Rakas, turvassa ja tuettu

Jäsenen blogikirjoitus:

 

Erityisherkkä lapsi

Erityisherkkä lapsi tarvitsee paljon keskustelua ja läheiset välit vanhempiinsa/vanhempaansa oppiakseen ymmärtämään itseään ja maailmaa.
 

Luin aikoinaan yhdestä kirjasta, että lapsen syntyminen tänne on kuin länsimainen ihminen menisi yhtäkkiä beduiinileiriin. Ja siinä mietittiin mitä se ihminen tarvitsee siellä beduiinileirissä. Hän tarvitsee yhteyshenkilön, joka kertoo, miten siellä eletään. Joka tietää ja osaa opastaa uutta tulokasta.


Opastaminen tapahtuu keskustelemalla ja mallioppimisella. Tulokas voi tuntea olonsa turvalliseksi, kun hänellä on opas joka tietää miten täällä selvitään. Erityisherkän lapsen tapauksessa opas auttaa lasta ymmärtämään itseään, omia tunteitaan ja tarpeitaan, samoin kuin toisia ihmisiä ja sitä miten maailma toimii. Hän oppii miten selvitään herkkyyksien kanssa. Hän oppii kommunikoimaan tunteistaan ja tarpeistaan ihmissuhteissa.


Herkän kanssa voi puhua syvällisesti pienestä lähtien. Jos lapsella on aistiherkkyyksiä yms., niin opas sanoo, että minä tiedän, miten noiden kanssa tullaan toimeen. Ja jos hän ei tiedä, niin hän ottaa selvää, tai vie lapsen jonkun muun luo, joka osaa auttaa. Tärkeää on joka tapauksessa se, että lapsella on tunne, että minun hankaluuksiini on ratkaisu, minun ei tarvitse olla hädissäni yksin tämän kanssa, vaan minulla on opas joka tietää ja johon voin luottaa. En kanna taakkoja yksin, ja asioihin on ratkaisu. Minulla on aikuinen, tai iso määrä aikuisia, joilla on tahtoa tosissaan löytää ne ratkaisut, ja olen turvassa niiden aikuisten vahvuudessa, voimassa, uskossa ja luottamuksessa.


Siellä beduiinileirissä se lapsi ottaa myös omaa kehoaan haltuunsa ja oppii uusia taitoja , jotka antavat lisää itseluottamusta siitä, että hän pärjää maailmassa ja osaa. Niinpä opas keskittyy järjestämään ympäristön pienelle tutkijalle turvalliseksi, sen sijaan että kieltäisi ja varoittaisi koko ajan. Ja pieni tutkija oppii luottamaan omaan kehoonsa ja taitoihinsa, ja tulee aktiiviseksi toimijaksi maailmassa ja yhteisösssään, omien täydellisen sopivien ominaisuuksien kanssa, jotka ovat juuri täydelliset siihen mitä hän on tullut tänne maan päälle tekemään.


Oppaana, hae myös itsellesi tukea, jos tarvitset sitä. Ja kohtele itseäsi samalla rakkaudella, myötätunnolla ja ymmärryksellä kuin lastasi.



Susanna 

Nyyti

 Vieraskynäkirjoitus:

Kun suuri yleisö kiinnostui aikanaan erityisherkkyydestä, minä laitoin kädet korvilleni. En ymmärtänyt sitä valtavaa meteliä asian ympärillä. Jos ihminen on herkkä, miksi hänen täytyy huutaa se koko maailmalle? Karvani nousivat pystyyn varsinkin, kun havaitsin monien kovapintaisten menestyjien vaahtoavan omasta erityisherkkyydestään. Silloin ajattelin, että itse en ainakaan kuulu tuohon ryhmään.

Pakenin uutta massailmiötä omaan herkkään kuplaani. Vasta varsinaisen trendin aallon laannuttua olin valmis ottamaan selvää, mistä tässä on oikein kyse. Yllykkeenä heittäytymiseeni toimi ilmainen erityisherkkyys-aiheinen webinaari. Menin sinne kaverin innostamana ja valaistuin. Moni asia elämässäni sai kaipaamansa selityksen.

Olen aina ollut valtavan herkkä. Resonoin tavattoman voimakkaasti ympäröivän todellisuuden kanssa. Olen varautuja ja kuormitun sosiaalisista tilanteista. Voi, kun olisin ymmärtänyt tämän paljon aikaisemmin, niin en olisi yrittänyt pinnistellä niin valtavasti sopeutuakseni karskin maailman ehtoihin!

Vartuin Liperissä, siis samoilla huudeilla, jossa edistyksellinen tiedenainen, Sylvi Sanni Manninen, tuki erityisherkkiä väri-ihmisiä jo vuosikymmeniä ennen syntymääni. 1990-luvun Pohjois-Karjalassa kaltaiseni runotyttö ei vaan kovin trendannut. Olin vieroksuttu ja kieroon katsottu koko teiniajan. Onneksi sentään taideaineiden opettajat hoksasivat herkkyyteni hienon kääntöpuolen, ja päädyin kehittämään lahjojani eteenpäin!

