Kiitos

Jäsenen blogikirjoitus

Havahduin ajatukseen, että en tiennyt, mistä minun pitäisi olla kiitollinen. Minusta tuntuu, että olin unohtanut kaiken sen. Kaikki kiitollisuuden aihe on jäänyt yhden asian, yhden kaikkien tietämän asian alle. Kaikki tietävät, mitä tarkoitan. Inhoan sitä, että edes kirjoitan koko asiasta, mutta haluan kirjoittaa, koska se helpottaa, jäsentää ja auttaa ymmärtämään sitä kiittämätöntä minua. Kiitän siitä, että kirjoitan. Olen kiitollinen siitä lahjasta, isäni perinnöstä: että sanat soljuvat sujuvasti, kirjaimet menevät järjestykseen ja niistä koostuu sanoja, ajatuksia. Sanoissa on kaikki tunteeni, mitä sillä hetkellä, kun kirjoitan, tunnen. Nyt niissä on vihaa ja kiitollisuutta.

Aika erikoinen pari: viha ja kiitollisuus. Kiitän vihan tunteesta, isosta tunteesta, joka saa huutamaan, itkemään, kävelemään lujempaa. Siitä, mikä vihaa tällä hetkellä aiheuttaa, en kiitä. Se on se asia, jonka me kaikki tiedämme. Se yksi sana, asia, johon sisältyy koko maailma.

Mutta vihaa kiitän. Se auttaa minua jaksamaan, selviämään. Koska on pakko, koska en voi muuta. Aika usein minulle on sanottu, että meidän pitää olla positiivisia, ja uskoa, että kaikki on joskus vielä hyvin. Minä en jaksa aina uskoa, en olla positiivinen. Minä vihaan sitä, että se yksi asia, jonka me kaikki tiedämme, estää minua, ja meitä kaikkia, elämästä täysin normaalia elämää, nauttimaan täysin normaaleista asioista. Vaikka elokuvateatterin pimeästä, karkkipapereiden rapinasta, popcornien tuoksusta. Ystävän tapaamisesta, halauksesta, kahvikupillisesta kahvilan nurkkapöydässä. Kummitätini ja -setäni näkemistä. Kuulumisten vaihtamista kasvokkain. Vanhojen, sairaiden ihmisten hienojen muistojen kuulemisesta, siitä, että kummisetäni ottaa takkini, ja laittaa sen kauniisti hengariin. Se, ettei nyt voi tapahtua niin, saa minut itkemään.

Kaipaan sitä tunnetta, kun istun pimeässä, suuressa salissa, ja odotan konsertin alkua. Sitä ihmismassan hälinää, hajuveden mietoa tuoksua, tai sitä, että seison suuren areenan lattialla, tuhansien muiden kanssa, ja ilmassa väreilee jännitys, jonka jokainen liike lavalla saa purkautumaan huutona ja käsien nousemisena ilmaan. Suurta massaa ihmisiä, jotka ovat kuitenkin yhtä, ja minä siinä massassa ihan yksinään. Rakastan sitä tunnetta, vapauden tunnetta. Nyt sitä ei ole. Ei ole, koska se yksi asia, jonka me kaikki tiedämme, on sitä massaa vahvempi. Vihaan sitä, että se yksi asia, jonka me kaikki tiedämme, erottaa meidät näin. Silti kiitän vihaa, joka auttaa minua huutamaan tämän kaiken edes hetkeksi pois. Kiitos.

Kiitän käsiäni, jotka neulovat harmaata lankaa, tekevät siitä jotain sellaista, josta saa olla ylpeä: puseron, mekon tai sukat. Kiitän siitä lahjasta, jonka äitini minuun istutti, ja äitini äiti: käsillä tekemisen lahjan. Jokainen silmukka, jonka teen, valmistaa jotain uniikkia, jotain minun itseni tekemää. Ja kun se on valmista, minusta tuntuu uskomattoman hienolta: osasin, onnistuin. Sitä se asia, jonka me kaikki tiedämme, ei voi minulta viedä. Kiitos.

Kiitän ystävääni siitä, että vaikka emme näe kuukausiin, ihan sen yhden asian takia, jonka me kaikki tiedämme, hän ilahduttaa minua kauniilla tekstiviesteillä ja valokuvilla. Hän muistuttaa, miten tärkeä olen hänelle, ja miten paljon minussa on: kaikkea sellaista, minkä itse sinä kiittämättömänä aikana unohdan. Kiitän, miten hän voikin olla niin enkeli, lahja ja ilo sinäkin aikana, kun itse en muista kenenkään olemassaoloa. Ja vaikka en aina vastaisi hänen viesteihin ( lähes aina vastaan, tietenkin ), hän muistaa minua. Eikä ikinä syyllistä, vaikka voisikin tehdä niin. Kiitos.

