Erityisherkkä ikääntyy. Vähän rempallaan mutta oma itsensä - vihdoin.

 

Varoitus

Kun tulen vanhaksi minä pukeuden violettiin

ja punaiseen hattuun joka ei rimmaa eikä sovi minulle.

Ja eläkerahoilla minä ostan brandya ja kesähansikkaat

ja silkkisandaalit ja sanon ettei meillä ole varaa syödä voita.

Kun väsyttää istun jalkakäytävällä

ahmin kaupassa maistiaisia ja painelen hälytysnappuloita

ja kolisutan kepilläni rauta-aitoja

korvaukseksi nuhteettomasta nuoruudestani.

Menen sateeseen aamutossut jalassa

ja poimin kukkia vieraiden ihmisten puutarhoista

ja opin syljeskelemään.

Sinä saat pitää karmeita paitoja ja kerätä lisää läskiä

ja syödä kaksi kiloa nakkeja kerralla

tai pelkkää leipää ja pikkelsiä koko viikon

ja hamstrata kyniä ja lasinalusia ja muuta roinaa laatikoihin.

Mutta nyt meidän täytyy pitää säädyllisiä vaatteita

ja maksaa vuokra kiltisti eikä puhua rumia kadulla

ja näyttää lapsille esimerkkiä.

Meidän täytyy kutsua ruokavieraita ja lukea sanomalehdet.

Mutta ehkä minun pitäisi jo vähän harjoitella?

Etteivät ihmiset hämmästy ja säikähdä sijoiltaan

kun minä yhtäkkiä olen vanha ja pukeudun violettiin.

Jenny Joseph

Suom. Alice Martin

- Niin että sitäkö voi alkaa ihan hunsvotiksi? Voi alkaa. Itseasiassa väkisinkin tilanteet vie tuohon suuntaan. Pitää istahtaa välillä. Tekee mieli syödä mitä tekee mieli.  Ja vaatteet, ne tuo iloa, värit ja hassut asusteet.

Kun kremppaa kertyy, ja voimii ei vaan ole kuin ennen, elämä muuttuu. Sitä se on. Ei kapinaa, pikemminkin luovuttamista turhasta ja tärkeydestä. Siihen on vähän niinkuin varaakin jo. Olla oma itsensä.

Moni on löytänyt erityisherkkyytensä vasta iäkkäämpänä. Se on voinut olla huikea kokemus. Ymmärtää itseään millainen oli, lapsena, nuorena, työelämässä. Jos jotakin menikin pieleen, jos jäi junasta tai porukasta, sille saattoi olla hyvin luonnolliset syyt. Ja nyt on tullut hetki antaa itselleen anteeksi... Itseasiassa nekin virheet mitä ei itse tehnyt. Epäonnistumisetkin. Se mitä piti heikkouksina, mutta jotka olikin ehkä juuri erityisherkkyyteen kuuluvia piirteitä, jotka vaikuttivat elämään.

Anteeksiantaminen on hyväätekevä tunne. Kipeäkin, mutta parantava. Jossakin vaiheessa jokainen käy läpi elämäänsä ja keskeinen tehtävä tällä on anteeksi antaminen, erityisesti itselle ja myös muille. Vapautuminen taakoista.

On tärkeää myös löytää itsensä, tarpeensa ja toiveensa, mikä ilahduttaa ja mistä taas ei pidä, vahvuutensakin, vaikka sitten jo ikääntyneempänä. Erityisherkkyys myös on luovuuden lähde, aistimusten puutarha ja tunteiden ilotulitus tai täyteys. Jotakin voi vielä alkaa muuttua, jotakin kasvaa, ja ilo vallata alaa, kuin ilta-auringon säteet sateen jälkeen.

Maailma näyttää erilaiselta kun on anteeksiantavat silmälasit päässä. Ja vielä toisetkin lasit, ne unelmoivat. Ei turhaan sanota, että unelmilla on siivet; niin pitkälle unelmat voivat kantaa, sinne minne arkijärki ei yllä. 

 

Ja antaapa tuon olla tuollainen. Minäpä olenkin tällainen. Väreistä puheenollen, violetti on ollut mielivärini aina. Vanhojen tätien väri. Mut mähän oon.

Vielä pääsen fillarin päälle ja viiletän yli meren lahden, kuin nuo lokit. Taivas kaartuu ylläni selkeänä ja kirkkaana. Näin on hyvä juuri nyt.

 

 

Merja Korpisaari

 

 

Tämä on Erityisherkkä ikääntyy -sarjan 6. kirjoitus. Aiemmat löytyvät täältä blogista alkaen viime kesäkuusta 2024.

 

 

 

Erityisherkkä ikääntyy. Keho ja mieli.

  Jäsenen blogikirjoitus:

Me erityisherkät olemme kokonaisvaltaisia. Mieli vaikuttaa kehoon ja keho mieleen. Nämä tuntuvat joskus olevan aivan melkein yhtä. Paha mieli voi altistaa jopa flunssaan sairastumiselle tai jännitys saa vatsan sekaisin. Stressistä laukeaa migreeni. Näinhän se on usein kaikillakin ihmisillä.

Erityisherkän keho voi olla herkempi vastaanottamaan mielen muutoksia. Ikääntyessämme ainakin tällaiset tuntuu selvästi, aivan kuin ilmanpaine tai sään muutoksetkin. Sieltä ja täältä kolottaaa kun saderintama lähestyy. Reumaattiset kivut silloin myös pahenee ja pää voi olla outo ja sumuinen....