Nyt, lasten oikeuksien viikolla, haluan tuoda esiin herkkien lasten erityisen tuen tarpeen. Olen tehnyt laulun, joka kuvaa omakohtaisesti kokemaani kaipuuta, minkä me erityisherkät olemme usein liiankin taitavia peittämään. Oli herkkä lapsi sitten vaikea tai kiltti, jokainen lapsi ansaitsee oikeuden tulla nähdyksi ja rakastetuksi sellaisena kun on.


Laulu on omistettu kaikille meille!


Mari-Pauliina Tervo 

Erityisherkän arki

Vieraskynäkirjoitus:

Olemme herkkis-ystävyksiä ja meillä on ollut jo pitkään tapana vaihtaa esimerkiksi lenkkeilyn lomassa ajatuksia herkkänä olemisesta, sen hyvistä puolista sekä haasteista. Olemme kiitollisessa tilanteessa, kun olemme saaneet peilata toistemme kanssa kokemuksia opiskeluajoista tähän hetkeen, perheenäitien ruuhkavuosiarkeen. Sekä arki että itse olemme muuttuneet, mutta olemme huomanneet, kuinka herkkänä omaa arkea ja sen toteutumista täytyy kuulostella ehkä verrattain herkemmällä korvalla.

Se minkälaista arki on, riippuu paljon siitä, minkälaisista palasista elämä muodostuu. Käykö töissä, ja jos käy, minkälaista työtä tekee, missä ja minkälaisin työajoin. Onko opiskelija, eläkeläinen, tai kotona lasten kanssa. Asuuko yksin, perheen kanssa, kimppakämpässä tai vaihtelevassa osoitteessa. Minkälaista on vapaa-aika tai onko sitä ylipäätään? Vai onko työ- ja vapaa-aika limittäisiä, toisistaan erottamattomissa? Mitä on tapana tehdä vapaahetkinä ja mihin ajankohtaan ne sijoittuvat? Kaipaako omalta vapaa-ajalta hiljaisuutta vai hulinaa, toisia ihmisiä vai yksinoloa? 

Meidän molempien arjessa lapsiperhe-elämän mukanaan tuoma arjen rytmi on tällä hetkellä pinnalla. Molempien jälkikasvu on sen ikäistä, että käyvät jo koulussa tai päiväkodissa. Vauva-aikojen kuplasta, univelasta ja päiväunien tarjoamista omista hetkistä on siirrytty tilanteeseen, jota määrittävät reppujen pakkaaminen, tuonnit ja viennit, jatkuvasti kadoksissa olevat sukat, hirmuisesti pyörivä pyykkikone, pihalta löytyvät aarteet, kaikenkattava uteliaisuus ja yön pimeinä tunteina jalkapohjaan painautuvat lego-palikat. Kun lapset tutustuvat maailmaan koulussa tai päiväkodissa, myös äidit muistelevat, miten työelämässä toimitaan ja ottavat haparoivia askeleita omalla ammatillisella polullaan. Koska lapsissamme on myös hyvin herkkiä yksilöitä, myös heidän kauttaan on tullut uudenlaista näkökulmaa herkkiksenä kasvamiseen ja siihen, miten tuota polkua voisi tukea, tasoittaa ja helpottaa.

Olemme keskustelleet paljon siitä, miten löytää omaa jaksamista ja voimavaroja arkeen, joka vaihtuvien tilanteiden kanssa on meidän kokemuksemme mukaan helposti etenkin herkkiksiä kuormittavaa. Työ, opiskelu ja perhearki tuovat kyllä vaihtelua toisilleen, mutta myös väsyttää helposti. Etenkin introvertteinä herkkinä tunnistamme kaipuumme yksinoloon, hiljaisuuteen ja mahdollisuuteen nollata arjen tilanteita ja tuntemuksia rauhassa. Tämä ei ole aina helppoa, koska usein oman ajan tarpeesta on helppo tinkiä muiden enemmän akuuttien tilanteiden edessä. Samalla tiedostaa, että levänneenä toiminta arjen eri osa-alueilla toimii huomattavasti paremmin ja tasapainoisemmin. 

Erityisherkän arki, se mistä se koostuu, ja mitkä ovat sen haasteita ja voimannuttavia puolia, ovat aiheita, jotka askarruttavat meitä niin paljon, että haluaisimme tutkia asia lisää. Kotiarjen lisäksi työelämään liittyvät kysymykset kiinnostavat meitä kovasti: työssä käyminen ja kaikki siihen liittyvät koukerot vievät hyvin suuren siivun perus-arkipäivästä ja työ määrittelee hyvin pitkälle muitakin elämän osa-alueita. Haluammekin tuoda siis painokkaasti esiin myös työelämää herkän työntekijän näkökulmasta.

Olemmekin aloittaneet yhdessä kirjaprojektin, jonka tarkoituksena on kerätä laajemmin kokemuksia erityisherkkien arjesta. Kirjapajan julkaisema tietokirjamme ilmestyy näillä näkymin talvella 2023. Haluaisitko Sinä olla hankkeessa mukana?

Keräämme kirjaamme varten kirjallisia tarinoita erityisherkiltä itseltään. Vastaajaksi kelpaa kuka vain siviilisäädystä, sukupuolesta, iästä, opiskelualasta tai ammatista riippumatta: jokaisella herkkiksellä on jotain annettavaa. Emme etsi tietynlaisia vastauksia, vaan haluamme kuulla, mitä kaikkea arkeen ja työelämään liittyvää juuri Sinä haluat nostaa esiin. Tavoitteenamme on koostaa tarinoista ja omista kokemuksistamme helppolukuinen, vertaistuellinen ja voimaannuttava kokonaisuus, jonka kautta erityisherkkänä oleminen näyttäytyisi luontevana osana perus-arkipäivää ilman ”erityisen” etuliitettä.

