Yksinäisyyden monet muodot

Kokosimme tähän joitakin kirjoittajiemme aiempia blogipostauksia liittyen yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuteen, eri näkökulmista katsottuna.

Olla yksin ei tarkoita aina yksinäisyyttä. Toisaalta yksinäisyys ei ole aina sitä että olisi yksin. Viihtyä myös yksin on hyvä asia. Erityisherkkä tarvitsee yksinoloa aika ajoin.

 

-Mitä sinä ajattelet?

 

Yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta

Yksinäisyys  

Herkkä ja ujo, mutta sosiaalinen

Keitä me olemme toisillemme

Ikävä

Ajaton Shirley Valentine

Terveisin

Merja ja tiimi

 

 (Kuva Pixabaysta)

 

 

Yksinäisyys

Jäsenen blogikirjoitus:

Pakkaslumi narskuu jalkojen alla. Askel askeleelta violetiksi värjäytynyt taivaanranta jää taakse, kaukalon laitaan iskeytyvän jääkiekon ääni vaimenee ja pään yllä avautuu syvä tummuus, jota täplittävät siellä täällä tuikkivat tähdet. Avara taivas pysähdyttää hetkeksi kulkijan: on niin kaunista, että kurkkua kuristaa. Lenkkipolkua on toivottu valaistavaksi, mutta nyt on hyvä näin. Pimeys peittää alleen kaiken sen, mitä ei nyt jaksaisi nähdä eikä ajatella. Ääriviivat sumentuvat, myös omat. Yksinäisyys on kaivertanut epämääräiseen muotoon onkaloita, niin hirvittävän syviä, että on vaikeaa edes kuvitella, minne asti ne ulottuvat. Jos tämän yrittäisi kynällä hahmotella paperille, näyttäisikö se edes ihmiseltä?

Leveämmältä väylältä erkaantuu pienempi polku, viettää alas järvenrantaan. Askel haparoi, vaikka silmä tottuu hämärään vähän kerrallaan. Viima puree posket punaisiksi, sormet kipristelevät lapasten sisällä jo melkein tunnottomina. On pakko puhaltaa niihin lämmintä ilmaa, hieroa toisiaan vasten. Aukea merenranta, tuuli ja kipakka pakkanen – eikä ristinsielua missään. Kauempana katulamppujen alla kävelee hahmo rivakoin askelein, kiristää vielä tahtiaan ja kiskoo pipoa syvemmälle päähänsä. Aamu toisi tullessaan taas sinnikkäät pilkkijät, lenkkeilijät koirineen ja luonnonjäistä innostuneet retkiluistelijat. Mutta nyt – nyt kaikkialla vallitsee rauha. Pimeys ja viiltävä kylmyys syleilevät kulkijaa.

Rantakaislikossa askel horjuu, lumihanki upottaa enemmän kuin olisi odottanut. Pimeydessä on pakko hakea kiintopistettä sieltä missä valoa on, tavoitella vastarannalle piirtyviä kerrostaloja ikkunasta loistavine valoineen. Katse etsii turvaa sieltä mistä fyysinen keho niin usein pakenee, sieltä neljän seinän sisältä turruttavasta, rutiinien täyttämästä olemisesta, jossa päivät valuvat silmien ohitse kuin huomaamatta. Ajatus lämpimästä teestä ja puhtaista lakanoista saa mielen läikähtämään tyytyväisenä, kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin. Pitää ajatella, että kaikki on hyvin. Sängyn vierellä pino kirjoja, siellä lämpimien lakanoiden välissä mieli matkaa kaukaisiin maihin tai menneisyyteen, uppoutuu satujen maailmoihin tai lumoutuu kuvista, joita ei koskaan väsy katselemaan. Tuo lettipäinen tyttö mustavalkoisessa valokuvassa katsoo kameraan vakavasti, pitää kädestä kiinni pientä veljeään. Pieni merimiespukuinen pellavapää ja sisaren lämmin ote, toivottavasti se kantoi läpi elämän, tavalla tai toisella.

Tuo kerrostalorivistö valaistuine ikkunoineen on täyttynyt elämistä, jotka eivät koskaan kohtaa. Yläkerran oven loksahdus aina kello 6.50 arkiaamuina, uusi loksahdus tasan viideltä iltapäivällä. Siististi pukeutunut mies ei koskaan tervehdi, kavahtaa katsekontakteja. Mihin hän menee, mistä tulee? Kuka hän oikein on? Seinänaapurissa itketään, ja sitten itketään yhä useammin. ”Huora!” kajahtaa rappukäytävässä eräänä iltana, ja ovi paiskautuu kiinni voimalla, joka saa tuuletusparvekkeen ikkunan helähtämään. Mutta äänet vaimenevat, eräänä päivänä vaikenevat kokonaan. Ovikyltin toinen nimi katoaa kuin varkain. Perjantai saapuu portaita ylös helisevinä viinipulloina ja hyväntuulisina naurahduksina. Alakerran viikonloput ovat yhtä kuplivaa juhlaa. Aina on aihetta ilonpitoon, kippis, nostetaan malja taas kerran! Kellon kavutessa pikkutunneille äänet kovenevat ja nauru yltyy hervottomaksi hirnunnaksi. Silmien eteen piirtyy kuva kasvoista, jossa alkoholin puna sekoittuu poskille valuvaan maskaraan. Suu vääntyy irvokkaaseen hymyyn, nauru kääntyy lohduttomaksi itkuksi.

