Rohkeasti herkkä: vuorovaikutus

Näytetään tekstit, joissa on tunniste vuorovaikutus. Näytä kaikki tekstit

08 marraskuuta 2021

Hoputtaja raapaisee lillukanvarsia

Yksi erityisherkkyyden ominaispiirteitä on, että kiire ei tuo esiin herkän parhaita puolia eikä paranna suoritusta vaan aiheuttaa pahimmillaan jopa lamaannuttavaa stressiä. Kiire ja aktiivisuus sekoitetaan usein toisiinsa, jolloin erityisherkkä joutuu hoputtamisen kohteeksi. Miten aikaa voisi kokea mahdollisimman paljon ihan kaikessa rauhassa?

Jäsenen blogikirjoitus:

”Hermostun, kun joudun tekemään paljon vähässä ajassa."

Väittämä on osa Aronin (2013) erityisherkkyyden testiä. Valitsemalla 25 lauseen joukosta itseään koskevat toteamukset voi tunnistaa tuttuja, erityisherkkiä kuvaavia ominaisuuksia.

Moni herkkä samaistuu juuri tämän lauseen ilmaisemaan piirteeseen: kiire ei tuo esiin parhaita puolia eikä paranna suoritusta. Pikemminkin se kiristää hermot niin tiukalle, että herkkä on huonoimmillaan.

Tekemisestä menee maku, kun kaikki pitää hoppuilla läpi. Kokonaan kiirettä ei voi välttää, mutta miten sitä saisi sopivasti?

Kiire, kiire!

Ei minulla ole aikaa pysähtyä tekemään muistiinpanoja, terveydenhoidon ammattilainen hämmästeli minulle, kun kerroin kirjoitusrutiineistani. Yllätyin: minne on niin kiire, ettei matkan varrella ehdi tehdä havaintoja ja kirjata niitä talteen? Entäs jos juuri ne kiireessä unohtuvat lillukanvarret ovatkin elämän suola?

Kiirettä pidetään omanlaisenaan meriittinä. Se on tarpeellinen ja pystyvä, jolla on aina kiire. Jos ei ole, on elämästä irrallaan, eläkeläinen tai muu, jonka varsinainen elämä on jo koettu tai ei parhaillaan käynnissä.

Kiire ja aktiivisuus sekoitetaan toisiinsa. Kun kiirehtiminen nostetaan hyveeksi, hoputtamisesta tulee hyväksytty sosiaalisen kanssakäymisen muoto, jonka kohteeksi varsinkin herkkä helposti joutuu.

Hoputtamiseen liittyy valtaa. Oletus, ettei toinen ole tarpeeksi nopea ilman kehotusta kiirehtiä. Hänen perusvauhtinsa on liian hidas ja siitä on oikeus huomauttaa. Aivan kuin pelkät sanat voisivat tehdä kilpikonnasta jäniksen, etanasta gepardin. Niin hoputtaja ainakin toivoo. Eikö hoputettava itse osaa katsoa kelloa? Onko hänen kellonsa rikki ja korjaantuu samalla hetkellä, kun siitä sanoo? Ehkä hän on vain hajamielinen tai laiska.

Pahimmillaan hitautta käytetään synonyyminä tyhmyydelle. Sitä pidetään poikkeustilana normaalista vauhdista. Numeroilla mitattuna aika kuitenkin kuluu samaa vauhtia kaikilla. Jos kiirehtii, ehtiikö enemmän vai lopulta vain raapaista kaiken kokemansa pintaa?

Koetan kuvitella musiikkia, jonka arvottamisen kriteerinä olisi mahdollisimman nopea rytmi. Ironista kyllä, luulen, että sen kuunteleminen kävisi yksitoikkoiseksi aika äkkiä.

Synkronoidaanko kellot?

Etenkin vanhempi ikäpolvi harrastaa etuajassa olemista. Pahimmat hoputtajat ilmaantuvat aina paikalle huomattavasti lupaamaansa aikaisemmin ja moittivat toista myöhästyjäksi. Kun he huomaavat ajan kulun, pirut maalataan seinille: ”Nyt sä kyllä myöhästyt.” Heidän kanssaan on poltettava kitalaki kiehuvaan teehen tai hylättävä ajatus lämpimästä juomasta kokonaan. Hoputtajan kellonviisarit ovat aina muuta maailmaa puoli tuntia edellä. He ovat varmoja siitä, että ehtivät sen ansiosta enemmän, korkeammalle, paremmin – elleivät saa sydänkohtausta sitä ennen.

Aikaa voi tuhlata myös olemalla aina valtavan paljon etuajassa. Se ei myöskään ole välttämättä kovin kohteliasta, sillä se aiheuttaa muille paljon stressiä.

Hoputtaja ei oikeastaan itse osaa (tai malta) lukea tilannetta. Jos sidon kengännauhoja, olen todennäköisesti kohta valmis astumaan ulos ovesta eikä minulta tarvitse erikseen kysyä, meneekö vielä kauan.

Introverttina erityisherkkänä päädyn usein ihmettelemään, miten toiset ehtivät niin paljon eivätkä silti näytä erityisemmin väsyvän kaikesta menemisestä ja tulemisesta. Taitaa olla niin, että lähestyn toimintaa luontaisesti melko syväluotaavasti, mikä vie enemmän aikaa ja voimia; elämässä kun joutuu niin monen asian eteen joka päivä. Se on hyvä tiedostaa, kun suunnittelee, mihin kaikkeen aika riittää – tai kun eksyy vertailemaan, mitä kaikkia hienoja juttuja fb-kaverit ovat taas saaneet aikaan ja siinä sivussa viettäneet vielä rentouttavan lomankin.

