Kevään korvalla blogikirjoituksia odotellessa

Jäsenen blogikirjoitus

Kuluva kuukausi on vuoroni toimia blogi -päivittäjänä. Alkukuukausi on ollut todella hiljainen. Toistaiseksi ollut vain yksi julkaistava blogi jäsenistöltä. Lukijoitakin sillä on ollut harmittavan vähän, joten lähden tässä ihmettelemään mistähän moinen hiljaisuus johtuu?


Olisi mukava saada jäsenistöltä palautetta sähköpostiimme rohkeastiherkka@erityisherkat.fi, miten on onnistuttu sekä ideoita ja toiveita jatkoon. Ja ennen kaikkea saada kirjoituksia teiltä yhdistyksemme vapaaehtoisilta, jäseniltä ja muilta toimijoilta.


Jäsenkirjeessä ja yhdistyksen toimijoiden keskuudessa olemme aktivoineet porukkaa, mutta välillä vaan näyttää olevan hiljaisempaa. Toisaalta olisi mukava lukijoillekin, jos saisimme säännöllisesti julkaisuja eri lähteistä. Tavoitteenamme on ollut keskimäärin pari kirjoitusta per viikko, jotta aina olisi jotain julkaistavaa ja lukijoille siten uutta, mielenkiintoa herättävää pohdintaa. Toki aina voi ja kannattaa tutustua myös vanhempiin blogikirjoituksiin.


Itse olen rohkaistunut julkaisemaan ensimmäisen blogini ”Herkkis ihmissuhteiden pyörteissä” kesäkuussa 2019 eli suht heti kun liityin yhdistyksen jäseneksi. Tänään näitä kirjoituksia on kasassa laskujeni mukaan yli 20. Se ensimmäinen kerta oli jännittävin, mutta samalla palkitseva, koska tunsin itseni todella rohkeaksi ”uuden valloituksen” tapahduttua.


Tervetuloa uudet ja vanhat kirjoittajat rohkeasti herkkänä bloggaamaan!

Merja Leppänen

Herkästi rohkeana uuteen

 

 Jäsenen blogikirjoitus:

Älä anna eilisen viedä liikaa tilaa tältä päivältä.

Tällaisen lauseen bongasin tänään jostakin. Se oli lappusella, joita minulla on lukuisia, kerättynä niin itseäni kuin ryhmiäni ja muita tarpeita varten. Olen varsinainen lappuliisa, lappua kun riittää joka asiaan. On näitä mietelmälappuja, on myös ajatuslappuja, muista-lappusia, muistoja, kauppalappujakin... 

Mutta se lapuista. Tarkoitus oli kirjoittaa ajatuksia siitä, miten eilinen vie tilaa, joka päivä, se on oikea aikavaras. Ja nimenomaan, se joskus vie juuri aikaa, ja se juurikin varastaa sitä aikaa. Aikaa ei ole kellään liikaa, ja toiseksi en halua että aikaa menee liikaa menneen pohtimiseen.

Haluanhan olla ratkaisukeskeinen. Olen sitä opetellut ihan kursseilla ja olen siihen saanut ohjata muitakin. Ratkaisut tämän hetken ongelmiin, niitä löytyy omista osaamisista, niitä löytyy unelmista ja arvoista ja niitä löytyy kun tiukasti suuntaa kohti tavoitteitaan.

Löytyykö aina? Taakse voisi kurkata vähän kumminkin, ja pitäisi? - Pitäisi kyllä kurkata. Vahvuutemme ovat rakentuneet eilispäivänä, arvomme niin ikään, kuten unelmammekin. Siellä ovat rakentuneet myös uskomuksemme itsestämme, ja siellä ovat -ehkä- jääneet märkimään haavamme.

Jos näitä ei katsota, niin miten voi jatkaa eteenpäin. Vaikea ajatellakaan.



Mennyt ei aina päästä irti 

Kun unet toistuvat, kun mieli kääntyy muistoihin yhä uudelleen, kouluaikaan, varhaisiin ihmissuhteisiin ja tapahtumiin, tai vaikka viime vuosikymmenellä tapahtuneisiin, tuntuu että niitä muistoja pitää ottaa käsittelyyn paremminkin kuin lakaista maton alle. Yksi tapa ottaa käsittelyyn on niistä kirjoittaminen, kirjoittaa muistonsa auki. Sen tehtyä.. voi muisto jäädä taakse..

