Eläinavusteinen elämäni eli eräs erityisherkän elämyspäivä

-Mutta eihän mulla edes ole lemmikkejä! Ei ole. Tai niin sitä ainakin voisi luulla...

Kerronpa nyt, ketä minun lemmikkeihini kuuluu. No, ensinnäkin aamulla aina joku lintu tsirputtaa ja sillä muakin ilahduttaa. Virkistää. Nyt loppukesästä tsirputusta ei tietenkään ole enää paljoa, mutta joku siellä metsänreunassa aina vähän ääntelee.

Kun päivä alkaa ja lähden lopulta liikkeelle, saattaa vastaani tulla varis. Näillehän minä siis aina juttelen, tai useimmiten.. joskus syötän leivänmurujakin, läheisellä metsäkalliolla. Varis on  hyvä lintu, viisaskin. 

Päivä muuten onkin aivan huippulaatua, jos tuo pörröinen ulkoileva kissaherra tepsuttelee luo. -Kis kis.. mauuu. -Kisu mitä kuuluu.. mauuu. - Näinhän se keskustelu menee meillä.

 

Kasvimaan helteessä ihailen suurta värikästä amiraaliperhosta, joka asettuu kuvattavaksi.. tai sitten ei asetu. Mintuissa käy muuten kova pörinä, tuo makea mesi kun maistuu kaikille pörriäisille. Sudenkorento pian tanssahtelee ylläni ja tanssin sen mukana. Olen hulluna näihin siivekkäisiin. Sudenkorentohan lie noiduttu lohikäärme..mene ja tiedä, mutta olen täynnä voimaa ja iloa minäkin.

No. Kuka se tuleekaan tirkistämään kompostikasan alta? Sammakkohan se siellä. -Muistahan syödä noi etanat pois, niitä en tarvitse. Näin anelen, vaikken edes tiedä, liekö etanallakin tässä maailmassa joku tärkeä tarkoitus.

Fillari kuljettaa minut lämpimänä päivänä rantaan. Matkalla nautin tuulesta kuin valkoisin siivin meren yllä kaartavat lokit. Merimaiseman perustyypit.

..jaa, hanhet ne onkin nyt valloittaneet koko rannan. Huis, antakaahan tilaa mullekin! Nämä suuret komeat hanhet ei ole kaikkien mieleen, tiedän. Mutta hyvin tänne vielä mahtuu.

Illalla myöhään huomasin, että hämähäkki oli kutonut tuollaisen kauniin ja luonnollisen hyttysverkon tuuletusikkunaani. Mieleeni tuli siinä että eläinmaailma on kyllä suuri ilo ja lohtu ja apu. Taas tänäänkin, yhtenä kauniina elokuun päivänä. Kiitos teille kaikille, isoille ja pienille.

Merja Korpisaari

 

 

Kissan päivä

Hallituksen varapuheenjohtajan kirjoitus:

Kun tuntuu, että päässä on ruuhkaa ajatusten valtatiellä, vaikka muuten olo on kuin mökkitiellä.

Silloin otan kissan mukaan ja lähden luontoon.

Tule mukaan… 

Ensin valloitetaan kallio. 

 

Välillä pysähdytään katselemaan.

Ollaan avoimia uusille viesteille.

Tutkaillaan maisemia. 

Sitten maistuvat loikoilut kotisohvalla. 

Ihanaa kevättä kaikille!



t. Heli ja Cera

Maisema hoitaa katsojaa

Jäsenen blogikirjoitus:

Meillä on ollut hyvin erikoinen talvi säiden puolesta. Useamman kerran olemme saaneet puhtaan valkoisen lumipeitteen yli maiden ja mantujen, kautta Suomen. Sitten jälleen on vesisade pyyhkäissyt kaiken pois, ainakin täällä etelämmässä.

On riittänyt kauneutta lumimaisemissa. On riittänyt toki myös lumitöitä ja liukkautta. Nastakengät on olleet kävelijän turva. 

Säiden vaihtuvuus on minusta mukavaa. Kun lumi sataa jälleen, se on niin huikean tunnelmallista ja tuntuu että ihmiset heräävät eloon lumen myötä. Kommentoidaan tilannetta, jaetaan kokemuksia, ja autetaan toinen toisiaan saada auto lumimotista tai nostaa kaatunut ylös.. näin se on, yhteinen tilanne yhdistää, tällä kertaa ainakin.

