Erityisherkkä ikääntyy - ja löytää uutta

Ikääntynyt erityisherkkä on eläkkeellä ja turhautuneena. Turhaantunut olo valtaa mielen, päivästä toiseen. Ajattelee sitten, että olenko ihan täysin turhake jo itsekin.

Nyt taitaisi olla aika aikalisän! Aika mennä minne sydän kutsuu. Tehdä niitä omia juttuja.

Joo, kyllä kiitos. Tosin helpommin sanottu kuin tehty. Jo omien juttujen ajattelukin voi yllättää. Se voikin alkaa viemään vaikeisiin tunteisiin, kuten nyt ahdistukseen...
 

Ehkä se oman elämän eläminen on edelleen vähän vierasta. Vähän vaikeaa ja niin, kiellettyäkin. No totta kai se on, jos suoritusmoodi on ollut päällä liian kauan. Monella meistä muuten ihan lapsesta saakka.

Tunne, vaikka vaikeakin, ei tapa, päinvastoin. Tunnehan tuo voimaa kohdata ne tunteen taustalla olevat asiat. Tunne on voinut sisältää vuosien itkemättömät itkut ja ihmekös sitten, että on nyt yhdenlainen möykky ja römpiö. Ei tietenkään ole mikään helppo juttu sitä purkaa.
 

Olen huomannut että kuljettuani jonkin vaikean tunteen läpi, kuunneltuani mitä se tahtoo sanoa, olen tullut aina rahtusen enemmän minuksi. Tässä ja nyt, arkisissa puuhissani, tavallisissa asioissa. On löytynyt sitten vähitellen uudenlaista iloa olemisesta, tekemisestä. Ja se tekemisen ilo suorittamisen sijaan ja myös mielekkyyden kokeminen on kasvanut.

 

Mielekkyyden tunne ja kokemus voi meiltä keneltä tahansa kadota, ihan monestakin syystä. Stressi ja uupumus vie pohjaa elämältä ja turhautuneisuus viimein, kuin rikkaruoho alkaakin vallata oloa. Tämä voi tapahtua useampaan kertaan elämässä, eri tilanteissa tai vaiheissa.

Mielekkyyttä on onneksi mahdollista löytää yhä uudelleen. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Ottaa aikaa, miettiä mikä on tärkeätä ja tarpeellista. Kohdata myös esteitä ja vaikeita tunteita ja löytää uutta. Omia juttuja, vaikka pieniä, ja vaikka ihan ihan pienesti. Tämä on sitä sydämen mindfulnessiä. Pienten merkittävien asioiden haltuunotto.
 

On aika ottaa ohjat, sallia itselleen mitä muut eivät sallineet, tai on tuntunut siltä, etteivät he sallineet. Teen mitä haluan - ei, teen mitä sydän sanoo.
 

Eikä me olla turhakkeita kukaan eikä koskaan. Ei varsinkaan me erityisherkät. Meissä kun palaa sammumaton halu etsiä ja löytää. Sydämemme kipinöinti valaisee matkaamme.

Merja Korpisaari

Tämä on Erityisherkkä ikääntyy - sarjan 7. blogipostaus. 

 Sarjan aiemmat kirjoitukset:

Erityisherkkä ikääntyy. Vähän rempallaan mutta oma itsensä - vihdoin

Erityisherkkä ikääntyy. Ilonkeruu 

Erityisherkkä ikääntyy. Miten meihin suhtaudutaan 

Erityisherkkä ikääntyy. Keho ja mieli

Erityisherkkä ikääntyy. Elonsiivous

Erityisherkkä ikääntyy 

 

Erityisherkkä ikääntyy. Ilonkeruu.

 Jäsenen blogikirjoitus:

Johonkin ilonkeruuseen tässä pitäisi lähteä... Kun ilovarastot ovat tyystin ehtyneet. Miten nämä vuodenajat, vaikka ovat niin suuren suuri rikkaus ja ihanuus, niin sittenkin rasittavaa joskus, elää nimittäin tätä pimeää aikaa. Kuin kaikki maailman mörötkin olisivat liikkeellä. Niinhän sen ei tarvitsisi olla.

Kävin sitten luennolla kivassa tunnelmallisessa paikassa. Olin ihan näännyksissä enkä olisi melkein mennytkään enää mutta meninpä kuitenkin. Luento oli toki hyvä, jaksoin sentään sitä kuunnellakin, mutta mikä oli parasta: juuri se ympäristö. Vanha elokuvateatteri, himmeine valoineen. Sali täynnä ihmisiä. Se kai loi tunnelman, joka hoiti minun sieluani, ja toi uutta voimaa.