Sitten se jo heiluttaakin iloisesti kättään ja toivottaa hyvää matkaa eteenpäin. Vai?



Tunteet

Mikä tahansa asia, mikä mietityttää, on tärkeä. Kaikki kun meissä haluaa tulla kuulluksi ja kohdatuksi. Ja vapautetuksi…ihan niin, ja joskus, se käy helpostikin.

Tunteiden pitää nousta, muuten ei muutosta tapahdu. Tunteet ovat osa meitä. Ja onhan tunteet kipeitäkin, kipu voi raastaa niin että tuntuu ettei koskaan enää siitä pääse vaan se jää olemaan- Kuitenkin siitä voi päästä irti, yhä uudelleen kohtaamalla, puhumallakin, ja tilalle tulee uusi tunne, ajan mittaan. Se voi olla kuin ihme.



Anna olla

Älä anna menneen, eilisenkään, viedä liikaa tilaa tältä päivältä, tältä hetkeltä. Tämän päivän seikkailut kun odottavat, vaan eivät loputtomiin. Hoputtavat, että lähdetään jo, ala tulla sieltä, pian pian.

Eilinen voi viedä tilaa -- mutta eilinen, voi todellakin antaa tilaa, kun sitä huomioi. Ja monia asioita ei muutenkaan tarvitse aloittaa alusta, vaan jatkaa jostakin, mihin jäi.

On meillä niitäkin muistoja, joita vaalimme, joku ja joitain, jouluisin, tiettyinä päivinä, joitain joka päiväkin. Ne ovat osa omaa rakasta elämäämme, jotkut niistä kaipuun ja surunkin täyttämiä.

Kiitollisuudentäyteisyys on sitä parhainta mitä nuo muistot voivat tuoda elämään sitten kuitenkin. Jokainen joka tuntee kiitollisuutta, kun saa myös ripauksen onnea kaupanpäälle.



Muistoista rikas 

Niin paljon elämässä ehtii tapahtua. Millainen olikaan viime vuosikin, sen muistamme kaikki jollain lailla, loppuelämämme ajan. Mitä ajatteletkin viime vuodesta omalla kohdallasi, siitä voit löytää kiitos- ja ilonaiheita. Ehkä vuosi toi oppimiskokemuksia, joita voit hyödyntää ja käyttää muidenkin auttamiseen. Hetki viime vuodelle, vaikkapa kalenteria selaten, otettuja kuvia katsellen, pakaten vuosi aiempien jatkumoon, on hyvä ottaa.

Laitan tuon mietelmälapun nyt omaan mappiinsa, muiden sekaan. Siellä ne kaikki pysyvät. Ne jotka tuovat monet muistot monesta; monet arkiset asialistat, muistiin merkinnät, merkittävät maininnat ja mukavat mietelmät. --Nostan katseen tulevaan, se myös vaatii rohkeutta.

Eteenpäin, huomiseen, askel kerrallaan, aina herkästi rohkeana!

Hyvää vuotta 2021!

Merja Korpisaari

Kokemusasiantuntijakoulutuksesta rohkeutta elämään

Jäsenen blogikirjoitus:

Tulin erityisherkkien yhdistyksen toimintaan mukaan viime keväänä. Kuulin sitten, että yhdistys tarjoaa jäsenille koulutusta, ja alkamassa olisi aivan uusi kokemusasiantuntijakoulutus. Se kuulosti kiinnostavalta ja innostuin lähtemään mukaan. Mutta enpä osannut arvatakaan, kuinka hyödyllinen ja merkittävä se olisi minulle!

 

Olin perehtynyt erityisherkkyyteen itsekseni viime vuosina lukemalla ja ystävienkin kanssa pohtimalla. Tämä itsetutkiskelu on sinänsä ollut tarpeellista, mutta kokemusasiantuntijakoulutus on tuonut uutta näkökulmaa omiin pohdintoihin.

Koulutuksessa oli asiantuntevat ja taitavat kouluttajat, ja saimme oppia tutkimustietoa herkkyydestä tiiviissä paketissa. Kouluttajien kannustus, rohkaisu ja tuki meidän kaikkien omalle erityisherkkyysmatkalle oli voimaannuttavaa.