Minulle maisema merkitsee todella paljon. Olen maisemien katselija. Tykkään metsän puista, tykkään pensaista, mutta myös pelloista ja aukeista paikoista. Olen talven aikana hakeutunut niin metsään kuin avarille pelloille, meren rantaankin joskus. Olen haukkonut henkeä ihastuksesta monta kertaa monessa paikassa.

Minusta se minkä keskellä olemme eläneet, on ollut niin raskasta ja haasteellista, että tämä maisema missä saanut lepuuttua, on tullut lähemmäksi, sen aistiminen on syventynyt. Minä ainakin olen kuin sukeltanut toiseen, hyvään, rauhalliseen, lempeään ja toivorikkaaseen todellisuuteen liikkuessani luonnossa tai vaikka vain katsellessani ikkunasta ulos avautuvaa näkymää puineen ja pilvineen. Valkoista, sinistä, vihreää tai värit jälleen sankan pyryn peitossa.

Siellä on elämä. Pienet jäniksenjäljet, hiiren polku, lintujen helinä.. Kevät ei ole enää kaukana. Kaikki hyvä on olemassa, tavoitettavissa ja se on mikä antaa voimia tähän hetkeen.

 

 💓💙

Merja Korpisaari

Luonto ja luontoyhteys

Jäsenen blogikirjoitus 

Karttana meri, turvana metsä, toivona taivas ja voimana kalliot.

Olen kaupungissa kasvanut ja kaupungissa ikäni asunut. Lapsena en erityisemmin välittänyt luonnosta. En oikeastaan edes juuri pitänyt kesästä, koska silloin luonto heräsi ja kaikenmoiset hyönteiset, ötökät, öttiäiset ja niveljalkaiset heräsivät talviuniltaan ja kömpivät esiin piiloistaan minua piinaamaan. Kesämökille menemistä saatoin jopa suorastaan pelätä, jos tiedossa olisi hyttyskesä tai nukkumapaikka, joka ei ollut varmasti bug-free. Oli mahdotonta nukkua samassa tilassa, jossa pörisi jokin pikkuinen elukka. Joten kyllä, mielestäni Dalai Lama on täysin oikeassa siinä, että pienelläkin itikalla voi olla iso vaikutusvalta.

Tänä päivänä ymmärrän öttiäisten merkityksen ekosysteemin kannalta ja osaan niitä sinänsä arvostaa. Luonnolla ylipäätään on minulle nykyisin erityinen merkitys.

Ennen kaikkea luonto on meidän kaikkien syntymäkoti. Paikka, josta kaikki elolliset oliot ovat saaneet alkunsa. Siten se on myös välttämätön elinehto, jota ilman emme selviydy. Luonto ei tarvitse ihmistä selviytyäkseen, mutta ihminen kyllä tarvitsee luontoa. Minulle luonto on myös henkinen latautumispaikka, josta ammentaa voimaa silloin, kun olo on uupunut tai levoton tai mieli kaipaa muuten vain virkistystä. Hakeudun erilaisiin luontopaikkoihin mielialan ja tunnelman mukaan. Joskus suuntaan vetten ja vesistöjen äärelle, kun haluan ajatella rauhassa tai kaipaan inspiraatiota. Joskus metsä on turvallisin lohtu. Joskus katseeni kohoaa ylöspäin kohti taivaita ja joskus tarvitsen kallioiden suomaa lujuutta jalkojeni alle.

Meri

Meri on kaikista luontoympäristöistä ensisijainen voimanlähteeni. Sen äärelle hakeudun silloin, kun olen tärkeiden kysymysten äärellä tai kenties silloin, kun on mietittävä tulevia elämänvalintoja. Meri symboloi seikkailua ja tuntemattoman kutsua. Kauniina kesäpäivänä meri kimaltelee kauniisti, on tyyni ja tasainen eikä näytä lainkaan pelottavalta. Mutta myrskyisällä syyssäällä meri kuohuu ja velloo, tuuli ujeltaa vinkuvalla äänellään, aallot tyrskyävät ja vaahtopäät nousevat korkeina ilmaan. Silloin meri on uhkaava ja tarkoittaa vaaraa. Merellä on siis kahdet kasvot.

