Osa meistä kokee tunteita voimakkaammin – Vahva tunneherkkyys voi näkyä näillä kolmella tavalla

Osa ihmisistä on alttiimpia kokemaan tunteitaan voimakkaammin kuin muut. Tunteet tuntuvat mielen lisäksi myös kehossa vahvana, kokemus voi jäädä resonoimaan pitkäksi aikaa. Tunnehaavoittuvuuden yksilölliset erot voivat olla hyvin suuria ja siksi toisen ihmisen kokemuksen ymmärtäminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Tunnehaavoittuvuuteen vaikuttavat geneettiset tekijät ja kasvuolosuhteet. Joskus voi myös olla, että ihminen on elänyt hyvän ja turvallisen lapsuuden, mutta geneettinen alttius on niin voimakas, ettei turvallinen ympäristökään ole voinut suojata tunnehaavoittuvuudelta. Vahvat ja vaikeat tunnekokemukset vievät paljon energiaa ja vaikuttavat ihmisen kokemukseen itsestään. Ikävä kyllä, tunnehaavoittuvalla ihmisellä on myös alttius tulkita toisen ihmisen ilmeitä ja eleitä negatiivisemmin kuin mitä toinen on tarkoittanut tai ajatellutkaan. Siksi vahvoista tunteista kärsivän on hyvä opetella myös haastamaan tulkintojaan. Kaikki ajatukset eivät ole totta. Tunnehaavoittuvuus liittyy vahvasti myös joihinkin diagnooseihin, näitä ovat mm. ADHD ja epävakaa persoonallisuushäiriö. Kukaan ei kuitenkaan ole tuomittu kärsimään kipeistä tunteista, koska kokemukseen voi vaikuttaa.

Tunnehaavoittuvuudella tarkoitetaan yleensä erityisesti kolmea seuraavaa asiaa:

1.Tunteet heräävät herkästi ja pienistä asioista (sensitiivisyys)

2. Tunnereaktio on voimakas (intensiivisyys)

3.Tunteiden laantuminen on hidasta (tunnereaktio voi kestää useiden päivien ajan)

Tunneherkkyyttä voidaan ajatella myös janana, jolle jokainen meistä sijoittuu. Vaikka et itse olisikaan tunneherkkä, on tärkeää vahvistaa ymmärrystä läheistä kohtaan, joka kärsii siitä. Myötätunto ja toisien tunteiden hyväksyntä ovat tässä tärkeässä asemassa. Itsemyötätunto on tärkeää myös henkilölle, joka kärsii tunnehaavoittuvuudesta.

Tunteiden haavoittavuuteen liittyy usein pelko hylätyksi tulemisesta. Tunnehaavoittuvan ihmisen se voi saada jopa välttelemään ihmissuhteita, joka ei ole koskaan hyvä asia.

Tunnehaavoittuvuuteen voidaan onneksi vaikuttaa. Marsha Lineheanin kehittämä dialektinen käyttäytymisterapia ja sen monet sovellukset ovat mainio tapa oppia ymmärtämään omia tunteitaan ja säätelemään niitä. Keskeistä hoidossa ja ryhmissä on vahvistaa läsnäolotaitojaan, oppia uudenlaisia vuorovaikutustaitoja ja harjoitella ahdistuksensäätelyä. Tunnehaavoittuvuus ei kokonaan lähde ihmisestä, mutta sen kanssa voi oppia elämään niin, ettei se aiheuta kohtuuttoman paljon kipua.

Terapeutti-kouluttaja-tietokirjailija Marika Rosenborgin uusin teos ”Varmistelusta vapauteen” julkaistiin elokuussa 2024. Rosenborg on syventynyt työssään muun muassa erityisherkkyyden teemoihin. 