Lisäksi vertaistuki oli aivan erinomainen ja tärkeä osa tätä koulutusta! Oli ihanaa päästä juttelemaan ihmisten kanssa, jotka ovat työstäneet samanlaisia asioita, painineet samanlaisten ongelmien parissa ja miettineet herkkyyden ilmenemistä elämässään. Kaikki me koulutukseen osallistuneet olemme tiedostaneet erityisherkkyytemme ja pohtineet sen vaikutuksia omaan elämäämme.

Koulutuksessa olen tutustunut moniin muihin erityisherkkiin, joiden tarinat ovat niin samanlaisia ja toisaalta niin erilaisia. Tunnekokemukset ovat samantyyppisiä, vaikka elämäntilanteet ovatkin kovin erilaisia.

Koulutuksessa vallinnut yleinen ihanan positiivinen ilmapiiri ja pyrkimys toinen toisensa ymmärtämiseen olivat vahvistavia tekijöitä. Erityisherkät ovat moninainen joukko.

Kokemusasiantuntijoina toivottavasti pääsemme tulevaisuudessa edistämään yleistä tietoisuutta erityisherkkyydestä. Sitä odotan innolla!

Erityisesti vertaistuesta, siitä että muillakin on samanlaisia kokemuksia ja tunteita, olen saanut rutkasti lisää rohkeutta, voimaa ja itsevarmuutta. Niin paljon, että sitä voisi sanoa jopa läpimurroksi omassa elämässäni, kehityksessäni. Uskallan olla oma itseni, rohkeasti herkkä. Kiitos yhdistykselle tästä koulutusmahdollisuudesta!

Toinen kokemusasiantuntijakoulutus on yhdistyksessä jo alkanut. Lue täältä myös toinen blogijuttu samaisesta koulutuksesta.

Nimim. Erityisherkkyyden kokemusasiantuntija 

 

(Kuva: Pixabay)

Kyky olla rohkea

Jäsenen blogikirjoitus:

Istun täpötäydessä, lämpimässä ja uneliaassa bussissa, joka kiitää Isäinpäivän iltana Länsi-Suomesta Helsinkiin. Erilaiset tuoksut, puheensorina, katosta säädettävät valot ja ilmastointilaitteen hurina eivät jää huomaamatta, mutta koska mielielani on rauhallinen ja väsynyt, yritän olla niihin kiinnittämättä turhaa huomiota pimeänä ja räntäsateisena Isäinpäivän iltana. Onhan minulla vain yksi määränpää: päästä kotiin.

Ymmärrän yhtäkkiä, että meneillään oleva vuosi lähestyy loppuaan ja on aika, jolloin moni ihminen käy päässään ”tilintekoa” kuluneesta vuodesta. Ehkei tällä etkellä moni näistä muista matkustajista, mutta ainakin minulla on aikaa sitä ajatella. Mitä onkaan tullut tehtyä, tulivatko kaikki haaveet toteutettua ja mitä tämä vuosi on opettanut? On asioita, joiden merkityksen ja mittasuhteet varmasti oivaltaa vasta aikojen päästä, mutta mitä minulle tulee mieleen loppua kohden kuluvasta vuodestani nyt? Vai tuleeko mitään?

Jostain syystä koen kaikista vahvimmin, että vuosi 2019 on ollut ainakin eräänlainen rohkeuden vuosi.

Joku voisi kuvitella, että viittaan tässä nyt esimerkiksi johonkin suuriin läpimurtoihin tai uusiin oivalluksiin, jotka ovat johdattaneet minut jonnekin haluamaani paikkaan tai tilanteeseen. Ehei, sillä sellaisista ei ole nyt kyse.

Minun elämässäni rohkeus on tänä vuonna ehkä sen sijaan näkynyt pieninä tekoina ja toimintana, joiden olen vasta jälkikäteen ymmärtänyt olleen, itse asiassa, aika rohkeita.

Erityisherkkänä minulla on aina ollut vahva itsetuntemus, vaisto ja tahto. Kyky tietää, mikä on oikein ja miten minun tulisi toimia. Myönnettäköön, että olen sortunut myös muiden miellyttämiseen ja siihen, että pohdin ja harkitsen aivan liikaa omia valintojani. Harvoin kuitenkaan olen antanut muiden päättää puolestani.

