Etäisyyden luoma ahdistus ja sen hallinta meditaation avulla

 Jäsenen blogikirjoitus

Sain kimmokkeen kirjoitella ajatuksiani etäisyyden luomasta ahdistuksesta, kun kamppailin itse pitkään ahdistuksen kanssa, jota koin sosiaalisen kanssakäymisen yhteydessä mm. työelämässä. Sain lopulta näihin tuntemuksiin helpotusta, kun ymmärsin niiden juurisyyn ja pystyin tuomaan ne tietoisuuden tasolle meditaation avulla.

Olen huomannut, että on todella tärkeää ymmärtää itsetuntemuksen merkitys omien tuntemustensa hallinnassa ja elämänhallinnan toteutumisessa. Itsetuntemuksen kehittämisessä minua on auttanut paitsi omakohtainen tutkiskelu, myös uusien näkökulmien hakeminen omaan ajatteluun erityisesti itämaisista kulttuureista tulevien ajattelijoiden kirjoituksista.

Etäisyyden tunne luo ahdistusta

Jiddu Krishnamurti, intialainen opettaja/filosofi/kirjailija, on mielestäni parhaiten kirjoittanut ahdistuksesta ja kärsimyksesta, että sen lähde on usein havaitsemamme/kuvittelemamme etäisyys, oli se sitten etäisyyttä toisiin ihmisiin, tulevaisuudessa odottavaan asiaan tai asiantilaan, jonka haluaisimme olevan toisin. Kun kuvittelemme etäisyyden itsemme ja toisen ihmisen, tai tulevaisuuden välillä, etäisyyden tuntemuksemme synnyttää konfliktin, joka taasen aiheuttaa kärsimystä.

Otetaan muutama esimerkki etäisyyden tuntemuksista työlämästä. Ahdistusta voi aiheuttaa vaikkapa kuvittelemamme etäisyys esimieheemme: saatamme haluta häneltä tunnustusta tai huomiota. Toiveemme muodostaa välimatkan tämänhetkisen ja tulevaisuudelta toivomamme huomionosoituksen, ja toisaalta myös meidän ja esimiehemme välille.

Toinen esimerkki: saatamme olla jostain syystä huonoissa väleissä työtoveriimme, ja otamme ajatuksissamme etäisyyttä häneen. Saatamme ehkä myös toivoa, että hän huomaisi virheensä, ja kuroisi välimatkan välillämme umpeen myöntämällä meidän olleen oikeassa, mutta emme itse ole valmiita tekemään lähentymisaloitetta, koska koemme olevamme oikeassa.

Tai ehkäpä murehdimme työtehtävää, joka täytyisi saada valmiiksi tulevaisuudessa. Luomme murehtimalla näin ajallisen välimatkan nykyhetken ja tulevaisuuden välille, kun keskitymme tulevaisuuden ajatteluun nykyhetken sijaan.

Kun tällaiset etäisyyden tuntemukset oppii tunnistamaan ja saamaan hallintaan, jaksaminen muuttuu paljon helpommaksi, kun emme enää tuhlaa niihin energiaa vaan voimme keskittyä tämänhetkiseen tekemiseen ja olemaan tyytyväinen siihen, mitä meillä nyt on. Etäisyyden hallinnassa huomasin, että niiden hallintaan saaminen edellyttää oman egon roolin tunnistamista etäisyyden luojana ja ylläpitäjänä, ja toisaalta kiitollisuuden tuntemista siitä, mitä minulla jo on, sen sijaan että haluaisin jotain lisää (huomiota, anteeksipyytöä, hyvitystä yms.) joltain toiselta.

Meditaatio apuna itsetuntemuksen kehittämisessä

Erityisherkkänä olen itse hyötynyt suuresti erityisesti meditaation harjoittamisesta itsetuntemuksen kehittäjänä. Meditaatiosta onkin muodostunut minulle eräänlainen ankkuri, jonka avulla saan hallittua ihmissuhteiden ja työn aiheuttamaa ahdistusta, ja myös kiinnitettyä sekä kohdistettua mieltäni oikeaan, rakentavaan suuntaan sen sijaan, että se askartelisi negatiivisten ajatusten ja tuntemusten äärellä.