Tämä teksti on julkaistu aiemmin Hidastaelamaa.fi -sivulla

Kohti itsemyötätuntoisuutta

Jäsenen blogikirjoitus:

Vaikeassa tilanteessa, oli se sitten yllättävä ja akuutti tai pitkäkestoisempi, auttaa kummasti myötätuntoisuus itseä kohtaan. Itsensä puolella oleminen tarkoittaa vaikka sitä, että ottaa tilaa hengittämiselle, ja mukaville rauhoittaville sanoille, kuten: Ei hätää. Aikuisen ihmisen ymmärryksellä voi myös todeta että kohta hankala tilanne helpottaa; pääset bussista tai muusta ruuhkasta ulos, pääset lepäämään, tai että kohta kipu hellittää.


Tarvitsemme itsemyötätuntoisuutta

Itsemyötätuntoisuus on jokapäiväisen elämän apuri, jaksamisen tuki ja helpotuksen eliksiiri. Voit paremmin kun osoitat itseäsi kohtaan hyvyyttä ja huolenpitoa, aivan kuten osoitat muitakin kohtaan.

Ainakin minun sukupolveni, osa meistä, vielä on tottunut suhtautumaan itseensä melkein kuin johonkin välttämättömään pahaan. Muita ymmärretään ja autetaan, väsymisen uhallakin, itseäänkin kyllä toki, joskus, mutta se itsen ymmärrys ei aina mene toiminnan tasolle. Toiminnan joka on vaikka: rauhoittaa itseään, pysähtyä hetkeksi, lähteä pois, toimia tavalla, joka vaikuttaa hyvältä itseä kohtaan.  

On myös hyvä muistaa, että monissa asioissa en ja et myöskään ole yksin. Kanssakulkijoita on, vaikkei heitä tuntisikaan. Erityisherkkyydessäkin, vaikka ollaan ainutlaatuisia, ei olla kuitenkaan ainoita, on muitakin. Lohduttaa, kun sitä ajattelee. Jossakin istuu  samankaltainen Pikku Myy tai Näkymätön Ninni, ajattelemassa samoja asioita.

Onkohan hemmottelukin itsemyötätuntoa? - On tietenkin, ainakin minusta, osa sitä. Hyvää ja mukavaa ei koskaan ole liikaa. Kunhan järkevissä rajoissa, ei pumpuliin pidä loppuelämäksi itseään kietoa. Hyvä jaksaminen ja hyvinvointi, omien tavoitteiden suuntainen elämä, sitä itsemyötätunto aina tukee.


Kuuntele tunteitasi

Tunteista on kirjoitettu paljon myös täällä blogissa. Tunteet ovat erityisherkälle hyvinkin keskeinen asia, ilo ja haaste. Ja olisiko niin, että tunne on aina ystävä? Että se ei ole koskaan vihollisemme, se oma tunteemme. - Ottaisinko tunteen vastaan ihan ystävyydellä ja lempeydellä?

- Tunne, tule luokseni olet sitten ilo tai suru, viha tai häpeä! Otan sinut huomaani ja kyselen mistä tulit ja miksi, ja mitä meinaat. Ehkä vastaat minulle ja katsotaan mitä sitten, tulitko muutosta tuoden ja kanssani nyt kuljet uutta luoden.

Kun myötätuntoisuus itseä kohtaan on vaikeaa, tunnustelen sitä vaikeuden tunnetta, se voi kertoa jotakin. Suru voi olla ollut niin syvä tai huoli liian raskas. Ymmärrys avautuu, joskus se avautuu kyyneltenkin myötä...

Enkö ja etkö lohduttaisi ystävääsi, kuuntelisit ja hoivaisit. Tehdään niin myös itsellemme. Kerta kerralta se sujuu paremmin, itsemyötätuntoa kun voi oppia. 

Näkymätön Ninnikin on varmaan opetellut tai opettelemassa tuota samaa asiaa... Kukaties vielä tapaammekin ja voimme silloin jakaa yhteistä kokemusta, ilolla!