Erityisherkkä aistii ja kokee syvästi, virittyy ja ylivirittyy, väsyy. Ikääntyessä nämä ominaisuudet tuntuvat voimistuvan, ainakin niin olen itsessäni huomannut, ja muiltakin herkkiksiltä kuullut. Kun aistitietoa, ihmisten tunnetiloja ja huolia, ottaa vastaan paljon, tarvitsee paitsi mielelle lepoa, niin myös fyysistä palautumista. Mielen rasitukset kun väsyttävät fyysisestikin.

Moni erityisherkkä kantaa ihan ylimääräisiäkin huolia harteillaan. Niin minäkin. Huoli läheisistä, huoli maailman tilanteesta, huoli omasta terveydestäkin, syystäkin. Miten täs nyt vielä jaksaa, kun on tuota ja tuota kremppaakin, eikä ne parempaan mene. Huolestuneisuudelle on yleensä siis syynsä. Joskus on huolestunut ilman syytäkin. - Onko siitä tullut kuin toinen luonto? Jauhaa asioita loputtomiin. Surukin on voinut jäädä päälle, ja ilmenee sitten huolestuneisuutena.

Stressi aiheuttaa jatkuvaa huolestuneisuutta. Nähdään uhkia, sen sijaan että nähtäisiin mahdollisuuksia. Niin tuttua. Muuten, jotkut lääkkeetkin voivat lisätä huolestuneisuuden tunnetta. Siksi on hyvä selvittää, jos tällaista on huomannut, voiko lääkkeen vaihtaa toiseksi.

Hyvä on selvittää muutenkin, mikä on huoleni syy, ja voinko vaikuttaa ja jos, niin miten.

 Maailman ja yhteiskuntamme tilanne huolettaa meitä vastuuntuntoisia ja arvotietoisia erityisherkkiä. Kun on aikaa seurata uutisia enemmän, eläkkeellekin jäätyä, tuota huolten vuorta on helppo kasvattaa. Paljon onkin puhuttu yhdistyksemmekin piirissä, miten paljon niitä uutisia kannattaa seurata. Itse luen uutiset iltasella, en vielä aamulla. Aamulla kun on muutakin tekemistä ja voi aamun rauhoittaa muuhun ja päivään valmistautumiseen.

Mikä huolestuneisuudelle altistaa, jopa ahdistukselle ja masennukselle, on nuo usein juurikin iän myötäkin tulevat erilaiset sairaudet ja erityisesti kivut. Kun kipu on jokapäiväinen, no tietenkin silloin on hyvä tutkituttaa mitä se on, kipuhan on signaali jostakin. Mutta usein joudumme sitten myös elämään kivun kanssa, jokapäiväisesti. Se jos mikä vaikuttaa mieleen. Kipuunkin voi onneksi vielä jollain lailla vaikuttaa.

Kipu väsyttää, ja siksi lepoa tarvii enemmän ja silloin kannattaa levätä. Monesti se on näin varsinkin tules-vaivoissa; ensin lepo, sitten liike, ja viimesijaisesti tarvittaessa lääke. On olemassa monia tapoja liikkua: muiden kanssa, vedessä, kesällä auringossa puistossa, tai sitten etäjumppailla rauhassa kotona. Muiden kanssa liikkuminen on usein hauskaa, liikunta sujuu kuin vettä vain.

- Tässä tuleekin se, että vaikka olisi introverttikin, on muiden seurakin niin tosi tärkeää. Ei yksin voi hullutella kuin muiden kanssa:) Niin ehkä kissojen kanssa tai no mähän puhun jopa peikonlehdillenikin.. Mieli kohenee muiden seurassa, jos saa vielä nauraa yhdessä niin oi, kyllä se vaikuttaa niihin kropan raihnoihin melkein yhtä paljon kuin se jumppa. Ja kun keho voi paremmin, voi mielikin paremmin, ollaan hyvässä kierteessä silloin.
Mielen harjoituksilla; kohdata asioita, hyväksyä se mikä hyväksyä pitää ja vaikuttaa siihen mihin voi, voi kohdata kipuakin ratkaisukeskeisesti.  Pienet asiat usein merkitsevät. Myös pienet muutokset ruokavaliossa, kuten proteiinitasapainon löytäminen, usein lisäävät hyvinvointia.

Ks. harjoituksia rentoutumiseen esim. www.Mieli.fi Myös www.kivunhallintatalo.fi sivuilla löytyy ohjeita. Monia kursseja on tähän kivunhallintaan mielen kautta, katso myös sivuiltamme www.erityisherkat.fi yhteistyökumppaneidemme ja yritysjäsentemme järjestämiä kursseja.

 

Sanotaan usein näin, että kroppa vanhenee mut mieli pysyy nuorena. Tällä tarkoitetaan useinkin elämänhalua, nuorekasta tapaa ajatella, tällä tarkoitetaan että tunteet on ne samat kuin ennenkin. Ehkä.

Mutta ei meinaa toi kroppa pysyy perässä, eikä tapahtumien, omien/tuttavien lastenlasten, ja ajankin perässä, suree moni.

