Hyväksymmekö toisen ihmisen, hyväksymmekö itsemme?

  Jäsenen blogikirjoitus:

Jokaisella meillä on oma maailmamme ja oma elämämme. Elämän kokemuksistamme osan pystymme tiedostamaan. Osa kokemuksistamme tai maailmastamme on tiedostamattomissa ainakin siihen saakka, kunnes tulevat tietoisuuteemme. Meillä on kieli, jolla pystymme kuvaamaan kokemuksiamme, kommunikoimaan keskenämme ja luomaan maailmoja. Voimme käyttää kieltämme ja mieltämme niin, että se auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja toimimaan ympäristössämme tasapainoisesti. Voimme käyttää mieltämme myös sitomaan maailmamme uskomuksilla, jotka rajoittavat elämäämme negatiivisesti. Ei aina ole helppoa nähdä kummassa merkityksessä (positiivisessa vai negatiivisessa) käytämme vapauttamme ajatella ja toimia. 

Ulkoapäin katsottuna, niin sanotusta kolmannesta persoonasta, minun maailmani (eli minä) on erillinen sinun maailmastasi (sinusta). Me esimerkiksi olemme kaksi ihmistä, jotka kulkevat tienreunaa, jotka ohi ajava pyöräilijä näkee. Sisäisesti koettuna, ns. ensimmäisestä persoonasta, sinä voit mahdollisesti kokea, että minä olen osa sinua, osa tietoisuuttasi, osa maailmaasi. Samaan aikaan minä voin sisäisesti kokea sinun olevan selkeästi minusta erillinen. Kummankin kokemukset ovat kokijalleen sillä hetkellä totta, eli sen hetken todellisuutta. Perustellusti tätä voidaan selittää sillä, että sinun hermostosi on tasapainoisemmassa tilassa, koska sydämesi tuottaa suuria määriä mielihyvähormoni oksitosiinia, samaan aikaan kun minun käpyrauhaseni tuottaa stressihormonia, joka saa tuntemaan erillisyyttä suhteessa ulkomaailmaan ja sinuun.

On lukemattomia tapoja ja teorioita, joilla voimme kuvata inhimillistä kokemustamme enemmän tai vähemmän totuudenmukaisesti, enemmän tai vähemmän tarkasti. Käytännössä voi olla toisinaan hieman hassua puhua ”minun kokemuksestani”, mikäli pyrimme rajallisilla sanoillamme tarkasti kuvailemaan, miten elämä tai maailma koetaan. Sillä monesti vaikuttavimpiin kokemuksiimme liittyy läheisesti erillisyyden tunteen väheneminen, egomme puolustautumistarpeen haihtuminen. Niin tapahtuu usein luonnossa, hiljentyessä, flow-tilassa tai rakkaan ihmisen seurassa.

Monet meistä kohtaavat päivittäin ihmisiä, joiden maailma vaikuttaa olevan ristiriidassa omamme kanssa. Pystymmekö hyväksymään ihmisen, joka on eri mieltä kanssamme? Ihmisen, joka ei ole kaltaisemme? Ihmisen, joka ehkä nostaa meissä esiin kipeitä muistoja? Pystymmekö hyväksymään erilaisuuden, emmekä vain sietämään sitä ja mielessämme kuitenkin tuomitsemaan? Yksinkertainen vastaus kysymykseen on kyllä, mutta monesti se on myös mahdollisuus, joka ei toteudu. Varsinkin silloin, kun elämässä on paljon stressiä, on paljon helpompi tuomita toisia. Ehkä olennaisin tekijä hyväksymisessä on se, pystymmekö hyväksymään kokemuksemme, olivat ne sitten millaisia tahansa. Pystymmekö hyväksymään kokemuksen pyrkimättä viemään huomiota toisaalle tunteista, aistimuksista ja raskaitakin ajatusmalleista? Pystymmekö olemaan niin, ettemme laitakaan huomiota televisioon, puhelimeen, liikaan ajatteluun, liikkumiseen, sosiaaliseen elämään tai mihin tahansa sellaiseen tekemiseen tai asiaan, jonka tekemisen motiivina on senhetkisen kokemuksen välttely? Pystymmekö hyväksymään luonteenpiirteen, joka vaikeuttaa ihmissuhteitamme, tai sairauden ja sen vaikutukset itsessä, puolisossa tai lapsissa? Uskallammeko esimerkiksi etsiä apua, joka auttaisi tässä itsensä hyväksymisen prosessissa? En tiedä, onko elämässä yhtään asiaa, kokemusta, ihmistä tai hetkeä, joka ei kysyisi meiltä hyväksymmekö sitä.