Jos haluat lahjoittaa pienen, mutta tärkeän palan omasta arkipäivästäsi kirjoittamalla meille, voit vinkata meille kiinnostuksesi sähköpostilla lelutornintahystajat@gmail.com. Lähetämme sinulle lisätietoa projektistamme ja tarkemmat vastausohjeet. Yhteydenotto ei sido sinua mihinkään. Kaikki vastaukset ovat arvokkaita ja ne käsitellään luottamuksellisesti ja nimettömästi hyvien tutkimustapojen mukaisesti. Olet lämpimästi tervetullut mukaan projektiimme! 

Meistä kirjoittajista lisätietoa löytyy vastauskirjeen lisäksi myös omasta blogistamme lelutornintahystajat.blogspot.com, jossa tarkastelemme lapsiperhearkea erityisherkkien ja introverttien linssien läpi.

Tervetuloa mukaan, odotamme viestiäsi!

Ihanaa syksyä toivottaen,

Anna ja Laura

Imperial Leather – aistimuistoja lapsuudesta

Jäsenen blogikirjoitus:

Kuorin palasaippuan käärepaperistaan ja pesen sillä käteni ensimmäisen kerran. Imperial Leather. Nimi ei sano mitään, mutta veden alta kupliva vaahto tulvahtaa aistikokemuksena sellaisella voimalla, että olen yllättäen polskimassa isovanhempien kerrostalokodin kylpyammeessa, hapuilen käsiini liukasta saippuapalaa, joka ei yrityksistä huolimatta pysy hyppysissä. Viivyn vedessä pitkään, nautiskelen lämmöstä iholla, välillä uskaltaudun jopa veden alle. Ammeessa on kiva höpötellä ja lauleskella, kun ääni sinkoaa kaakeleista takaisin hassuna kaikuna.

Iltapalaa syödään parvekkeella, mummin leipomia tuoreita juustosämpylöitä. Lempeät auringonsäteet siivilöityvät tammenlehtien lomasta lämmittäen paljaita varpaita ja antaen valoa kaiteella kukkiville pelargonioille ja ruusubegonioille. Sama ilta-auringon loiste osuu olohuoneen kristallikruunuun ja täyttää katon sadoilla sateenkaaren väreissä ilottelevilla kuvioilla. Spektrit ovat jokaisen aurinkoisen kesäillan mykistävä, taianomainen näytelmä, jonka ihmettelyyn en väsy koskaan.

Pyydän usein saada katsoa vanhoja valokuvia, joita säilytetään Hellaksen peltisessä rasiassa. Tihrustan pieniä, nuppineulan kokoisia kasvoja, etsin kiinnostavia yksityiskohtia ja kuvittelen tarinoita hahmojen ympärille. Lauma nuhjuisia pellavapäitä mökin portailla, kukkameren ympäröimiä vakavia päivänsankareita, heinätöitä, auton tai moottoripyörän vieressä poseeraavia iloisia kasvoja, albumiin kelpaamattomia epäonnistuneita (mutta juuri siksi aivan parhaita!) otoksia, tiukkoja jakauksia päälaella ja raskaan työn kovettamia käsiä, rakennustyömaan hirsiseiniä ja väsyneitä miehiä. Fragmentteja menneisyydestä, enemmän avoimeksi jääviä arvoituksia kuin vastauksia. Esitän kysymyksiä hanakasti, tivaan samoja asioita yhä uudelleen ja tahdon tietää kaiken mahdollisen. Mummi vastaa, mutta hieman kiusaantuneesti ja vältellen - aukot jäävät minun täytettävikseni. Päähäni muodostuva tarina on yhtä pirstaleinen kuin rikkoutuneet kahvikupit, joilla mummi kertoo lapsena leikkineensä. Ja jossain yläpuolella lentää pommikone.

Iltavirkun on vaikeaa saada unta. Jousipatja tuntuu aivan liian kimmoisalta, vuodevaatteet ovat kuluneet turhan pehmeiksi. Pyörin sängyssä levottomasti, kunnes pudottaudun lattialle räsymaton päälle. Sen karkea pinta rauhoittaa ja vähitellen kutsuu mielikuvitusmatkaajaa unten maille. Jossain kauempana ikkunan takaa kuuluu kaupungin ääniä, keskustan läpi ajavia autoja. Tuntuu turvalliselta olla betoniseinien sisäpuolella, antaa öisen kaupungin hitaasti liueta kauemmas. Lopulta en enää jaksa tuijottaa eteiseen pakastimen valoa, vaan nukahdan sen vaimeaan hurinaan.

Teksti on julkaistu aikaisemmin omassa blogissani http://mustanmaatuskanhuoneessa.blogspot.com/2020/10/imperial-leather-muistoja-isovanhempien.html. Tutustu myös toiseen lapsuusmuistoihin liittyvään jäsenemme blogiin.   