- Luopumaanhan sitä joutuu paljosta, jos monista läheisistäkin jo ja rakkaista lemmikeistä joskus, myös siitä mihin ennen pystyi ja enää ei.  Tässä tullaan meidän ominaisuuksiimme, jotka vie aina eteenpäin; luovuus, intuitio ja arvomaailmamme merkitys. Asioita voi käsitellä ja uutta voi löytää.

 

Ennenkaikkea vertaistuki niin krempoissa, surussa, luopumisessa, ja tässä erityisherkkyydessäkin on eliksiiri, mikä voitelee sielua ja hoitelee kipujamme. Auttaa hyppäämään oravanpyörästä mihin milloinkin ollaan jouduttu, niin kivahan se on hölkätä omassaan, mutta sitä parempi hypähtää sieltä pois ja rauhoittua hetkeksi. Myötätunto, sen saaminen ja antaminen, syvälle käyvät keskustelut pitävät meidät rohkeina ja itseämme arvostavina erityisherkkinä. 

Etsi ja löydä itsellesi sopiva hsp -vertaisryhmä, ks. www.erityisherkat.fi 

Monella paikkakunnalla on ryhmä tai ryhmiä, ellei, niin ainakin etäryhmään pääset eli netin kautta.

💙💙💙

Ehkä parasta vanhenemisessa, minun mielestäni ja paradoksaalista kyllä, on se, että ihan jo tuo kroppa, juurikin ne raihnat pahalaiset, pakottavat hiljentämään, hidastamaan. Ellei muuten ole vielä hidastanut. Kun hidastaa, huomaakin pienet yksityiskohdat taas paljon paremmin. Huomaa, aistii ja kokee enemmän ja syvemmin, vähemmällä. Ja sitä pysähtyy myös kuuntelemaan itseään, ja toista ihmistä. Löytää uutta. Ehkä jotakin ihan omaa, jota ei ennen ole ollutkaan? Läpi elämän voi löytää uutta niin itsessään kuin ympäristössään.

Lähden ulos puistoon ja istun penkille. Viereeni istahtaa pian toinenkin. 'Onpa ihana sää'.  - Niin on! Tämä loppukesä tai onko nyt jo syksy.. on ihan parasta aikaa!

Kohta rientävät sorsat kilpaa uiden kohti, kas onhan mulla noita pullanmuruja mukana. Taivaalla purjehtivat valkoiset pilvet. Pieni onni on läsnä, ja se riittää.

 

Merja Korpisaari 

HSP kokemusasiantuntija, keskusteluryhmän vetäjä  

   

Tehtävä:

 
Kirjoita ylös: Mikä Sinulla on tänään hyvin? Onko Sinulla aihetta olla kiitollinen jostakin, jos, niin mistä?
(Näin minä pysähdyn joskus, vaikka ei olekaan aina niin helppoa hypätä sieltä huolten oravanpyörästään.)

 
Voit jakaa ajatuksesi alla kommenttikentässä! 

Linkkejä:

www.kivunhallintatalo.fi  

www.vertaistalo.fi

www.mieli.fi

www.erityisherkat.fi
 

Aiemmat blogikirjoitukset erityisherkän ikääntymisestä:  

Erityisherkkä ikääntyy. 

Erityisherkkä ikääntyy. Elonsiivous.

Erityisherkkä ikääntyy. Elonsiivous

 
Jäsenen blogikirjoitus:


Jostakin tipahti pieni paperinpalanen. Paperilla oli viesti ystävältä 50 vuoden takaa. -Se oli pieni lappunen, jollaisia lähetimme koulussa toisillemme, ystäväni ja minä, vähän kuten nykyään lähetellään tekstareita tai whatsappviestejä ystävien kesken.

Tekstari ehkä ei säily 50 vuotta. Tämä lappunen säilyi. Lappusen viesti puhutteli minua. Kalenteri, jonka välissä se oli, oli vuodelta 1975. Olin silloin lukion 1. luokalla.

Ken säästää ja tallettaa, iloita myöhemmin saa.. Minä olen säästänyt muistoja, muistiinpanoja. Ne on olleet minulle aina tärkeitä. Kaikki ne kirjeet, joita sain ympäri Suomea ja maailmaakin, ystäviltä ja kirjeenvaihtokavereilta, ovat tallessa. Siihen aikaan, 70-luvulla, oli ihan noita kirjekavereita, joita sai koulusta ja löytyi lehtien 'Halutaan kirjeenvaihtokaveria' - palstoilta. Vastaakohan nykyiset facebook- kaverit nyt näitä kirjekavereita, ehkä.

Olen säästänyt myös muistiinpanojani, lukuisia päiväkirjoja, luentomuistiinpanoja yliopistolta, kurssimateriaaleja, omia suunnitelmia ja opetusmateriaaleja ja ties mitä. Niitä jo karsinkin muutama vuosi sitten. Ja karsinta jatkuu. Mitä siis jää?

Tietyssä elämänvaiheessa tulevat kysymykset: Kuka mä olen, nyt, ja onko mulla enää mitään virkaa. ’Kaik on mänt' sanoi Elämänmenon Eila, kun havahtui että on jo vanha. 'Nuoruus on mänt... koko elämä on mänt.' -Se on niin surullinen kohta tuossa aikaansa loistavasti kuvaavassa Pirkko Saision käsikirjoittamassa tv-elokuvassa. Näyttelijä Ritva Oksanen osaa välittää tunteen riipaisevan todenmukaisena. Seikkailut ovat ohitse, pettymys omaan tilanteeseen on siinä käsinkosketeltava.