Oletan, että erityisherkkyys tuo kyvyn olla hyvinkin tietoinen asioista, joita on vaikea hyväksyä. Mutta se tuo myös paremman mahdollisuuden asioiden hyväksymiseen, jos niin tahtoo. Joskus on esimerkikisi vaikea tietää kuinka vähän työtä tai aktiivisuutta on oikeasti itselle sopiva määrä. Henkilökohtaisesti minusta kuulostaa totuudenmukaiselta kun Elaine Aron kirjoittaa, että erityisherkälle 30 tunnin työviikko voi olla jaksamisen kannalta sopivampi kuin 40 tunnin työviikko. Tietenkin tällaisilla valinnoilla on vaikutuksensa talouteen, työmahdollisuuksiin, ihmissuhteisiin, sosiaaliseen statukseen, jne. Omat standarditkin sille minkälainen ”minun elämäni” tulisi olla voivat olla ristiriidassa sen kanssa, mikä oikeasti on itselle hyväksi. En näe tilanteeseen muuta kestävää ratkaisua kuin itsetuntemuksen ja vastuunottamisen omasta elämästä. Kieltämättä kuitenkaan sitä, että voi olla hyvin haastavaa tiedostaa sitä, pyrkivätkö valintamme täyttämään toisten odotuksia vai koemmeko valintojemme olevan meidän todellisen tahtomme ilmauksia. Tällaisessa yhteiskunnassa, jossa toimimme, on helppoa löytää itsensä kognitiivisen dissonanssin tilasta, jossa meillä olevien erilaisten tietojen, tunteiden, asenteiden, tai käyttäytymismallien välillä vallitsee ristiriita tai riitasointu (dissonanssi). Erityisherkkä ihminen ehkä tiedostaa, että hän tarvitsisi enemmän lepoa, mutta hänen luteriainen työmoraalinsa ei lepoa tahdo antaa. Tällaista tasapainottelua käydään tietenkin jokaisen ihmisen sisällä, mutta varsinkin sellaisten erityisherkkien, jotka tietävät miltä uupuminen tuntuu, on syytä kiinnittää tähän huomiota.

Voisi kuvitella, että maailmalla olisi jo useita hankkeita, joiden tarkoituksena on lisätä tietoisuutta erityisherkkyydestä ja palautumisen tärkeydestä. Tämä on tärkeää, jotta ihmiset eivät turhaan uuvuta itseään pyrkiessään täyttämään itselleen vääränlaisia standardeja. Löysin HSP-Suomi-sivustolta noin vuosi sitten linkin Alankomaissa tehtyyn tutkimukseen. Tutkimuksen mukaan 57% alankomaalaisista erityisherkistä oli kokenut burn-outin. Samaisen tutkimuksen mukaan kaikista työntekijöistä Alankomaissa ”vain” 15 % oli kokenut burn-outin. Tämänkaltaisten tutkimustulosten tiedostamisen tulisi tehdä itsestään selväksi sen, miksi oikeanlaisen tietoisuuden lisääminen erityisherkkyydestä on tärkeää. 

