Herkkää seniorielämää

Jäsenen blogikirjoitus

Ihmisen elämänkaaressa voi erottaa elämänvaiheita, joissa mm. erityisherkkyyspiirre voi ilmetä hiukan eri lailla. Valmistautuminen huhtikuiseen Pop Up -teemailtaan poiki ajatuksen, että yhdistyksessämme voisi jatkossa panostaa ja keskittyä enemmän lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden lisäksi myös vanhuuden tutkimiseen. Konkreettisena esimerkkinä tästä on tämän päivän tilanne, jotta kaikkiin edellä mainittuihin elämänvaiheisiin löytyy yhdistyksen sivustoilta tai materiaaleista esite/opas paitsi tuohon viimemainittuun. Sattumoisin ohjasin erästä amk-opiskelijaa opinnäytetyön aiheesta ja vinkkasin, että hän voisi ottaa tutkittavakseen vanhempia (vrt. esim. +55-voimaryhmään osallistujien narratiivi) erityisherkkyyden piirteen tunnistaneita jäseniä. Kaikeksi onneksi hän sanoi olevansa ”kaikkiruokainen” ja lupasi olla yhteydessä yhdistyksen hankekoordinaattoriin.

Erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tuntemukset saattavat aiheuttaa herkästi stressiä ja se taasen saattaa altistaa erilaisille sairauksille. Siksikin on tärkeä tunnustaa, tunnistaa ja tiedostaa oma tai toisen erityisherkkyyspiirre. Mitä varhemmin elämänkaaressa sitä parempi, mutta turhaa se ei ole koskaan. Itse tiedostin piirteen itsessäni vasta yli 60-vuotiaana. Voisin kuvata ”löydöstä” siten, että siitä löytyi itsetuntemuksen viimeinen puuttuva pala ja sen avulla pystyn nyt myöhemmin arvostamaan aiempia ”oppejani” elämänvarrelta.

Yhteiskuntamme on tosin jollain lailla, jollei vanhuusvihamielinen niin ainakin, vanhuusvajavainen. Käsitettä vanhus/vanhuus useimmiten kartetaan ja kierretään muilla ilmaisuilla; mm. ikäihminen, iäkäs, ikääntynyt, seniori, eläkeläinen, isovanhempi. Toisaalta me jo työelämästä vanhuuseläkkeelle jääneet emme itsekään halua itseämme kutsuttavan vanhuksiksi. Puhutaan nykyisestä 60-vuotiaasta, joka vastaa entistä 40-vuotiasta jne. Ehkä mieleltään ja toimintatavoiltaan, mutta usein ikä näkyy fysiikassa, tosin hyvin eri lailla eri ihmisillä.

Elämänkaari -ajattelussani lähden siitä, että ihmisellä on mahdollisuus oppia koko elämänsä ajan ajatuksistaan, tunteistaan ja kokemuksistaan niin hyvässä kuin pahassakin paikassa. Mitä vanhempi on, sitä enemmän voi olla ymmärrystä, elämästä opittua ja vapautta toteuttaa itseä uudellakin tavalla.

Voimme kehittyä tunneälytaidoissa, jotka jakautuvat Daniel Golemanin mukaan seuraavasti: 1. Henkilökohtaiset taidot (kyky ymmärtää itseä); itsetuntemus, itsehallinta ja motivoituminen sekä 2. Sosiaaliset taidot (kyky ymmärtää toisia); empatia ja sosiaaliset kyvyt. Käyttäymisessä voimme kiinnittää huomiota sanattomaan ja sanalliseen viestintäämme; ilmeet ja eleet sekä aktiivinen kuuntelu ja muiden auttaminen. Lisäksi meissä kaiken ikää puhuu sisäinen Lapsi, Aikuinen ja Vanhempi  (transaktio- eli vuorovaikutusanalyysi, Eric Berne: ihmisen kolme minän tilaa), joten ei ole vain yhtä ikää. Aikuisen tilassa olemme nykyisyydessä, johon voi sekoittua menneisyydestä tunnemuistin avulla Lapsen tai Vanhemman tilasta omat kokemukset tai äidin/isän/muun auktoriteetin vuorovaikutustilanne. Tutkimalla minätilaani, tunteitani ja käyttäytymistäni voin kokea elämäni hyväksi ja tällöin MINÄ olen OK ja SINÄ olet OK.

Vanhuudessa tai pikemminkin kun tuli aika jättää työelämä ja siirtyä eläkkeelle, haastoi tilanne tarkastelemaan omaa identiteettiä uudessa valossa. En ole enää konkariopena ja -ohjaajana oppilaitosyhteisössä, vaan vapaaehtoistyön tekijänä monessa roolissa; mm. mentori, työnohjaaja, kokemusasiantuntija, chat ja puhelin- sekä blogipäivystäjä sekä Mieli ry:n auktorisoima MTEA-ohjaaja. Lisäksi olen vielä ainakin puoliso, äiti (jo aikuisille lapsilleni), ystävä, sisko, tytär, äitini edunvalvoja ja mummi kahdelle lapsenlapselle. Tiedostan elämässäni nyt parhaiten herkkyyden voiman ja osaan paremmin kuin aiemmin huomioida itseni ja rajata asioita. Olen myös huomannut iän myötä, että herkkyys korostuu, etenkin aistien osalta; mm. liika keinovalo häiritsee sekä melu ärsyttää ja väsyttää.

Ekstroverttinä elämyshakuisena tämä elämänvaihe on ollut haastava, sillä uusia avauksia ei ihan helposti tai ponnistuksitta ole näköpiirissä. Esimerkiksi toistaiseksi ei voi tavata vapaasti ystäviään tai läheisiään. Ei voi matkustella ulkomaille. Kulttuuri- ja sisäliikuntaharrastukset ovat nyt myös jäissä koronan takia. Haaveilla toki voi ja elää toivossa, että jonain päivänä edellä mainitut jälleen mahdollistuvat, ja jotain uusia avauksia myös.

Lopuksi vielä otteita dosentti Seija Ollilan esityksestä Erityisherkkyys ja isovanhemmuus (2019):

Erityisherkkänä isovanhempana (mm. Aron 2002; Satri 2019) oma kokemuksellisuus auttaa ymmärtämään erityisherkkyyttä, jolloin ymmärrät myös lapsen kokemusta maailmasta. Ymmärrys herkkyydestä vahvistaa omaa itsetuntemusta ja arvostamalla itseäsi tuet lapsen omanarvontunteen kehittymistä. Erityisherkkyys on positiivinen tekijä isovanhemmuudessa, jota kannattaa hyödyntää suhteessa lapsenlapsiin – kuitenkaan omien elämässä koettujen pettymysten ja epäonnistumisten vaikutus ei pidä näkyä lapsen ylisuojeluna ja läheisriippuvuutena. Introvertti vai ekstrovertti tai siltä väliltä, elämyshakuinen tai uusia, jännittäviä kokemuksia välttelevä – sopivat rajat suhteessa tukeen ja kannustukseen = välittämistä.

 
Miten erityisherkkyys näkyy isovanhemmuudessa (erityisherkkyysryhmän ajatuksia):
”Olla läsnä elämässä lapselle aina siinä, mitä tekee” ”Heittäytyy leikkiin ja mielikuvitukseen mukaan, ei häpeä ’lapsellisuuttaan’, kuuntelee lapsen ajatuksia ja vaistoaa tämän tunnetilat”

”Näkyy isovanhemmuudessa lapsen kaltaisuutena”

”Erityisherkkä isovanhempi osaa kohdata lapsen omanlaisenaan, eläytyä lapsen tunnetiloihin ja kannustaa lasta”

”Vahva empatiakyky luo hyväksyntää ja ymmärrys asioista syvemmin luo turvallisuutta”

”Isovanhempi pystyy antamaan aikaansa ja läsnäoloaan paremmin kuin lapsen vanhempi, kun häneltä puuttuu kiire ja hänellä on oma mielenkiinto lapsenlapseen”

”Isovanhempi voi toimia ’pehmentäjänä’ lapsen ja vanhemman välillä, koska hän näkee asiat ikään kuin ’kauempaa’ ja on ehkäpä viisastunut elämän myötä sekä osaa toimia viisaammin lapsenlapsen kuin oman lapsensa kanssa”.