Merja Korpisaari

(Kuva:Pixabay)

Sinä riität

 

 

 

 

Hankekoordinaattorin blogi:

Kuinka tärkeää on se, että kokee riittävänsä? Riittävänsä juuri sellaisena kuin on. Tulevansa hyväksytyksi kaikkine piirteineen. Sanoisin sen olevan äärimmäisen tärkeää, ihan meille jokaiselle. Näen sen yhtenä ihmisen perustarpeista.


Näin lyhyelläkin kokemuksella erityisherkkyys-teeman ympärillä työskentelystä voin sanoa, että valitettavasti nykypäivän opiskelu- ja työelämän vaatimukset eivät aina kohtaa erityisherkkyyteen liittyvien piirteiden kanssa. Vaikka HSP Nuoret aikuiset -hanke on vasta alkumetreillä, esille on nyt jo noussut erityisherkkien nuorten ja nuorten aikuisten kamppailu näiden vaatimusten äärellä. Erityisherkällä voi syntyä helposti tunne siitä, ettei sovi muottiin tai ole riittävän hyvä omine piirteineen.


Kuinka voin ilmaista tarvitsevani taukoja ilman, että vaikutan välinpitämättömältä tai laiskalta? Kuinka voin kertoa, että kaipaan hetken omaa aikaa, kun olen kuormittunut ympärilläni olevasta vilinästä? Miten saisin muut ymmärtämään, että liiallinen kiire ja monen asian yhtäaikainen suorittaminen saa minut ylivirittymään ja kuormittumaan? Kuinka voisin kertoa työ- tai opiskelukaverilleni siitä, että hänen sanansa jäivät mietityttämään minua? On paljon kysymyksiä, joihin näen yhden ison vastauksen: erityisherkkyyteen liittyvän tietoisuuden lisääminen.


Tieto lisää ymmärrystä. On vaikea ymmärtää jotain sellaista, josta ei tiedä lainkaan. Jokaisella meillä on oikeus tuntea riittävänsä juuri sellaisena kuin on. Erityisherkkyys voi parhaimmillaan olla suuri voimavara. Useat ovat kertoneet kokemuksistaan luettuaan kirjan erityisherkkyydestä: ”Niin kuin joku olisi kirjoittanut kirjan minusta”, ”Silloin palaset loksahtivat paikoilleen”. Erityisherkän hyvinvoinnin näkökulmasta olisi äärettömän tärkeää saada myös ympäristö ymmärtämään, mitä erityisherkkyys on. Miten se näkyy, tuntuu ja vaikuttaa. Jotta jokainen meistä tulisi ymmärretyksi ja saisi olla riittävä omana itsenään.


Olen onnellinen saadessani toimia HSP Nuoret aikuiset -hankkeessa koordinaattorina. Hankkeessa olemme mielettömän tärkeän asian äärellä; erityisherkkien nuorten ja nuorten aikuisten tukeminen. Tietoisuuden ja ymmärryksen lisääminen erityisherkkyydestä, sen näkeminen voimavarana kuormittavuuden sijaan. Toivon sydämestäni, että hankkeen matkan varrella mahdollisimman moni nuori saa kokea sen tunteen, jonka myös itse olen kokenut. Olla rohkeasti herkkä. 

 

Anni Rimpiläinen

 

Nyyti

 Vieraskynäkirjoitus:

Kun suuri yleisö kiinnostui aikanaan erityisherkkyydestä, minä laitoin kädet korvilleni. En ymmärtänyt sitä valtavaa meteliä asian ympärillä. Jos ihminen on herkkä, miksi hänen täytyy huutaa se koko maailmalle? Karvani nousivat pystyyn varsinkin, kun havaitsin monien kovapintaisten menestyjien vaahtoavan omasta erityisherkkyydestään. Silloin ajattelin, että itse en ainakaan kuulu tuohon ryhmään.