Ei kuitenkaan ole välttämättä lainkaan miellyttävää alkaa tarkastelemaan lähemmin, mitä itsessä liikkuu. Omien tuomitsevien asenteiden, elämää sabotoivien käyttäytymismallien, kiusausten, addiktioiden tai vanhojen kaunojen kokeminen voi aiheuttaa isoja sisäisiä ristiriitoja, mikäli ei omaa tarvittavia henkisiä työkaluja, jonkinlaista sisäistä rauhaa tai ympärillä olevia turvallisia ihmisiä , jotka auttaisivat kohtaamaan oman ”pimeän puolen”. Myös suuret myönteiset muutoksetkin elämässä voivat aiheuttaa kriisin. On varsin yleistä, että rakkauden kokeminen parisuhteessa nostaa pintaan kivuliaita asioita, varsinkin mikäli lapsuuteen on sisältynyt jotain traumaattista. Siksi on hyvin luonnolista, että omien kipupisteiden käsittely aloitetaan vasta silloin, kun siihen ollaan valmiita tai kun niitä ei ole enää mahdollista lakaista maton alle. Olen huomannut, että kiintymissuhdemallien (attachment styles) ymmärtäminen voi olla isoksi avuksi ihmisille, joiden kiintymissuhdemalli on jollain lailla turvaton. Kiintymissuhdemalleista on tosin suomenkielellä kiusallisen vähän selkeää ja helposti sulatettavaa materiaalia videomuodossa. Tässä on yksi englanniksi: ”What is you attachment style?”

Löysin viime vuoden lopulla hyvän haastattelun, joka käsitteli keskeneräisyyttä ja siitä tietoiseksi tulemisesta. Docventuresin radio-podcastissa Riku ja Tunna keskustelivat Tommy Hellstenin kanssa siitä, kuinka herätä egon puolustusmekanismien alta todellisuuteen eli yhteyteen tunteisiinsa ja tietoisuuteensa. He keskustelivat myös siitä kuinka oman keskeneräisyytensä hyväksyminen antaa kyvyn hyväksyä keskeneräisyyden myös toisissa. Suosittelen kuuntelemaan, mikäli aihe kiinnostaa. Se löytyy vielä Areenasta.

Hyväksymmekö siis itsemme? Hyväksymmekö toisen ihmisen sellaisena kuin hän on? Tuntuu kuin edeltävät kysymykset eivät niinkään odota, että niihin annettaisiin suora vastaus, joka ikäänkuin ratkaisisi niihin sisältyvän mysteerin. Ne ennemminkin johdattavat meidät tutkimaan sitä olemmeko valmiita kohtaamaan itsemme, kaikkine puolinemme, rehellisesti. Ne johdattavat meidät ehkä pohtimaan sitä pitääkö sanonta ”Ihminen ei pysty hyväksymään toisissa sitä mitä hän ei pysty hyväksymään itsessään” paikkansa, jos sitä tarkastelee omien kokemustensa valossa. Tai ehkä tunnustelemaan sitä, mitkä asiat ovat omassa elämässä auttaneet, mitkä taas ovat vaikeuttaneet itsensä hyväksymistä. Mitkä asiat ovat sellaisia, jotka vievät kohti tilaa, jossa on helpompi hyväksyä mitä ikinä sitten kokeekaan. Vai onko kyse enemmänkin siitä, että päästää irti tarpeestaan hallita elämäänsä, kuten Hellsten asian haastattelussa ilmaisi. Uskon hyväksymisen olevan olennainen osa elämänmittaista prosessia, jossa kasvamme. Uskon sen olevan sen myöntämistä, mikä on totta, ja irti päästämistä niistä asioista, joita enää ei tarvitse kantaa.

Arttu Jyske

Omaa aikaa erityisherkälle äidille

 Jäsenen blogikirjoitus:

Erityisherkän voi olla haastavaa elää oman näköistä elämää tässä maailmassa, jossa suurin osa on ei-erityisherkkiä. Omaa tarvetta hiljaisuudelle, omalle ajalle ja levolle ei aina ole helppo ottaa eikä saada.