 
Yhdistävät tekijät lapsen ja isovanhemman suhteessa (erityisherkkyysryhmän tuotoksia):
”Molempien ’lapsenomaisuus’, läsnäolo, ihmettelyn ja heittäytymisen taito, ilo pienistä asioista ja huumori”

”Huolenpito, hyväksyntä ja empaattisuus”

”Kuuntelevat korvat, näkevät silmät ja tunteva sydän”

”Jokainen lapsenlapsi erilainen ja mainiota huomata heidän erityispiirteensä” ”Johonkin lapseen voi olla suurempi tunneyhteys kuin toiseen lapseen”

”Paljon riippuu vanhempien ja isovanhempien suhteesta, saako isovanhempi kontaktia lapsenlapseen. Ymmärtävä isovanhempi voi pelastaa lapsenlapsen”.

Pohdintaa:

• Erilaisuus on voimavara ja vahvuus, kun sen oikein oivaltaa

• Pettymyksiäkin tulee sallia – tuen varmistaminen lapsenlapselle on myös isovanhemman tehtävä

• Pyri olemaan saatavilla silloin, kun lapsenlapsi läsnäoloasi odottaa tai tarvitsee, mutta muista myös ottaa omat tarpeesi huomioon

• Hyväksy oma erityisherkkyytesi ja samalla arvostat erilaisuutta muissa ihmisissä

• Oma tasapaino, rauhallisuus ja myönteisyys lapsenlapsen kohtaamisessa on ensiarvoisen tärkeää.

Merja Leppänen

P.S. Nukuin huonosti viime yön, koska tämä kirjoituksen aihe pyöri vinhasti mielessä – viivästytti nukahtamista ja aikaisti heräämistä. Tuttua juttua herkkyyteen liittyen. Ei huolta kuitenkaan, koska seuraava yö sujuu varmaankin taas paremmin. Saahan sitä tällakin lailla pakertamalla seniorielämäänsä vaihtelua.

Myötätunnon määrä

Jäsenen blogikirjoitus:

Siskoni lähetti minulle lyhyen videon pienestä tyttärestään. Tyttö istuu keittiön pöydän ääressä maitomuki kädessään, ja juttelee kaksi-vuotiaan hieman epäselvällä kielellä äidilleen. Kuvaan ilmestyy pikkutytön sisko, murrosikäinen nuori neiti. Pienokainen sanoo videolla siskolleen, että sinulla on ihanat housut. Sisko ei vastaa, jolloin pienokainen toistaa asian. Ei vastausta. Pieni tyttö painaa kasvonsa alas, ja ottaa maitomukista kulauksen. Video loppuu.

Pieni pätkä, jonka on tarkoitus ilahduttaa tätiä, saakin tädin vähän surulliseksi. Tarkkailen pienen ihmisen ilmeitä, ja reaktiota, kun isosisko ei vastaa kehuihin. Tuntuu surulliselta, kun lapsen hymy kasvoilla häviää, ja vaihtuu hieman hämilliseen ilmeeseen. En tiedä, odottiko hän vastausta: minä odotin.

Ihmettelen, miksi tunnen näin. Että ajatteleeko, tunteeko kukaan toinen samoin, vai näkevätkö muut siinä pienen, iloisen tytön, ja hänen isosiskonsa? Että onko ilmeillä, katseilla ja sillä, ettei vastausta kuulu, merkitystä muille, tai onko se ihan jokapäiväistä, ettei murrosikäinen jaksa vastata jokaiseen pienen ihmisen ajatukseen ja kysymykseen.


Olen hautajaisissa. En sukulaisena, ystävänä, en edes tuttavana. Olen siellä työtehtävissä. Eturivissä istuu vanha, hyvin vanha mies pyörätuolissa. Hauras vanhus, joka on saattamassa vaimoaan viimeiselle matkalle. Mies on niin hauras, ja hänen äänensä yhtä hauras: kuin höyhenen kosketus, tai ohuen ohut lasi, joka rikkoontuu pienestäkin kolhusta. Kun pappi siunaa vainajan, nousee mies tuolistaan: hyvin hitaasti, kumarassa, varoen.
Silloin minusta tuntuu, että en pysty hengittämään, en vain pysty. Hauras vanhus, joka saattaa vaimoaan hautaan on niin liikuttava näky, että itkettää. Vaikka nieleskelen, puren huulta ja yritän ajatella kaikkea muuta, se ei auta.                                                                                                                                          Taas mietin, tunteeko kukaan samoin? Tunteeko kukaan muu, että tuo ihminen pitäisi ottaa syleilyyn, halata ja rakastaa, antaa hänen tuntea, että hän on tärkeä, pidetty, ja että hänestä huolehditaan?
Mietin miestä vielä kotonakin. Monta päivää. Aivan kuten nytkin.


Minulle hyvin tärkeä henkilö moittii puolisoaan, ikäihmisiä molemmat. Puoliso on sairas, eikä kykene enää tekemään kotitöitä, ei pienintäkään asiaa. Toinen on väsynyt siihen, että joutuu ottamaan ison vastuun kaikesta. Eikä aina muista, ei ymmärrä sitä, että sairaus on heikentänyt kumppanin.
Kuuntelen moittimista. Se lienee joka päiväistä. En tiedä, puuttuakko siihen tai ei. Tuntuu, että sairas vanhus on jo tottunut kuulemaan sitä.

Minusta se tuntuu pahalta, aivan, kuin se koskisi minua. Mietin, miten joku voi sanoa noin toiselle, ihmiselle, joka on puoliso, elämänkumppani jo vuosikymmenten ajalta? Että nuo ihmiset ovat rakastaneet toisiaan, eläneet elämää, hyvinä ja pahoina päivinä. Ja nyt kuulostaa, että kaikki on vain sitä pahaa.

Miten joku voi? Minä en voisi, en ikinä. Toivottavasti. Toivottavasti muistan, että jokainen voi sairastua, heikentyä, vammautua tai muutoin tulla toimintakyvyttömäksi.

 
Välillä mietin, onko hyvä, että miettii asian omalle kohdalleen? Entä jos se kyky puuttuu, onko ihminen automaattisesti tunteeton, kylmä, ilkeä? Vai väsyykö sitä niin, ettei enää osaa asettua toisen asemaan? En minä tunteettomuuteen usko, enkä ilkeyteen. Väsymiseen kyllä. Mutta en halua, en osaa ymmärtää sitä.

Minä asetun liikaa. Kannan omien tunteiden lisäksi mukanani toistenkin tunteita.
Ja näissä tilanteissa se on raskasta. Myötätunto painaa. Yritän kuitenkin keventää molempien taakkaa. Auttaa ja kuunnella. Ja otan sitä myötätunnon painoa omille harteilleni, haluamattanikin. 

Mutta voi se taakka olla hyväkin. Tai ei siis taakka laisinkaan, vaan tunne joka pakahduttaa.
Vaikka silloin, kun pidän sylissäni kehräävää kissaa: minusta tuntuu, että sydän halkeaa siitä rakkaudesta. Rakkaudesta pieneen, iki-viattomaan, pehmeän karvaiseen olentoon.
Tai kun katson äitiä pienen vauvansa kanssa: voin melkein tuntea, mitä on äidinrakkaus, vaikka olen itse lapseton. Niin minä siihen tunteeseen menen sisälle. En aina ymmärrä, miten vauva voi tuoksua hyvälle, tai miten vatsalleen kääntyminen saa elämän hetkellisesti pilviin, mutta sen tunteen minä ymmärrän, tunnen. Sen äidinrakkauden, joka sekoittaa pään lisäksi äidin hormonit ja välillä jopa mielen. Sekoittaa rakkaudella. Mikä on sen ihanampaa? 

Ja kun oikein haluan näiden tunteiden pyörteisiin, katson elokuvaa Hiljaiset sillat. Ties kuinka monta kertaa sen olenkaan nähnyt, aina se silti kosketta. Ja syvältä koskettaakin.
Ja aina, joka ikinen kerta, minä ajattelen, että ehkä se päättyy hieman eritavalla, vaikka tiedän, että ei se pääty. Eihän se silloin olisi enää sama elokuva, sama tarina, joka saa minut liikuttumaan, itkemään, rakastamaan: muistoihin.
Minä tiedän, mitä se nainen elokuvassa tuntee, minä olen kokenut sen saman itsekin. Minun tarinassani on vain erilainen loppu.