Pakenin uutta massailmiötä omaan herkkään kuplaani. Vasta varsinaisen trendin aallon laannuttua olin valmis ottamaan selvää, mistä tässä on oikein kyse. Yllykkeenä heittäytymiseeni toimi ilmainen erityisherkkyys-aiheinen webinaari. Menin sinne kaverin innostamana ja valaistuin. Moni asia elämässäni sai kaipaamansa selityksen.

Olen aina ollut valtavan herkkä. Resonoin tavattoman voimakkaasti ympäröivän todellisuuden kanssa. Olen varautuja ja kuormitun sosiaalisista tilanteista. Voi, kun olisin ymmärtänyt tämän paljon aikaisemmin, niin en olisi yrittänyt pinnistellä niin valtavasti sopeutuakseni karskin maailman ehtoihin!

Vartuin Liperissä, siis samoilla huudeilla, jossa edistyksellinen tiedenainen, Sylvi Sanni Manninen, tuki erityisherkkiä väri-ihmisiä jo vuosikymmeniä ennen syntymääni. 1990-luvun Pohjois-Karjalassa kaltaiseni runotyttö ei vaan kovin trendannut. Olin vieroksuttu ja kieroon katsottu koko teiniajan. Onneksi sentään taideaineiden opettajat hoksasivat herkkyyteni hienon kääntöpuolen, ja päädyin kehittämään lahjojani eteenpäin!

Nyt, lasten oikeuksien viikolla, haluan tuoda esiin herkkien lasten erityisen tuen tarpeen. Olen tehnyt laulun, joka kuvaa omakohtaisesti kokemaani kaipuuta, minkä me erityisherkät olemme usein liiankin taitavia peittämään. Oli herkkä lapsi sitten vaikea tai kiltti, jokainen lapsi ansaitsee oikeuden tulla nähdyksi ja rakastetuksi sellaisena kun on.


Laulu on omistettu kaikille meille!


Mari-Pauliina Tervo 

Erityisherkän häpeä: Saanko olla täällä?

Jäsenen blogikirjoitus:

Häpeä – se tunne, kun toivot, että maa nielaisisi sinut siihen paikkaan tai että voisit vain kadota savuna ilmaan, puff! 

Ehkä se oli jotakin, mitä sanoit. Ehkä se oli jotakin, mitä teit. Tai ehkä et sanonut tai tehnyt mitään ja se vasta hävettääkin.

Minä olen ollut häpeämisen mestari ja tiedän, että häpeää voi tuntea oikeastaan mistä vain. Puhuit liian kovaa tai liian hiljaa, puhuit liikaa tai et puhunut lainkaan, katsoit jotakuta liian pitkän aikaa silmiin tai pälyilit epäilyttävästi pitkin nurkkia, laitoit päällesi värikkäät vaatteet musta- ja harmaapukuisten ihmisten massaan, heitit ilmaan vitsin, jota kukaan ei tajunnut, paljastit itsestäsi liikaa, paljastit itsestäsi vääriä asioita tai et tiedä, mitä muut ajattelivat siitä, mitä kerroit… kuten sanottu, hävetä voi vaikka mitä ja kuinka paljon tahansa! 

Vääränlainen häpeä puhututtaa ja herättää kiinnostusta. Niin, hetkinen, mitä olikaan oikeanlainen häpeä? Häpeää runsaasti tutkinut ja siitä paljon kirjoittanut Ben Malinen kuvaa kirjassaan Häpeän monet kasvot (2003, 87–88) niin kutsuttua hyvää häpeää. Malinen kirjoittaa, että häpeä itsessään on luonnollinen tunne, joka muuttuu ongelmaksi vasta sitten, kun yritämme torjua tai kieltää sen olemassaolon. Terve häpeä myös suojaa ei-toivotulta käyttäytymiseltä, josta seurauksena voisi olla sosiaalisten normien rikkomisesta aiheutuva julkinen häpeä. Kaikki häpeä ei siis ole haitallista tai jotakin, mistä pitäisi päästä mahdollisimman nopeasti eroon, vaan häpeä myös suojaa ja varjelee tuntijaansa. 