Äitiys tuo siihen vielä erityisen haasteen, koska pienet lapset, niin ihania kuin ovatkin, myös kuormittavat ihan erityisellä tavalla. On oltava jatkuvasti valppaana lapsen tarpeille, eikä omien voimavarojen kuuntelu ole useinkaan mahdollista.

Vanhemmuuden paineet tuntuvat kasvaneen nykypäivänä suuriksi, kun aikaa lapsille on enemmän kuin aikaisemmin. Lasten tarpeita ja toiveita kuunnellaan ihan uudella tavalla. Omannäköisen vanhemmuuden löytäminen erityisherkälle voikin olla hankalaa. Minkä verran voin kuunnella omia tarpeitani? Onko minulla oikeus myös omaan aikaan, jotta palautuisin ja saisin kerättyä voimia?

Äidiksi

Kun ensimmäisen kerran kuulin erityisherkkyydestä, olin jo äiti. Uskon että ensimmäinen vuosi lapsen kanssa olisi ollut helpompi, jos olisin jo silloin ymmärtänyt erityisherkkyyttäni. En osannut enkä uskaltanut kuunnella tarpeeksi omia voimavaroja. Kun neuvolassa sanottiin, että lasta pitää imettää aina kun lapsella on vähänkin nälkä, uskoin. Tuntuu etten ensimmäisenä vuotena sitten muuta tehnytkään! Olin todella väsynyt ja terveyskin alkoi reistailemaan.

Toisen lapsen syntyessä elämä oli jo hieman tasapainoisempaa, koska olin kuullut erityisherkkyydestä. Olin lukenut aiheesta paljon ja tutkinut itseäni erityisherkkyyden valossa. Olin oppinut rajaamaan asioita ja ajankäyttöä, pyytämään helpommin apua toisilta ja ottamaan enemmän omaa aikaa.

Tein omannäköisiä ratkaisuja suhteessa lapsen hoitoon. Jatkuvan imettämisen sijaan aloin pidentämään imetysvälejä hyvin määrätietoisesti, eikä siitä seurannut muuta kuin se, että lapselle muodostui jo varhaisessa vaiheessa säännöllinen ruokailurytmi. Olin virkeämpi, tyytyväisempi ja tasapainoisempi. Ja myös lapseni voivat hyvin.

Vahvuudet esiin

Erityisherkällä äidillä on kyky ymmärtää lastaan syvällisesti ja myötätuntoisesti. Mutta kuormittuneena ja väsyneenä erityisherkän äidin vahvuudet eivät pääse esille. Arki voi muuttua todella haastavaksi, jos omaa ylivirittyneisyyttään ei pääse purkamaan. Kyky olla läsnäoleva ja lapsen tarpeisiin empaattisesti reagoiva äiti, kärsii.

Haluankin kannustaa erityisherkkiä äitejä kunnioittamaan omia voimavarojaan. Puhukaamme herkkyydestämme ja kuormittumisestamme läheisillemme avoimesti! Ja ottakaamme myös omaa aikaa, uskon sen olevan lopulta myös lasten etu. Samalla annamme lapsillemme arvokkaan esimerkin siitä, kuinka tärkeää itsestä huolehtiminen on. 

Eeva-Kaisa Rönkä

HSP Suomi ry – Tiivistelmä harjoittelijan näkökulmasta

Harjoittelijan blogikirjoitus:

Aloitin harjoittelun ristiriitaisissa tunnelmissa. Olin hiljattain tunnistanut itsessäni erityisherkälle ominaisia piirteitä ja tahdoin tutustua asiaan lisää, mikä siis olisikaan parempi paikka, kuin mennä suoraan järjestöön harjoitteluun. Ajattelin, että mitähän tästä tulee, onko tällaisessa järjestössä kaikki tyypit jotenkin kummallisia.