Asta Sutinen

Herkkyyden juurilla

Jäsenen blogikirjoitus:

Voisin kertoa teille tarinan lapsuudestani.

Olin 8-vuotias reipas ja tunnollinen pikkutyttö. Minulla oli punainen, markiisikankainen koululaukku, ei mikään hieno kuvioitu tai ergonomisesti lapsen käteen sopiva, vaan tavallinen, kauppakassi mallinen, käytännöllinen tilaihme. Se vetikin sisäänsä uskomattoman määrän tavaraa, ja tämä tarina kertoo juuri siitä.

Yhtenä koulupäivänä penaalistani ei löytynytkään viivotinta, mitä olisi silloin tarvittu. Se oli unohtunut kotiin. Muistan yhä, kuinka Lahja, ihana opettajamme, sanoi hieman toruen, että omista koulutarvikkeista täytyy pitää huolta, ja ne täytyy kuljettaa mukana. Sitä en muista, itkinkö opettajan sanojen johdosta, mutta uskon, että itkin. Jos en koulussa, niin sitten kotona salaa muilta.

Pakkasin laukkuuni kaikki kirjat, joita tokaluokkalainen oli lukuvuodekseen saanut, penaaliin otin kyniä, kumeja ja sen viivottimen. Otimpa vielä varalta yhden kankaisen, pienen pöytäliinankin, sillä siihen aikaan koulussa syötiin luokissa, ja pulpetti piti suojata kotoa tuodulla kankaalla. Sellainen minulla jo pulpetissani oli, mutta otin toisenkin, ihan vaan varalta. Ajattelin, että opettaja ei voi enää ikinä sanoa, että en ole huolehtinut tai muistanut kuljettaa välineitä mukanani!

Kannoin tuota isoa punaista markiisikassia koko lukuvuoden mukanani tavaroineen päivineen. Se kassi painoi mielettömän paljon, ja pieni opiskelija raahasi sitä olkahihnasta lumihangessa, kun olkapää ei enää kestänyt sen painoa. Mutta opettaja ei enää koskaan sanonut, että jotain on unohtunut. Siitä viivottimesta tuli iso ja raskas taakka, josta edes äitini ei tiennyt mitään. Yhä vieläkin, yli neljänkymmenen vuoden jälkeen, kannan käsilaukussani maailmaa mukanani. Niin ison jäljen se pieni unohdus minun mieleeni teki.


Nimimerkki Elmeri

Ajatuksiani erityisherkän lapsen kanssa toimimisesta

Jos jokin näistä resonoi, niin käytä sitä. Aina ja kaikessa kuuntele sydäntäsi ja ota itsellesi vain se mikä tuntuu oikealta.

Jäsenen blogikirjoitus:

1. Erityisherkkää lasta ei tarvitse opettaa ottamaan muita huomioon, hän syntyy sen taidon kanssa.

Jos joku pyytää, hän antaa iloisesti pois lelunsa, ruokansa ja vaatteensa, Opeta hänet sen sijaan ottamaan itsensä huomioon ja tekemään vain asioita, jotka hän itse kokee oikeiksi.Toimi itse mallina ja seuraa sydäntäsi, älä sitä miten kaikki muut tekevät. Jos sydämesi neuvoo toimimaan lapsen kanssa tavallisesta poikkeavalla tavalla kuuntele sitä ja toimi sen mukaan. Sinä olet itsesi ja lapsesi paras asiantuntija.
 

Muista että kukaan ei ole syntynyt tänne ollakseen mahdollisimman vähän vaivaksi. Ole vain vaivaksi ja tee maailmasta parempi paikka lapsellesi, itsellesi ja muillekin. Se että jokin on yleinen käytäntö, ei automaattisesti tarkoita sitä, että se olisi paras tapa varsinkaan kaikille. On ok muuttaa mielensä ja vaihtaa suunnitelmaa. On ok kokeilla jotain ja huomata ettei se toimi.


2. Kun pieni lapsesi alkaa tutkimaan maailmaa kontaten, kävellen, juosten, maistaen ja koskien anna hänen tehdä niin aina kuin suinkin mahdollista.Varmista vain että hän on turvassa. Hän ottaa maailmaa ja kehoaan haltuunsa ja nauttii niistä. Myöhemmin hän tekee asioita tässä iässä opituilla taidoilla, voimilla ja itseluottamuksella.


3. Huolehdi että lapsi ei elä jatkuvassa ylikuormituksessa. Pitäkää tarvittaessa ylimääräinen lomapäivä koulusta tai päiväkodista. Huolehdi että lapsella on tarpeeksi aikaa olla rauhassa, niin että hän saa latautua ja kuulla itsensä ja omat tarpeensa. Tee sama myös itsellesi. Jos elämäntilanne on jatkuvasti liian kuormittava, muuta sitä. Minä uskon, että kun lapsi saa kasvaa rauhassa omaan tahtiinsa hänestä kasvaa vahva. Ensin siis lapselle pieni kodinpiiri, omaan tahtiin nukkuminen jne. jossa hän voi kokea olonsa turvalliseksi ja jossa hänen hermostonsa lepää.
Näin hänen hermostonsa saa kasvaa vahvaksi. Ja sitten piiri laajenee lapsen tahtiin. Lasta ei tarvitse hoputtaa kasvamaan, koska se kasvu tapahtuu oikeaan aikaan ihan itsestään. Kasvun edellytys on se että kokee olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi, ja saa riittävästi lepoa.
 