Nyt aina kun tunnen epämääräisen ahdistuksen kasvavan, istun alas vaikkapa kesken työpäivän (etätöissähän tämä on superhelppoa!), ummistan silmäni ja keskityn hengittämään ja kuulostelemaan tuntemuksiani. Meditaatiota säännöllisesti harjoittamalla olen oppinut vaimentamaan omien ajatusten hälinän hyvin tehokkaasti, ja voin keskittyä kokonaan häiritsevään tuntemukseen. Kun tuntemusta aikansa tarkastelee, saattaa löytää tuntemuksen perimmäisen aiheuttajan, juurisyyn, ja voi keskittyä meditoimaan tämän juurisyyn äärellä.

Jos juurisyy on esimerkiksi omat odotukset tai pelot, meditoimalla niitä aikansa olen oppinut tunnistamaan ja ottamaan ne jatkossa haltuun paremmin niin, etteivät ne enää pääse ottamaan minua samalla lailla valtaansa. En tiedä onko sattumaa vai ei, mutta kyseessä on hieman samantyyppinen idea kuin kansanperinteessämme on liitetty loitsuihin, kun tietäjien loitsujen tehon ajateltiin muodostuvan osaksi siitä, että tietäjä osoitti niissä tuntevansa asioiden perimmäisen synnyn tai juurisyyn.

Kirjavinkki 

* Jiddu Krishnamurti Freedome from the Known.

Jussi Tikka

Totuuden ja todellisuuden moninaisuus

   Jäsenen blogikirjoitus: 

Alkuun hymyn merkityksestä: Miten kaunista on kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa ja he hymyilevät toisilleen. Olen tullut nähdyksi, mutta olen myös itse nähnyt toisen. Mikä autuas ja voimauttava havainto erityisherkälle. Herkälle, joka vasta runsaan vuoden ajan on tiedostanut oman herkkyytensä ja on siitä sekä iloinen että hämillään. Tälle tämän päivän todellisuudelleni antaa buustia mm. hollantilaisen kirjailijan Rutger Bregmanin tietokirja "Hyvän historia, Ihmiskunta uudessa valossa" (suom. Mari Janatuinen; Atena Kirja). Se  visioi, miten ”heti kun me uskomme, että useimmat ihmiset ovat kunnollisia, kaikki muuttuu”. Tästä enemmän Helsingin Sanomien haastattelussa (su 30.8.2020 Jussi Ahlroth, HS, C3): Luottamus on ihmislajin nousun ja historian tärkein voima, uskoo Rutger Bregman. 

Toinen lähiajan merkityksellinen kohtaantuminen tapahtui verkon välityksellä kun sain osallistua ma 31.8.2020 ensimmäiseen Helena Ranta forumiin 2020 Totuus, ihmisoikeudet ja kärsimyksen vähentäminen , jossa isohko joukko akateemisia sekä kenttätason asiantuntijoita professori Helena Rannan lisäksi käsittelivät taakkasiirtymää ja anteeksiantoa: esim. vuoden 1918 tapahtumat Suomessa, saamelaisten pakkosuomalaistamiset, kiusaaminen Suomen kouluissa sekä tyttöjen asema Koillis-Nigeriassa. Puhuttiin traumoista ja traumojen purkukeinoista; mm. anteeksiannosta ja -pyytämisestä sekä totuudellisesta muistamisesta, meneillään olevasta totuus- ja sovintokomissiohankkeesta, Verso -sovitteluohjelmasta ja kuntouttavasta hoidosta pakolaisille.

Käsiteltiin myös sitä, miten pitäisi tuoda esiin enemmän historian opetuksessa syrjinnän historiaa (yleensä esiintyy vähemmistöjä kohtaan), häpeää, väkivaltaa sekä taakkasiirtymiä jotka usein ilmenee sekä yksilötason että kansakunnan hiljaisuutena. Kuitenkin toivoa on sillä muutos on mahdollinen, kun tunnistamme, tiedostamme ja toimimme. Siitä yhtenä hyvänä esimerkkinä monista arvokasta työtä tekevistä on oikeushammaslääkäri Helena Rannan monitahoinen toiminta. Kun häneltä kysyttiin, miksi tutkia kuolleita, hän vastasi,  että siten voimme auttaa eläviä sulkemaan oven menneisyyteen ja rakentamaan omaa yhteiskuntaa.