Näin jälkikäteen olen kuitenkin huomannut, että olen näin aikuisena oppinut uusia toimintamalleja ja uusia asioita. Ja koen, että se on ollut rohkeaa.

Mielestäni rohkeaa on ollut:

• lähteä toteuttamaan mielenkiintoista lopputyöideaa ja sanoa se äänee. Ja lähteä seuraamaan ensimmäistä intuitiivista ajatusta siitä.

• uskaltaa olla hupsu ja spontaani. Poiketa suunnitelmista, heittää villejä ideoita ilmoille, ja olla joka kerta perustelematta niitä.  
• ottaa palautetta vastaan ja antaa sitä. Tulla kritisoiduksi ymmärryksen kera, että kyseessä ei ole maailmanloppu. Huomauttaa toiselle, kun hän toimii väärin tai keskeyttää lauseen. Ihmetellä ääneen. Myöntää olleensa väärässä, näyttää tunteensa ja hävetä.
• näpäyttää itseä pompottelevaa tai epäasiallista ihmistä. Viisastako? Kyllä, tarvittaessa. Miksi minun tarvitsisi olla mukava ja kiva henkilölle, joka ei ole sitä koskaan minulle? Näpäytin hankalaa henkilöä napakalla kommentilla, ja tässä tapauksessa se kannatti: toimimisesta hänen kanssaan tuli helpompaa, kun hän näki, että minussakin on asennetta.
• kieltäytyä kivoistakin jutuista, jos ei ole ”fiilistä”. Useinmiten lähden mukaan, mutta joskus kotiin jääminen tai uudenlaiset kivat asiat voivatkin olla parempi vaitoehto. Olen oppinut, että kieltäytymisestä ei kannata potea huonoa omaa tuntoa.
• asioista luopuminen, jotka eivät tunnu hyvältä. Paikoillaan junnaava juttu tai energiasyöppö ihmissuhde? Joskus rohkein ratkaisu on päästää irti

Rohkeaa loppuvuotta!

Anna

Kohti ääretöntä ja sen yli

Jäsenen blogikirjoitus:

Matkamessut ovat taas kohta! Itse suunnittelen jo seuraavaa reissua innolla, niin kuin varmasti moni muukin. Kenen kanssa sinä lähdet vai lähdetkö yksin?

Ihmisillä, joita kohtaamme matkustaessamme, saattaa olla suurikin vaikutus meihin ja elämän käännekohtiin. Yksin matkustaessa kohtaat usein enemmän tuntemattomia ihmisiä. Lähdin marraskuussa vuonna 2016 ensimmäiselle Aasian reissulleni, Vietnamiin kuukaudeksi. Olin matkustanut yksin Euroopassa ja myös muutaman kerran sohvasurffannut, majoittunut entuudestaan tuntemattomien kodeissa.

Ensimmäisen yön vietin sohvasurffaten vietnamilaisen perheen kotona Ho Chi Minh Cityssä. Sohvasurffaus on yhteisö, jonka jäsenet tarjoavat majoitusta ilmaiseksi. Hostini Zoe oli 21-vuotias nuori nainen. Juttelimme illalla kahdestaan huoneessa, jossa nukuin. Sain oman huoneen ja vessan heidän kolmikerroksisesta kodistaan. Zoe kertoi vanhempiensa toivovan, että hän jatkaisi heidän liikkeessään töitä ja menisi naimisiin vietnamilaisen miehen kanssa.Zoe kuitenkin halusi tutustua länsimaalaisiin. Jaoimme toisillemme hyviä vinkkejä elämän matkalle ja juttelimme yömyöhään. 

Aamulla Zoen äiti vei minut perheen kenkäkauppaan valitsemaan mitkä tahansa kengät heidän kaupastaan. Vastalahjana annoin perheen naisille tekemäni nahkakorvakorut. Oli aika jatkaa matkaa. Zoen äiti antaa suukon poskelleni ja varmistaa että kypärä on kunnolla kiinni. Saan vielä taputuksen selän puolelle, tsop tsop, merkiksi: nyt on kiirehdittävä. 