Usein huomio kiinnittyy elämää suojelevasta häpeästä sen haitalliseen muotoon. Siihen, joka nakertaa ihmisen omaa minuutta ja kutistaa sen häpeäpersoonaksi. Minuuden voisi määritellä siksi osaksi itseä, jonka miellän ydinminäksi siis identiteetiksi. Millainen olen, mitä teen, mikä on minulle tärkeää, mitä arvostan, mitkä ovat vahvuuteni ja heikkouteni ja miten haluan, että muut näkevät minut. Ajattelen, että minuus on jotakin jokaisen ihmisen ihan omaa – jokaisella on omanlaisensa minuus. Malisen (2003, 91) mukaan omaa minuuttaan häpeävä ihminen kokee olevansa puutteellinen ja viallinen ja uskoo, etteivät muut ihmiset voi hyväksyä häntä sellaisena kuin hän on. 

Olen pohtinut erityisherkän ihmisen häpeää. Onkohan haitallinen häpeä erityisherkillä kenties yleisempää kuin ei-erityisherkillä? Entä millaisia asioita erityisherkkä ihminen on taipuvainen häpeämään? Millaisin sanoin HSP-piirteiset häpeää kuvailisivat? Outo? Erilainen? Toisenlainen? Jo erityisherkkyystutkimuksen suomalainen edelläkävijä Sylvi-Sanni Manninen nimesi tutkimusraporttinsa yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa nimikkeellä Outolintu, erilainen (1999). 

Millaisia asioita minä olen sitten itse hävennyt. No, olen muun muassa hävennyt sitä, että pidän kauniista asioista. Nautin, kun näen kauneutta ympärilläni ihmisissä, tavaroissa, kukissa, sisustuksessa, luonnossa, sanoissa, lauluissa ym., listaa voisi jatkaa loputtomiin. VIA-luonteenvahvuustestin tehtyäni ymmärsin, miksi (testin voi tehdä osoitteessa www.viacharacter.org). Ydinvahvuuksiini kuuluu kauneuden huomaaminen ja arvostaminen, niin myös erinomaisuuden ja taidokkaan tekemisen kunnioittaminen. Erityisherkillä on usein korostunut kauneudentaju ja estetiikan kaipuu. Silti, tätäkin ominaisuutta itsessäni olen jaksanut hävetä ja nolostella sekä piilotella. Suomalaiseen kulttuuriperintöön ei ole kuulunut kauneudella koreilu vaan tärkeämpää on ollut käytännöllisyys, helppous ja vaatimattomuus. Estetiikan vaaliminen saatetaan herkästi mieltää pinnalliseksi ulkonäkökeskeisyydeksi. Siispä, olen hävennyt. Hävennyt siitäkin huolimatta, että kauneudentajuni ulottuu merkittävästi laajemmalle ja syvemmälle kuin vain ulkonäköön ja siihen, miltä ihminen näyttää. 

Olen hävennyt herkkyyttäni. Osa ihmisistä mieltää edelleen herkkyyden heikkoudeksi eli joksikin sellaiseksi, mikä pitäisi kitkeä ihmisestä pois, jotta tämä pärjää kovassa, kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa. Aivan kuin maailma olisi jatkuva taistelukenttä, jossa pitää olla alati asemissa vihamielisten hyökkäysten varalta. Jotta jaksaa, jotta pärjää ja jotta selviää. Kuinka moni erityisherkkä on piirteensä vuoksi saanut kuulla olevansa yliherkkä, liian tunteellinen, liian sitä, liian tätä? Jos mikä, niin sellaiset kommentit toistuessaan ovat oivaa maaperää häpeäpersoonan syntymiselle. Kun ei koskaan ole sopiva vaan on aina liikaa jotakin tai liian vähän jotakin. 

