Näytetään tekstit, joissa on tunniste itku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itku. Näytä kaikki tekstit

18 maaliskuuta 2021

Kukaan ei voi reagoida noin

 Jäsenen blogikirjoitus

Samalla hetkellä, kun kuulen sanat radiossa, tiedän, että kuulin ne eilenkin. Samalla hetkellä, kun musiikki alkaa soida, purskahdan itkuun.

Minusta tuntuu, että joku puristaa rintaani, että hengitykseni salpaantuu, ilma loppuu. Minua itkettää, itkettää niin paljon, etten saa kunnolla sanaa suustani. Mieheni nauraa vieressä. Hän sanoo, että kukaan ei voi reagoida noin, ei vaan voi. Minustakin tuntuu oudolta, ihmeelliseltä. Että miten musiikki saa minut niin suuren tunteen valtaan. Tuo tunne on tuttu jostain todellisesta tapahtumasta, jostain, jossa tunteita ei oikeasti voi hallita, vaikka kuinka yrittää. En voi nytkään. Minua naurattaa itseänikin, nauran ja itken hysteerisesti yhtä aikaa, tietämättä, kumpi tunne on vahvempi, se pulppuava nauru, joka kuitenkin juuttuu kurkkuun, ja sekoittuu pidättelemättömään itkuun. En voi ymmärtää, sanoo mieheni.

Minulla on muutamana viime vuonna ollut kappaleita, joiden ensisoinnut saavat minut jo itkemään. Ne eivät ole surullisia lauluja, mutta joku niissä liikuttaa minua niin paljon, etten voi halllita tunteitani. Muistan, kun opiskelin vuonna 2011. Jollain taideaineen tunnilla jokainen sai valita itseään puhuttelevan laulun, tai musiikkia, joka koskettaa. Mietin pitkään, uskallanko sanoa omaa toivettani. Se oli silloin Art Garfunkelin "Bright Eyes". En sanonut. Ajattelin, etten pysty koko päivänä enää keskittymään opetukseen, jos otan sen riskin, ja itken silmät päästäni. Tilalle valitsin jotain täysin erilaista: Keanen "Everybody's Changing". Sekin koskettaa, mutta ei niin syvältä, että en aivan hetkeen pääsisi pyristelemään pintaan. Koska musiikki voi minulle senkin tehdä.

Vuosien saatossa uusia itkubiisejä on tullut jostain aivan yllättävistä kappaleista. Joku muisto, tunne tai tuoksu on tehnyt ehkä hyvinkin vanhasta kappaleesta jossain tilanteessa erityisen, ja siitä on löytynyt sävy, jota en ole ennen siinä huomannut. Tämmöinen kappale on esimerkiksi Engelbert Humperdinckin "Last Waltz". Muistan jopa hetken, kun siitä löytyi se liikutuksen sävy: makasin sohvalla puoliunessa, ja radiosta kuului ohjelma, jossa soitettiin vanhaa, suosittua musiikkia ympäri maailman. Kuulin unen lävitse tuon kappaleen, ja havahduin syvään tunteeseen, jossa olin lapsuudenkodissani, tuoksuineen, tunteineen ja äänineen. Itketti.

Ehkä vielä enemmän itkettää, kun ymmärtää laulun jokaisen sanan. Eikä niiden tarvitse kertoa surusta tai ikävästä, eikä edes olla mitenkään melankolisia. Niissä on vain se jokin. Tosin, sanoillakaan ei ole merkitystä. Tunteet voi herättää ihan millainen kappale tahansa.

Suomalaisista kappaleista minut tunnemyrskyyn saa Seija Simolan "Kun aika on". Laulun sanoista voi omassa mielessään luoda kuvan, joka koskettaa juuri minua. Minulle tuo laulu ei ole rakkauslaulu, vaan senkin liitän lapsuuteen, ja ihmisiin, joita silloin oli ympärillä. Monet heistä ovat jo kuolleet, ja se ajatus, ja usko siihen, että näemme jälleen, liikuttaa. Sehän on lohdullista.

Toinen suomen kielellä esitetty laulu on Ankin esittämä "Niin aikaisin". Tämä on se laulu, josta kerroin alussa. Jopa laulun ajatteleminen saa kyyneleet silmiini. Kukaan ei voi reagoida noin? Voin minä. Minusta laulussa kerrotaan onnellisesta ihmisestä, onnellisesta elämästä. Luonnosta, lämpimästä. Tunnistan siitä itseni, näen itseni.

Sanoin miehelleni, että kun minusta aika jättää, soita tämä hautajaisissani. Minusta elämä on ollut tähänkin asti onnellista, liikuttavaa. Siinä on ollut sävyjä, odotusta, pettymystä. Värejä. Jokaiselle tunteelle tarve, tila. Surua, rakkautta. En olisi onnellinen ilman niitä. Ja siksi, juuri siksi se liikuttaa minua niin pakahduttavan paljon.