4. Herkkään lapseen vaikuttaa aikuisen hermoston tila. Huolehdi siis itsestäsi ja siitä että sinun asenteesi elämään on iloinen ja kiitollinen. Huolehdi omasta voimaantumisestasi, koska siten annat lapsellesi mallin.


5. Muistakaa nauru, hassuttelu ja fyysinen läheisyys.
 

6. Jokainen koira, kissa ja pikkulapsi tietää että elämä on ihanaa ja ihmeellistä.

 - Muistakaa se taas.


7. Älä laita omia pelkojasi ja uskomuksiasi lapsesi kannettavaksi  Herkkä lapsi skannaa muutenkin vaaroja ympäristöstään ja on varovainen. Älä siksi ylenmäärin korosta vaaroja (esim. sitä että vesi on vaarallista ja sinne voi hukkua.) Lapsi voi mennä täysin lukkoon ja jättää koko asian tekemättä. Siksi anna lapsen ottaa esim. se vesielementti haltuunsa omassa tahdissaan ja iloisessa tunnelmassa. Ole valppaana ja lähellä auttamaan jos tarvitsee. 

Esimerkki: Lapseni kompastui pienenä vedessä ja vajosi pinnan alle. Nostin hänet välittömästi ylös sieltä ja hän jatkoi leikkejään vedessä huomaamatta tilannetta. Sanoin hänelle: Huomasitko mitä äsken tapahtui. Sinä kävit veden alla ja osasit hienosti pitää suun kiinni siellä. Tuolla lailla sukelletaan. Lapseni iloitsi uudesta taidostaan ja oppi sukeltamaan.Toinen lapsi, pikkupoika, valutti hiekkaa käsistään veteen sen näköisenä, että hänellä oli siinä koko universumin ihmeet. Hän ei kaivannut mitään rajumpaa vedellä leikkimistä, koska hänellä oli kaikki siinä hiekassa.


8. Kun lapsesi myöhemminkin osoittaa halua tehdä jotain, pyri aina sanomaan kyllä, sanan ei sijaan. (Voit kyllä sanoa kuinka ylös kuuseen saa kiivetä ekalla kerralla.) Tällä tavoin lapsesi oppii seuraamaan iloaan, sisäistä ohjaustaan. Hän oppii uusia taitoa ja elää flowssa, jossa hän taas seuraavana päivänä seuraa uudelleen sitä, mitä hänen sisimpänsä silloin ohjaa häntä tekemään. Ja hänestä hyvin todennäköisesti ei kasva nuorta, jota ei huvita mitään ja joka ei yhtään tiedä mitä haluaisi tehdä. Koska hänen iloaan tehdä ja hänen sisimmästään nousseita virikkeitä ei ole painettu alas jatkuvalla ei-sanalla.Jos lapsi rakastaa piirtää, kanna kaupasta erilaisia papereita ja kyniä niin paljon kuin hän tarvitsee.
 

9. Puhu hänen kanssaan, ole läsnä, nauti yhdessä olemisesta.

Haastavista tilanteista selviäminen on ihan erilaista, kun ei tarvitse tehdä sitä yksin, vaan lapsella on läheinen ihminen joka rakastaa, ja on hänen tukenaan. Keskusteluilla voit lisäksi auttaa lasta ymmärtämään itseään, maailmaa ja syitä muiden ihmisten toimintaan. Voit auttaa lasta ymmärtämään tunteitaan ja huomaamaan miltä tunteent ja “gut feeling” tuntuvat hänen kehossaan.


10. Opeta lapsellesi että elämässä tärkeintä on olla oma itsensä, seurata sydäntään ja iloita ja nauttia elämästä. Läsnäolon taito ja taito nauttia yhdessä olemisesta rakkaidensa kanssa ovat taitoja jotka tekevät hyvän elämän.Herkkistä ei tarvitse opettaa ottamaan asioita vakavasti, tekemään parhaansa tai olemaanperfektionisti. Nuo ensinmainitut asiat tasapainottavat hänen luontaista taipumustaan suorittamiseen. Loistavan koulumenestyksen sijaan kehu hänen kykyään nauttia hetkestä, hänen kykyään kuunnella itseään ja seurata intuitiotaan. Niitä kykyjä hän tarvitse kaikkein eniten ja ne ovat kykyjä joilla elämästä tulee parasta mahdollista, ja hän tulee tekemään asioita jotka oikeasti innostavat häntä.  

Silloin kun luonnostaan herkkä, tietoinen ja muut huomioiva lapsi saa lisäksi kasvaa vahvaksi ja itsensä huomioivaksi, hänellä on hyvät valmiudet elää elämäänsä ja luoda maailmasta parempi paikka.
 

Tässä minun kokemukseni mukaan keinoja, jotka voimaannuttavat ja tasapainottavat erityisherkkää lasta joka on luonnostaan kiltti, muut huomioon ottava, empaattinen, täydellisyyteen pyrkivä ja usein myös omasta kannastaan ja tarpeistaan periksiantava.
Ja tietysti ja ennen kaikkea näe, kuule ja ymmärrä lastasi. Näe, mikä upea tyyppi hän on ja luota ja usko häneen. Nauti siitä, että saat tukea hänen kasvuaan ja katsoa kun hän luo itselleen oman näköistään polkua, millainen se sitten onkaan, ja ottaa taitojaan ja kykyjään haltuunsa.