Moninaisuus ilmenee eri tasoilla; erilaiset yksilöt, yhteisöt ja yhteiskunnat – mm. sukupuoli- ja seksuaalisuus (sisäinen erilaisuus), vähemmistöt (yhteisöt tai yhteiskunnat) ja erilaiset persoonallisuudet ja temperamentit (identiteetit ja roolit). Kaikilla tasoilla on tavoite ja tarve osallistua ilman syrjintää sekä halu turvallisiin ja myönteisiin kohtaamisiin. Taide ja kulttuuri tarjoavat yleensä mahdollisuuden niihin, mutta kulunut koronakevät on aika tehokkaasti estänyt tai ainakin hankaloittanut meitä nauttimasta niistä. Kevään ja kesän kotoiluissa olemme kuitenkin lisänneet kaikenlaista tekemistä ja ehkä taiteilleet myös itse tai hakeneet ja luoneet erilaisia uusia muotoja päästä niiden äärelle, sillä sekä ammattilaiset että amatöörit tarvitsevat osallistumis- ja vaikuttamiskanavia.

Yksilötasolla on tärkeää, että ihmissuhteissa luottamus ja rakentava vuorovaikutus sekä turvallisen ilmapiirin vaaliminen onnistuu. Kerro, kuuntele, kysy, tarkistele asioita eri näkökulmista ja ota opiksi. Muista, että kun saa olla aito itsensä, voi hyvin. Kouluyhteisöissä on voitu jo vuosia hyödyntää vertaissovittelu (Verso)-ohjelmaa, jolla toteutetaan myönteinen konfliktinhallintaprosessi. Sovittelumenettelyä on viety myös työpaikoille. Lisäksi työpaikoille on kehitetty maksutta ja joko yksin tai työnantajan edustajan kanssa käytettävä  Kuormitusvaaka-arviointityökalu, jossa tarkastellaan ennakoiden ja luottamuksella työntekijän kuormituksen ja voimavarojen tasapainotilaa, kohdennetaan tarvittaessa toimenpiteitä oikeisiin asioihin sekä seurataan, miten toimenpiteet ovat vaikuttaneet.

Nämä edellä ovat vain esimerkkejä erilaisista keinoista ja tavoista tehdä mahdolliseksi kuulluksi tuleminen ja siten eheytyminen. Pidetään huolta jatkossakin moninaisen totuuden ja todellisuuden tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Siitä myös me erityisherkät omanlaisenamme vähemmistönä hyödymme.

Merja Leppänen

Hyväksymmekö toisen ihmisen, hyväksymmekö itsemme?

  Jäsenen blogikirjoitus:

Jokaisella meillä on oma maailmamme ja oma elämämme. Elämän kokemuksistamme osan pystymme tiedostamaan. Osa kokemuksistamme tai maailmastamme on tiedostamattomissa ainakin siihen saakka, kunnes tulevat tietoisuuteemme. Meillä on kieli, jolla pystymme kuvaamaan kokemuksiamme, kommunikoimaan keskenämme ja luomaan maailmoja. Voimme käyttää kieltämme ja mieltämme niin, että se auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja toimimaan ympäristössämme tasapainoisesti. Voimme käyttää mieltämme myös sitomaan maailmamme uskomuksilla, jotka rajoittavat elämäämme negatiivisesti. Ei aina ole helppoa nähdä kummassa merkityksessä (positiivisessa vai negatiivisessa) käytämme vapauttamme ajatella ja toimia. 

Ulkoapäin katsottuna, niin sanotusta kolmannesta persoonasta, minun maailmani (eli minä) on erillinen sinun maailmastasi (sinusta). Me esimerkiksi olemme kaksi ihmistä, jotka kulkevat tienreunaa, jotka ohi ajava pyöräilijä näkee. Sisäisesti koettuna, ns. ensimmäisestä persoonasta, sinä voit mahdollisesti kokea, että minä olen osa sinua, osa tietoisuuttasi, osa maailmaasi. Samaan aikaan minä voin sisäisesti kokea sinun olevan selkeästi minusta erillinen. Kummankin kokemukset ovat kokijalleen sillä hetkellä totta, eli sen hetken todellisuutta. Perustellusti tätä voidaan selittää sillä, että sinun hermostosi on tasapainoisemmassa tilassa, koska sydämesi tuottaa suuria määriä mielihyvähormoni oksitosiinia, samaan aikaan kun minun käpyrauhaseni tuottaa stressihormonia, joka saa tuntemaan erillisyyttä suhteessa ulkomaailmaan ja sinuun.

On lukemattomia tapoja ja teorioita, joilla voimme kuvata inhimillistä kokemustamme enemmän tai vähemmän totuudenmukaisesti, enemmän tai vähemmän tarkasti. Käytännössä voi olla toisinaan hieman hassua puhua ”minun kokemuksestani”, mikäli pyrimme rajallisilla sanoillamme tarkasti kuvailemaan, miten elämä tai maailma koetaan. Sillä monesti vaikuttavimpiin kokemuksiimme liittyy läheisesti erillisyyden tunteen väheneminen, egomme puolustautumistarpeen haihtuminen. Niin tapahtuu usein luonnossa, hiljentyessä, flow-tilassa tai rakkaan ihmisen seurassa.