Oma, ominaisin tapa on kuitenkin paras aina, kun sitä vain on mahdollista toteuttaa, oli vauhti mikä tahansa. Tietenkin erilaisia nopeuksia on väkisinkin kokeiltava erilaisissa tilanteissa. Pitkää matkaa juostessa tuppaa vain läkähtymään ennen kuin huomaakaan, jos oman rytmin säätelyn sijaan keskittyy muiden vauhtiin.

Omanlainen aika

On niitäkin, jotka kokevat hoputtamisen itselleen tarpeelliseksi, jotta aikataulut pysyvät kohtuudessa ja päiväjärjestykset uomissaan. Niille, jotka kellokalleja kaipaavat, kärsivälliset hoputtajat voivat olla paikallaan, kunhan heitä on tehtäväänsä pyydetty.

Voi olla silti hyödyllistä miettiä, mitä varten aikaa säästetään. Kuinka iso osa siitä kannattaa panna talteen? Kuinka monta muuta hetkeä tallentamiseen uhrataan?

Entä mitä tapahtuu, jos antaa päivien virrata omalla painollaan muulloinkin kuin lomalla? Tai: miten aikaa voisi kokea mahdollisimman paljon ihan kaikessa rauhassa?

Täsmällisyys on hyve, mutta kaikkea ei voi ennakoida. Joskus käsillä oleva hetki vaatii jotain muuta kuin odotettiin.

Aika on kuin sää: siihen voi varautua, mutta varmasti sen luonteen tietää vasta, kun hetki on käsillä. Se on todennäköisesti paras aika kokea se.

Ilona Vuori

Lähteet:

Aron, Elaine N. (2013). Erityisherkkä ihminen. Helsinki: Nemo. Suom. Sini Linteri.

(Kuva: Ilona Vuori)

23 helmikuuta 2021

Huolellinen ja tunnollinen erityisherkkä

Jäsenen blogikirjoitus

Jouduin menemään erikoissairaalaan tutkimukseen, jollaisessa en ollut ennen ollut. Jännitin ja vähän pelkäsinkin sitä etukäteen, kun en oikein tiennyt, mitä siellä tapahtuu, ja millainen tilanne se on, sattuuko se, ja kuinka oikein kestän sen näin kipuherkkänä ihmisenä.

Onneksi sairaalaan pystyi soittamaan etukäteen, ja soitin sitten ja kyselin kaikkea mahdollista, mitä vain voin saada tutkimuksesta selville. Hoitaja puhelimen päässä kai vähän tuskastui ja totesi, että nyt tulee kyllä vaikeita kysymyksiä. Hyvin hän kuitenkin kysymyksiini vastaili, ja se auttoi minua. Sanoin hänelle, että minulle on paljon helpompaa, jos tiedän, mitä on luvassa kun tulen paikalle. On helpompi asennoitua ja valmistautua henkisesti. Puhelu helpottikin selvästi epävarmuuttani ja pelkoani, ja kun sitten tutkimuksen aika koitti, en jännittänyt niin paljon.

Tutkimuksen jälkeen hoitaja totesi hieman yllättyneenä, että sehän menikin hyvin. No niinhän se meni, koska tunnollisena ihmisenä noudatin annettuja ohjeita kirjaimellisesti. Onneksi kipuakaan ei tuntunut. Mieleeni tuli, että luultavasti hoitajalla olikin paljon kokemusta ihmisistä, jotka eivät osaa toimia ohjeiden mukaan, eivät pysty tai eivät viitsi. Ja sen takia heidän on korostettava ohjeita todella paljon. Erityisherkkänä olen kuitenkin tarkka ohjeiden ja sääntöjen kanssa ja noudatan niitä niin hyvin kuin voin. Kuten Elaine Aron toteaa: ”Erityisherkät ovat epätavallisen tunnollisia ja tekevät yhteistyötä jos vain voivat.”

Uskon, että itseni lisäksi monia muitakin voisi auttaa se, että terveydellisiin tutkimuksiin mennessä tietäisi paremmin, mitä siellä tullaan tekemään, miten toimitaan ja mitä potilaalta odotetaan. Näin pienellä asialla voidaan vaikuttaa siihen, että tutkimus sujuu sekä potilaan että hoitohenkilökunnan kannalta niin mukavasti ja helposti kuin mahdollista.

Elaine Aronin kirjasta Erityisherkkä ihminen löytyy – kaiken muun ohessa – myöskin pieni osio ”Vinkkejä erityisherkkien parissa työskenteleville terveydenhuoltoalan ammattilaisille”. Tästä osiosta toisaalta saa apua itselleenkin, kun on terveydenhuollon kanssa tekemisissä. Vinkkejä siihen, miten kertoa omista tuntemuksistaan ja tarpeistaan, jotta toinen ymmärtäisi paremmin. Usein terveydenhuollon ammattilaiset eivät ole perehtyneitä erityisherkkyyteen, joten erityisherkän on hyvä opetella itse kertomaan piirteestä ja eritoten sen aiheuttamista poikkeavuuksista keskivertoon nähden.

Aronin kirja toimiikin minulla nykyään käsikirjana. Palaan siihen aina silloin tällöin kun taas pohdituttaa jokin herkkyyteen liittyvä asia tai tapahtuma, johon tarvitsisi apua ja pitäisi keksiä, miten toimia, mitä sanoa, miten suhtautua. Usein Aronin kirjasta saa jonkin uuden näkökulman ja pääsee asiassa eteenpäin.

nimim. Erityisherkkyyden kokemusasiantuntija

Lähde: Elaine N. Aron, Erityisherkkä ihminen, Kustannusosakeyhtiö Nemo 2013.

Rohkeasti herkkä