Minun lapseni antoi pienenä minulle neuvon miten haluaa itseään lohdutettavan. Hän sanoi: 'Sano kyllä me selvitään'. Se tarkoittaa, että minä uskon häneen ja hänen ei tarvitse selvitä yksin. Me olemme tässä yhdessä ja hänellä on aina minun tukeni.


Suosittelen lukemiseksi Elaine Aronin kirjaa Erityisherkkä lapsi.

Muita hyviä kirjoja on mm. Judith Orloffin kirjat Empath's Survival Guide ja Thriving as Empath.

Anita Moorjanin kirjat.




Susanna Sihto

(Kuva:Pixabay)

Yhdistävä tekijä

Jäsenen blogikirjoitus:

I

Sängyn peitto oli myrkynvihreä, ja siinä oli kiemuraisia kuvioita. Tyynyjä oli kolme, ja niiden toinen puoli oli karhean villainen, kohokuvioinen, ja jos joskus nukahti poski vasten sitä puolta, ihoon jäi selkeä painauma, jossa näki ne kuviot tarkoin. Se painauma kesti pitkään poskessa, ja poskea kirveli. Toinen puoli oli kirjailtu ornamentein, kahdessa kirjailu oli punainen , ja yhdessä sininen.

Istun sängyllä, ja vierelläni makaa selällään mies, jonka kanssa olen vakaasti päättänyt mennä naimisiin. Minun elämäni mies numero 1. Minun isäni.

Isän hiukset ovat vaaleat, ja hyvin kiharat. Kun sellaisen korkkiruuvikiharan vetää suoraksi, tulee pitkä suora hiustupsu. Tosin, isän hiukset eivät ole järin paksut. Edessä on sellainen hius-saareke, jonka takana on kalju kohta. Ja isän tyyli kammata hiuksiaan on ihan omanlainen. Se pieni kiharasaareke kammataan aina keveästi, ja sivut vedetään taakse päin, ja sitten vielä kämmenellä, jotta ne kiharat pysyisivät ojennuksessa.

Isällä on päällään neulepusero ja suorat housut. Ei mitenkään hienot, vaan hyvin arkiset, nuhruiset. Ja niiden taskussa on pieni muovinen kampa, joitain kolikoita ja kankainen nenäliina.

Minä leikin tapani mukaan siinä isän vieressä. Hoidan nukkeja ja nalleja, kuuntelen niiden sydänääniä muovisella stetoskoopilla, ja vieressäni on pieni, avoin lääkärilaukku, jossa on kuumemittari, lääkepurkki, rokotusneula ja sideharsorulla. Pikku Leena on terve, sen sydämestä ei kuulu mitään. Ja niin on nallekin. Mitään ei kuulu vaikka kuin kuuntelee.

Ajattelen lapsen suurella viisaudella, että kaikki on hyvin, jos sydämen lyöntejä ei tunne. Että silloin ihminen on rauhallinen, tyytyväinen ja onnellinen.
Ja isä on siinä juuri sellainen: rauhallinen, tyytyväinen ja onnellinen.

II

Seison huoneessa, jossa ilma on kolea, ja seinät harmaat. Edessäni valkoinen puuarkku, ja sen päässä kynttilä. Arkku on avoin, ja siinä makaa elämäni mies numero 1, mies, jonka kanssa en mennyt naimisiin, koska myöhemmin tajusin asian mahdottomuuden. Siinä on isäni.

Isän hiukset ovat ihan samanlaiset kuin silloin sen myrkynvihreän päiväpeiton päällä: vaaleat, ja kiharat. Isä on puettu juhlavaatteisiin, liituraitapukuun, valkoiseen paitaan ja solmioon. Otan laukustani muovisen kamman, ja kampaan isän kiharoita. Silitän päätä ja poskea, joka on kylmä. Laitan puvun takin taskuun kankaisen nenäliinan, sellaisen ruudullisen, ja sen muovisen kamman. Isän viereen asetan nipun ristikkolehtiä ja kyniä, niitä pitää olla monta, koska matkasta tulee pitkä. Muutaman valokuvankin laitan, vaikka minä tiedän, että isä tuntee meidät tänne jääneet, sitten kun sen aika on. Valokuvia on vain mukava välillä katsoa, ja varsinkin sitä, jossa olemme kolmisin: isä, isoveljeni, ja minä. Se on vanha kuva, tosi vanha, minäkin olen siinä aivan pieni, korkeintaan kolme vuotias. Ranteeseen laitan isälle kellon. Kello on ollut isälle aina tärkeä. Nytkin, vaikka ajankululla ei ole enää merkitystä. Isä saa elää kissankellon aikaa.

Silitän vielä hiuksia ja poskea, annan suukon otsalle, kerron, kuinka minulla on häntä ikävä, ja kuinka isosti häntä rakastan. Sitten peitän isäni kasvot.

Isän sydän ei lyö. Mitään ei kuulu. On vain hiljaista.

Muistin tuona hetkenä sen lapsuuden ajatuksen siitä, että jos sydän ei lyö, on ihminen rauhallinen, tyytyväinen, onnellinen.