Kurkkua kuristaa, kyynel vierähtää poskelle. Kun pöristämme matkaan, huikkaan Zoelle, joka ajaa skootteria: Olen niin kiitollinen kaikesta mitä sinä ja perheesi annoitte minulle. - Unconditional Love, mietin.

Reissun jälkeen jatkoimme yhteydenpitoa. Hän kertoi, että meidän yhteisen kokemuksen myötä hän ymmärsi, ettei elämässä ole koskaan liian myöhäistä aloittaa jotain uutta. Hän kertoi, että olin saanut hänet ajattelemaan, että hänkin voisi lähteä matkustamaan yksin, oma sisäinen ääni ja uteliaisuus kokea uutta elämässä oli herännyt ja rohkaissut hänet.

Zoe rohkaistui seuraamaan omia unelmiaan. Hän lähti kiertämään Vietnamia omaa kotimaataan, löysi reissullansa rakkauden Kat-nimisestä vietnamilaisesta tytöstä ja me löysimme ystävyyden.

Tapasin matkallani myöhemmin ranskalaisen miehen, joka yöpyi samassa hostellissa kuin minä ja jonka kanssa olimme isommassa ryhmässä retkeilleet kahden päivän ajan. Eräänä iltana istuimme hostellin katolla isommalla porukalla, ranskalainen mies sanoi yhtäkkiä seuraavanlaisesti: ”Ask her, she’s always right” ja osoitti minua. Aistin hänen negatiiviset ajatuksensa minusta, se tuntui pahalta. Muistin ihmiset Suomesta, joita olen aistinut ärsyttäväni. Skannasin jo aiemmin vahvasti, kuinka tuo ranskalainen ei voinut sietää minua.

Mietin samana iltana Da Latissa, kuinka arvostin omia ystäviäni. Ystäväni tuntevat minut eivätkä loukkaannu suorasta tavastani puhua asioita ja kertoa lukuisat mielipiteeni. Kaipasin teidän hyväksyvää ilmapiiriänne, kaipasin teidän turvallista atmosfääriänne.

Seuraavana aamuna pakkasin laukkuni ja jatkoin matkaa. Yksin matkustamisen etu on, ettei tarvitse välittää tai ottaa huomioon matkaseuralaista. Sain omaa tilaa, eikä minun tarvinnut puhua nyt kenellekään.

Hyppäsin yöjunaan ja kuuntelin tunnelmaan sopivaa musiikkia. Olin alla päin. Ranskalaisen kommentti oli jäänyt vaivaamaan minua. Junassa luin Paolo Coelhon Alkemisti-kirjaa. Kyseinen ranskalainen pisti minut miettimään, että on totta, että usein jaan omia mielipiteitä ja esitän näkemyksiäni, mutta miksi toisia se ärsyttää ja toisia ei?

Prosessoin paljon ajatuksia, joita tilanteet arjessa tuo tullessaan. Alkemisti- kirjassa puhuttiin ennakkoaavistuksista. Sielun nopeista sukelluksista elämän virtaan. Kaiken kokemani jälkeen minusta tuntui, hyvältä prosessoida tapahtunut pois, ja odotin jo innolla mitä kokemuksia saisin seuraavaksi ja mitä niistä oppisin.

Elämässäni haluaisin, ettei hyväksytyksi tuleminen veisi niin paljon energiaa. Tiedän että kaikki eivät tule toimeen kaikkien kanssa, mutta silti se joskus satuttaa. Useinkaan en malta odottaa, että toinen kysyy mielipidettäni. Välillä saan ponnistella, että maltan kuunnella. Voisin varmasti kehittyä paremmaksi kuuntelijaksi. 

Erityisherkkä minä, on kuin ikuisella itsetutkiskelun ja oppimisen matkalla. Seuraavaksi haluaisin tehdä matkan keväällä Santiago de la Compostelaan. Pyhiinvaellus, kun luonto alkaa puhkeamaan kukkaan, eikä helle vielä ole niin paahtava, se voisi olla täydellistä. Mihin sinä matkustaisit yksin?

Seuraavassa kirjoituksessa pohdin erityisherkän reaktiomalleja konfliktitilanteissa.

Krista Sundholm