Rannassa on kylmä, mutta silmät tuijottavat kaukaisia taloja kuin Edward Hopperin maalausta, jossa kelmeänkylmä sähkövalo paljastaa ihmisen yksinäisimmillään. Lämmin käsi tarttuu käteen, upottaa sormet sormien lomaan. Kosketus tuntuu lämpimänä väreilynä selässä, joka piirtyy kauniille kaarelle, ulottuu aina niskaan asti hellänä henkäisynä. Onkalot täyttävät lämmöllä, muovaavat kehon eheäksi. Jos ei olisi niin pimeää, voisi melkein nähdä, miten kaunis kulkija juuri sillä hetkellä on.

Rasahdus. Kahahdus. Ryteiköstä juoksee eläin. Mikä se on, valtavan iso koira? Sydän hakkaa kurkussa, jalat ovat valmiina pinkomaan pakoon. Hengitys tasaantuu vähitellen, ja ihmistä pelästynyt peurakin on jo sännännyt kauemmas jäälle, kadonnut lopulta kokonaan pimeyteen. On aika lähteä takaisin kotiin. Tuuli tuntuu entisestään yltyneen ja pakkanen viiltää yhä kovemmin. Kylmyyden kangistamat raajat nousevat hitaasti sinne mistä ne ovat tulleetkin, kun muodoton hahmo etääntyy kohti vaaleanviolettia taivasta ja keltaisia sähkövaloja. 

 

Teksti ja kuva: Asta Sutinen

 

Tämä blogipostaus on julkaistu aiemmin blogissa: Mustan maatuskan värikkäässä huoneessa

 

Yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta

Jäsenen blogikirjoitus

Niin pitkälle kuin muistan, olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi, ehkä hieman liioitellusti ilmaisten, lähestulkoon aina ja joka paikassa. Se on ollut asia, joka elämässäni usein on tuottanut kärsimystä.

Nykyään puhutaan sosiaalisesta kivusta. Sosiaalinen kipu liittyy yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuden kokemukseen ja se näkyy aivoissa samoilla alueilla kuin fyysinen kipu. Joskus, kauan aikaa sitten, yhteisön ulkopuolelle jääminen oli yksilölle kohtalokasta, se saattoi merkitä jopa kuolemaa. Siksi se tuottaa edelleenkin varoittavaa kipua.

On luonnollista, että ihminen kokee itsensä ajoittain yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Erityisherkällä tämänkaltaiset tunteet voivat korostua. Erityisherkkä havaitsee pienimmätkin torjunnasta viestivät signaalit. Jopa sellaiset, joita ei ehkä todellisuudessa ole sellaisiksi tarkoitettu. Introvertti erityisherkkä on tämän lisäksi taipuvainen vetäytymään omiin oloihinsa. Erityisherkkä tarvitsee ylipäänsä paljon omaa rauhaa palautuakseen psyykkisestä ja fyysisestä kuormituksesta. 

Olen kyseisen kuvauksen kaltainen ihminen. Kutsun itseäni toisinaan vessassa luimuilijaksi. Vessa on varma paikka, jos haluaa olla hetken yksin.

Nykyajan yhteiskunnassa arvostetaan sosiaalisuutta ja ulospäinsuuntautuneisuutta. Introvertin luontainen taipumus hakeutua omaan rauhaan, ja yhteiskunnan paine jatkuvaan vuorovaikutukseen aiheuttavat sisäisiä ristiriitoja. Pitäisi seurustella ahkerasti, mutta kun ei jaksa!

Esimerkkejä: Sosiaalisesti tiiviin koulutuspäivän lomassa haluan mennä yksin syömään, jotta voin palautua monenlaisten, positiivistenkin, ärsykkeiden aiheuttamasta ylivirittyneisyydestä. En halua lähteä porukassa kahville, vaan mieluummin tehdä yksin pienen kävelylenkin. Haluan toisinaan käydä yksin elokuvissa, jotta voin elokuvan jälkeen nautiskella elämyksestä ja makustella itsekseni kokemuksen synnyttämiä ajatuksia ja tunteita. En halua koko ajan jakaa ajatuksiani ääneen.