Erityisherkkä käy asiat mielellään perusteellisesti läpi. Asioita nyt vaan on käsiteltävä. Ja jos ei vielä tiedä 'kuka mä olen', niin viimeistään 'nyt', siihen haluaa löytää sen vastauksen. On aika, on aikaa ja silloin on se oikea aika.

Luen ja selaan muistoja. Jotenkin aika on armollinen nyt, se luo tilan jossa voin liikkua näillä vuosikymmenillä niin vaivatta. Joku paperi.. se kastuu kyynelistä. Löytynyt neliapila, joka on sinnitellyt nämä vuodet muistovihon välissä, ilahduttaa. Ai, se oli tämä neliapila, muistan kyllä, mistä sen löysin.

Elonsiivous. Sitähän tämä on. Ja kas, se onkin hidasta, kun joka asia pitää käydä ja ihmetellä tai itkeä läpi:) Hidasta, enkä edes tiedä sen määränpäätä. Paitsi se vastaus, kuka olen. -Ääriviivani, haluan löytää ne nyt.

Kaikki nuo vuosikymmenet. Millainen olin 80-luvulla, niin ihan erilainen. 90-luvulla ihan hukassa. Ja 00-luvulla nousin pitkiä portaita, kuin nykyiset kuntoiluportaat, hitaasti ja hikoillen. Portaat ja polut, välillä oudot, usein ei omani lainkaan... joskus taas omemmat kuin ikinä. Kallionseinämä, joka oli olemassa, ja on vieläkin. Kirjeet, muistot ja omat päiväkirjat muistuttavat ajatuksista mitä oli. Monet dokumentit piirtävät kuvaa, ja tunteita voi läpielää uudelleen.

Sana elonsiivous tulee tässä näytelmästä Elonsiivous- tarina sitkeästä ystävyydestä. Katsoin näytelmän viime keväänä. Se oli ihana vallan, ja siinä lähestyttin myös vaikeaa aihetta; elämän rajallisuutta. Kaksi jo ikääntynyttä naista, Aino (Marjut Toivanen) ja Raisa (Leena Rapola), jakaa elämän asioita.

Toinen ystävyksistä kohtaa asioita hyvin pragmaattisesti, hankkiutuen tavaroistaan eroon. Onpahan vain tuo elonsiivous positiivisempi sana kuin kuolinsiivous. Ja elonsiivouksessa, näytelmässä, siivotaan elämän tunkkaisiakin asioita ja tavaroita pois, että tilaa tulisikin juuri elämälle! -Niinpä, tilaa voi tulla elämän uudelle vaiheelle, jossa tuntee itsensä jo paremmin ja jossa uudet innostavat asiat ja tehtävät jo odottavat. Kysymys 'onko minulla enää yhtään mitään virkaa' onkin silloin täysin absurdi.  

Asioiden ja tunteiden läpieläminen, muisteleminen tekee hyvää. Oman historiansa tunteminen ja hyväksyminen sellaisena kuin se on ollut, mahdollistaa myös läsnäolon nykyisyydessä. 

 

💚💚💚

Nuorena ajattelin, että parhaat vuodet on vanhana. Silloin on jotenkin sinut itsensä kanssa ja on tarpeeksi jotakin, ja että elämän täyteys on piripinnassa silloin.

Piripinnassa herkkyyttäkin, tätä erityisherkkyyttä, joka suo elämän parhautta... josta en tosin tiennyt, vain olin sitä. Viattomasti erityisherkkänä kuljin läpi kauniin mutta raa'an maailman. Höspöyteni oli välillä hölmöyttä. Herkkyys piti joskus naamioida välinpitämättömyydeksi. Ja ne puutarhat, joihin oli valtava ikävä, olivatkin olemassa. -Salatut puutarhat täynnä aistimuksia, inspiraatiota, oppimista ja jakamista.

Ken etsii, löytää... Lappusen teksti oli tosin epäselvä. Jotakin hauskuudesta, ja läpi tuskan ja kauneuden. Tätä kumpaakin on se elämän täyteys. Varsinkin näinä hetkinä, kun aikakone liikauttelee vuosikymmenestä toiseen yhtä erityisherkkää. Tässä ja nyt.


Merja Korpisaari

HSP kokemusasiantuntija, keskusteluryhmän vetäjä 

 

Viittaukset:

Yle Areena: Elämänmeno.

Helsingin kaupunginteatteri: Elonsiivous.

 

Aiempi blogipostaus ikääntymisestä:

Rohkeasti herkkä: Erityisherkkä ikääntyy.

Jos Sinulle tulee mieleen jotakin tästä kirjoituksesta tai sen aiheesta muuten ja haluat jakaa ajatuksiasi myös muille, niin kirjoitathan alle kommenttikenttään. Kiitos! 

 

Erityisherkkä ikääntyy

Jäsenen blogikirjoitus:

 

Oletko ajatellut miten vuosien kertyminen, ikääntyminen muuttaa sinun erityisherkkyyttäsi? -Minä olen. Ja ajattelen, että kyllä se muuttaa meidän kokemusmaailmaamme.

Mietitään vaikka aistitiedon keruuta. Miten me täytymme aistimuksista missä olemmekin. Siksi bussimatka tai kaupan tungos voi olla rasittava jopa, vaikka muuten hauskaa olisikin.