Minä saan makoilla lattialla rakastamani miehen kanssa elämäni loppuun saakka. Minä avasin auton oven, ja lähdin. En antanut hänen mennä, en voinut päästää. Vaikka kyllä se sattuikin.
Mutta tunne elokuvan rakastavaisia kohtaan: itkettää kun rakkaus on siinäkin maailman ihaninta. 

Ajattelen, että myötätunto on vähän kuin lisä-aisti. Ylivirittynyt aisti, joka on saattanut minut mitä ihmeellisimpiin tilanteisiin. Minua ne eivät hämmennä, kyllä minä itseni tiedän.
Joskus on vain melko vaikea selittää järkeen käyvästi, miksi itken vaikka lentokentällä, kun minulle täysin vieraat ihmiset hyppäävät toistensa kaulaan ja halaavat toisiaan monta pitkää minuuttia, kun eivät ole tavanneet aikoihin. Kun muut näkevät siinä jälleen näkemisen riemun, mutta minä tunnen heidän tunteensa, ja se on pakahduttavaa iloa ja onnea. Ainakin minun tunteissa, kyyneleissä.


Herkkyys on semmoista.


Nimim. Elmeri

 

(Kuva:Pixabay)

 

Keskeneräinen

Kaikki on kesken. Viimeinen vuosi keskeytti kaiken.
Vai kävikö niin?

Vuosi sitten elämä oli normaalia. Sitä entistä normaalia, vapaata. Ei kukaan kysellyt, miksi, milloin tai minne. Kaikki elivät, aivan kuten elää pitäisi.
Maaliskuussa kaikki muuttui. Vain viikko siitä, kun tanssin kantapäät rakkuloilla Bryan Adamsin tahtiin Espoossa, oli maailma kiinni. Korona oli uusi aika, päivän sana. Ja sitä se on ollut kaikki päivät sen jälkeen. 

Kaikki jäi kesken.


Ryhmä, jossa sain kokea vertaistukea, jossa ihmiset puhuivat samaa kieltä kanssani, jäi kesken. En ole verkossa seurusteleva, tai puhelimessa itseäni auki saava, en myöskään saa sellaisesta kohtaamisesta mitään syvällistä. Jotain suurempaa jäi kesken, paljon kesken.
 

Hoidin kahden talouden asioita, äitini, ja omaani, koska ikäihmisten ei ollut järkevää mennä esimerkiksi kauppaan. Tein sen mielelläni, teen yhä, mutta keskeneräisesti. Koska kuitenkin on paljon muutakin, mitä pitää tehdä. Työn ajattelen omalla tavallani yhtenä keskeneräisyytenä: jos jokin tärkeä vaatii, työ jää. Koska sitä on aina uutta, mutta jokin muu voi hävitä, loppua.
 

Kannoin vuoden sisällä hautaan 15 ihmistä. Monta minulle vierasta elämää, joka loppui kesken, tai sitten tuli tiensä päähän. 

Rakkain ihminen, kummisetäni, oli yksi heistä, jota kannoin viimeisellä matkalla. Hänen elämänsä jäi kesken: moni unelma, haave, tai tehtävä jäi kesken, aivan kesken. Muutamaa tuntia ennen hänen kuolemaansa sain häneltä vielä tekstiviestin. En osannut aavistaa, että elämä loppuu pian. Kesken. Ainoa lohtuni on, että tiesin hänen olevan omalla tavallaan valmis lähtöön, vaikka hän tiesi itsekin, että paljon jäi tekemättä, paljon jäi kesken.
 

Välillä tuntuu, että korona-aika on tehnyt minusta ihmisenä hirveän. Väsyin jopa ystäviini. En tiedä, mitä odotin, ystävyydessä minkään ei tarvitse valmistua, mutta jotenkin koin senkin olevan kesken. Että minulla ei ole annettavaa, että en kykene johonkin, johon minun ei edes tarvitsisi kyetä. Että minä en osaa tarjota mitään. Että olen niin erilainen. Herkkyyteni koen nyt varmaan vahvemmin, kuin koskaan aiemmin. Ja sen erilaisuuden. Keskeneräisyyteni jollain tavalla täydellistä elämää elävien keskellä.


Kotona remontti on yhä kesken. Sen minä kuitenkin siedän, vaikka joinakin hetkinä keskeneräisyys raivostuttaa. Vaikka silloin, kun pitäisi löytää jotain hyvin tärkeää, joka todennäköisesti on sen pienen kamarin perimmäisessä nurkassa, alimmaisessa pahvilaatikossa. Monena päivänä mieleeni on muistunut vanha nukke lapsuudestani. Siitä on ollut hätä: onko se mennyt vahingossa kaatopaikalle tai hävinnyt matkan varrelle, koska en ole nähnyt sitä aikoihin? Senkin kohtalon arvoitus on kesken.


Kantavana voimana tämän kaiken keskeneräisyyden keskellä on suuri rakkaus, jota tunnen joka hetki. Se ei ole keskeneräistä, vaan hyvin kokonainen, täydellinen tunne. Ja siihen saan uskoa ja luottaa ihan maailman loppuun saakka. 

En tiedä, pitääkö minun edes ajatella enää minkään valmistuvan? Eheytyvän?
Jos vielä joku päivä saisin istua konserttisalin ensimmäisen rivin keskimmäisellä paikalla, ja kuunnella lempimusiikkiani. Tai seisoa vellovan festariyleisön keskellä omassa pienessä kuplassani, tarvisinko muuta?


En haluaisi tottua tähän keskeneräisyyteen. Haluan, että asioita valmistuu, ja että osa jää kesken. Ja että se keskeneräisyys voi olla myös positiivinen asia. Koska enhän minä itsekään ole koskaan täysin valmis.

Säröineni, rosoineni ja haavoinen. Minä, keskeneräinen.


Nimim. Elmeri

Pienin askelin, otos kerrallaan ja klaffien väliä hyödyntäen

 Jäsenen blogikirjoitus:

Maailma ympärillämme muuttuu. Muuttuen ja samalla muutosta mahdollistaen. Näin vieden meidät elokuvan lailla osallisiksi niin romanttista kevyttä komediaa kuin henkeäsalpaavan kaunista ja herkistävää luontodokumenttia, majesteetillisen maiseman eteemme avautuessa. Ajoittain kauhuelokuvan lailla myös kohti pelon ja mielen pimeimpiä sopukoita, pitäen meitä hetkittäin lujassa otteessaan. Draamaa ja ”tositapahtumiin perustuvaa” rikkaiden juonteenkäänteiden tarinankerrontaa on tarjolla meille jokaiselle, vuodenajasta tai päivästä riippumatta, toiveuusintana aina kyllästymiseemme asti.

Elämän tarjoamaa elokuvaa katsoessa, eli ollessamme katsojan roolissa, meillä on olemassa etäisyys, joka auttaa meitä käsittelemään ja tarkkailemaan tapahtumia. Turvallisen etäisyyden päästä näemme selkeämmin ja suhde muuttuu, maailman käsikirjoittamaa kokonaisuutta ja itseämme kohtaan. Toimien tarkkailijana näemme ja kuulemme enemmän, osaamme suhteuttaa asioita, käsitellä niitä osana jotakin suurempaa, pelkän suhtautumisen sijasta. Ymmärrys laajenee ja tarkkailijana olet neutraali, puolueeton sekä näet objektiivisesti ympärillesi. Näet ja kuulet itsen lisäksi myös muut. 

Oman elämän tähtiohjaajana ja käsikirjoittajana toimiminen on parhaillaan asiantuntijana toimimista, ekspertti ja luottohenkilö samassa paketissa. Kenen puoleen käännytään, vastauksia haettaessa ja koskettavia, merkityksellisiä kohtauksia eteenpäin suunnitellessa.