Silti kipu joskus nousee pintaan. Minun ei pitäisi olla tällainen. Jään ulkopuoliseksi. Pitäisi liittyä seuraan, hinnalla millä hyvänsä.

Kun suhtaudun sosiaaliseen kipuun hyväksyvästi, en yritä paeta sitä, enkä toisaalta heittäydy sen armoille suinpäin, vaan tarkastelen sitä ensin rauhassa, kipu yllättäen vaimenee. Ei tulekaan sellaista ahdistuskohtausta, kuin joskus ennen, että pitää äkkiä mennä kulauttamaan kurkkuunsa kolme lasia kuohuviiniä ja sitten painella suoraan nukkumaan.

Voin hyväksyä sen, että ajoittain koen voimakasta ulkopuolisuutta, etenkin silloin kun näen muiden hakeutuneen toistensa seuraan Annan tunteen olla ja otan sen vastaan myötätuntoisesti. Suhtaudun siihen kuten runoilija Rainer Maria Rilke, joka kirjoitti kirjeessään nuorelle runoilijalle: Parahin herra, olkoon yksinäisyys Teille rakasta ja soikoon sen tuoma tuska kauniina musiikkina.




Mervi Nyfors

(Kuva:Pixabay)

Yhdistystoiminta on yhdessä tekemistä

Jäsenen blogikirjoitus

Taas on koronasulun aika. Kun sulku viime keväänä tuli, iski valtava ahdistus. Olin tottunut olemaan paljon menossa, kulttuuririennoissa ja ystäviä tapaamassa, ja nyt olin tuomittu olemaan yksin kotona neljän seinän sisällä. Miten oikein selviäisin tästä?

Siirtyminen kotiin etätöihin, kulttuuriharrastukset ja tapaamiset jäihin. Koronan ja rajoitusten aiheuttama muutos omaan elämääni on ollut hurja, totaalinen. Arki on muuttunut tyystin toisenlaiseksi, ja lomien ja vapaiden erottaminen arjesta entistä vaikeammaksi.

Onneksi olin vähän ennen koronaa aktivoitunut etsimään yhdistystoiminnasta uutta sisältöä elämääni. Olin hieman ehtinyt tutustua muutamaankin eri järjestöön, joiden toiminta ja arvomaailma tuntui kiinnostavalta ja läheiseltä. Nyt ilmoittauduin vapaaehtoiseksi uusiin tehtäviin ja osallistuin koulutuksiin. Suurin osa tilaisuuksista on kuluneen vuoden aikana järjestetty etäyhteyksin, mikä onkin yllättäen osoittautunut aivan kelvolliseksi korvikkeeksi kasvokkaiskohtaamisille, siitäkin huolimatta, että oma asenteeni tietotekniikkaa kohtaan on yleisesti ottaen aika negatiivinen.

Aiemmin olin tehnyt satunnaisesti vapaaehtoistyötä, mutta nyt yhdistystoiminnasta on tullut iso osa elämääni. Olen löytänyt tämän HSP-yhdistyksen ja muita arvomaailmaani sopivia yhdistyksiä, joissa kaikkien osaaminen ja innostus ja motivaatio otetaan ilolla vastaan. Olen saanut kokea, että minua ja osaamistani arvostetaan.

Olen päässyt tutustumaan uusiin ihmisiin ja saanut uutta merkitystä elämääni uudenlaisista tehtävistä. Yhdistystoiminnassa parasta itselleni onkin ollut ihmisiin tutustuminen ja yhdessä tekeminen, sen lisäksi että kyseisten yhdistysten arvot ja tavoitteet ovat kiinnostavia ja sellaisia joihin voin täysillä sitoutua. Tällä tavalla, tässä koronatilanteessa, yhdistystoiminta on jopa pelastanut minut.

Tunnen yksinäisyyttä välillä edelleen, mutta nyt oman yksinäisyyteni suremisen sijaan mietin enemmänkin sitä, miten voisimme kehittää näiden yhdistysten toimintaa, edistää yhteisöllisyyttä ja kaikkien osallisuutta. Miten voisimme saada muitakin löytämään mukaan, innostumaan järjestötoiminnasta ja saamaan siitä iloa elämäänsä? Näitä pohtien kirjoitin tämän postauksenkin. Haluan kannustaa kaikkia lähtemään järjestötoimintaan, tekemään hyvää itselle ja muille. Järjestötoiminta voi olla hyväntekeväisyyttä, muiden auttamista, luonnon ja eläinten tai koko yhteiskunnan hyväksi toimimista, mutta se on samalla myös oman itsen auttamista.

Nimim. Yhdistysaktiivi