Myös ihailemalleni kirjailijalle Tove Janssonille meri oli merkityksellinen. Kirjassa Muumipappa ja meri (2018) Muumipappa tuntee itsensä tarkoituksettomaksi. Pappa haluaa suojella perhettään vaaroilta ja vie siksi perheensä turvaan pienelle majakkasaarelle keskelle avomerta. Kärpäsenlialle, sanoo Pikku Myy. Papan valinta on paradoksaalinen, koska saari on yksinkertainen ja karu eikä millään tavalla vaaraton paikka. En voi olla ajattelematta, että ehkä Muumipapan syvin motiivi onkin vain päästä seikkailun syövereihin, jotta hän voi tuntea olevansa elossa.

Ennen kaikkea, meren tärkein anti on kuitenkin nöyryyden oppiminen. Meri kun on valtavan suuri ja arvaamaton ja ihminen hyvin pieni. Tove Janssonin (Yle Areena, 2018) sanoja lainaten: ”Jos mikään opettaa ihmistä nöyräksi, niin elämä meren ympäröimänä.”

Metsä

Metsään menen silloin, kun kaipaan rauhoittumista, juurtumista maahan ja paluuta konkretiaan. Vankka maaperä ja siitä korkealle kurottuvat puut merkitsevätkin minulle tasaista turvallisuutta ja kouriintuntuvaa tätä hetkeä – tyytymistä siihen, mitä nyt jo on. Maaemon ajatellaan perinteisessä mielessä symboloivan hedelmällisyyttä ja syntymää, mutta itselleni tärkeämpää on nimenomaan maan juurevuus ja tasaisuus. Maa on sitä mitä se on eikä yhtään sen enempää. Mielestäni se on hyvin rauhoittavaa. Ihminen voi myös ottaa puista esimerkkiä. Pysyä vankkana kuin tammi, mutta taipuisana kuin paju. Siinäpä vasta tavoitetta yhdelle ihmiselämälle.

Taivas

Taivas luontopaikkana on vaikeasti tavoitettava, eikä sinne voikaan noin vain kävellä tai kulkea omin voimin. Siellä se silti on. Ehkä taivasta voi myös ajatella ilmana. Taivas on tuolla kaukana ylhäällä, mutta ilma ympäröi meitä joka hetki ihan täällä maankamaralla. Hengitämme ilman sisältämää happea ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen henkäykseen. Siten ilma on meille yhtä tärkeää kuin auringonvalo kasveille. Symbolisessa mielessä ilma ja taivas edustavat henkeä, henkevyyttä ja toivoa. Elokuvissa epätoivoiset ihmiset lankeavat polvilleen ja kohottavat katseensa taivaisiin. Ehkäpä juuri siksi ilmaan ei voikaan konkreettisesti mennä. Ilma on näkymättömän voittoa näkyvästä, materian tuolla puolen.

Kalliot

Viimeisenä kalliot. Karuudestaan ja kovuudestaan huolimatta kallioilla on oma sanansa sanottavana. Kallioilta voi nimittäin oppia lujuutta. Kalliot pysyvät päättäväisesti paikoillaan silloinkin, kun muu maailma myrskyää. Ja jos jokin, niin lujuus, on tärkeää silloin, kun ihmistä koetellaan. Maaret Kallion viisaita sanoja lukeneet/kuunnelleet jo tietävätkin, ettei lempeys yksinään riitä, vaan lempeys ja lujuus tarvitsevat toisiaan kukoistaakseen.


Milja Jokinen


Kuvat:

Meri Dimitris Vetsikas / Pixapay

Metsä Lukasz Szmigiel / Unsplash

Ilma Pexels / Pixapay

Kalliot Dyaa Eldin Moustafa / Unsplash


Lähteet:

Jansson, T. (2018). Muumipappa ja meri (suom. Laila Järvinen). Helsinki: WSOY.

Yle Areena (1.3.2018). Elävä arkisto: Tove ja meri.

Kirjoittaminen on puutarha

 

Jäsenen blogikirjoitus:     

 

Kirjoittaminen on puutarha.

Sitäkin pitää vaalia kuin puutarhaa.

Siihenkin pitää käyttää aikaa, vaikkapa
se kaksi tuntia päivässä, mitä puutarhaankin. 

Ei se kukoista ilman.

Puutarhan kukkivia kukkia on hoidettava ja lisättävä.

Sen rikkaruohot vaativat joskus kitkemistä. 

Sen isommat puuvartiset vaativat aikaa ja kärsivällisyyttä.