”Logiikka vie sinut pisteestä A pisteeseen B, mielikuvitus vie sinut kaikkialle”
Albert Einstein

Meillä on mahdollisuus valita. Mahdollisuus valita, miten suhtaudumme ympärillä olevaan maailmaan ja tapahtumiin siinä. On paljon asioita, joihin emme voi vaikuttaa ja joihin keskittymällä emme juurikaan lisää omaa hyvinvointia arjessamme. Maailma tarjoaa meille, ja saamme pitkälti, ”mitä sattuu tulemaan”, eikö niin? Suhtautuminen ja ajatukset, niillä voimme jokainen ohjata ja käsikirjoittaa omaa elokuvaamme, kohtaus kohtaukselta, pienin askelin, otos kerrallaan ja klaffien väliä hyödyntäen. Elämäntilanteet vaihtelevat ja saatamme löytää itsemme tilanteesta, jolloin pääroolin haltijasta sivurooliin hetkittäin siirtyminen voi olla joskus se palkitsevin vaihtoehto. Joskus valintoja on helppo tehdä, asiat sujuvat kuin itsestään. Toisinaan syntyy tunne, että valmista ei tule, tai että valintasi on väärä. Ajatus siitä että teimme valinnan, veimme jonkin asian päätöksen, eikö tämä jo itsessään ole arvokas? Muistatko itseäsi kiittää siitä, että teit valinnan riippumatta siitä mihin valinnallasi päädyit? On toinen vaihtoehto, olla valitsematta.

Omaksumalla ja toimimalla hetken elokuvakriitikon tehtävässä näet asiat toisin. Mikä olisi voinut johtaa eri lopputulokseen ja missä onnistuit erityisen hyvin? Kriitikon tehtävä on parhaimmillaan saada aikaan ja edistää itse asiaa, miten kehittää ja kehittyä edelleen. Mikä ei mene jatkoon? Murskakritiikki on tosin palaute sekin. Kuvittele hetkeksi tilanne, jossa lopputulos ei vastannutkaan toiveitamme ja suunnitelmiamme; miten asiat muuttuvat murskakritiikin ollessa äänessä? Rakentavaa kritiikkiä soveltamalla mahdollistamme uuden näkökulman ja lähestymistavan. Missä tilanteessa näet, että voisit rakentavaa kritiikkiä soveltaa ja tätä kykyä edistää?

Maailma muuttuu ja maailman mukana mekin. Elämme ajassa jossa tutut asiat ja käytännöt ovatkin kääntyneet joksikin aivan muuksi. Uuden normaalin opettelu ja totuttelu on arjessamme läsnä. Miten suhtautua tilanteessa, jos logiikka ei viekään meitä paikasta A paikkaan B totuttuun tapaan, coronan nyt uudelleen reitittäessä matkantekoamme? Ystävien ja perheen kesken tapaamista, harrastuksia, sekä vapaata liikkumista ja hengittämistä on hetkittäin kovakin ikävä. Terveyteen, eli tärkeimmän ja arvokkaimman ollessa kyseessä, sekä oman että muiden kanssaihmisten, tuleekin suhtautua vakavuudella. Miten omassa uudessa arjessa soveltaisit mielikuvitustasi, mielikuvitusta joka viekin sinut kaikkialle, kuten Albert Einstein on aikanaan lausunut? Tänä päivänä mielikuvitukselle onkin muuttuneessa maailmassamme suuresti kysyntää.. 

Elokuvissa kaikki on mahdollista, elämässäkin 

”If you can dream it, you can do it!”
Walt Disney

Walt Disney omasi kyvyn unelmoida. Maailma tuntee hänet suurena unelmoijana, joka elokuviensa myötä toteutti omia unelmiaan ja visioitaan eläviksi kuviksi, Elokuvien kirkkaaksi kruunuksi kuului vahvasti onnellinen loppu. Kriitikon kyvyt hänessä edesauttoivat unelmien toteutumisen lukuisten elokuvien muodossa. Waltilla oli erään hänen liiketuttavansa kertoman mukaan kolme eri persoonaa, joista ei voinut etukäteen tietää, kuka niistä olisi tapaamisessa paikalla. Tutustumalla omiin unelmiisi kolmen eri näkökulman kautta, avaat huomaamattasi uusia ajatusikkunoita ja saatat yllättyä. Mikä merkitys niillä on sinulle, unelmillesi ja tavoitteillesi, niille pienillekin?

Kysy Unelmoijalta Mihin Haluat? Jalat irti maasta, rohkeasti unelmoiden kaiken ollessa mahdollista, kun tämä kaikki on todellista mitä näen, mitä kuulen, mitä tunnen?

Kysy Toteuttajalta Miten toteutan unelmoijan tavoitteet? Mitkä ovat resurssini? Mitä olen jo tehnyt unelmani eteen? Pidä jalat maassa, ole realisti.

Kysy Kriitikolta Mitä mieltä olen unelmasta? Mitä voisin parantaa, miten laadullisesti kehitän?Huomioi yksityiskohdat ja ole tarkka.

Katsoessasi nyt unelmaasi uudemman kerran tarkkailijan roolissa, pohdi mitä voisit lisätä ja jääkö jokin vähemmälle? Muuttuiko jokin? Kaikki kolme roolia ovat jokainen yhtä tärkeitä. Mikä oli yllättävintä? Kenties kriitikko kuuntelee unelmoijaa entistä tarkemmin, toteuttaja unelmoijaa..
(lue tarkemmin”Walt Disney Strategies of Genius, Robert Dilts)

Rauhalliset koti-illat ja ulkona varhain laskeutuva pimeys kutsuvat elävien kuvien pariin. Vanhat unohdetut elokuva-aarteet vievät helposti mennessään..

Sound of Music (ohj. Robert Wise 1965) on lapsuudesta tuttu helmi, joka muistui mieleeni aamuisella metsälenkillä lumihiutaleiden tanssahdellessa ja maisemaa näin kauniin talviseksi yllättäen muuttaessa.

”My favourite things”

”Snowflakes that stay on my nose and eyelashes

Silver white winters that melt into springs

These are a few of my favourite things”
(Oscar Hammerstein, Richard Rodgers)

Minkä sinä lisäisit ensimmäiseksi listalle, jonka otsikko olisi ”My favourite things”?

Marica Ryökäs, HSP Suomi ry:n hallituksen jäsen

Omasta kokemuksesta yhteiseksi iloksi – HSP-kokemusasiantuntijakoulutuksen antia

Jäsenen blogikirjoitus:

Kuva: Pixabay

Ensimmäinen HSP-kokemusasiantuntijakoulutus järjestettiin kokonaan verkossa, ajalla huhtikuusta syyskuuhun 2020. Koulutetut HSP-kokemusasiantuntijat käyvät kertomassa erityisherkkyydestä eri paikoissa ja/tai mm. kirjoittavat ja somettavat.

Oli ilo olla mukana tässä koulutuksessa. Opin lisää HSP-ominaisuuskimpusta; erityisherkkyydestä, sain kuulla uusinta tutkimustietoa aiheesta ja sain ymmärrystä keskenään erilaisista erityisherkistä.

Tutustuimme omaan historiaamme narratiivisen lähestymistavan avulla. Monella meistä kun on uskomuksia omasta itsestämme, sellaisia ajatuksia ja mukatietoa, mitä on opittu: ”Sinähän olet niin ujo.. ja yliherkkä. Sinähän olet sellainen haaveilija...”. Tai jotakin muuta, ennen kaikkea usein kielteisiä ominaisuuksia. Näitä on varmaan kaikilla.

Kun mietimme, mistä nämä olettamukset ovat syntyneet ja käymme läpi historiaamme, alamme huomata, että meissä on paljon enemmänkin kuin nämä meihin iskostetut leimat. Syrjäänvetäytyvä voi löytää sosiaalisuuttaan, ekstrovertti hyväksyä olemassa olevia introverttipiirteitään.

Omaa historiaansa voi kirjoittaa pala palalta. Ja sanoilla on suuri merkitys. Ne voivat koota meitä, rakentaa ja eheyttää.

Kun kirjoittaa tai muuten avaa omaa kertomustaan, se, kertomus voi osoittautua monipuoliseksi ja monipolviseksi ja toisaalta siitä voi löytyä se johtotähti, joka sitten kirkastaa ymmärrystä omasta elämästä. Asioita voi myös muuttua, kun oppii tuntemaan itseään paremmin. Itsetuntemuksesta syntyy taito myös ilmaista itseään.