Eeva Kolu kirjoitti kirjan uupumuksesta, väsymyksestä, ylisuorittamisesta ja kyllä, myös häpeästä. Teoksessaan Korkeintaan vähän väsynyt (2021, 55–63) hän kertoo, kuinka häpeä kulki salamatkustajana elämässä mukana ja muodosti muurin, jonka toisella puolella muu maailma oli. Se oli suuri salaisuus, se teki maailmasta pienen ja ahtaan. Häpeä sai uskomaan, että itsessä on jotakin perustavanlaatuista vikaa. Uskomus oli niin kipeä, että sitä piti paeta ylisuorittamiseen ja uupumukseen. Koska sellainen voima häpeällä on, se laittaa ihmisen juoksemaan.

Korkeintaan vähän väsynyt ei mielestäni ole kuitenkaan vain kirja ylisuorittamisesta, uupumuksesta ja häpeästä. Se on myös kirja toivosta ja häpeän kohtaamisesta. Se on kirja kasvusta kohti omannäköistä elämää ja aitoa minää. Että saa olla juuri sitä, mitä on ilman pelkoa muiden ihmisten tuomitsevista katseista. Ettei enää tarvitse pelätä itseään. Ensin on kuitenkin kohdattava oma katseensa, sillä kokemukseni mukaan häpeän voi voittaa vain yhdellä tavalla. On lopetettava juokseminen ja katsottava häpeää silmästä silmään.

Milja 

Lähteet: 

Kolu, E. (2021). Korkeintaan vähän väsynyt. Helsinki: Gummerus.
Malinen, B. (2003). Häpeän monet kasvot. Helsinki: Kirjapaja oy.
Manninen, S. (1999). Outolintu, erilainen: tutkimusraportti yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa. Jyväskylä: Atena.

Kuvat: 

Katseilta piilossa: Andrew Neel / Unsplash
Näkyvä: Free-Photos / Pixabay

Yksilöt yhdessä

Jäsenen blogikirjoitus:

Tunne siitä, että joku ymmärtää sinua täysin on tärkeä meille kaikille. Tuon tunteen sain kokea Voimaryhmässä, joka valitettavasti keskeytyi koronan takia ja jätti minut hetkellisesti aivan tyhjän päälle: sitä ymmärryksen tunnetta kun kokee muissa ryhmissä äärimmäisen harvoin, jos koskaan.

Mutta ne kerrat, kun istuimme alkuvuoden 2020 pimeinä talvi-iltoina saman pöydän ääressä pienenä ryhmänä, saivat sen tunteen heräämään. Muutama, toisilleen entuudestaan vieras ihminen jakoi toisilleen palasia itsestään, ja niistä palasista tunsin myös itseni. Se on erikoinen tunne.

Minun herkkyyteni ei ole kirjatietoutta, tutkimusta tai tähtikartoista luettavaa. Se on herkkyyttä, joka on minussa  – on ollut aina. Minä olen tälläinen, omanlainen, en joku ihmistyyppi, väri tai ryhmä. Minä olen minä. Ja siinä ryhmässä minä sain olla minä, ainakin ajattelen näin. Ja vaikka ymmärrys toisiamme kohtaan oli hyvin selkeää, ilmeistä, ei se tee meistä samanlaisia. Meitä yhdistää sama asia: erityisherkkyys. Mutta siitä huolimatta olemme yksilöitä, jokainen omanlaisensa.

Olen muutaman viime vuoden aikana oppinut ymmärtämään itseäni entistä selkeämmin. Oppinut kanavoimaan voimavarojani, ja hakeutumaan juuri sinne, minne tunnen kuuluvani. Tästä viimeisimpänä oivalluksena uuteen ammattiin kouluttautuminen, opiskelun aloittaminen, vaikka ikää on jo sen verran reilusti, ettei koulutus olisi kaikille ihan ensimmäinen ajatus. En tiedä, onko Voimaryhmällä vaikutus siihen, ehkä on. Siellä kun sain kuulla monenlaisia tarinoita elämästä ja työn vaikutuksesta siihen. Itsellänikään ne työkokemukset eivät ole aina olleet positiivisessa mielessä ikimuistoisia. Vuosien saatossa se ammatinvalinta on ollut mielessäni: nyt en voi ymmärtää sitä nuorempaa minua, joka kouluttautui ammatteihin, joihin aikanaan olen kouluttautunut. Toki, en kadu niitäkään valintoja, ne olivat siinä elämänvaiheessa ne oikeat.