Olin väärässä ja luuloni kaikkosivat aika nopeasti. Kaikki tapaamani ihmiset olivatkin ihan normaaleja ja ajatuksia herkkyydestä vaihdettiin oikein fiksulla ja asiallisella meiningillä (ei siis mitään hörhöilyä). Toimistolla Elinan ja Emilian kanssa työskentely sujui oikein hyvin mutta minusta tuntui, että ekstroverttinä höpöttelijänä taisin välillä häiritä työntekoa keskusteluillani.

Toimistolla oli tarve auttaville käsipareille. Työtä oli kahdelle henkilölle paljon ja vaikka koulutöiden ohella pyrin auttamaan muissakin asioissa, tuntui panokseni välillä näkymättömän pieneltä. Reilun viikon päästä oman harjoitteluni alkamisesta toimistolle saapui toinenkin harjoittelija, Mia Salonpää.

Nyt kasassa oli nelihenkinen tiimi ja Mian kokemuksesta oli todella paljon apua. Itse asiassa niin paljon, että hän pystyi tuuraamaan Emiliaa hänen lomansa aikana.

Harjoittelu meni sitten omalla painollaan. Sain tehdä osan viikosta etänä, eikä työaika ollut aina minuutilleen. Tällainen tapa sopi minulle, rentoa menoa mutta sovitut asiat tehdään. Kiitos tästä Elinalle. Mikäli sinä etsit harjoittelupaikkaa, on tässä yksi, jota tahdon suositella.

Työskentely järjestössä oli muutenkin avartava kokemus, eikä pelkästään työnkuvan muodossa vaan se miten vapaaehtoiset osallistuvat toimintaan, oli jotenkin todella hienoa.

Tuntuu, että nykyisin ihmiset haluavat saada kaikesta tekemisestä jonkin korvauksen, yleensä rahallisen. Seuratessani vapaaehtoisten osallistumista järjestön toimintaan myös oma ajatteluni asioiden tekemistä kohtaa on kai hieman muuttunut. Asioiden tekemisestä ei aina tarvitse miettiä “miten minä tästä hyödyn”.

Minä ainakin yritän jatkossa tehdä enemmän hyvää ilman omanedun tavoittelemista. Olkoon se vaikka laittamalla roska roskiin, avaamalla toiselle ovi tai auttamalla äitiä lastenrattaiden kanssa hankalassa paikassa. Voitko sinä auttaa ketään tänään? Mene ja auta, ehkä tulevaisuudessa joku auttaa sinua, kun tarvitset apua 😊

-Heikki Räisänen

Erityisherkkyys viittomakielisessä yhteisössä

Jäsenen vlogi ja blogikirjoitus:

Katso vloki (Elina Pokin viittomakielinen video, kesto n.8min)

Kun tajusin olevani erityisherkkä, jotenkin elämäni palaset loksahtivat kohdalleen. Tutkimusmatka sisäiseen minääni alkoi. Lapsena viihdyin mieluummin eläinten kuin ihmisten kanssa. Viihdyn edelleenkin. Jos pitäisi valita, viettäisinkö peli-illan ystävieni tai koti-illan maailman ihanimman kissani kanssa, valitsisin empimättä jälkimmäisen. Olen parikin kertaa elämässäni muuttanut yllättäen uuteen kaupunkiin, koska halusin omaa tilaa.


Olen kärsinyt unettomuudesta niin kauan kun muistan. Kuormitun helposti, sillä aistin toisten tunteet ja jään vatvomaan asioita ja tapahtumia iltaisin. Olen vastahakoinen seuraamaan uutisia koska minulle jää paha mieli julmista faktoista. Olen oppinut peittämään herkkyyteni vuosien varrella, mutta minut tuntevat eivät varmasti yllättyneet, kun tunnustauduin erityisherkäksi.