Kun herkkyys löytyy

HSP eli erityisherkkä löytää usein herkkyysominaisuutensa vasta aikuisena tai vielä myöhäisemmälläkin iällä. Ja parempihan vaikka myöhään! Löytäminen on usein hyvin merkittävää. Menneisyytensä voikin nähdä ihan uudessa valossa. ”Ai sen vuoksi aina olin koulussa niin syrjässä, voi nyt ymmärrän senkin, miten tykkäsin aina olla yksin ja leikkiä ja lukea yksin… Ymmärrän miten sattui kun jollekulle sanottiin pahasti. Ja niin, en olekaan heikko, vaan olen herkkä ja voin olla hyvinkin vahva, itse asiassa olen tiennytkin sen jo.” 

Herkkisominaisuudet ovat loppuviimeksi kaikki hyviä; kokea voimakkaasti, tuntea vahvasti, käsitellä asioita syvällisemmin. Tätähän kaikkikin haluaisivat! Se ylivirittyminenkin on hyvä elämää suojeleva ominaisuus, kertoohan se, että nyt on aika levähtää.

Erityisherkkyyden piirteet DOES-mallin mukaan 

 Kun erityisherkkä ymmärtää oman erityisherkkyytensä, siitä avautuu paljon. Usein hän haluaa kertoa asiasta myös muille ja auttaa muita ymmärtämään erityisherkkyysominaisuuksia itsessään, hyväksymään ne ja huomaamaan niiden antamat voimavarat.

"Minun tarvitsee vain kävellä metsässä tai puistossa ja minulla on kaikki.. ilon tunne täyttää sydämeni piripintaan, kun ystävä voi hyvin.. asioiden perinpohjainen tutkiminen tuo suurta tyydytystä."

Tarinat yhdistävät

Koulutuksen aikana saimme kuulla monipuolisia, keskenään erilaisia moninaisia herkkyystarinoita.
Koulutus pidettiin etänä Zoomin kautta, joten saimme kertoa tarinammekin kuvaruudun kautta.

Koulutuksessa oli runsaasti tiedollista antia ja opimme paljon uutta, mutta myös asioiden ilmaisemista ja ylipäätään sanomista ääneen.

Yhdeksi koulutuksen tärkeimmistä asioista nousevat ryhmäkeskustelut, joita kävimme Zoomin ryhmähuoneissa. Keskustelimme eri kokoonpanoilla, ja jotkut keskustelut jäivät aivan erityisesti mieleen. Ilman näitä keskusteluja ei koulutus olisi ollut ollenkaan sitä, mitä se nyt oli. Vertainen opettaa ja tukee vertaista omalla tarinallaan, ajatuksillaan ja jo olemassaolollaankin! Oli hyvä kokea sekin, että tunteet ja herkkyys voivat välittyä ruudunkin kautta.

Kokemusasiantuntijat lähtevät liikkeelle: joku puhumaan, toinen ryhmää keräämään, kolmas kirjoittamaan vaikkapa tähän meidän Rohkeasti herkkä -blogiimme. :) Tähän muuten jokaisen HSP Suomi ry:n jäsenen kirjoitukset ovat tervetulleita!


Kiitos koulutuksesta Elina, Emilia ja vierailevat kouluttajat sekä kaikki te herkät, viisaat kokemusasiantuntijakollegat!



Merja Korpisaari



P.S. Jos haluat osallistua kokemusasiantuntijakoulutukseen, seuraa Voimaryhmät-hankkeen sivuja. 

 

Kuinka erityisherkkä kestää?

Jäsenen blogikirjoitus

”Vedet kiertyivät Elinan silmiin ja hermostuneesti nykien ja tiuskien hän korjasi asian. Kyyneleet ärsyttivät Akselia lisää, sillä niitä hänen oli vaikea sietää, ja Elinalla ne olivat niin herkässä että pienikin mielenliikutus toi ne esiin, ei vain silloin kun hän oli loukkaantunut vaan yhtäläisesti jos hän jostakin syystä oli erikoisen onnellinen. Kun hän ei syksyllä teurastuksen aikana kyennyt sekoittamaan verta vaan oli melkein itku kurkussa vasikoiden vuoksi, Akseli tuiskahti äreästi: - Ei helvetti. Kyllä sinulle tulee elämä kovaksi kunnet sinä mitään kestä.”

(lainaus Väinö Linnan romaanista Täällä Pohjantähden alla, osa II)

Nuorena, kun luin tätä kuvausta ensimmäisen kerran, korvissani soi tuttuja kaikuja. Tunnistin itseni Elinasta, vaikka silloin en vielä tiennytkään erityisherkkyydestä mitään. Linna on hyvin havainnoinut herkän ihmisen piirteitä - ja siirtänyt näitä havaintojaan Elinan hahmoon.

Linna kuvaa romaanissaan aikakautta, jolloin erityisherkkyyttä ei tietenkään osattu edes nimetä, saati osattu nähdä muutoin kuin hermostuttavana ja elämässä selviytymistä estävänä piirteenä. Elämä sotien aikana oli kovaa kaikissa yhteiskuntaluokissa. Herkkyys nähtiin tässä taistossa pelkkänä haittana, varsinkin miehillä.

”Kunnet sinä mitään kestä.”

Erityisherkkänä sitä kyllä usein pelkää tosissaan, ettei kestä. Tiedämme, miten herkästi reagoimme kaikkeen ikävään ja miten syvästi ikävät muistot ja kokemukset voivat painua mielemme uumeniin. Herkän tulisikin suojella itseään ja omia rajojaan. Joitakin asioita emme silti pääse elämässä pakoon, vaikka miten yrittäisimme.

Omassa elämässäni tällainen asia tuli eteen kaksi vuotta sitten, kun alakouluikäinen lapseni sairastui syöpään. Kuluneisiin kahteen vuoteen on mahtunut hyvin vaikeita hetkiä. Epätietoisuutta lapsen selviytymisestä, syvää surua ja loputtomasti kyyneliä. Sellaisten asioitten kohtaamista, joita ei toivoisi kenellekään.

Olen istunut lapseni sairaalasängyn vierellä lukemattomia, pitkiä tunteja. Niin teho-osastolla kuin lasten syöpäosastollakin. Erityisherkkyyteni on tuonut omat haasteensa muutenkin raskaisiin syöpähoitoihin. Äärimmäisen stressaantuneena ja ylivirittyneenäkin olen havainnoinut sairaalan elämää hyvin vahvasti ympärilläni. Kuullut elämää ylläpitävien laitteitten kiivaat piippaukset, aistinut voimakkaat, usein vastenmielisetkin hajut. Yrittänyt sulkea herkät korvani kuulemasta asioita, joita en kerta kaikkiaan olisi halunnut kuulla. Osastolla olen väistämättä kokenut syvästi myös toisten vanhempien tuskaa, oman tuskani lisäksi.

Voisi sanoa, että olen joutunut kohtaamaan juuri niitä asioita, joita olen elämässä eniten pelännyt. Miettinyt jo etukäteen, kestäisinkö.

Pitkien ja kuluttavien sairaalajaksojen aikana luin paljon. Löysin uskomattomia ja voimaannuttavia tosielämän ihmiskohtaloita ja selviytymistarinoita. Lisäksi palasin Pohjantähden alle, Elinan seuraan. Linna teki Elinasta lopulta todellisen selviytyjän, paheksutuista herkistä piirteistä huolimatta. Sillä Elina kesti. Kesti vaikeat sotien vuodet, miehensä kuolemantuomion uhan ja monien sukulaistensa kuoleman. Pahimpana kaikista omien lastensa menettämisen.

Elina oli kuvitteellinen herkkä henkilö, mutta maailma on täynnä tosielämän erityisherkkiä selviytyjiä. Miehiä ja naisia, jotka ovat herkkyydestään huolimatta selvinneet elämässä eteenpäin – vaikeuksienkin läpi.

Osallistuin kuluneena viikonloppuna Suomen erityisherkkien järjestämään kokemusasiantuntija-koulutukseen. Tässä koulutuksessa oli hienosti tehty tilaa myös erityisherkkyyden hyville puolille. Juuri nämä erityisherkkyyden hyvät puolet ovat nimittäin niitä asioita, jotka pitävät herkän kyydissä siinä ilon ja pelon, kivun ja riemun karusellissa, jota elämäksi kutsutaan.