 💖 Vaihtaa paikkaa, vaihtaa mielialaa. Se on niin totta.

Kesti vähän aikaa huomata, että on paaaljon ihania paikkoja minne mennä, kotoa tietokoneen ääreltä tai ulkoa pimeästä ja kylmästä. Eläkeläisen on hyvä näitä paikkoja keksiäkin. On yhdistysten luentoja, muita tapahtumia, ryhmiä ja vaikka mitä kulttuuritilaisuuksia ihan livenä, ei vain ja aina netin kautta, mihin ollaan niin totuttu viime vuosien aikana. Näissä myös kohtaa ihmisiä. 

Yleinen sanonta on että eläkeläiset ovat kiireisiä. Ovatkin, jos on lapsenlapsia, luottamustehtäviä, töitä, harrastuksia paljon, joskus ehkä liikaakin. En itse voisi kuvitellakaan että riennän paikasta toiseen päivittäin, ja tapaan lukuisia ihmisiä. En koska olen luonteeltani tällainen introvertti. Kuitenkin tarvitsen saada ihmisseuraa, olla mukana jossakin yhteisössä ihan fyyisisesti, useampina päivinä, Olla myös kysytty ja tarvittukin silloin tällöin. Olla minä. Ääriviivojani en piirrä vain minä itse, vaan myös muut. He peilaavat ajatuksiani ja he validoivat tai kyseenalaistavat. Kysyvät lisää. Kertovat omastaan. Yhdessä voi ihmetellä ja yhdessä voi päivitellä tätä maailman tilaakin. Se on silloin kevyempää.

 💗 Ymmärrän osani joka on hyvin hyvin pieni. Ja se on silloin niin helpottavaa. Ilo tulee kaupanpäälle.

 

Meillä erityisherkillä on taipumus kantaa huolia yli oman määrän. Kantaa niitä siis liikaa ja liian kauan. Ajaa itseään väsyksiin ihan vain kiihdyttämällä silloin kun pitäisi vain jarrutella ja pysähtyä jopa. Juuri siksi muiden seura on niin hyvästä. Monta kertaa ja missä tahansa porukassa, vaikka vesijumpparyhmässäni tai tokikin herkkisryhmässä valkenee jokin asia. Sattumanvaraisissakin keskusteluissa nousee tärkeitä asioita. 

💕 Viisaus karttuu ja tarttuu yhteydessä muihin. Valaisemme toinen toistemme polkuja.

 

Luonnossa nautin, palaudun ja voimaannun ja myös lukemalla, katsomalla elokuvia, kirjoittamalla. Olemalla. Se oleminen on joskus kynttilän liekkiin tuijottelua, pientä puuhastelua ja pysähtelyä ajattelemaan milloin mitäkin mieleen juolahtaa.

Mitä oivallan tai koen, usein jaan muiden kanssa. Korppi, jonka tapasin syksyllä, siitä halusin kertoa ja kerron nytkin: Todellakin, korppi joka oli raakkunut jo monena päivänä, vihdoin näyttäytyi minulle metsässä jyrkän kallion kupeessa. Kun olin sitkeästi istunut sitä odottamassa. Teki minuun vaikutuksen. Siitä halusin kertoa. Juttuhan vei sitten muihinkin luonnon eläimiin, kettuihin, susiin jopa. Jutella yhteisestä rakkaasta meitä ympäröivästä luonnosta on ihanaa.

Luonto rakas. Ja nämä vuodenajat yhteiset, rakkaat, vaikka välillä vaikeatkin meille. Luonto kestää nekin, tai luonto elää niitä, elää niissä. Me ihmiset voidaan etsiä mukavia paikkoja sisätiloista, muiden seurasta, milloin ulkokeli on liian vaikeaa. Ja jakamalla asioita on mukavampaa. 

 

Merja Korpisaari

HSP kokemustoimija, keskusteluryhmän vetäjä

 

Aiemmat Erityisherkkä ikääntyy -kirjoitukset:

Erityisherkkä ikääntyy

Erityisherkkä ikääntyy. Elonsiivous. 

Erityisherkkä ikääntyy. Keho ja mieli.

Erityisherkkä ikääntyy. Miten meihin suhtaudutaan. 