Kesäaamun muistan kaunehimman
Kun mä nousin niin aikaisin.
Linnun laulun muistan helkkyvimmän
Joka minut vei muistoihin.
Hämärään vielä peittyi maa,
Kukkaset niityn tuoksullaan,
Täytti ilman huumaten
Nyt sitä koskaan en mä voi unhoittaa.

Kastehelmet kiilsi kirkkahimmat
Vielä päissä ruiskukkien,
Tuuli raikas keveästi liikkumahan
Latvat sai koivujen.
Kuinka kaunis voi olla maa,
Aamu uusi kun sarastaa,
Tuota hetkeä vain mielestäni
En mä koskaan voi unhoittaa.

Niin mä kuljin metsätietä
Itsekseni hiljaa näin hyräillen.
Polku rantaan asti johti
Järvenpinta hohti kimmeltäen.
Usvapatsaat jo katoaa,
Tuuli kauas ne kuljettaa,
Niinkuin muiston jonka tuskan
Aika ainoastaan voi vaimentaa.

Sateen jälkeen ilma raikas on
Ja puhtahaksi tullut on maa.
Aurinko pois kastehelmet
Niinkuin kyyneletkin taas kuivattaa.
Häntä niin silloin kaipasin,
Yksin näin hiljaa laulelin,
Kesäaamusta kun lohdutusta
Kerran etsin
Niin aikaisin
Niin aikaisin
Niin aikaisin...

Sanat: Jukka Kuoppamäki

Nimimerkki: Elmeri

04 marraskuuta 2019

Voi itku...

Jäsenen blogikirjoitus:

On se tuo erityisherkkyys kyllä oma taiteen laji. Pitää itsekin välillä pysähtyä miettimään, miten sitä voi olla semmoisessa ikuisessa myllerryksessä, kun joku aisti, anteeksi karski kielenkäyttö, mutta suoraan sanoen, vetää överit. Muutama esimerkki:


1. Katson telkkaria. Oikeastaan sama, mitä sieltä tulee. Jokatapauksessa siltä tulee jotain, joka saa itkemään: vaikkapa palkintojen jako urheilukisoissa, tanssivat parit ja tanssista annetut pisteet, uutiset, joissa kerrotaan Syyrian pakolaisista. Saa siinä yrittää peittää kyyneleitään kun mies on viidentoista vuoden aikana oppinut, mikä hikoiluttaa rouvan silmiä. En jaksa enää loukkaantua siitä naurun remakasta, kun se naurattaa jo itseänikin. Sen itkun jälkeen siis.


2. Kävelen pakkasessa. Vaatetus on asianmukainen, mutta viima menee villalapasten läpi, ja sormia paleltaa. Matkaa on vielä reilu kilometri, kävely on tehnyt hyvää ja mieli on levollinen. Mutta se tunne käsissä! Joo, tiedän. Ei pieni palelu tunnu missään. Mutta kun tuntuu! Miljoona pientä piikkiä puree ihoa, ja kyyneleet tulevat silmiin. Oikeastaan itkettä ihan hirveästi. Aika outoa: on hyvä olo, mutta se piikikäs tunne saa itkun tulemaan. Vaikea selittää. Nyt vain itkettää, eikä siinä järkipuhe auta. Käy kipeää, on hyvä olo, itkettää. Niin se vain on.


3. Opiskeluaikana tutustumme aistihuoneeseen. En tiedä mitä odottaa, kun joku luokkatoveri avaa oven. Kaikki on vitivalkoista ja kaunista, mutta minua pyörryttää ja oksettaa. Muut ovat hämillään. Sanon, että en voi tulla huoneeseen, en senkään uhalla, että paikka kiinnostaa. Opettaja ohjaa minut säkkituoliin lepäämään. Oksettava olo kuristaa kurkussa ja päässä pyörii. Se on ensimmäisiä kertoja, kun joku ulkopuolinen sanoo minulle, että on mahdollista, että olet erityisherkkä. Todella herkkä, ajattelen itse. Joku kaunis ja houkutteleva voi tehdä näin huonon olon! Vaikka en ole tehnyt mitään ruumiillisesti rasittavaa sinä päivänä, tunnen oloni täysin voimattomaksi. Nukahdankin siihen säkkituoliin. Aivan ihmeellisen outoa. Semmoista se on.


4. Juhlin ystävieni kanssa loman alkua. Menemme ravintolaan, ja tässä vaiheessa mainitsen, että en käytä lainkaan alkoholia. Juttelemme, tanssimme ja pidämme hauskaa. Joku keksii, että lauletaan karaokea. Innostun asiasta, ja olen lavalla ensimmäisenä. Ajattelen laulaa Carolan tunnetuksi tekemän laulun "Penkki, puu ja puistotie". Ajattelen, niin. Työtä teettää pysyä kasassa, itkettää niin. Jokainen sana koskee ja saa sydämen väpättämään. Kaunis laulu, liian kaunis. Seuraavalla kerralla mietin tarkkaan, mitä pystyn laulamaan. Mutta tätä kappaletta en enää valitse.