Erityisherkkyydessä hyvää ja voimavaroja tuottavaa on esimerkiksi se, että herkät kokevat positiiviset tunteet paljon muita syvemmin. Osaamme iloita ja kokea kiitollisuutta pienistäkin asioista elämässä. Olemme myös hyvin empaattisia, ja se tuo ihmissuhteisiimme paljon syvyyttä. Erityisherkät huomaavat myös yksityiskohtia ja vivahteita, jotka muilta saattavat mennä täysin ohi. Taide ja henkisyys antavat meille paljon.

Herkkinä traumatisoidumme helpommin kuin toiset, mutta osaamme myös etsiä apua itsellemme hyvin luovilla tavoilla. Ja jos ympäristömme vielä tukee meitä, voimme selvitä vaikeista ajoista jopa paremmin ja nopeammin kuin muut.

Näinä päivinä elämme poikkeuksellisia aikoja koronan takia. Oma tai toisen erityisherkkyys voi tuntua vielä ylimääräiseltä taakalta kriisin keskellä. Erityisherkkyys ei kuitenkaan estä selviytymistä vaikeistakin kokemuksista. Herkkyys ei missään nimessä ole heikkoutta. Erityisherkkyyden hyvät puolet, voimavarat, ovat niitä keinoja, joilla voimme selvitä vaikeinakin aikoina elämässä eteenpäin.

Rakkaudella, Veena


(Tätä kirjoittaessani lapseni syöpähoidot ovat loppusuoralla. Hoidot ovat tehonneet, ja lapsi voi hyvin. Olemme todella kiitollisia hyvästä hoidosta ja kaikesta saamastamme tuesta Tampereen lastenosasto 6:n henkilökunnalle.)

Kotini on linnani

Jäsenen blogikirjoitus

"Pysy kotona, vältä lähikontaktia, turhia tapaamisia ja matkustamista."

Tähän olemme nyt saaneet herätä. Tämä on meitä ensimmäisenä vastassa aamulla lehtiä lukiessa.

Vastaavia määräyksiä kuulemme radiosta ja näemme tv-ruudulta, olemme kuulleet sekä nähneet jo useiden viikkojen ajan.

Viranomaismääräyksiä, joita emme olisi osanneet todeksi kuvitellakaan, nyt meille välttämättömiä meitä kohdanneen uhan alla. Uhka, joka on meille kaikille yhteinen.

Miten sinä koet? Mitä "pysy kotona" sinulle merkitsee arjessasi?

Saatko pysyä kotona, näetkö tässä monia mahdollisuuksia vai pikemminkin pakon, jota vastahakoisesti noudatat?

Kotini on linnani. Uudessa arjessani tämä on totuus, tässä totuudessa en elä yksin.

Pysähtymällä, katsomalla ympärilleen näkeekin uuden todellisuuden. Tuttu mutta siltikin uusi ympäristö. Linnassani löydän rauhallisuuden. Oman paikan, jossa voin hyvin. Ympärilläni näen kauniita ja rakkaita esineitä, jotka luovat esteettisen sekä harmonisen ympäristön jossa on rauhaa ja jossa saan myös inspiroitua. Omassa arjessani on erityisen tärkeää saada hengähtää, palautua ja kuulla omat ajatukseni.

Saakin olla tarkkana, ettei vaan ryhtyisi elämään muiden odotuksien mukaan, muiden näköistä elämää samalla itseni unohtaen tai pienentäen.

Linnassani saan valita, mitä vastaanotan ja toivotan tervetulleeksi omaan arkeeni. Millä haluan täyttää arkeani sekä aikaa, joka nyt on vapautunut uuden tilanteen myötä. Muistanhan tämän vielä myöhemminkn?

Linnassani en ole yksin. Täällä kanssani arkea jakaa perheeni, perhe jonka nyt näen ikään kuin uusin silmin. Näen ja samalla kuulen. Tänään kohtaamme, poiketen normaaliarjesta, jossa lähinnä ohimennen näemme ulko-oven käydessä tiuhaan tahtiin hetkittäin kaoottisessakin arjessamme. Tämä pysähtyminen ei ollut meidän oma valintamme. Vaikka useinhan juuri toivommekin, että meillä olisi päätäntävalta, mahdollisuus hallita aikaa ja tapahtumia mieltymyksiemme mukaan. Miten asioiden tulisi olla tai kuuluisi mennä.

Epätietoisuus, epävarmuus. Se että ei tiedä, mitä... miten kauan... mitä tapahtuu seuraavaksi? Kenties se kaikkein vaikein asia, johon suhtautua, on epätietoisuus.

Meille täysin uusi tilanne, uhkaava ja pelottavakin. Myös osaltaan toiveikas. Kuulostaako tutulta: menettäessämme jotain, pelko jonkin menettämisestä saakin meidät näkemään mitä lähellämme on. Näemmekö nyt tämän arvon, koemmeko sen vahvempana?

Meillä on kaikilla mahdollisuus valita, miten asioihin suhtaudumme, vaikkemme vallitseviin olosuhteisiin pääsisikään käsiksi. Linnassani minulla on mahdollisuus olla vaikuttamassa ja ohjata tapahtumien kulkua, ulkopuolella voin aloittaa asennoitumisestani.

Juuri nyt minulla ei ole tiettyä aikaa ja paikkaa jossa minun kuuluisi olla. Nyt minulla on mahdollisuus valita. Mikä on välttämätöntä? Millä on suurempi merkitys elämässäni? Kuinka paljon teen, vaiko miten minä voin? Mikä on riittävästi? Mikä on riittävän hyvä?

Tänään valitsen vähemmän ja pientä. Pieni on kaunista ja vähemmän on enemmän.


Marica Ryökäs

Mitt hem är min borg

Jäsenen blogikirjoitus




”Stanna hemma, undvik närkontakt, onödiga besök och resor.”

Det här vaknar vi till idag. Detta möter oss på morgonen då vi läser tidningarna. Motsvarande uppmaningar har vi hört via radio och tv upprepade gånger under veckorna som gått. Myndighetsrekommendationer vi inte kunnat föreställa oss ens vara möjliga, nu nödvändiga inför ett hot vi har emot oss. Idag för oss alla gemensamt.

Hur upplever du ? Vad betyder det för dig i din vardag - stanna hemma?

Får du stanna hemma - ser du här en rad av möjligheter eller snarare ett tvång som du om än motvilligt följer ...?

Mitt hem är min borg. I min nya vardag är det sanning, en sanning jag inte är ensam om.
Att stanna upp, att se sig omkring och upptäcka en ny verklighet. En bekant men ändå ny omgivning. I min borg finner jag mitt lugn. En egen lugn plats för att kunna må bra. Vackra ting, estetik och harmoni vilka bidrar till en lugn, trygg och rogivande samtidigt inspirerande atmosfär. För mig viktigt att i min vardag återhämta mig, pusta ut. Även i min normala vardag behöver jag egen tid, för mina tankar, för att höra min egen röst.

Gäller att vara aktsam, att inte leva utifrån andras förväntningar eller önskan, inte glömma sig själv.

I min borg får jag välja; vad välkomnar jag, hur ser min vardag ut och med vad väljer jag att uppfylla den lediga tid som nu plötsligt uppstått. Är det här nåt värt att tillämpa även då allt återgår mot en mer normal vardag igen?

I min borg är jag inte ensam. Här delar jag min vardag med min familj, en familj jag nu ser ur ett nytt perspektiv. Jag ser och hör. Vi möts idag om vi tidigare snarare råkats i en fartfylld och stundvis kaotisk vardag. Att stanna upp så här var inte vårt eget val. Även om vi så ofta önskar att vi kunde styra och ställa samt inneha bestämmanderätten, kontroll över det som sker. Enligt oss det som borde ske.

Ovisshet, att inte veta... hur länge..vad som sker …när? Svårt, kanske det svåraste som finns att förhålla sig till; ovissheten. En ny situation, om än hotfull, även hoppfull på ett hörn. Låter det bekant; då vi fråntas nåt, är det då vi vaknar och inser värdet i vad vi har omkring oss och nära intill.. Ifall att vi ger oss möjligheten att se och höra. Känna värdet.