Aistiärsykkeitä tulee ja tulee, niitä ei pääse pakoon. Ja jotensakin kun olen vanhempi, ikämummo jo, niin huomaan että tykkään siitä liiallisesta aistiärsyketulvasta aina vähemmän, vähemmän nyt kuin ennen. Siksipä viihdyn metsässä aina enemmän. Metsän tuomat ärsykkeet on lempeitä, sopivia ja virvoittavia.

- Pitäisiköhän minun muuttaa metsän keskelle...
 

No entäpä sitten ihmiset, hyvät, ihanat, ärsyttävät ja monenlaiset. Tavata, tehdä yhdessä, juhlia ja harrastaa muiden kanssa. Ei jaksa joka päivä, en ennenkään ole jaksanut. Siksi mm. osa-aikaiset työt ovat sopineet aina parhaiten minulle. Olen toki niin ambivertti että tykkään olla ihmisten parissa, tehdä muille, auttaa tai vaan olla ja jutella, mutta sitten taas en ollenkaan. Tähän vaikuttaa tietenkin monet seikat tähänkin, eli se tunteeko olonsa turvalliseksi. Kun siis tiedän tuon 'mörökölliyteni' niin suuntahan on selvä: metsä. Jänöpuput ei rasita aivoja, eikä muurahaisen purema ole minulle mikään paha juttu.

Tosiaan tuo erakkoluonne mikä minulla toisaalta on, on tavallaan voimistunut, mutta niin se ilo ihmisistäkin on. Joskus ihmettelen, miten hyvä keskustelu ja empaattinen yhdessäolo saa jonkinlaisen hyrinän aikaan jossakin aivokuoren kohdilla. Kuin niitä aivosoluja hierottaisiin.

Yhdessäolossa on kuitenkin vielä erityinen erityisherkkiä liikauttava asia. Se on se, että me helpolla imuroimme tunteita. Tunnemme surua surevan kanssa, kuin se olisi oma surumme. Kun toisella on huono olo, se tarttuu. Ja haluamme lohduttaa, auttaa. Aina ei voi, ja se kuormittaa kovasti. Tämä on asia, miksi omien rajojensa opettelu on tärkeää. Toisaalta ei tärkeää myötötuntoisuuttakaan pidä menettää. Mihin suuntaan kehittyy myötätunnon määrä, kaipa se taitaa lisääntyä iän myötä sekin.

Kaikki siis kasvaa vaan, hyvä ja paha, liika ja liikaa, kun ikääntyy?   -Se saattaa olla noinkin. Kerron lähinnä omista kokemuksistani tässä nyt, mutta myös tuttavilta höspöiltä kuulemaani.

Syvällisyyttä minä arvostan. Itse olen kova pohtimaan ja paneutumaan asioihin perusteellisesti. Nyt keväällä muuten tutkin kaikki mahdolliset kasvimaan vieruskasvit eli mikä sopii minkäkin kanssa, luin niitä oppaita asiasta kuin se olisi ollut maailman tärkeintä. Kaikkihan ei tosiaan viihdy vierekkäin, jotkut taas saavat toisensa kukoistamaan, antavat jopa makua toiselle, ah. Näinhän se muuten on meillä ihmisilläkin loppuviimeksi, vai mitä?

Niin kun sitten pohdin ja pohdin, niin meneehän se yhdeksi karuselliksi ajattelu välillä. Ja kun murehdin, murehdin niin asiasta kuin asian vierestä ottaen huomioon kaikki mitä suinkin löydän, ymmärrän tai päässäni itse keksin. Tämä perusteellisuus on yhtä lailla hyvä asia kuin huonokin. Tämäkin, kuten nuo muutkin hooäspeeominaisuudet.

Että jos ei pääse irti vaan vatvoo jotakin niin että keskittyminen muihin asioihin kärsii ja on ite jo aivan umpisolmussa. Niin, vanhentunut erityisherkkä, tätäkö tämä on aina enemmän? -On ja ei. Luulenpa että tieto ja kokemus, läsnäolon ja itsemyötätunnon osaaminen rajoittaa tuota vatvomista.

Mutta pohtia haluan. Hakea tietoa. Oppia uutta. Aina, aina. Huvittaa kun maisteritutkinnon jälkeen jatkoin opiskelua, en ollut kovinkaan iäkäs silloin, jonkun vuoden päälle kaksikymppinen ja äitini sanoi minua ikuiseksi opiskelijaksi. Mutta todella aina opiskelen uutta, kursseilla tai itsekseni, edelleen.

Elämän polku kuljettaa yhä uusiin maisemiin ja joskus sitä väsähtää. Erityisherkkä tarvitsee lepoa. Omat rajat, niiden tunteminen on tosiaan yhä tärkeämpää. Niin fyysiset rajat ja rajoitukset kuin psyykkiset ja kognitiiviset. Ei itseään pidä uuvuttaa.  

Mitä oikein haluan, minne olen menossa ja miksi. Jokainen joskus pohtii näitäkin. Ja omat arvot, niiden suunnassa haluaa olla yhä enemmän, kun ikää tulee. Erityisherkät ovat arvotietoisia ja voivat hyvin kun voivat elää kuten näkevät oikeaksi.  

 

Istahdan puunrungolle. Silitän sen rosoista pintaa. Rakas istumapuuni. Tässä sinä minua kannat taas. Monisävyisen vihreyden ympäröimänä olen kuin jossakin pesässä, turvassa. Rakas metsäni. Kyyneleitä putoilee sammaleeseen, kiitollisuudesta tähän hetkeen.