Läheiset ovat jo tottuneet siihen, että saatan päivällä peruuttaa osallistumiseni illan juhliin. Nuorempana peruin usein suunnitelmia ja minua on kutsuttu oikukkaaksi, diivaksi ja draamaprinsessaksi. Ahdistuin myös small talk – jutustelusta, ja minulle oli tärkeää lähteä ihmisten ilmoille yhdessä ystävän tai tutun kanssa. Minulle oli kovin haastavaa ymmärtää, ettei toisen huono tuuli tai käytös välttämättä liity minuun. Nyt nämä asiat eivät vaivaa (toivottavasti!), koska löysin erityisherkkyyteni ja olen lempeästi ottanut sen vastaan. Kun olen hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen, niin kiitollisuus ja onnellisuus vain kasvavat kasvamistaan. Tässä oli vain muutama esimerkki minusta, erityisherkkyydestäni.


Kun sain Petra Tannisen kuvituskirjan Erityisen herkkää elämää, en voinut olla itkemättä. Nauroin. Kirjan päähenkilöhän on minä.


Mainittakoon, että olen kuuro viittomakielinen. Opiskelen LCF Life Coachiksi Valmentamossa. Kun oivalsin olevani erityisherkkä, olin niin onnellinen, että minun on pakko jakaa asia viittomakieliselle yhteisölle. Erityisherkkyydestä on keskusteltu yhteisössämme vain vähän. Kun näin edessäni mahdollisuuden osallistua Suomen Erityisherkät ry:n voimaryhmäohjaajakoulutukseen, ilmoittauduin heti. Kyselin joka viikko koulutukseen pääsystä, kunnes hakuaika päättyi ja sain tervetulokirjeen.


Koronaviruksen mukana tulivat etäkoulutus, etäseminaari, etäwebinaari, etäkokous jne. Tämä mahdollisti viittomakielisten tasavertaisen osallistumisen. Ilman koronaa en olisi ajatellut pitäväni etävoimaryhmää. Olen vähän kartoittanut kiinnostusta viittomakieliseen etävoimaryhmään osallistumisesta ja kiinnostusta on enemmän kuin odotin.


Syksyllä aloitan voimaryhmän viittomakielisille erityisherkille. Heillä on mahdollisuus olla kaltaistensa kanssa kaksi kertaa kuukaudessa. Hienoa. Erityisherkkyydestä tarvitaan lisää tietoa viittomakielellä. Vertaistuki on mahtavaa ainoastaan silloin, kun saa jutella omalla äidinkielellä, tässä tapauksessa suoraan viittomakielellä, ei tulkin kautta. Uskon että voimaryhmästä on myös tukea minun henkisellä polullani. Haaveenani on jakaa tietoa tulevaisuudessa yhä laajemmalle yhteisössäni, voimaryhmien lisäksi myös luentojen ja workshopien kautta. Olen tästä innoissani. Eikä tämä ole varmasti viimeinen blogini/vlogini.


Elina Pokki

Erityisherkkä ihminen

Jäsenen blogikirjoitus:

Erityisherkkyys ja erityisherkkä ihminen ovat termejä, jotka herättävät monissa ristiriitaisia tunteita. Osaa puheet ”erityisen herkistä” epäilyttävät ja lähinnä ärsyttävät, mutta osa tunnistaa kuvauksista itsensä. Minäkin kirjoitin aikoinaan aiheesta opiskelijakolumnin Psykologi-lehteen. Kirjoituksessani ihmettelin erityis-etuliitettä. Pohdin, miksi puhutaan erityisherkästä, kun voitaisiin puhua pelkästään herkemmistä ihmisistä. Nyt vuosia myöhemmin, ja asiaan paremmin perehtyneenä, ymmärrän perusteet erityisyydelle.

Pohjimmiltani halusin kolumnissani pohtia erityis-liitteeseen liittyviä ennakkoluuloja ja epäilyjä. Eiväthän erityisherkät vain kuvittele olevansa parempia ihmisiä kuin muut? Eivät kai he ajattele olevansa erityisen hyviä erityisyytensä vuoksi? Siitähän tässä kai on kyse – huolesta siitä, että jokin ihmisryhmä korotetaan erityisasemaan erityisyytensä vuoksi.