Ja sen monimutkaisemmat hoitoa vaativat kasvit

vaativat pohdintaa ja tekemistä nekin.

Mitään ei synny, jos laiskottelee.

Niin, ja sitten toisaalta, on hyvä ottaa välillä aikaa,

juuri sille niin sanotulle laiskottelulle, olla vain. 

Laiskottelu kun on myös luovuuden maaperää.
Miten paljon helpompaa kaikki on, kun hyväksyy itsensä ja rajallisuutensa. 

Asiat naksahtavat paikoilleen.  

Tilaa löytyy tärkeälle. Osaa priorisoida.

Kirjoittaminen on puutarha. 

Sitä pitää vaalia. Kuten mitä tahansa muutakin elämän ihanaa asiaa...

 

 

 

- Ajatukseni kirjoittamisesta on jo vuosien takaa.

Niin sitä koittaa itseään opettaa ja... hyvä niin.
Unelmoida, suunnitella, päättää, tehdä. Näin se menee.

Olenhan tätä kirjoittamisen puutarhaakin hoitanut,

en tarpeeksi mutta kuitenkin. 

Ei se ihan rapistunut ole,eikä kuihtunut kokonaan. 

On sitkeää lajia kai.

Mikä on sinun puutarhasi?

Onko se ehkä kirjoittaminen myös? 

- Miten vain, niin kirjoita meidän
blogiimme rohkeana, herkkänä... tai millaisena itsesi koetkin juuri nyt.

 

 

Merja Korpisaari

Mielihyvää ja -hyvitystä

Jäsenen blogikirjoitus:

Kun linnut lauloivat niin, rantakoivikossa ja kaislikossa. Oli kirpeä sää, aurinko vähän lämmitti ja sitä vasten talvinen hanki hohti ja kimalsi..  Olinkin yhtäkkiä keskellä tuota linnunlaulua, ja se teki hetkestä lepohetken, ja niin virvoitti minut.

- Ei se aika vaan se laatu.. Usein kun metsässä vaikka nojaan puuhun ja annan tuulen vain humista ja itseni olla, niin ei tarvita kauaa, kun voimat ovat palautuneet.  Aika on erilaista, kuin ajatonta, ajantajua ei myöskään silloin ole.  

Ja pian ne mietteet ovat kääntyneet toiseen suuntaan. Ne ovat kääntyneet ehkä enemmän ulospäin. Miten voin auttaa toista? Tai ja myös: Miten voin auttaa itseäni?  

-Ratkaisut löytyvätkin kuin itsestään. 

Jos on ollut työtä jossa mietityttää niin moni asia yhä edelleen, ja tarvitsisi päästä niistä aatoksista irti, luontokävely auttaa siinäkin. Kohta jaksaa jälleen paneutua uusiin asioihin ja uudella tarmolla.- Se on kuin kirjopesu. Puhistun moninaisista kirjavista ajatuksista ja jopa mielipahasta. Hälystä, ruuhkasta päässä.
                

Tämä se on myös ihan mielensähyvittämistä! Mieltä, sitähän voi hyvittääkin, jos nyt pahoittaakin. Mieltä kannattasisikin juuri hyvittää ihan tosi usein: vaikka päivittäin, jossakin luontomaisemassa vaikka. Kun katsoo oravien pinkovan pitkin puunrunkoa, kyllähän siinä mielensä niin hyvittää.

On muitakin tapoja. Päivittäin etsimällä hyviä uutisia, hyviä asioita, mistä niitä ikinä löytääkin. Päivittäin ajattelemalla hyvää muista. Ja niinikään puhumalla hyvää muista, ja vieläpä tekemällä hyviä tekoja muille. Niin ja itselleen tietenkin kanssa, ja… kun tekee muille, tekee samalla itselleenkin. 

Sekin hyvittää ja lämmittää oloa, kun näkee jonkun auttavan toista. Jopa vaikka elokuvassa, se toimii.

Mieltään voi hyvittää kiitollisuudellakin. Mitä kaikkea minulla onkaan? -Huomaan, että paljon. Oikeastaan kaikkea, mitä tarvitsen. Teen luettelon, mistä olen kiitollinen. Mieleni hyvittyy niin. Kiitän jotakuta vielä jostakin, ja mieleni hyvittyy niin paljon. Ja sen toisenkin, niin oletan.
Voi pitää myös kiitollisuuspäiväkirjaa. Se auttaakin huomioimaan ihan pieniä arkisia, itsestäänselviä ja – isompiakin asioita ympärillä. Päiväkirjaa voi pitää päivittäin tai viikottain, mikä on vain luontevinta.

