutta ja hämmennystä pitkän eristäytymisen jälkeen. Kuten Jean-Paul Sartre asiaa kuvaa teoksessaan Inho puhtaaseen olemassaoloon havahtuneen Roquentinin miettein: Olimme joukko hämmentyneitä, omasta itsestämme järkyttyneitä olioita, joilla ei yhdellä enempää kuin toisellakaan ollut minkäänlaista syytä olla siellä, ja suhteessamme toisiimme jokainen meistä tunsi epäselvällä, levottomuutta herättävällä tavalla olevansa liikaa. [...] Minäkin - raukea, uupunut, julkean paljas ja kolkkoja mietteitään sinne tänne pyörittelevä olio - minäkin olin liikaa.

Mervi Nyfors

11 lokakuuta 2022

Piikkipalleron matkassa

 Jäsenen blogikirjoitus

Koronavirus iski minuun heinäkuun lopulla. En tiedä, mistä se piikkipallero oikein tuli. Siitä alkoi minun yhdenlainen kesämatkani, haaveillun lomaviikon, yhdistyksen juhlien ja odottamani kurssin sijaan...

Helteetkin pukkasi. Kodin lämpötila nousi 31:een. Keinuin viikon kuumeen aalloilla, hikoilin, hikoilin. Oleminen oli työlästä. Ajantaju katosi. Mennyt ja nykyisyys sekoittuivat. Paha mieli jylläsi.

Join, söin, olin levossa, nousin kuitenkin muutamia kertoja päivässä hetkeksi istumaan. Parvekkeella kävin haistelemassa kesäilmaa. Ja yrttejä... no nepä eivät  tuoksuneetkaan miltään. Outo tunne ‒ muistaa, miltä tuoksuu ja maistuu basilika ja minttu, ja nyt ei mitään... Tunne, kun kasvi kosketti nenänpäätä ja nähdä se sellaisena kuin se oli, sentään kuitenkin.

Näkeminen olikin tärkeää. Kukat, puiden vihreys. Taivaan pilvet, monimuotoiset ja -väriset. Niitä katselin ja monia kuvioita pilvistä mielessäni sommittelin. Se oli mukavaa.

Kun jaksoin ulos puistoon muutamaksi hetkeksi, koskettelin kasveja ja tunnustelin puun runkoja. Ne antoivat voimaa ja lohtua paljon.

Sain puheluita ja viestejä. Ruokaa ja lääkkeitä oven taa. Miten kiitollinen olin rohkaisusta ja avusta, ne tekivät onnelliseksi. 

Viikkojen jälkeen pala palalta aloin palata arkeen. Pienikin rasitus, stressi tai huolikin vei kuitenkin heti olon alaspäin ja piti hiljentää tahtia yhä uudelleen. Kärsivällisyyttä kysyttiin. Kumma, kun lepohan oli sentään kuin taivas.


Toipuminen edistyi. Hajuaisti ja kaikki muutkin aistit sitten palasivat ja toimivat tällä hetkellä ihan hyvin. Olen vieläkin hieman hitaampi, kävelen hitaammin ja tarvitsen aikaa sekä valmistautumiseen että palautumiseen asiassa kuin asiassa.

Päivässä en samaa jaksa kuin ennen, en vieläkään.

Koronatauti antoi kuitenkin sen ymmärryksen, että kyllä tämä maailma pyörii ilman minuakin. Ei tarvitse olla koko ajan ja kaikessa huolehtimassa.

Muita pitää auttaa, se on selvää, mutta se alituinen huolehtiminen, sillä ei auta ketään. Vaan tarttua asioihin silloin, kun sen aika on ja pystyy.

Niin, ja minä selvisin siitä. Olen kiitollinen. Tämä syksy on ihan uusi syksy. Olen enemmän läsnä siinä mitä teen. Ja vähempi riittää.

Katselen, kun värikkäät lehdet juuri tipahtelevat alas kuin sade. Auringon kultaamat puun lehdet. Se on hauskan näköistä. Yksi vuodenkierto on kohta taas käyty. Pian ehkä saadaan ensilumi maahan.

Merja Korpisaari

 

07 lokakuuta 2022

Vähemmän tehokas

Jäsenen blogikirjoitus

Oman herkkyyteni ymmärtämisen myötä minun on pitänyt hyväksyä, että jaksan vähemmän työntekoa kuin muut. Kun ympäröivä maailma tuntuu vaativan enemmän ja nopeammin, oma suunta on ollut päinvastainen. 