Kiitän miestäni, joka on välillä myös sen alakuloni, itkuni ja ahdistukseni vastaanottava astia, sylkykuppi, kiitän, että hän jaksaa hymyillä ja koskettaa minua, kun istun silmät turvonneena sohvalla, eikä mikään ilahduta. Kuinka hän jaksaa rakastaa ja kertoa sen ääneen sille ihmiselle, jonka maailma on sillä hetkellä kaatunut. Ja kuinka se rasvattomalla maidolla jäähdytetty kahvi sohvalle tarjoiltuna voikin tuntua ja maistua hyvältä sillä hetkellä, kun se asia, jonka me kaikki tiedämme, ahdistaa. Minä kiitän ( ja toivon, että näin tulee olemaan aina, että hän jaksaisi rakastaa aina ).

Minä kiitän ihanaa, pyöreäsilmäistä karvakasaa, kissaani. Sille olen aina ovesta tullessani tervetullut, vaikka maailma, ja se yksi asia, jonka me kaikki tiedämme, olisi taas murjonut ja riepotellut mieltäni, silti olen sille tärkein, mieheni lisäksi. Että se aina aamulla tulee lämpimänä ja kehräävänä puskemaan jalkojani, kun kävelen sängystä keittiöön. Että se tulee kerta toisensa jälkeen pienen herkkupalan perässä, kun sitä kutsuu. Että se rakastaa, lohduttaa, on. Kiitän: kiitos.

Minä en usko, että maailma on enää koskaan entisensä. Minä en jaksa olla siinä asiassa positiivinen, koska se ei auta tilannetta, se ei poista sitä yhtä asiaa, jonka me kaikki tiedämme. Jos poistaisi, ei vuosi olisi mennyt näin. Enkä tiedä, olisiko elämä helpompaa, jos olisin asian suhteen positiivisempi. Mutta kiitän minä. Kiitän niitä ihmisiä, jotka keksivät rokotteen, ja jotka sitä meille antavat. Se on mielestäni tämän ajan suurin lahja, rakkauden rinnalla. Kiitos.

Minä kiitän musiikkia, taidetta, vapaaehtoistyötä, jota saan tehdä siitä yhdestä asiasta huolimatta. Minä kiitän kyyneleistä, jotka ovat pudotessaan helpottaneet aina hetken matkaa. Kiitos.

Ja ei, en ole masentunut, ahdistunut tai surullinen kokoajan. Olen sitä hetkittäin. Ja vaikka en jaksa olla positiivinen sen yhden asian takia, jonka me kaikki tiedämme, olen positiivinen monen muun asian takia. On minulla paljon kiitettävää. Vaikka se välillä unohtuu. Niin tapahtuu ihan varmasti meille jokaiselle silloin tällöin.

Nimimerkki Elmeri

Välähdyksiä menetyksistä

Jäsenen blogikirjoitus:

Heimoilusta jatkaakseni viime blogissa viittasin, hiukan huumorilla tosin, karjalaisten ja hämäläisten  heimojen erilaisuuteen. Sainkin kunnian osallistua viime viikonloppuna hämäläisiin hautajaisiin, jossa ei juurikaan surun kyyneleitä nähnyt, mutta tunnelma oli varsin harras, ikääntynyttä vainajaa sekä hänen läheisiään suuresti kunnioittava. Toki liikutuksen kyynelhelmiä jonkin verran näki sekä kuuli katkeilevia lauseita muistokirjoitusten äärellä. Toisaalta perin vierasta itselle, itkuherkälle herkkikselle, mutta toisaalta opettavaista. Miten erilailla meidän ihmisten suru näyttäytyy. Vainajan omaisten kanssa keskustellessa sain huomata, kuinka lämpimästi hänestä kaikki ajattelivat. Lisäksi lähiomaiset toivat esille myös sen, kuinka vaikeita kuoleman jälkeiset päivät ovat olleet ylä- ja alamäkineen. Seurakunnan pastori korosti puheessaan suruajan merkityksen hautajaisten jälkeenkin, eli että itkut on hyvä itkeä ja kaikki tunteet tuntea ja kohdata. Itselleni vainaja oli entuudestaan täysin tuntematon, sillä olin avecina puolisolleni, jonka suvun jäsenestä oli tällä kertaa kyse ja jota en ollut koskaan edes kohdannut.

Surun kohtaamisen historia on tosiaan muuttunut näihin päiviin eli nykyään saa avoimesti surra  ja muistella kuolleita. Surun kanssa voi elää, se muuttaa vain muotoaan. Lisäksi meille on luotu uusia kanavia käsitellä ja ilmaista menetyksiä ja surua sekä kaipausta. Toisaalta kuolema kuuluu elämään kuten luulen oivaltavani alun hautajaisissa, jotka taisivat olla perin vainajan näköiset ja hänen toiveittensa mukaiset. Toisaalta kuolema voi olla mm. äkillisesti kohdattuna valtava kriisin paikka. Esimerkiksi itsemurhamenetyksissä voi apua hakea mm. Surunauha ry:stä.