Monet meistä kohtaavat päivittäin ihmisiä, joiden maailma vaikuttaa olevan ristiriidassa omamme kanssa. Pystymmekö hyväksymään ihmisen, joka on eri mieltä kanssamme? Ihmisen, joka ei ole kaltaisemme? Ihmisen, joka ehkä nostaa meissä esiin kipeitä muistoja? Pystymmekö hyväksymään erilaisuuden, emmekä vain sietämään sitä ja mielessämme kuitenkin tuomitsemaan? Yksinkertainen vastaus kysymykseen on kyllä, mutta monesti se on myös mahdollisuus, joka ei toteudu. Varsinkin silloin, kun elämässä on paljon stressiä, on paljon helpompi tuomita toisia. Ehkä olennaisin tekijä hyväksymisessä on se, pystymmekö hyväksymään kokemuksemme, olivat ne sitten millaisia tahansa. Pystymmekö hyväksymään kokemuksen pyrkimättä viemään huomiota toisaalle tunteista, aistimuksista ja raskaitakin ajatusmalleista? Pystymmekö olemaan niin, ettemme laitakaan huomiota televisioon, puhelimeen, liikaan ajatteluun, liikkumiseen, sosiaaliseen elämään tai mihin tahansa sellaiseen tekemiseen tai asiaan, jonka tekemisen motiivina on senhetkisen kokemuksen välttely? Pystymmekö hyväksymään luonteenpiirteen, joka vaikeuttaa ihmissuhteitamme, tai sairauden ja sen vaikutukset itsessä, puolisossa tai lapsissa? Uskallammeko esimerkiksi etsiä apua, joka auttaisi tässä itsensä hyväksymisen prosessissa? En tiedä, onko elämässä yhtään asiaa, kokemusta, ihmistä tai hetkeä, joka ei kysyisi meiltä hyväksymmekö sitä.

Oletan, että erityisherkkyys tuo kyvyn olla hyvinkin tietoinen asioista, joita on vaikea hyväksyä. Mutta se tuo myös paremman mahdollisuuden asioiden hyväksymiseen, jos niin tahtoo. Joskus on esimerkikisi vaikea tietää kuinka vähän työtä tai aktiivisuutta on oikeasti itselle sopiva määrä. Henkilökohtaisesti minusta kuulostaa totuudenmukaiselta kun Elaine Aron kirjoittaa, että erityisherkälle 30 tunnin työviikko voi olla jaksamisen kannalta sopivampi kuin 40 tunnin työviikko. Tietenkin tällaisilla valinnoilla on vaikutuksensa talouteen, työmahdollisuuksiin, ihmissuhteisiin, sosiaaliseen statukseen, jne. Omat standarditkin sille minkälainen ”minun elämäni” tulisi olla voivat olla ristiriidassa sen kanssa, mikä oikeasti on itselle hyväksi. En näe tilanteeseen muuta kestävää ratkaisua kuin itsetuntemuksen ja vastuunottamisen omasta elämästä. Kieltämättä kuitenkaan sitä, että voi olla hyvin haastavaa tiedostaa sitä, pyrkivätkö valintamme täyttämään toisten odotuksia vai koemmeko valintojemme olevan meidän todellisen tahtomme ilmauksia. Tällaisessa yhteiskunnassa, jossa toimimme, on helppoa löytää itsensä kognitiivisen dissonanssin tilasta, jossa meillä olevien erilaisten tietojen, tunteiden, asenteiden, tai käyttäytymismallien välillä vallitsee ristiriita tai riitasointu (dissonanssi). Erityisherkkä ihminen ehkä tiedostaa, että hän tarvitsisi enemmän lepoa, mutta hänen luteriainen työmoraalinsa ei lepoa tahdo antaa. Tällaista tasapainottelua käydään tietenkin jokaisen ihmisen sisällä, mutta varsinkin sellaisten erityisherkkien, jotka tietävät miltä uupuminen tuntuu, on syytä kiinnittää tähän huomiota.