Nyt ajatuskin niistä tirskuttavista linnuista rantapusikossa saa minut jollakin lailla hyrisemään. Se ajatus lohduttaa.. ja hoitaa. On polku luottavaiseen, puhtaaseen iloon. Mieli on hyvitetty (**)



Merja Korpisaari

Kertoisitko sinun mielesihyvityskokemuksista? 

PS. Lue myös nimim. Elmerin kirjoitus: Kiitos! 

 

💓💓💓

 

Tammikuista lumoa

  

 

 

Rantapolulta metsän reunaan

Muista katsoa aurinkoon… Nousevaan tai laskevaan aurinkoon, vaikka. Marraskuun aurinkoa on hyvä tuijottaa näinä aikoina.

Miten lämmintä onkin vielä, hyvin tarkenee ulkoilla. Nojailen rannan puuhun ja olen läsnä...

Joskus on hetkiä, kun ei ajattele mennyttä eikä tulevaa, ei kaipaa mitään eikä minnekään. Niitä ei ole joka päivä läheskään, vaikka hyvin voisi olla - ja pitäisikin.

..Paitsi että ei pidä, sillä ne hetket tulevat etsimättä, ne löytyvät, kun aika on oikea.

Kun osuu merenrantaan sopivasti, ja taivas kuljettaa rantapolkua pitkin. Katse liukuu taivasta pitkin ja värit.. ovat silmille ihanat, kuin pysähdys mielelle. Tämän sain, kun vain, 

lähdin ulos. 

Elämän ilot voivat olla niin pieniä, että naurattaa. Ei tarvita pitkiä matkoja tai paljoa aikaa tai rahaakaan. Olemassaolo vain täyttää. Luonnossa se tapahtuu niin helpolla. Nuo myöhäiset punaiset puolukatkin, tutuksi tullut pöllö puussaan, editseni pinkovat kanit..

Ilta pian laskeutuu, hämärtää, sanon ajatuksissani maisemalle: hei taas ja kiitos, 

pikaisiin näkemiin.

Merja Korpisaari

 

Läsnäoloa luontokokemusten äärellä

Jäsenen blogikirjoitus

Auringonvalo siivilöityy kuusenoksien lävitse valaisten metsäistä rinnettä, valkovuokot nostelevat hentoja varsiaan, askeleet painautuvat sammaleiselle mättäälle ja jossain kauempana kimmeltää merenselkä. Pilvettömällä sinitaivaalla kaarteleva merikotka on mykistävä näky, joka saa hiljentymään luonnon ihmeiden edessä. On helppoa hengittää sisään puhdasta ilmaa, juurruttaa jalkansa näille jäkäläisille kallioille, tarttua kaikilla aisteillaan tähän hetkeen - olla juuri tässä ja nyt.


Poikkeuksellinen kevät on saanut yhä useamman hakeutumaan luonnon pariin ja etsimään kauneutta, lohtua sekä elvyttävää voimaa läheltä. Pääsiäinen autioituneessa kaupungissa tuntui lohduttomalta tyhjine katuineen, joiden jalkakäytävillä eivät enää askeleet kopisseet. Katujen varsilla kohoavat, kylmän auringonvalon valkaisemat betoniseinät tuijottivat eteensä kymmeninä tyhjinä ikkunoina, ja niiden ontot katseet kätkivät sisäänsä kaiken sen elämän, joka vielä hetken aikaa sitten oli helkkynyt ääninä, väreinä ja kosketuksina ympärillämme. Kaipuu ja tarve vapautua betonin ja neljän seinän kahleista alkoi päivä päivältä poltella kehossa ja mielessä yhä vahvemmin.

Luonnossa liikkuminen ympäristöä aistien, havainnoiden ja valokuvia ottaen on aina ollut minulle tärkeää, mutta näinä aikoina sen merkitys on noussut aivan uuteen arvoonsa. Kun arjen rakenteet pirstaloituvat ja mielen valtaa epävarmuus, viestii luonto pysyvyydestä, turvallisuudesta ja jatkuvuudesta. Mullasta nousevat lehdet, hentoiseen pitsiin verhoutuvat koivut ja pelloille saapuneet muuttolintuparvet ovat lohdullisia lupauksia elämän jatkumisesta ja siitä, että kaiken myllerryksenkin keskellä on vielä asioita, jotka ovat ennallaan.