Vi har alla möjligheten att välja. Hur vi förhåller oss, även om vi inte rår på omständigheterna

I min borg har jag möjligheten att påverka och styra vad som sker. Det som sker utanför, där är det mest hur jag förhåller mig till omständigheterna jag fritt kan styra över.

Nu då jag inte har en viss tid och plats där jag borde befinna mig på, nu har jag möjligheten att välja. Vad är nödvändigt? Vad spelar största rollen i mitt liv, hur jag mår eller hur mycket jag gör? Vad är tillräckligt? Vad är gott nog?

Idag väljer jag att leva enkelt - i det enkla bor det goda.

Marica Ryökäs

Ihmisen jälki

Jäsenen blogikirjoitus:

Olen ymmärtänyt herkkyyteni vasta aikuisena, ihan muutama vuosi sitten. Olen tiennyt olevani herkkä, mutta en erityisherkkä. En ole osannut peilata itseäni muihin, en ole tiennyt muusta. Nyt, kun mietin vuosikymmenten takaisia muistoja, tapahtumia, ihmisiä, ymmärrän, miksi asiat ovat tuntuneet siltä, kuin mitä tuntuivat. Miksi jotkut ihmiset ovat jättäneet jäljen, hyvän tai pahan, ikuisen, minuuteeni.

Muistan asioita, joita on tapahtunut hyvin kauan sitten. Vuosikymmeniä sitten. Muistan ihmisiä, joitain ohikulkeneita, outoja, nimettömiä, tuntemattomia, jotka ovat jättäneet niitä jälkiä. Tai tuttuja, läheisiä, rakkaita: sellaisia heistä on tullut jonkun jäljen saattelemana.

Vanhempani erosivat -70 luvun alussa. Silloin avioerolapset olivat välillä julmankin kiusan kohteena. Sanottiin, että sinulla ei ole isää. Äiti halusi kai suojella meitä lapsia tältä kiusalta, ja kielsi kertomasta erosta kenellekään. Tietenkin tottelin.
Yhtenä päivänä opettaja pyysi minua luokseen välitunnilla. Hän sanoi säälivin ilmein, että isäkö on muuttanut pois kotoa? Aloin itkeä. En ymmärtänyt, mistä hän sen tiesi: äitihän oli kieltänyt kertomasta. Äiti oli varmaan asian opettajalle kertonut, jotta opettaja saattoi seurata, onko erolla vaikutusta koulumenestykseen. Kyyneleitä niellen myönsin isän muuttaneen pois. Opettaja jätti jäljen. Vähän pelottavan jäljen, vaikka hän hyvin lempeä nainen muutoin olikin. Tunsin pettäneeni äidin, koska myönsin isän lähdön. Itkin asiaa monta päivää. Jokin minussa oli mennyt rikki.

Elimme vaatimattomasti. Kuljin serkkujeni vanhoissa vaatteissa, tai jos joskus sain jotain uutta, se oli yleensä tätini ompelemaa. Oli kauan kadehtinut koulussa niitä, ketkä kulkivat hienoissa kettulakeissa: muhkeissa karvalakeissa, joissa roikkui ketunhäntä. Se oli kaunein lakki, mitä olin koskaan nähnyt. Tätini oli ommellut minulle sellaisen jostain vanhasta takista. Eihän se kaupan kettulakkia varmaan muistuttanut kuin kaukaisesti, mutta minusta se oli ihana.

↔↔↔

Olimme äidin kanssa tulossa jostain linja-autolla. Auto oli täynnä, eikä istumapaikkoja ollut. Silloin, kauan sitten, kuskin vieressä oli iso, penkin kaltainen koroke, jonka päällä istuin. Linja-autoa ajava mies ihaili lakkiani, kehui sitä koko matkan. Jätti jäljen. Niitä serkkujen vanhoja vaatteita ei koskaan kehuttu, eikä meitä muutoinkaan kehuttu turhaan. Piti oikeastaan tehdä jotain erityistä, että kehuttiin. Siksi tuo lakin saama kehu tuntui aivan erityiseltä. Ja siitä jäi jälki. Hyvä jälki.

Näitä jälkiä kertyi vuosien varrella lisää. Jäi kauniita jälkiä, pehmeitä, syleileviä, kultareunaisia jälkiä. Jäi arpia, rosoisia, verisiä, avohaavoja. Niitä, jotka eivät parane koskaan.

Eräs jäljen jättäjä sanoi minulle muutama vuosi sitten, että sinulla on silmät, jotka näkevät enemmän kuin muut. Se jälki on syvä, ihana jälki. Tunnen fyysisesti sen jäljen. Sen jättäjä, puolituttu ihminen näki minussa sen, mitä olen itse ihmetellyt itsessäni.
Tiedän, että näen enemmän kuin muut. Se ei tarkoita konkreettista näkemistä, se on tavallaan kuin kuudes aisti. Minä luulen, että se kuuluu tähän herkkyyteen. Ja uskon, että te ymmärrätte mitä tarkoitan.

Minuun on jäänyt jälki tytöstä, jota hoidin päiväkodissa joskus lähes 20 vuotta sitten. Se jälki on sydämessä, se on sinne kaiverrettu. Se on varmaan jollain tapaa kuin oman lapsen tekemä jälki, ajattelen näin, vaikka minulla ei omia lapsia olekaan. Tuo kaiverrettu jälki on niin tunteella tehty, rakkaudella. Toinen jälki on lähes samanmoinen, sen on tehnyt nuori mies. Kaukaa Suomeen tullut, pitkän matkan takaa, ja sitten osunut minun tielleni. Itkenyt olkaani vasten sitä, mitä on nähnyt ja kokenut, kutsunut jopa äidiksi. Jos se ei jätä jälkeä, mikä sitten?

Kiusaajat ovat jättäneet jäljen, joka on kipeä: mätänevä paise,vereslihalla oleva. Sellainen, joka aktivoituu joissain tilanteissa, ja silloin ne kauheat tunteet, joita on kokenut vuosia sitten, iskevät päälle kuin hyökyaalto. Silloin muistaa ne paikat, ympäristön, jopa vaatteet, jotka olivat päällä. Oman ulkomuotonsa. Tunteen, kun jo uskoo olevansa ruma, lihava, tyhmä. Ja ajattelee kaiken olevan oikeutettua toimitaa. Koska on ruma. Lihava. Tyhmä.
Se on vaarallinen jälki, se pitää hoitaa niin hyvin, kuin osaa, jotta se ei puhkea, tulehdu, ja tee minua sairaaksi. Sillä sellaista se tekee, ja silloin elämä ei tunnu elämisen arvoista. Silloin on kuin nuorallatanssija, jolle on ihan sama, pysyykö nuoran päällä korkeuksissa, vai putoaako alas. Koska se alastulon tuoma kipu on pientä siihen verrattuna, mitä se on nuoran päällä taiteillessa. Ja joskus, vuosia sitten, minä halusin pudota.

Minuun jäi jälki silloinkin, kun minulle tuntematon, kasvoton ihminen, sanoi käymässämme sähköpostissa sanat, että olet ihana, hyvä ihminen. Se jälki on käytössä päivittäin, sillä muistutan itseäni siitä, että vaikka joku teki sen mätänevän paiseen, sen kivuliaan merkin, minä olen kuitenkin hyvä ihminen, ihana, osaava, rakastettava. Ja nämä jäljet ovat kantanet minua monissa vaikeissa hetkissä elämässä.

↔↔↔

Voiko joku jälki olla tärkeämpi kuin joku toinen jälki? En usko. Mutta niiden tekijä voi. Jälkensä jätti myös dementoitunut vapaaehtoisystäväni, joka kuoli muutama vuosi sitten. Se jälki on Kismet-suklaan makuinen, elämäniloinen ja kaunis, ryppyinenkin. Ja se tekee minun sydämeeni oikein lämpimän tunteen. Sen jäljen jättänyt on varmasti kaunein enkeli jossain. Se siro, utelias ja vähän äkäinenkin, se, joka syö Kismet-suklaata pienessä kippurassa, ja nuolee ne käärepaperit, koska se Kismet on vain niin taivaallisen hyvää.