Minäkin jaksoin aikani. Oli ammatti jota rakastin ja jossa olin hyvä. Elämä oli ihanan täyttä, olin saavuttanut asioita joista olin unelmoinut. Mutta jaksamisen raja tuli vastaan jo päälle kolmekymppisenä. Keho oli antanut merkkejä liian kovista kierroksista jo aiemmin, mutta en ollut osannut niitä merkkejä kuunnella. Lopulta oli pakko pysähtyä miettimään mitä oikeasti jaksan.

Jouduin luopumaan säännöllisestä työstä ja sen tuomista eduista, mutta sain tilalle jotain muuta. Tunteen siitä, että voimat riittävät eikä kalenteriin katsominen kurista kurkkua. Olemalla rehellinen itselleni, oma polku on kirkastunut ja uusia merkityksellisiä asioita tapahtunut. 

Ajoittain tunnen kuitenkin häpeää. Mikä on merkitykseni yhteiskunnalle? Riittääkö se mitä teen? 

Kun luen stressin ja uupumuksen yleisyydestä, ymmärrän etten ole ainoa jonka jaksaminen on koetuksella. Tehokkuuden vaatimus on mennyt liian pitkälle. Jokainen meistä on erilainen ja jokaisen voimavarat ovat erilaiset. On saatava olla myös vähemmän tehokas. Muuten hintana on, ettei lopulta jaksa enää minkään vertaa. 

Eeva-Kaisa Rönkä

Kirjoitus on alunperin julkaistu kirjoittajan omassa blogissa.

04 lokakuuta 2022

Hiljaisuudessa

Hallituksen jäsenen blogikirjoitus:

Olen ollut nyt reilun viikon hiljaisuudessa, ja pari päivää pitää vielä olla puhumatta, jotta äänihuuleni saavat levätä. On ollut melko mielenkiintoista huomata, miten saa asioita hoidettua ja itsensä kuuluviin, kun tätä ei saa tehdä äänen avulla. Onneksi nykyään on apuja, kuten Google Kääntäjä, josta kirjoituksen saa myös puheena, mutta haasteita on silti piisannut.

Onnekseni kaikki kohtaamiset ovat olleet positiivia, joskin on erikoista, kuinka helpolla toinen alkaa matkimaan eleitä ja jättää puheen vähemmälle, kun vastapuoli ei puhu. Tai sitten kun näytän kirjoitettua tekstiä niin minulle puhutaan yli hitaasti aivan kuin kuulossani olisi jotain häikkää. Hermoni olen menettänyt vain mieheni kanssa, kun hän on kysynyt 8 asiaa minuutissa. Tuolloin olin keittiössä laittamassa ruokaa, enkä todellakaan voinut vastata osoittamalla peukalolla ylös tai alas…

Eilen kävimme mieheni kanssa kävelyllä luontopolulla. Oli hyvin mielenkiintoista seurata ihmisiä matkan aikana. Oli pariskuntia, jotka supattelivat hiljalleen, oli yksinäisiä vaeltajia, jotka vain kiisivät ohitse. Oli lapsiperheitä, jotka saattoi kuulla kaukaa ja pitkän aikaa. Ymmärrän lapsia, eivät he osaa ajatella, ja heidän kuuluukin kysellä ja ihmetellä elämää, mutta ne vanhemmat… Erityisesti eräs perhe, jonka kanssa polkumme kohtasi monta kertaa. Vanhemmat kailottivat omia höpinäitään paljon suuremmalla äänellä kuin lapset ja pitivät välillä aivan turhanpäiväistä rallatusta lemmikin märistä tassuista. Jossain kohden kuulin, kun sanoivat lapsille, että näiden tulisi olla hiljempaa, koska jotkut olivat tulleet alueelle rentoutumaan. Itse he jatkoivat meluamistaan. Niinpä niin, miten olisi se esimerkin voima… Olipa myös perhe, jolla oli mukanaan radio!

Kun sanoo vähemmän, pakosta kuulee enemmän. Samalla huomaan, kuinka paljon ns. turhaa itsekin sanon, ihan vaan sanoakseni jotain. Ja myönnettäköön, että puhun paljon itsekseni. Nyt kun kaikki pitäisi kirjoittaa niin on monta asiaa, joita ajattelen, mutta joiden tärkeys on niin pieni, että ne jäävät kirjoittamatta. Ehkäpä tästä parista viikosta jää jotain oppia tähänkin päähän, joten jos tapaan minun olevan hiljaa, saattaakin olla, että kuuntelen.

Heli