 

Retkellä Annalan puutarhalla

Jäsenen blogikirjoitus:

Voi miten aurinkoinen päivä meillä olikaan viime sunnuntaisella retkellämme Annalassa, Helsingin Vanhassakaupungissa! 

Annalanmäen keltaisessa puutalossa toimii Hyötykasviyhdistys (kuva: Merja Korpisaari).

Kolmentoista erityisherkän voimin kokoonnuimme. Vietimme aikaa puutarhalla kukkaloistoa ihaillen ja tietenkin keskustellen. Keskustelu rönsyili ja tutut tapasivat toisensa. Uusia kasvoja oli monia, teille kaikille tervetuloa yhdistykseen!

Villa Annebergin, Helsingin vanhimman huvilarakennuksen, kauniissa kahvilatilassa söimme Annalan vapaaehtoisten leipomia ihania piiraita. Pitkästä aikaa tässä niin herkkishenkisessä talossa, missä lautalattiat narisevat ja yrtit tuoksuvat. Ainakin minun sieluni lepää tässä paikassa.

Kiitos ryhmänkerääjäkollegoilleni Luontopoppoon Evalle ja Sellonryhmän Evalle sekä kaikille mukana olleille, ja kyllä, tästä on nyt tarkoitus tehdä perinne, retkestä Annalaan. Kerrotut ajatuksenne yhdistyksen toimintaan liittyen ovat myös mietintämyssyissä.

🍂🍂🍂

Huomaathan jäsen, että HSP Suomi ry:ssä kokoontuu monia paikallisryhmiä ympäri Suomea tänäkin syksynä. Seuraa paikallistoimintatiedotetta.

Sinä herkkä, jos et ole vielä jäsen, niin tule. Lienee se juuri tämä vertaisuus parasta meilläkin, se voi olla lohtu, lämpö ja lääke. Ja taas jaksaa.

Auringonkukka (kuva: Merja Korpisaari)

Kääpiösamettikukkia (kuva: Merja Korpisaari)

Terveisin 

Merja 

Ryhmistä löytyy tiedot nettisivujen kalenterista:

www.erityisherkat.fi

Ajatuksia ajasta

Jäsenen blogikirjoitus:

 
Voi miten aika kuluu nopeasti!

Mennyt on mennyttä, eikä se palaa koskaan.

 
 Näinköhän, etteikö se palaa?

- Minusta mennyt on olemassa olevaa aikaa. Se on tässä.

Aina kun haluan niin. (Usein silloinkin kun en halua.)

Mennyt, minähän omistan sen;

Voin muistella ja katsella tapahtumia, elää niitä  ja tehdä jos haluan ja voin, uusia tulkintoja tapahtumista.

Mennyt on minulla olemassa.

 

👀👀👀

Tulevaisuus sen sijaan ei ole sitä.

En voi mitenkään tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
Voin unelmoida, voin suunnitella, mutta se on vain kuvitelmaa.

Minulla ei ole tulevaisuutta. Vielä.

Rakastan kyllä laatia kalenteriin suunnitelmia.
Tulevien kokousten, töiden merkitsemistä, tapaamisten, juhlapäivien, lomien merkitsemistä.

Näkymä on tämä. Toive on. Mutta se toteutuma, sitä voi ihmetellä sitten.
(En toki kiellä, etteikö unelmilla myös olisi taipumus toteutua.)

 

Voin tietenkin vaikuttaa tulevaisuuteen, käyttäen sitä tietoa ja osaamista ja kokemusta mitä minulla on. Toimia sen mukaan, että toivotun tulevaisuuden todennäköisyys olisi mahdollisimman suuri.

Suhtaudun kuitenkin asioihin hyvin voimakkaasti tunteella.. Olen ehkä vähän huithapeli.. Elän melkein  kuin päiväperhonen.

- Ehkä se onkin hyvä niin?

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen pystynyt olemaan läsnä, ja olen yhä vaan huithapelimpi, mutta: Talletan hetkiä pilveen muistojen.

Ihan kaikkein parasta on: nähdä ja kuulla ja tuntea mitä nyt tapahtuu, mitä nyt teen tai tehdään, ollaan tai jaetaan.. Muistokin jää juuri siitä.

Kuka jaksaa pohtia... aurinkohan nousee, jälleen.

Voi miten nopeasti aika kuluukaan!:)

Merja Korpisaari