Lähin jälki, se jonka muistan ja tunnen joka päivä, on mieheni jättämä. Siinä jäljessä on monta sävyä, monta kuviota, siinä on ääni, rakkauden ääni. Se jälki saa joskus suuttumaan, vaikka pääsääntöisesti olen rauhaa rakastava, riitoja välttelevä ihminen. Se saa ärsyyntymään, lähtemään ulos, koska se jälki vaatii välillä viilentymistä. Ei se rakkaus, mutta se jälki.
Sitten se on pakahduttava jälki, se on kuin ensimmäinen koulupäivä, yksin kuljettu matka, jonkin jännittävän odotus. Pakahduttava, että siinä sinä olet, minut rakkauteni, mieheni. Se palapelin pala, joka minusta puuttui neljäkymmentä vuotta, se, jota vailla olin, vaikka en ymmärtänyt olevani. Ymmärsin vasta sitten, kun se pala löysi paikkansa.


Me ihmiset kuljemme omia reittejämme, kohtaamme, ohitamme, kosketamme, tarkoituksella tai tarkoituksettomasti, ja jätämme jälkiä.
Keneenhän minä olen jättänyt jäljen? Onko se hyvä vai paha jälki? Muistaako sen kantaja minut, muistaako tilanteen, kun jälki jäi?

Näiden jälkien muovaamana, ohjaamanakin, me elämme. Kopioimme joitain jälkiä, annamme leimoja. Nämä jäljet sytyttävät tunteita, herkistävät entisestään.

Erityisen herkkiä jälkiä.


Nimim. 'Elmeri'

Yksi kysymys...

Jäsenen blogikirjoitus:

Kysyit multa: ”Rakastatko sun elämää?”

Jos vaan olisit tiennyt, miten tämä asia tulee pyörimään mun ajatuksissani. Kukaan ei ole ikinä aikaisemmin kysynyt. Nyt tämä elämänlaajuinen kysymys onkin valloittanut minut joka ilta, kun pääni koskettaa tyynyä ja suljen silmäni.

Jos rakkaus koostuu kaikesta ihanasta ja lämpimästä, positiivisten tunteiden pallukasta, olisiko sen vastakohta kylmä ja tyhjä negatiivisuuden kuutio? Sen tunteen mä nimittäin tiedän. Mä tiedän, miltä tuntuu tyhjyys. Elämä kuin hylätty autiomaa, vailla mitään merkitystä. Tiedän tunteen, kun haluaa päästä irti kaikesta. Tiedän miltä tuntuu, kun ei osaa rakastaa eikä ottaa vastaan rakkautta. Ja tiedän myös, kuinka pitkä matka on sieltä pohjattomasta tyhjyydestä ihmisten keskelle. Askel kerrallaan rakentaa luottamusta. Etsiä merkitystä ja elämän halua. Ymmärtää, tunnustella ja hyväksyä. Pikkuhiljaa oppia, että omaan itseen voi luottaa. Oppia olemaan kiitollinen. Oppia luottamaan ajatukseen, että elämä kantaa.

Tänään tyhjyyttä ei ole. On iloa. On elämänhalua. Olen saanut rakkautta, löytänyt sitä itsessäni ja antanut. Tuntenut hetkiä, ihastunut ja inhonnut. Aistinut olotiloja ympärilläni, tuttujen ja tuntemattomien ihmisten iloa, väsymystä, pelkoja sekä intohimoja. Olen käynyt töissä ja kaupassa, välillä muuallakin. Olen nauttinut auringon tuoksusta ja onnistumisen hetkistä, ihmetellyt luonnon ihania värikylpyjä ja rakastanut arjen sujuvia hetkiä. Ongelmia olen kohdannut ja niille etsinyt ratkaisuja. Väsähtänyt, levännyt, jatkanut.

Olen etsinyt elämäni merkitystä sekä listannut sen, mistä tunnen olevani kiitollinen. Uskon, että osaan luetella kaiken, mitä rakastan elämässäni. Mutta voinko yhdellä tunnesanalla määritellä koko elämän?

Jos sanon että rakastan, olenko sitten avannut minun sieluni? Olenko sitten kertonut sinulle sisimmän salaisuuteni? Olenko sitten haavoitettavissa?

Suljen silmät ja tunnustelen…

Olen olemassa. Olen ja luotan. Koska elämä kantaa. Elämä kantaa rakkaudella. Ja minä rakastan mun elämää…

Cathy

Yksi mietelause vaan

Jäsenen blogikirjoitus:

 
”This too shall pass” eli vapaasti suomennettuna ”tämäkin menee ohi.” Selasin sateisena keskiviikkoiltapäivänä koululla odottaessani Instagramia, ja siellä seuraamani suosittu joogaopettaja oli lisännyt kyseisen lauseen uusimman kuvapäivityksensä alle. Kuvassa hän poseerasi kerrostalonsa pihalla ja kuvatekstissä avasi hieman tilannetta: hän on kovin väsynyt, mutta yrittää rattaita hytkytellen saada alle vuoden ikäistä vauvaansa nukahtamaan. Loppuun hän lisäsi tärkeän ja armollisen lauseen - ”this too shall pass.”

Kuulostaako tutulta?

Tämä englanninkielinen mietelause oli minulle tuttu jo yläasteajoilta, mutta olin unohtanut sen olemassaolon. Muistelen kirjoittaneeni sen myös pieneen, itse tekemääni tauluun, jossa valkoista paperipohjaa koristi vain hahmotelma vuoresta ja sen alle kaunokirjoituksella kirjoitettuna ”this too shall pass.”

Mietelauseiden suosio on 2010-luvulla räjähtänyt ja niin internet, kirjat kuin sisustustavaratkin pursuavat erilaisia sanoja ja lempeitä, hyvää tarkoittavia mietelauseita. Itsekin olen antanut ystävilleni lahjaksi pieniä kirjoja, joihin olen itse kirjoittanut parhaita löytämiäni mietelauseita ympäröivästä maailmasta. On havaittavissa positiivista psykologiaa ja ”positive vibes” -meininkiä siellä sun täällä. Ehkä ajoittain saattaa ärsyttääkin, että positiivisia elämän aforismeja näkyy niin monessa paikassa. Niillä on tärkeä merkitys, mutta ne ovat myös haluttua kauppatavaraa. Auttavatko aforismit oikeasti silloin, kun on todella vaikeaa?

”This too shall pass” onkin siitä mielenkiintoinen, että mietelauseena se on neutraali. Ei positiivinen, muttei minusta negatiivinenkaan. Se tarkoittaa, että lopulta kaikki menee ohi - tilanteet, asiat, päivät, kuukaudet, vuodet. Kun mietelausetta alkaa syvällisemmin pohtimaan, se palauttaa ihmismielen kaikkein olennaisimpaan ja ominaisimpaan osaan - tyhjyyteen. Kun ympäriltä riisutaan kaikki ja tietää, että jokainen mieltä, sielua ja kehoa ympäröivä asia menee ohi, niin jääkö jäljelle samankaltainen olotila, jota esimerkiksi meditaatiossa tavoitellaan? Tyhjyys ja mielenrauha? Häviääkö ego, joka hakee merkityksiä ja hyväksyntää ympäriltä?

Kun huonona päivänä väsyttää, riitelee kumppanin kanssa tai epäonnistuu annetussa tehtävässä, auttaa, kun ajattelee asioiden menevän ohi. ”This too shall pass” sopii erittäin hyvin sellaisiin hetkiin. Riittää, kun hengittelee, tekee parhaansa ja tietää, että ihan kaikki on lopulta väliaikaista.

Entäs ne hyvät jutut sitten? Kuuluuko kesken synttärijuhlien, kauniin laulun tai onnistumisen aikana ajatella hiljaa mielessään, että tämäkin menee pian ohi? Ei minun mielestäni. Mutta silloinkin voi yrittää keskittyä vallitsevaan hetkeen ja pyrkiä olemaan niin läsnä ja mieli tyhjänä muista asioista, vähän kuin ajatuksessa, joka mielestäni on ”this too shall pass” -lauseen taustalla.

Mietelauseista kannattaa ottaa vastaan ne puolet, jotka palvelevat omaa elämää ja arkea parhaiten. Jos juuri tässä kirjoituksessa mainittu mietelause resonoi, voit poimia sen käyttöösi, niin kuin tuhannet muutkin ihmiset ympäri maailmaa.

Anna