Usein elämän käännekohdissa ja kriisien keskellä luonto ankkuroi tähän hetkeen. Kallioisilla reiteillä patikoidessa ei ole tilaa miettiä menneisyyden pettymyksiä tai pelätä tulevaa, vaan on suunnattava askel kerrallaan harkitusti eteenpäin, tunnusteltava eteen sattuvia juuria, kiviä ja onkaloita, olla vastaanottavainen kaikelle sille uudelle ja yllättävälle, joka seuraavan mäennyppylän takana kenties odottaa. Ehkä tämä on tietoista läsnäoloa parhaimmillaan.

Kaiken kaikkiaan ainakin minulle luonnossa liikkumisessa on kyse yhteydestä omaan itseen, ympäristöön ja kanssaihmisiin. Vaikka fyysiset ihmiskontaktit ovat olosuhteiden pakosta kutistuneet vähäisiksi, luontokokemukset ja tarve kokea yhteyttä ympäristön kanssa ovat ainakin jossain määrin meille yhteisiä. Se saattaa olla myös asia, joka hektisen arjen keskellä ja kaupungin aisteja kuormittavassa humussa on jäänyt jonnekin taka-alalle, muuttuneena ylellisyydeksi, jolle ei ole sijaa eikä ehkä koettua tarvettakaan elämässä.

Eikä luontokokemusten perässä tarvitse välttämättä lähteä merta edemmäksi kalaan. Vaikka saariston jylhät kalliot käppyrämäntyineen ja kaukana siintävät rannattomat ulapat ovat mielenmaisemaani, useimmiten voin siirtyä niihin vain ajatuksissani. Silti arkipäivän luonnonkauneutta voi kohdata myös lähiömetsän poluilla, kotikadun varrella hempeään kukkaloistoon puhjenneessa kirsikkapuussa ja persikkaisessa auringonlaskussa kerrostalojen yllä. Kauneutta juuri tässä ja nyt, haaveiden siivittämiä ajatuksia tulevasta.

 Asta Sutinen (kuvat: Asta Sutinen)

Tämän syksyn luontoelämykset

 Jäsenen blogikirjoitus: 

Näin sateisen, mutta kauniin syyskuun vaihduttua lokakuuksi ajattelin kirjoittaa blogiin aiheesta, josta moni muukin on aiemmin kirjoittanut. Nimittäin luonnosta, siellä käymisestä ja olemisesta.

Inhoan kylmyyttä, ja vaikka kuinka siihen koetan valmistautua ja varustautua, pääsee vaatteiden läpi puskeva kylmyys silti yllättämään. Se on ehkä yksi syy, miksi en näe itseäni ulkoilemassa tuntikausia erityisesti talvikuukausina. Tosin parin viikon takainen ehdotus laskettelureissusta kavereiden kesken kuulosti sen verran mielekkäältä, että ehkä sille hyvien toppavaatteiden kera lähtisinkin. Kesällä ja syksyllä sen sijaan ulkoilen kyllä mielellään.

Viime aikoina erityisesti sosiaalisessa mediassa on näkynyt ihmisten kasvanut luontoinnokkuus. Tai ehkä sitä on ollut aina, mutta nyt metsään tai järvelle lähtenyt porukka kokee tarvetta jakaa luontokokemustaan muille ihmisille kuvien, tekstin tai videoiden muodossa. ”Eräjormailu”, lähiretkeily ja patikointi ovat ”in”.

Itsekin olen kyllä somettanut keskeltä metsää, mutta seesteiset ja värikylläiset valokuvat eivät ole olleet suinkaan ainoa syyni lähteä luontoon. Samaistun kyllä ihmisten tarpeeseen lähteä kaupungin (tai minkä tahansa asuinalueen) vilinästä luonnon rauhaan. Metsää Suomessa on vaikkapa kuinka paljon, joten on vain hienoa, että sellaisissa paikoissa vieraillaan. Myös jokamiehen oikeudet, vaikkapa marjojen poimiminen talteen, ovat minusta kivoja kotimaani etuja. Muistetaan siis hyödyntää niitä!