Sitä minä toivon. Että isä olisi kaikista koettelemuksista huolimatta nyt rauhallinen, tyytyväinen ja onnellinen, ja että kaikki olisi hyvin. Ainakin hän näyttää siltä.




Tarinan ensimmäisestä osasta on lähes 50 vuotta. Tarinan toisesta osasta pian 10 vuotta.

Joku on joskus sanonut, että ei halua nähdä kuollutta omaistaan, että haluaa säilyttää elävän muiston tästä. Minä olen eri mieltä. Vaikka olen todella herkkä ihminen, joka muistaa asioita kuvan tarkasti vuosikymmenten takaa, ei päällimmäinen muistoni isästä ole tuo arkussa makaava mies. Isä on mielessäni aina elävä, iloinen, herkkä, lämmin, ja suuri sydäminen ihminen.

Kädet levällään halausta odottava. Keinussa puoliunessa istuva. Ristikoita ratkova. Polkupyörällä ajeleva. Peleihin hurahtanut, niin, että vessan oven takaakin kuului aina piipitys.

Ja niitä kiharoitaan kampaava. Minun isäni. Elämäni mies numero 1.

Se, joka minulle tämän herkkyyden antoi.

💗

Nimimerkki 'Elmeri'

Muistojen kultaa

Jäsenen blogikirjoitus:

On lauantai. Sisällä tuoksuu silakkalaatikko, ja ulkosaunan piipusta tupruttaa savua. Otan muovisen kulhon, punaisen, ja kävelen piharakennuksen taakse, kasvimaalle. Siellä kasvaa perunaa, sipulia, porkkanaa, hernettä, punajuuria ja vihreää salaattia. Kerään salaatinlehtiä astiaan, ja vien sen sisälle. Siihen se jää, pöydän kulmalle, kun juoksen itse ulos. Ulkona on lämmin, ja iho tuoksuu auringolle ja hiekalle. Ylitän pienen soratien. Se on hiljainen tie, ja jos siitä joskus ajaa auto, se pölisee. Pöly leijuu pitkään tien päällä, ja silloin ei näe juuri mitään.

Metsä on iso ja siellä kasvaa saniaisia. Kun aurinko siivilöityy puiden oksien lävitse, paikka näyttää satumaiselta. Siksi minä viihdyn siellä. Kun kävelen jonkin matkaa, löytyy sieltä talon rauniot, tai oikeastaan vain merkkejä siitä, että paikalla on joskus ollut talo. Muistan joskus nähneeni siellä poltettuja kirjan sivuja. En tiedä, kuka ne on polttanut, koska ei siellä koskaan ketään näy. Ja minä käyn siellä päivittäin. Vajaan kilometrin päässä on leikkikenttä, kaksi keinua ja liukumäki. Keinujen runko on ruostunut, ja kun keinuu, ketju kilisee. Toinen keinu on paljon alempana kuin toinen, menen yleensä siihen. Ja toisinaan kiipeän sinne liukumäkeen. Istun siellä korkeuksissa ja katselen maisemaa. Paljon puita, metsää. Ja jossain vähän matkan päässä talon katto.
On aivan hiljaista, tai ei aivan: linnut laulavat. Siinä on hyvä olla.

Kun palaan takaisin, näen polun reunassa variksen siivet. Ne ovat ihan kokonaiset, ja niissä on kiinni pieniä luita. Minua puistattaa. Kiihdytän askeleita, juoksen. Juoksen ojan yli sille soratielle, ja siitä pitkälle kotipihatielle.

Punainen salaattikulho on hävinnyt pöydän reunalta. Salaatti on valmista, samoin silakkalaatikko. Salaatin kastike on leveässä Arabian teekupissa. Se kastike on maailman parasta, ja siihen tulee sinappia, kermaa ja sokeria. Sokerikiteet ratisevat hampaissa, kun sitä syö salaatin kanssa. Ehkä se siksi on niin hyvää.
Tiskaan ruoka-astiat vaalean sinisessä vadissa, ja huuhtelen ne toisessa, haalistuneen punaisessa vadissa. Tiskiaine vaahtoaa, enkä malttaisi suorittaa työtä loppuun, koska vaahto on pehmeää, ja sitä on ihana puristella. Vesikin jäähtyy. Mutta loppujen lopuksi ne astiat ovat rivissä pyyhkeiden päällä, kuivumassa siinä.

Jäätelökioskille ei ole jonoa. Sinne pääsee talon takaa, aidan välistä, ja kahden talon ohitse. Kioskissa istuu vanha nainen, tanakka ja kasvoiltaan ryppyinen. Lempeä. Tottuneesti hän pyörittää jäätelöpallot, laittaa ne tötteröön, ja sujauttaa paperipussiin. Jälkiruoka on valmis.

En haluaisi saunaan, en ole koskaan erityisesti tykännyt saunomisesta. Pimeässä tilassa on kaksi isoa pataa, toisessa tulikuumaa vettä, ja toisessa kylmää. Vesi on haettu vesipostista, monen sadan metrin päästä, isoilla saaveilla, joita työnnetään kärryillä. Mennessä saavit hyppivät kärryn kyydissä, ja joskus, kun juoksin kärryn kanssa, yksi saavi putosi tielle. Tullessa saavit painavat, ja kärry on raskas työntää. Silloin toivoo, että autoja ei ajaisi tiellä yhtä aikaa. Yhdessä ohitettavassa talossa asuu vähän pelottavan näköinen mies, jolla on tumma parta. Häneen en halua törmätä, vaikka sanovat hänen olevan kiltti.