Uuden vuosikymmenen alku on ollut muutoinkin menetysten merkitsemää. Otan esimerkiksi kolme tyystin erilaista; Auschwitzin vapauttamisen 75-vuotismuistopäivän, veljesten Eero ja Sakari Huovisen ainutlaatuisesti samaan aikaan ilmestyneet kirjat äidin ikävästä, kaipauksesta päästä äidin syliin sekä isän tylyydestä ja sen mysteerin selvittämisestä sekä suomalaisen kulttuuripersoonan Jörn Donnerin kuolema. Mitä nämä kolme menetyksistä kertovaa tapahtumaa ja samalla muistoa merkitsevät minulle ja sinulle tässä ja nyt? Mitä ajatuksia ja tuntemuksia ne saavat meissä liikkeelle?

Holokaustin muiston pitää elää keskuudessamme, sillä tarvitsemme sen pitääksemme mielessä, ettemme enää koskaan päästä vastaavaa (massamurhia ja kidutuksia) tapahtumaan. Auschwitzista kertovan dokumentin mukaan 1960-luvun alun oikeudenkäynneissä selvisi, että entiset natsit vaikuttivat olevan aivan tavallisia ihmisiä, ei mitenkään hirviöitä. Erään syytetyn mukaan ”sain käskyn ja toteutin sen”. Iso opetus menneistä kauhuista (joita on toki runsaasti ihmiskunnan historiassa muitakin) on, että on olemassa raja jota ei saa ylittää. Ei pidä totella tilanteessa joka ei ole eettisesti kestävä.


Huovisen veljesten muistelmat ovat yksi keino jäsentää elettyä elämää sekä samalla tunnistaa itseään ja työstää omaa suruaan. Piispa Eero Huovinen oli äidin kuollessa 9-vuotias herkkä pikkupoika ja nyt kirjan ilmestyttyä hän on 75-vuotia mies. Nuorempi veljensä Sakari Huovinen kirjoitti heidän etäiseksi jääneestä isästä, joka oli perimmältään liian ankara itselleen ja samalla myös jäi etäiseksi pojilleen. Itsetutkiskeluun ja itsetunnon kasvuun sekä itsensä hyväksymiseen ”kaikkine karvoineen päivineen” on niin monta tietä ja tapaa kuin on ihmistäkin. Perustana on kuitenkin itsetuntemus, kuva siitä millainen minä olen.


Jorn Donnerin elämä on ollut pitkä ja samalla julkinen koko aikuisiän. Hänen ajatuksistaan ja joskus jopa skandaaleja aiheuttamia tekemisiään olemme saaneet seurata vuosikymmenien ajan. Hänen maineensa elää vielä pitkään hänen kuoltuaankin. Donnerista kertovan dokumenttielokuvan (tekijät: Alberto Herkovits ja Olavi Linna, 2019) mukaan hän ei ollut ihan helppo tyyppi. Hän halusi olla omien sanojensa mukaan ajatteleva ihminen, mutta ei välittänyt muiden ajatuksista. Hän totesi olevansa olemassa vain joko kirjoittamalla tai elokuvia tekemällä. Hän eli omassa maailmassaan ja kasvatti omien sanojensa mukaan itse itsensä. Donner oli häpeilemättömän itsekeskeinen ja halusi ärsyttää etenkin porvaristoa, johon itsekin syntyperältään kuului. Hän koki jo lapsena olevansa erilainen eikä kuulunut joukkoon. Erään tulkitsijan mukaan Donner oli ujo ja kiltti. Ja nämä piirteet hän peitti pöyhkeilevällä ja välinpitämättömällä käytöksellä. Donner itse toteaa dokumenttielokuvan lopussa, että hänestä ei jää mitään jälkeen. Muisto jää. Hiljaisuus.


Tätä blogia kirjoittaessani olen kuin ”oudoilla vesillä purjehtija”. Asiat mitä olen tuonut esiin ovat mielestäni todella tärkeitä, mutta toisaalta koko ajan on ajatus ja tunne mukana, että onkohan tämä nyt oikein viisasta ottaa esille niinkin isoja asioita kuin kuolema, kärsimys, menetys, suru ja niihin liittyvät muistot ja kaipaukset sekä mahdolliset hämmennyksen tilat. Miten epätäydellinen maailmamme on ja minä itsekin olen. Lienee hyvä viipyä tässä hämmennyksen tilassa ja jatkaa pohtimista ja tutkailua omista lähtökohdista ja motiiveista.


Elämä ei ole odottamista, toivomista ja haaveilemista, se on tekemistä, olemista ja joksikin tulemista. Se on sitä mitä aiot tehdä sen jälkeen kun olet lukenut tämän.— Mike Dooley

Merja Leppänen