Maailmahan ei meitä jätä. Se tulvii uutisissa, täyttää tajuntamme. Puhuvat ihan kauheita. Tekevät kauheita. Ei ei ei noin!

- Eikä noin, eikä noin. Jaha, sitä ollaan nyt niiin viisaita. Kovastihan minun tekee mieli neuvoa ja opastaa. Siellä sun täällä. Ehkä tiedän enemmän kuin joku muu jostakin, joskus ja jossain. Päsmäävä ikäloppu eukko, sitä en halua.  Vaan kunhan saan olla vapaa, vähän villi ja rönsyileväkin, ottaen tilani, antaen tilaa toisillekin. Kadotan välillä esineitä ja jopa ajatuksia. Välillä väsyn. Mutta itseäni katson jo vähän lempeämmin: Tällainen olen. Tällainen olen tänään. Tavan erityisherkkä.


Merja Korpisaari

HSP kokemusasiantuntija, keskusteluryhmän vetäjä



Kommentoithan alle, jos sinulle tulee tästä aiheesta mieleen jotakin ja haluat jakaa sen muiden blogin lukijoiden kanssa! 

 

Jk. Erityisherkkä ikääntyy -sarjan 2. osa löytyy tästä: Erityisherkkä ikääntyy. Elonsiivous

 

 

Minulla on, mitä muut eivät näe

Jäsenen blogikirjoitus: 

 

Olen elänyt jo pitkään. Olen kokenut elämässäni haasteita, rikkoutuneita ihmissuhteita, avioliittoja.  Nyt vielä eläkkeellä alkoi tulla takkuja ja kupruja, joten ajauduin tutkimaan mikä on....mikä minulla on?

Lapsena minua kutsuttiin jopa haukkumasanalla-mölö.
Sanottiin että sinä olet niin herkkä, arka ja sain tuntea olevani jotenkin surkea.
Olin kyllä syntyessäni pikkukeskonen ja ujo, arka, pelokaskin.
Kotiolot olivat haastavat ja se oli minulle liikaa kestettävää.


Vasta siis nyt aikuisena tajusin että minulla on sitä, mitä muut eivät näe.
Ihmettelyn taito. Kyky nähdä taiteessa sen sisään ja aistia se taiteilija siinä.
Haistan kaiken jo kaukaa, kuulen mitä toiset eivät vielä kuule. On ollut vaaratilanteita tai puhelin värinällä, minä kuulen ja tunnen.


Tein testin ja sain melkein täydet pinnat. Meitä oli kaksi tekijää varmuuden vuoksi ja pidän tulosta luotettavana.
Ostin kirjan Ihana herkkyys ja siinä oli kirjoituksia minusta, niin tunsin.
Unohdin asian.
Kunnes ne alkuun mainitsemani takut ja kuprut.
Löydin muistiinpanot eräältä kurssilta. Vetäjän kanssa keskustelin ja hän sanoi että minulla on paljon piirteitä mikä viittaa HSP-persoonaan.


Ilahduin. Ilahduin vanhasta muistiinpanosta. Niin moni asia liukui uuteen kontekstiin.
Arki näyttää erilaiselta ja kevyemmältä kuin aiemmin.
Saan olla näine hyvineni, minuna.

 Nimim.Yöperhonen

 

 

Herkkää seniorielämää

Jäsenen blogikirjoitus

Ihmisen elämänkaaressa voi erottaa elämänvaiheita, joissa mm. erityisherkkyyspiirre voi ilmetä hiukan eri lailla. Valmistautuminen huhtikuiseen Pop Up -teemailtaan poiki ajatuksen, että yhdistyksessämme voisi jatkossa panostaa ja keskittyä enemmän lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden lisäksi myös vanhuuden tutkimiseen. Konkreettisena esimerkkinä tästä on tämän päivän tilanne, jotta kaikkiin edellä mainittuihin elämänvaiheisiin löytyy yhdistyksen sivustoilta tai materiaaleista esite/opas paitsi tuohon viimemainittuun. Sattumoisin ohjasin erästä amk-opiskelijaa opinnäytetyön aiheesta ja vinkkasin, että hän voisi ottaa tutkittavakseen vanhempia (vrt. esim. +55-voimaryhmään osallistujien narratiivi) erityisherkkyyden piirteen tunnistaneita jäseniä. Kaikeksi onneksi hän sanoi olevansa ”kaikkiruokainen” ja lupasi olla yhteydessä yhdistyksen hankekoordinaattoriin.

Erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tuntemukset saattavat aiheuttaa herkästi stressiä ja se taasen saattaa altistaa erilaisille sairauksille. Siksikin on tärkeä tunnustaa, tunnistaa ja tiedostaa oma tai toisen erityisherkkyyspiirre. Mitä varhemmin elämänkaaressa sitä parempi, mutta turhaa se ei ole koskaan. Itse tiedostin piirteen itsessäni vasta yli 60-vuotiaana. Voisin kuvata ”löydöstä” siten, että siitä löytyi itsetuntemuksen viimeinen puuttuva pala ja sen avulla pystyn nyt myöhemmin arvostamaan aiempia ”oppejani” elämänvarrelta.