Minulle tämä erityisherkkyys on aika hykerryttävä tunne. Varsinkin, kun olen ymmärtänyt sen suuren voiman ja viisauden. Sitä se minulle on. Omia valintoja, ei muiden toiveita, vaatimuksia tai tapaa elää niin kuin normaalisti eletään. Rohkeutta olla oma itsensä. Tehdä elämästään juuri minun näköiseni. Ei kirjojen ihmistyypin, värin tai ryhmän. Vaan minun omani.

Nimim. Elmeri

(Kuva: Elmeri)

Itsensä rakastamisen taidosta

 Jäsenen blogikirjoitus

Whitney Houstonin laulama Greatest love of All (1985) on ollut itselleni tärkeä jo kolmisenkymmentä vuotta. Laulun sanoituksen on tehnyt Michael Masser ja sen esitti ensimmäistä kertaa George Benson vuonna 1977. Kappale on koskettanut minua vuosikymmenet, mutta olen vasta melko äskettäin varsinaisesti kiinnittänyt huomiota itse sanoitukseen. Kyseessä ei ole tavanomainen rakkauslaulu, sikäli että siinä puhutaan nimenomaan itsensä rakastamisen tärkeydestä. Laulun sanat ovat viime aikoina puhutelleet minua luultavasti siksi, että oman itsen rakastamisen oppimisprosessi on käynnistynyt minussa vasta muutaman viime vuoden aikana. Harmittavaisen myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Kävin 2010-luvun alkupuolella vuoden psykoterapiassa monenlaisiin itsetuntoon – ja emotionaalisiin ongelmiin liittyen. Psykoterapeuttini painotti monesti sitä, että tärkeintä on hyväksyä itse itsensä ja rakastaa itse itseään. Muistan ajatelleeni kyynisesti, että joopa joo, hyväksyn ja rakastan itseäni heti, kun muutkin tekevät niin. Ajattelin ongelman olevan se, että muut eivät hyväksy minua sellaisena kuin olen. Erityisherkkyyteen liittyy monesti elämän mittainen kokemus siitä, että on erilainen, outo, ulkopuolinen. Tätä on ehkäpä saanut kuulla koko ikänsä: Miksi olet niin arka ja hiljainen? Sinun pitäisi olla rohkeampi! Ei saa olla niin herkkähipiäinen! Jos vain haluat, voit muuttua! Herkkä ihminen ottaa moitteet raskaasti ja kasvaa ajatukseen, että hän on monella tavalla vääränlainen. Elämän varrelta voi myös olla paljon kokemuksia siitä, että monet asiat, jotka toisilta sujuvat tuosta noin vain, ovat itselle erittäin ongelmallisia. Pikkuhiljaa kasvaa tunne siitä, että itsessä on jotakin vikaa, että pitäisi vain karaistua.

Itse asiassa aloin havahtua itseni hyväksymiseen ja rakastamiseen vuonna 2018. Siihen liittyi eräs kokemus, jota voi kutsua mystiseksi. Ymmärsin, että minä saan olla sellainen kuin olen. Olen hyvä tällaisenaan, omana itsenäni. Voin toki harjoitella erilaisia tilanteita, jotka koen haasteelliseksi, mutta minun ei itsessäni tarvitse muuttua joksikin toiseksi. Tämän oivalluksen jälkeen olen uskaltanut tarttua sellaisiin haasteisiin, jotka olisin aikaisemmin kiertänyt kaukaa. Aina kun alan epäillä, osaanko, onko minusta siihen ja kelpaanko, muistutan itseäni siitä, että teen asiat omalla tavallani, oman näköisesti, ja että minulla on oikeus olla itseni. Minä olen riittävän hyvä!