Nyt puhutaan kuitenkin hermostollisesta ominaisuudesta, ei ennakkoluuloista.

Käsitteen luonut psykologian tohtori ja psykoterapeutti Elaine Aron on tutkinut tätä erityisryhmää 1990-luvulta asti tieteen keinoin. Kyse on hermostollisesta herkkyydestä, joka värittää populaatiosta 15-20 % ihmisen elämää ja kokemusta maailmasta. Erityisherkän hermosto on siten ohjelmoitu, että muille ihmisille melko neutraali tilanne voi aiheuttaa hänelle voimakkaan (tunne)reaktion. Herkkä ihminen aistii ja kokee maailman herkemmin, eikä siinä ole mitään huonompaa tai parempaa. Se on hermostollinen ominaisuus.

Maailmaan mahtuu paljon erilaisuutta ja erityisryhmiä, eikä se aseta meitä ihmisiä mihinkään järjestykseen. Toivon, että kukaan ei ajattele olevansa parempi tai huonompi erityisyyspiirteidensä vuoksi. Puhutaan ihmisistä - ei etuliitteistä, nimikkeistä, diagnooseista, lahjakkuuksista tai lahjojen puutteesta. Ihminen on aina ihminen kaikkine yksilöllisine ominaisuuksineen.

Milja Jokinen

Kesäjuhlat sittenkin

Jäsenen blogikirjoitus:

Kevään koronaviruspandemian jälkeen on kokenut huikeaa iloa kun on voinut vihdoin tietyin varotoimin tavata läheisiään, ystäviään ja muita tuttuja. Kuvailen tässä tunnistamiani herkkiskokemuksia parista kesäjuhlasta, joista toisessa olin itse yhtenä vastuullisena järjestäjänä ja toisessa osallistujana.

Heinäkuiset äitini 89-vuotissyntymäpäiväjuhlien järjestämiset ja viettämiset jälkiselvityksineen veivät minusta ”mehut” moneksi päiväksi. Se yllätti kovasti miten niin pääsi käymään – ja se myös että jälleen yllätyin. Pitäisihän minun tuntea itseni jo aika hyvin - lähes vanhus jo itsekin. Siltikin vaikka en ollut yksin asioita edistämässä, oli puuhaa ja erilaisia käänteitä pilvin pimein. Tässä niistä listaa: ajankohdasta, viestittelystä ja tarjoiluista sopiminen (kuka tuo ja valmistelee mitäkin), äidin ja lastenlasten tarvittaessa ajoittainen hoivaaminen itse juhlassa, ruuanlaittoa ym. tarjoilua ja yleistä seurustelua, sienien ja mustikoiden keräämistä (juuri silloin ajankohtaista ja metsät pullollaan niitä), kypsien viinimarjojen ja vadelmien keräämistä pihapiiristä ja juhlien jälkeen asunnon siivousta. Koronavaaratilanteen lisäksi esiintyi jännitystä riittääkö tarjoilut, ja milloin mitäkin tehdään niin että kaikille sopii.

Tunnustusta pitää antaa itse ”juhlakalulle” joka huokui tyytyväisyyttä siitä, miten suuri osa omista läheisistä olivat läsnä onnittelemassa ja viettämässä hänen syntymäpäiviään. Mutta sitten kun joku osallistujista sanoi jonkin poikkipuolisen sanan siitä, miten asiat olisi voinut hoitaa toisinkin tai paremmin, auta armias mikä juuttuma siitä syntyi itselleni pitkäksi aikaa. En saanut nukuttua kunnolla vaikka syytä olisi ollut. Ajatukset kiersivät enkä saavuttanut toviin rentoutuksen ja hengittelyn auttavaa voimaa. No juhlat kaiketi onnistuivat. Seuraavana kesänä on toivottavasti taas isot vuosijuhlat. Silloin pitäisi vain muistaa, miten paljon enemmän ja selvemmin pitäisi hajauttaa vastuita ja madaltaa vaatimuksia, sekä olla tyytyväinen jos juhlan kohdekin on. Toivottavasti vuoden päästä ei enää ole koronaviruspelkoa tuomassa lisäjännitteitä juhlatapahtumaan.