Yhteiskuntamme on tosin jollain lailla, jollei vanhuusvihamielinen niin ainakin, vanhuusvajavainen. Käsitettä vanhus/vanhuus useimmiten kartetaan ja kierretään muilla ilmaisuilla; mm. ikäihminen, iäkäs, ikääntynyt, seniori, eläkeläinen, isovanhempi. Toisaalta me jo työelämästä vanhuuseläkkeelle jääneet emme itsekään halua itseämme kutsuttavan vanhuksiksi. Puhutaan nykyisestä 60-vuotiaasta, joka vastaa entistä 40-vuotiasta jne. Ehkä mieleltään ja toimintatavoiltaan, mutta usein ikä näkyy fysiikassa, tosin hyvin eri lailla eri ihmisillä.

Elämänkaari -ajattelussani lähden siitä, että ihmisellä on mahdollisuus oppia koko elämänsä ajan ajatuksistaan, tunteistaan ja kokemuksistaan niin hyvässä kuin pahassakin paikassa. Mitä vanhempi on, sitä enemmän voi olla ymmärrystä, elämästä opittua ja vapautta toteuttaa itseä uudellakin tavalla.

Voimme kehittyä tunneälytaidoissa, jotka jakautuvat Daniel Golemanin mukaan seuraavasti: 1. Henkilökohtaiset taidot (kyky ymmärtää itseä); itsetuntemus, itsehallinta ja motivoituminen sekä 2. Sosiaaliset taidot (kyky ymmärtää toisia); empatia ja sosiaaliset kyvyt. Käyttäymisessä voimme kiinnittää huomiota sanattomaan ja sanalliseen viestintäämme; ilmeet ja eleet sekä aktiivinen kuuntelu ja muiden auttaminen. Lisäksi meissä kaiken ikää puhuu sisäinen Lapsi, Aikuinen ja Vanhempi  (transaktio- eli vuorovaikutusanalyysi, Eric Berne: ihmisen kolme minän tilaa), joten ei ole vain yhtä ikää. Aikuisen tilassa olemme nykyisyydessä, johon voi sekoittua menneisyydestä tunnemuistin avulla Lapsen tai Vanhemman tilasta omat kokemukset tai äidin/isän/muun auktoriteetin vuorovaikutustilanne. Tutkimalla minätilaani, tunteitani ja käyttäytymistäni voin kokea elämäni hyväksi ja tällöin MINÄ olen OK ja SINÄ olet OK.

Vanhuudessa tai pikemminkin kun tuli aika jättää työelämä ja siirtyä eläkkeelle, haastoi tilanne tarkastelemaan omaa identiteettiä uudessa valossa. En ole enää konkariopena ja -ohjaajana oppilaitosyhteisössä, vaan vapaaehtoistyön tekijänä monessa roolissa; mm. mentori, työnohjaaja, kokemusasiantuntija, chat ja puhelin- sekä blogipäivystäjä sekä Mieli ry:n auktorisoima MTEA-ohjaaja. Lisäksi olen vielä ainakin puoliso, äiti (jo aikuisille lapsilleni), ystävä, sisko, tytär, äitini edunvalvoja ja mummi kahdelle lapsenlapselle. Tiedostan elämässäni nyt parhaiten herkkyyden voiman ja osaan paremmin kuin aiemmin huomioida itseni ja rajata asioita. Olen myös huomannut iän myötä, että herkkyys korostuu, etenkin aistien osalta; mm. liika keinovalo häiritsee sekä melu ärsyttää ja väsyttää.

Ekstroverttinä elämyshakuisena tämä elämänvaihe on ollut haastava, sillä uusia avauksia ei ihan helposti tai ponnistuksitta ole näköpiirissä. Esimerkiksi toistaiseksi ei voi tavata vapaasti ystäviään tai läheisiään. Ei voi matkustella ulkomaille. Kulttuuri- ja sisäliikuntaharrastukset ovat nyt myös jäissä koronan takia. Haaveilla toki voi ja elää toivossa, että jonain päivänä edellä mainitut jälleen mahdollistuvat, ja jotain uusia avauksia myös.

Lopuksi vielä otteita dosentti Seija Ollilan esityksestä Erityisherkkyys ja isovanhemmuus (2019):

Erityisherkkänä isovanhempana (mm. Aron 2002; Satri 2019) oma kokemuksellisuus auttaa ymmärtämään erityisherkkyyttä, jolloin ymmärrät myös lapsen kokemusta maailmasta. Ymmärrys herkkyydestä vahvistaa omaa itsetuntemusta ja arvostamalla itseäsi tuet lapsen omanarvontunteen kehittymistä. Erityisherkkyys on positiivinen tekijä isovanhemmuudessa, jota kannattaa hyödyntää suhteessa lapsenlapsiin – kuitenkaan omien elämässä koettujen pettymysten ja epäonnistumisten vaikutus ei pidä näkyä lapsen ylisuojeluna ja läheisriippuvuutena. Introvertti vai ekstrovertti tai siltä väliltä, elämyshakuinen tai uusia, jännittäviä kokemuksia välttelevä – sopivat rajat suhteessa tukeen ja kannustukseen = välittämistä.