Voisi kuvitella, että maailmalla olisi jo useita hankkeita, joiden tarkoituksena on lisätä tietoisuutta erityisherkkyydestä ja palautumisen tärkeydestä. Tämä on tärkeää, jotta ihmiset eivät turhaan uuvuta itseään pyrkiessään täyttämään itselleen vääränlaisia standardeja. Löysin HSP-Suomi-sivustolta noin vuosi sitten linkin Alankomaissa tehtyyn tutkimukseen. Tutkimuksen mukaan 57% alankomaalaisista erityisherkistä oli kokenut burn-outin. Samaisen tutkimuksen mukaan kaikista työntekijöistä Alankomaissa ”vain” 15 % oli kokenut burn-outin. Tämänkaltaisten tutkimustulosten tiedostamisen tulisi tehdä itsestään selväksi sen, miksi oikeanlaisen tietoisuuden lisääminen erityisherkkyydestä on tärkeää. 

Ei kuitenkaan ole välttämättä lainkaan miellyttävää alkaa tarkastelemaan lähemmin, mitä itsessä liikkuu. Omien tuomitsevien asenteiden, elämää sabotoivien käyttäytymismallien, kiusausten, addiktioiden tai vanhojen kaunojen kokeminen voi aiheuttaa isoja sisäisiä ristiriitoja, mikäli ei omaa tarvittavia henkisiä työkaluja, jonkinlaista sisäistä rauhaa tai ympärillä olevia turvallisia ihmisiä , jotka auttaisivat kohtaamaan oman ”pimeän puolen”. Myös suuret myönteiset muutoksetkin elämässä voivat aiheuttaa kriisin. On varsin yleistä, että rakkauden kokeminen parisuhteessa nostaa pintaan kivuliaita asioita, varsinkin mikäli lapsuuteen on sisältynyt jotain traumaattista. Siksi on hyvin luonnolista, että omien kipupisteiden käsittely aloitetaan vasta silloin, kun siihen ollaan valmiita tai kun niitä ei ole enää mahdollista lakaista maton alle. Olen huomannut, että kiintymissuhdemallien (attachment styles) ymmärtäminen voi olla isoksi avuksi ihmisille, joiden kiintymissuhdemalli on jollain lailla turvaton. Kiintymissuhdemalleista on tosin suomenkielellä kiusallisen vähän selkeää ja helposti sulatettavaa materiaalia videomuodossa. Tässä on yksi englanniksi: ”What is you attachment style?”

Löysin viime vuoden lopulla hyvän haastattelun, joka käsitteli keskeneräisyyttä ja siitä tietoiseksi tulemisesta. Docventuresin radio-podcastissa Riku ja Tunna keskustelivat Tommy Hellstenin kanssa siitä, kuinka herätä egon puolustusmekanismien alta todellisuuteen eli yhteyteen tunteisiinsa ja tietoisuuteensa. He keskustelivat myös siitä kuinka oman keskeneräisyytensä hyväksyminen antaa kyvyn hyväksyä keskeneräisyyden myös toisissa. Suosittelen kuuntelemaan, mikäli aihe kiinnostaa. Se löytyy vielä Areenasta.

Hyväksymmekö siis itsemme? Hyväksymmekö toisen ihmisen sellaisena kuin hän on? Tuntuu kuin edeltävät kysymykset eivät niinkään odota, että niihin annettaisiin suora vastaus, joka ikäänkuin ratkaisisi niihin sisältyvän mysteerin. Ne ennemminkin johdattavat meidät tutkimaan sitä olemmeko valmiita kohtaamaan itsemme, kaikkine puolinemme, rehellisesti. Ne johdattavat meidät ehkä pohtimaan sitä pitääkö sanonta ”Ihminen ei pysty hyväksymään toisissa sitä mitä hän ei pysty hyväksymään itsessään” paikkansa, jos sitä tarkastelee omien kokemustensa valossa. Tai ehkä tunnustelemaan sitä, mitkä asiat ovat omassa elämässä auttaneet, mitkä taas ovat vaikeuttaneet itsensä hyväksymistä. Mitkä asiat ovat sellaisia, jotka vievät kohti tilaa, jossa on helpompi hyväksyä mitä ikinä sitten kokeekaan. Vai onko kyse enemmänkin siitä, että päästää irti tarpeestaan hallita elämäänsä, kuten Hellsten asian haastattelussa ilmaisi. Uskon hyväksymisen olevan olennainen osa elämänmittaista prosessia, jossa kasvamme. Uskon sen olevan sen myöntämistä, mikä on totta, ja irti päästämistä niistä asioista, joita enää ei tarvitse kantaa.

Arttu Jyske