5. Palaan aikaan, kun tapasin mieheni kanssa ensimmäisiä kertoja. Rakastuin häneen ensi kohtaamisella. Rakastuin palavasti, ja olin jo silloin varma, että tämä mies on joskus aviomieheni. Kun hän halasi minua, tai kun istuimme autossa, minä ja tuo ujo mies, ja pidimme toisiamme kädestä kiinni, minä sain sähköiskuja. Kyllä, hänen kosketuksensa oli minulle kuin sähköä. Sitä ei voi selittää, se täytyy tuntea. Rakastan kaikenlaista fyysista kosketusta: hiusten silittelyä, kädestä kiinni pitämistä, selän rapsutusta. Mutta tuon miehen kosketus oli jotain muuta. Ja se on sitä yhä. Aivan kuin iho olisi jotenkin auki sille tutulle kosketukselle. En tiedä, kuuluuko se tunne rakastumiseen, vai erityisherkkyyteen. Ehkä molempiin?


6. Lomailimme mieheni kanssa Indonesiassa. Vietimme aikaa pienessä kylässä, jonne ei ollut edes autotietä, viimeisen vajaan kilometrin kävelimme vaihtelevassa maastossa. Kylässä sähkökatkokset olivat yleisiä. Yhtenä iltana makoilimme riippukeinuissa, kun sähköt katkesivat. Oli pilkkopimeää, vain voimakas joen kohina ja lintujen äänet kuuluivat. Yhtä äkkiä joen päällä välkkyi pieniä valoja, pieniä tähden kaltaisia välähdyksiä. Tulikärpäsiä! Se näky oli yksi kauneimmista näyistä, joita olen koskaan nähnyt. Kyyneleet tulivat silmiini. Itketti se kauneus. Ajattelin, miten onnekas olen, että saan nähdä jotain tälläista. Kyyneleiden samentamin silmin ihailin tuota näkyä, jonka muistan vielä vuosienkin jälkeen. Että sain tässä elämässä nähdä sen kauneuden. Ehkä ilman kyyneleitä se olisi näkynyt selvemmin, mutta.....Siinä hetkessä koin kyllä aivan suunnatonta onnea elämän kauneudesta. Siitä, että saan elämästä irti niin paljon, kaikilla aisteilla.



Nimimerkki 'Elmeri'

31 lokakuuta 2018

Itku, viestintuoja

Jäsenen blogikirjoitus:

Sensitiivisenä ihmisenä itken helposti ja matalalla kynnyksellä erilaisista asioista. Kylmiä väreitä tuovasta musiikista, pieleen menneestä päivästä, oikealla hetkellä esiin tulevista kauniista sanoista ja stressistä sekä murheista. Kahden ihmisen välille syntyvästä jännitteestä ja helpotuksesta siitä, ettei syntynytkään riitaa. Syntyi vain tunne, joka jälleen kerran tuli ulos pienenä itkemisen hetkenä. Joskus hämmentävät asiat itkettävät.


Tuntuu, että aiemmin itku on valinnut minut, sillä se on ollut niin luonteva osa elämää. Tunteet ovat vieneet minua mukanaan, enkä ole aina pysynyt niiden perässä. Monta kertaa olen peitellyt itkemistä, mutten koskaan hävennyt. Itkeväkin ihminen voi olla rohkea ja voimakas, vaikka murtuva ulkokuori saattaa hämätä. En tiedä, mistä olen jo pienenä tyttönä saanut tällaisen, niin kovin viisaan, käsityksen.

Tällä hetkellä miettiessäni itkemistä ja suhtaumistani siihen, tulen siihen tulokseen, että viime aikoina yhä enemmän ja enemmän minä olen valinnut itkuni. Miettinyt, helpottaako se omaa hyvinvointia vai dramatisoiko vain. Pohtinut, olisiko joissan tilanteissa vain viisampaa sinnitellä ja olla itkemättä, päästä helpommalla. Siinä silmiä räpytellessäni ajattelen, että jos itku oikeasti on tullakseen, se kyllä tulee väkisin - ja pian.

Joskus tällaisissa tilanteissa valinnan joutuu tekemään muiden edessä. Valinta on sitä vaikeampi, mitä läheisempi ihminen on kyseessä. Empaattiselle työkaverille tuntuu jo pahalta valehdella, että kaikki on ok, ja poikaystävälle en enää edes pysty. On kuitenkin oikein olla itselleen armollinen ja jättää asioita sillä hetkellä sanomatta, jos ei vain jaksa. Useinmiten se itseä itkettävä asia on muiden ihmisten mielestä jopa pieni murhe. Siinä mielessä olen onnekas.


Armollisempaan suhtautumiseeni itkua kohtaan kuuluu myös, että itku itsessään on aina viesti jostain. Helpottaa kummasti omaa oloa, kun pysähtyy miettimään, mikä sen taustalla on. Alhainen verensokeri, aamuinen katse tai kommentti vai ihan oikea murhe?


Niin tai näin, se ottaa oman aikansa. Ja se menee ohi.



Anna