Viimeisimmät luontoelämykseni ovat Tampereelta, Espoon Nuuksiosta ja Helsingistä. Ensiksi mainitussa olin viime viikonloppuna, ja ystäväni kanssa pyöräilimme Suolijärven (kyseessä on suolen muotoinen järvi) kupeeseen ja kävelimme kauniin järven ympäri. Sää oli suotuisa ja vaikka hieman viileä, niin aurinko paistoi ja näytti todella kauniilta ruskan ympäröimässä luonnossa. Polut olivat helppokulkuisia, paikoin kylläkin hieman ahtaita. Sekä pyöräilijöitä, juoksijoita että kävelijöitä tuli vastaan lenkkipolun varrella, joten aina välillä sai olla tarkkana ettei törmäyksiä syntynyt. Suolijärvestä voi lukea lisää Retkipaikka-blogista.

Espoon Nuuksiossa kävin niin ikään (toisen) ystäväni seurassa. Kerta oli ensimmäiseni Nuuksiossa. Kansallispuistot kiinnostavat jonkin verran. Nuuksio on niin lähellä, että sinne oli hyvä syy lähteä. Elokuinen Nuuksio oli vielä kesäinen, ja tunnelma suuressa kansallispuistossa oli todella seesteinen ja ihanan syksyä enteilevä. Kansainvälistä tunnelmaakin Nuuksiossa sai aistia, sillä suurin osa aamupäivän aikana vastaan tulleista retkeilijöistä oli ulkomaalaisia: aasialaisia, amerikkalaisia ja esimerkiksi espanjalaisia. Kaikkia tervehdimme ja kaikki tervehtivät takaisin. Nuuksio saa itseltäni pisteitä siisteydestään ja selkeästä opastuksesta, johon pystyi luottamaan usean tunnin kestäneellä kävelyreitillä. Pelko eksymisestä hieman jännitti etukäteen, enkä olisi paikkaan lähtenyt kokemattomana retkeilijänä yksin. Onneksi pystyy valmistautumaan! Arvatkaapa vaan, kuka oli selvittänyt kartat, reitit ja muut netistä muidenkin puolesta jo edeltäneenä päivänä. Pakkasimme eväitä matkaan, ja niiden nauttiminen lumpeenkukkajärveä tuijotellen aamupäivällä oli erityistä. Lisätietoa saa Espoon Nuuksiosta.

Helsingin viimeisin luontokokemus on Lammassaaresta, paikasta josta moni helsinkiläinen on varmasti tietoinen. Kuvittele pitkospuut, pari saarta, säästä riippuen jonkin verran ihmisiä, kaislikko ja näkymä Helsingin rantoja pitkin - nämä ovat asiat, jotka tulevat mieleeni ensimmäiseksi Lammassaaresta. Olen vienyt paikkaan monta tuttuani, ja jokainen on pitänyt paikasta. Alueen kiertää helposti ja nopeasti, joten paikkaan ei tarvitse tuhlata ”koko päivää”. Lisää luettavaa Lammassaaresta.

Lokakuisia luontoelämyksiä, lähellä tai kaukana!

Anna

Palstailo

Krassia

Jäsenen blogikirjoitus 

Palstailo

On se hetki, vihdoin, kun pääsen tänne. Otan varovaisia askelia, kuin olisi liikuttava aivan hiljaa ja mitään häiritsemättä. Täällä luonnossa. Täällä palsta-alueellani.

Rakkaaksi tulleella alueella, jonne en nyt aikoihin (lue: pariin viikkoon) ollut päässyt.

Mutta nyt paistaa aurinko. Varpuset pyrähtelevät pajukossa. Sudenkorento lentää naamalle kuin tervehtien.

Palstani on ollut jälleen suuri ilon ja voiman lähde, koko kuluneen kesän ajan.
Kun hoidan kasveja, kitken ja kastelen,  pysyn myös ihmisenä. Tarvitsen luontoa ja täällä palstalla tuntuu, että luontokin tarvitsee minua.

On taas noussut paljon rikkaruohoa. Sitä on kitkettävä ainakin kukkivat, muuten saamme ruohoja lisää. On tullut käsivarren paksuisia kurkkuja ja kurkun paksuisia härkäpavun palkoja. Päällimmäiset pitänee kerätä, sen verran kuin jaksaa kantaa.

Ja sitten kukat! Satoja samettiruusuisia, oranssissa hehkussaan ja erikoisen ominaistuoksunsa ympäröiminä. Tästä saa kimppuja moneen lähtöön ja menoon. Ensin pitää vain nyppiä hieman kuihtuneita pois.