Kun auringon ja hiekan tuoksu on pesty iholta, ja pitkät hiukset tiputtavat vettä kylpytakille, pysähdyn saunan eteiseen pyörittämään pyykkikoneen kampea. Koneessa on kaksi rullaa vastakkain, ja kun kampea pyörittää, rullat pyörivät. Niiden väliin voi laittaa märät vaatteet, ja ne puristavat niistä veden pois. Miten kätevää! Tosin, silloin kun se on tosikäytössä, kammen pyörittäminen on raskasta. Nyt se pyörii kuin tyhjää vain.

Pitkä tukka on takussa, ja jokainen harjan veto tuntuu kipeältä. Vie aikansa saada se selväksi. Yöpaidassa on sinisiä kukkia, ja sen helma ulottuu lattiaan saakka. Lakanat ovat puhtaat.

Ilta-aurinko paistaa ikkunasta sisään. Lasipullon suusta otettu Jaffa hörppy tuntuu hyvältä. On raukea olo. On lauantai ilta. Pienen tytön elämä. Äiti, isä ja veli, koti, joskus -70 luvun alussa.


Pieni tyttö, joka viihtyy itsekseen. Jolla on paljon kavereita, mutta myös oma maailma. Liukumäen huipulla, saniaismetsässä. Pienessä leikkimökissä, jonka hyllyillä on Sirkku-sokeria, lasinen Jaffapullo, pahvinen kahvipaketti, sekä monia, monia maustepurkkeja. Muovisia astioita, joista kaunis Kaarina ja Rötkö-Molla saavat syödä ja juoda, sekä maailman ihanimmat siniset nukenvaunut, jotka joulupukki toi.

- En tiedä, kultaako aika muistot. Minusta se aika oli kultaa jo silloinkin. Olin onnellinen lapsi.


Nimimerkki 'Elmeri'

Kohti lapsuutta

Kuva pixabay

Jäsenen blogikirjoitus:

Kohti lapsuutta

Lapsuus, ethän karkaa? Anna minun vielä saada olla lapsi, pieni ja tarvitseva. Tai: anna minun vihdoin olla lapsi…

Lapsuus voi kadota varjoihin. Ja monella se on sen tehnytkin. Aikuisena, vielä yli viisi- ja kuusikymppisinäkin saatamme kaivata jotakin, josta emme meinaa saada kiinni.

On surullista, jos lapsi ei saa olla lapsi. Jos perheessä on niin sanotusti se virtahepo: se voi olla vaikka toisen vanhemman alkoholismi tai väkivaltaisuus. Niiden myötä muille perheenjäsenille aiheutuu pelkoa ja alituista varuillaan oloa. Lapselle ei jää tilaa olla lapsi, ei jää oikein tilaa hyvälle elämälle.

Se, että myöhemmin unohtaa tuon kaiken, johtaa vain siihen, että asiat pääsevät temmeltämään alitajunnassa ilman, että tajuaakaan mistä paha olo tai ahdistus johtuu, miksi parisuhde ei onnistu tai miksi ylisuorittaa itsensä henkihieveriin saakka.

Erityisherkkä kärsii huonoista olosuhteista enemmän kuin ei-erityisherkkä. Trauma voi olla pohjana uusille traumoille ja maailma voi päästä murjomaan ilman, että pystyy vaikuttamaan asioihin.

Mutta, erityisherkkä myös osaa ottaa hyvistä pienistäkin asioista voimaa ja rakennuspuita!

Joka tapauksessa aikuisena, katsomalla kohti omaa lapsuuttaan, antamalla muistojen vähitellen tulla, tekee aina itselleen palveluksen. Ei niin pahaa, ettei sitä voisi rauhassa tutkia, ajan kanssa ja itselleen armollisena. Voi vaikka kirjoittaa siitä. Ja saattaa käydä vähitellen niin, että olo alkaa helpottua.

On asioita, jotka vain vaativat suremista. Suru on lääke mielen haavaan, menetykseen ja ikävään.

Ja voikin yhtenä päivänä tulla hetki, kun huomaa tekevänsä kivoja asioita, leikkivänsä tai kokevansa asioita uusina kuin lapsi. Kun huomaa, että ilo kipinöi sisimmässä, ehkä ensimmäistä kertaa. Kukaties myös muistaa vielä niitä hyviä asioita, mitä lapsuudessa ja elämässä sittemmin on kuitenkin ollut.

Moni on kulkenut muistelun tietä ja saanut elämästä uudella tavalla kiinni. Koskaan nimittäin ei ole liian myöhäistä saada onnellinen aikuisuus…

Tuohon onnelliseen aikuisuuteen kuuluu myös lapsenomaisuus. Siinä herkkyys on arvokasta ja tavoiteltavaa, siinä pienet asiat merkitsevät ja tuovat arkeen täyteyttä. Erityisherkkä saa olla oma itsensä, kokonainen, juuri tässä ja tänään.

Merja Korpisaari