 
Miten erityisherkkyys näkyy isovanhemmuudessa (erityisherkkyysryhmän ajatuksia):
”Olla läsnä elämässä lapselle aina siinä, mitä tekee” ”Heittäytyy leikkiin ja mielikuvitukseen mukaan, ei häpeä ’lapsellisuuttaan’, kuuntelee lapsen ajatuksia ja vaistoaa tämän tunnetilat”

”Näkyy isovanhemmuudessa lapsen kaltaisuutena”

”Erityisherkkä isovanhempi osaa kohdata lapsen omanlaisenaan, eläytyä lapsen tunnetiloihin ja kannustaa lasta”

”Vahva empatiakyky luo hyväksyntää ja ymmärrys asioista syvemmin luo turvallisuutta”

”Isovanhempi pystyy antamaan aikaansa ja läsnäoloaan paremmin kuin lapsen vanhempi, kun häneltä puuttuu kiire ja hänellä on oma mielenkiinto lapsenlapseen”

”Isovanhempi voi toimia ’pehmentäjänä’ lapsen ja vanhemman välillä, koska hän näkee asiat ikään kuin ’kauempaa’ ja on ehkäpä viisastunut elämän myötä sekä osaa toimia viisaammin lapsenlapsen kuin oman lapsensa kanssa”.

 
Yhdistävät tekijät lapsen ja isovanhemman suhteessa (erityisherkkyysryhmän tuotoksia):
”Molempien ’lapsenomaisuus’, läsnäolo, ihmettelyn ja heittäytymisen taito, ilo pienistä asioista ja huumori”

”Huolenpito, hyväksyntä ja empaattisuus”

”Kuuntelevat korvat, näkevät silmät ja tunteva sydän”

”Jokainen lapsenlapsi erilainen ja mainiota huomata heidän erityispiirteensä” ”Johonkin lapseen voi olla suurempi tunneyhteys kuin toiseen lapseen”

”Paljon riippuu vanhempien ja isovanhempien suhteesta, saako isovanhempi kontaktia lapsenlapseen. Ymmärtävä isovanhempi voi pelastaa lapsenlapsen”.

Pohdintaa:

• Erilaisuus on voimavara ja vahvuus, kun sen oikein oivaltaa

• Pettymyksiäkin tulee sallia – tuen varmistaminen lapsenlapselle on myös isovanhemman tehtävä

• Pyri olemaan saatavilla silloin, kun lapsenlapsi läsnäoloasi odottaa tai tarvitsee, mutta muista myös ottaa omat tarpeesi huomioon

• Hyväksy oma erityisherkkyytesi ja samalla arvostat erilaisuutta muissa ihmisissä

• Oma tasapaino, rauhallisuus ja myönteisyys lapsenlapsen kohtaamisessa on ensiarvoisen tärkeää.

Merja Leppänen

P.S. Nukuin huonosti viime yön, koska tämä kirjoituksen aihe pyöri vinhasti mielessä – viivästytti nukahtamista ja aikaisti heräämistä. Tuttua juttua herkkyyteen liittyen. Ei huolta kuitenkaan, koska seuraava yö sujuu varmaankin taas paremmin. Saahan sitä tällakin lailla pakertamalla seniorielämäänsä vaihtelua.

Erityisherkkä vanhus ja oma rauha

Kuva:pixabay

Jäsenen blogikirjoitus:

Vanhuskin voi olla erityisherkkä. Ja moni tietenkin onkin.

Olen miettinyt usein miten pärjäävät hoitolaitoksissa esim. meluherkät, rauhaa kaipaavat vanhukset? Monessa paikassa kun on tiukka päiväohjelma ja halutaan myös aktivoida asukkaitaan. Erityisherkkä ei välttämättä jaksa sosiaalisuutta niin paljon kuin muut. Päivän ruokailut yhdessä muiden kanssa saattaa olla toisinaan riittävä sosiaalisuuskiintiö monelle. Ja ohjelmana esim. kovaääninen karaoke tanssimusiikilla ei kiinnosta vaikka jaksaisikin.

Vanhus on ihan sama ihminen kuin nuorempana, vain vähän tai paljonkin jaksamattomampi ja todennäköisesti sairaampi. Jaksamattomampi myös ein sanomiseen. Haluaa ehkä miellyttää muita. Ja muutenkin tietenkin toivoo, että muut ei katsoisi pitkään tai sanoisi pahasti.

Siksi pitäisi osallistua, kun pyydetään. Vaan kun askartelukaan ei kiinnosta, runojen lukeminen huoneessaan sen sijaan kyllä. Muisteleminen on mukavaa, mutta ei kaikkien kanssa. Ja jos on kipeä, haluaa olla kokonaan yksin hetken.

On vanhuksia, kotonaan varsinkin, jotka voivat kärsiä yksinäisyydestä. Heitä on paljon. Siksi on vähän hoopoa puhua ylisosiaalisuuden paineessa elävistä vanhuksista. Mutta kyllä näitä molempia tilanteita on oikeasti.

Voisipa tasoittaa kaikkien vanhusten päivien polkuja. Vanhuksia on monenlaisia kuten yleensä ihmisiä.

Viidesosa ihmisistä on erityisherkkiä. Se on paljon. Kunpa hoitajissa olisi vähintään tuo sama osuus, erityisherkkä kun ymmärtää parhaiten toista erityisherkkää. Eri asia on, onko mahdollista yksilölliseen huomioimiseen laitos- tai avohoidossa.

Kun olen vanha, toivoisin, että elämässäni olisi edelleen erityisherkkiä ja muitakin ihmisiä, joiden kanssa jakaa asioita ja iloita elämästä ja että elämäntahti voisi olla rauhallinen.

Merja Korpisaari