Kuljen ja touhuan, tässä 'palstahypnoosissani' seassa perhosten ja vielä jäljellä olevien kimalaisten. Olen pitkästä aikaa kuin läsnä jossakin... Sielu alkaa jollain lailla tehdä paluuta kotiin.

Kun kolme tuntia on kulunut, olen jo minä itse. En enää eksyksissä tai uupunut, vaan tyynen onnellinen olemassaolosta. Kuin ehkä tuo kädellä taapertava leppäkerttu. Josta iloitsen, ja jonka saatan 'ison kiven juureen'. Korini on täynnä satoa, palstanaapuritkin taas tavattu ja syksyä, sitä on vielä jäljellä.

Merja Korpisaari

Pieniä palstatarinoita on luettavissa myös palstablogissani:

https://palstaltaterve.blogspot.com

Metsän taika

Jäsenen blogikirjoitus:

Metsän taika

Jätän pyörän siihen polun varteen, metsän reunaan. Eri paikkaan kuin ennen. Nousen eri kohdasta metsään. Millaistakohan täällä on?

Lukitsen pyörän, heilautan repun selkääni ja alan kiivetä polkua pitkin ylöspäin.

Vapisuttaa. Olen niin väsynytkin. Mutta juuri siksi olen nyt tässä. Metsässä.

Nousen varovasti, askel askeleelta, kuljen melkein varpaisillani, niin hartaalta ja niin kaivatulta tämä tuntuu.

Kehoni alkaa rentoutua, vähän kerrallaan, ja samalla aistini terävöityvät ottamaan vastaan kaikki mitä näkyy, mitä kuuluu ja mitä tuoksuu. Virityn ottamaan vastaan hyvää, vain hyvää.

Nousen vanhan puutarhan kohdalta aukiolle, jossa vähän katselen maailman piirii. Tuossa on vanha vadelmapaikkani, niin, nyt on vadelmien aika ajat sitten ohi.

Väsymys vielä niin painaa käpälää. Jatkan eteenpäin, kohti lähellä olevia omenapuita, villiintyneitä, mutta hyväomenaisia. Haukkaan kaneliomenan pikanttia poskea ja - onpa hyvää. Nämä ensi haukkaisut syksystä tästä.

Päätän suunnata hieman ylemmäs. Kallio on liukas, nousen sen sammalreunaa pitkin ja pian olen huipulla, jossa odottaa merinäköala. Avaraa ja selkeää maisemaa. Sinistä ja valkoista. Silmä lepää horisontissa. Hengittelen syvään, etsin niin rentoutta ja rauhaa itseeni. Kaiken hälinän, surun ja väsymyksen painamaan mieleeni sekä kehooni. Ei se oikein toteudu yrittämällä...

Ymmärrän, että täällä ei voi täytyä, ei voi haluta, on vain oltava. Otettava vastaan.

Jatkan eteenpäin, en osaa olla paikallani. Sammal alkaa upottaa. Metsä tuoksuu niin raikkaalta ja on täynnä rauhaa ja vain lintujen vaimeita ääniä. Orava rapistelee puunrungolla, napittaa minua tiukasti pyöreillä silmillänsä. Hymyilyttää se. Maistelen muutamia puolukoita, voi suloisenkirpaisua kielellä.

Tie kuljettaa minut rantapolulle, rantaan ja mustikkapaikkoihini. Täältä tuli poimittua yksi jos toinenkin mustikkalitra kesällä. Mustikkametsä vei minua vuosikymmeniä taaksepäin, kuin aikakone… Nyt poimin pieneen muovipussiin pari kourallista, saa jälkiruoan illaksi. Marjat ovat vetisiä mutta vielä maukkaita.

Mukavaa, että tulin tähän. Mieleen nousee kiitos, niin niin paljosta.

Ja sitten se on tässä. Värit vaihtelevat vihreästä liilaan, havuneulanen putoaa päähäni, meren laineet laplattavat lap plap lap, lenkkeilijän askelet paukkuvat kaps aps kaps aps... Jossain kaukana kulkee laiva, ja tässä niemenkärjessä rannassa ihmettelemässä olen minä.

Joka palaan kohta pyörälleni, ilon tanssiessa keijukaisena, jossakin siellä sydämen liepeillä, niin että melkein huimaa.

Merja Korpisaari