Elokuun 1.päivä pidettiin yhdistyksen Pikku Heimojuhlat koronatilanteen takia osin etänä ja osin lähikontaktissa Vantaan paikallis-/vertaisryhmän kanssa. Osallistuin ensimmäistä kertaa Heimojuhliin ja tällä kertaa ne poikkesivat perinteisistä siten, että emme kokoontuneet juhlimaan tietylle paikkakunnalle, vaan valtakunnallisesti paikallisesti joko kukin jäsen kotioloissaan oman tietokoneen välityksellä tai paikallisryhmässä ryhmänvetäjän ja toimiston edustajien koordinoimana.

Oli ihanaa nähdä viiden kuukauden hiljaiselon jälkeen vanhoja tuttuja ryhmäläisiä sekä tutustua uuteen jäseneen. Saimme Zoomin välityksellä yhteyden Tampereen toimistoon ja muihin osallistujiin sekä nauttia Janna Satrin esityksestä ”Erilaisia erityisherkkiä” ja ohjatusta workshopista. Lopuksi oli vielä paneelikeskustelu, jossa tarkoituksena oli esitellä valittujen herkkispanelistien erilaisuutta.

Meillä paikallisryhmäläisillä oli omat eväät mukana. Juhlathan kestivät yhteensä kuusi tuntia. Paikallisryhmän vetäjämme huolehti ennakkoon tilavarauksen sekä itse juhlassa erittäin ansioituneesti teknisistä yhteyksistä ja juomatarjoiluista. Eräs jäsen totesi, että mikäli toinen koronavirusaalto tulee syksyllä, voisimme kuitenkin tavata edes etänä. Seuraava tapaaminen sovittiin kuitenkin pidettävän kasvokkain jo elokuun lopulla.

Esityksistä ja Zoomin mahdollistamasta chat-keskustelusta sai hyviä vinkkejä erityisherkkyystiedon saamisesta mm. kirjallisuuden avulla sekä erilaisista herkkisosallistujien kokemuksista (esitys- ym.materiaalia varmaankin tulee yhdistyksen verkkosivuston jäsensivuille myöhemmin). Workshopin keskusteluista ja niiden puruista sai itselle taas paljon vahvistusta sekä kokemuksen ymmärryksestä ja yhteydestä - kuulun johonkin joukkoon ja saan olla se herkkis mikä olen.

Voimavarana meillä erityisherkillä on mm. intuitio ja empatiakyky, sensitiivisyys sekä läsnäolotaito. Haasteena on edelleen erityisherkkyystietoisuuden leviäminen ja herkkistiedon yleinen hyväksyntä etenkin  asiantuntijapiireissä. Siinä on meillä kaikilla yksilöinä mutta erityisesti yhdistyksenä ”kova sarka kynnettävänä”. Töitä erityisherkkyysasian hyväksi kuitenkin yhdistyksen sisällä ja yhteistoiminnassa muiden toimijoiden, mm. yliopistojen tutkijoiden ja ammattikorkean opiskelijoiden sekä säätiöiden ja järjestöjen edustajien kanssa on kovasti jo tehtykin ja koko ajan tehdään lisää.

Kaunis kiitos Pikku Heimojuhlien järjestäjille ja kaikille osallistujille!

Tervetuloa mukaan erityisherkkien joukkoon voimaantumaan ja tekemään yhteistyötä sekä, jollet ole jo, jäseneksi HSP Suomi ry:hyn!


Merja Leppänen