Olen alkanut ymmärtää sen, että itsensä hyväksyminen ja rakastaminen on kaiken perusta, jonka päälle lähdetään rakentamaan. Kun ihminen arvostaa itseään, hän ei helposti anna muiden polkea itseään jalkoihinsa eikä hänellä toisaalta ole itsellään tarvetta painaa ketään alas. Myötätuntoisuus kattaa myös myötätunnon omaa itseä kohtaan.

Laulussa Greatest love of all sanotaan näin: The greatest love of all / Is easy to achieve / Learning to love yourself /It is the greatest love of all […]

Olen samaa mieltä viimeisten säkeiden kanssa siitä, että itsensä rakastaminen kuuluu elämän suurimpien rakkauksien joukkoon. Eri mieltä olen siitä, että se olisi helppo saavuttaa. Ei ole. Itse asiassa itsensä rakastaminen voi olla monelle se kaikkein vaikein rakkauden laji. Sitä kohti olen itsekin vasta alkumatkalla. Ainakin yksi asia on kuitenkin muuttunut: kun aikaisemmin soimasin itseäni hyvin ankarasti, milloin mistäkin virheestä ja puutteesta, niin nykyään lähtökohtani tai ainakin pyrkimykseni on usein toinen: hoiva ja myötätunto. Kun maailma murjoo, en liity murjojien joukkoon, vaan aloitan itseni hellimiskampanjan. Lähden luontoon, teen hyvää ja terveellistä ruokaa, menen joogatunnille, keitän teetä pitkän kaavan mukaan, lämmitän saunan, ostan itselleni jotain ihanaa jne. On monta tapaa osoittaa itselleen: minä olen hyvä, tärkeä ja arvokas!

Mervi Nyfors

Tärkeän ihmissuhteen särkyminen ja siitä toipuminen

Jäsenen blogikirjoitus:

Olipa kerran kaksi naista, jotka ystävystyivät harrastuksen seurauksena. Mukaan tulivat jossain vaiheessa myös puolisot ja lukuisat yhteiset vaellusreissut sekä kotimaassa että ulkomailla. Naisten ystävyys ja samalla nelikon ystävyys päättyi yli 20 vuoden kuluttua. Se päättyi ilmeisesti kummankin naisen elämän murrostilanteeseen, jossa ei enää ollut tilaa kyseiselle ystävyydelle. Itse olin eläköitymässä ja hain elämälle uutta suuntaa. Entinen ystäväni oli jo eläkkeellä ja toteuttamassa kirjailijan identiteettiä. Ero hänestä on ottanut koville eikä mene päivääkään, etten ajattelisi häntä tai ihmettelisi miten meidän näin kävi. Oppirahat ovat kovat. Epätasapuolisessa suhteessa oleminen taitaa olla se minun juttuni. Nähdäkseni suhteessa naisystävääni ja hänen mieheensä harrastimme ns. draamakolmion väistelyä. Kolmiossa on draaman käynnistäjä, ylläpitäjä ja uhri. Kysymys kuuluu missä oli oma roolini? Naisystäväni sanoman mukaan uhriudun helposti ja kuulemma hänen miehensäkin oli samaa mieltä, joten siitä sain kuulla aina säännöllisin väliajoin vuosien ja vuosikymmenten saatossa. Itse haluaisin nähdä, että ei missään noista kolmesta roolista, sillä haasteenani on säilyttää sisäinen tasapaino seurassa kuin seurassa joutumatta tai menemättä joko ala- tai ylästatukseen. Mieheni oli näistä kuvioista usein ulkona, sillä hänen käytöksensä koettiin kriittisenä sekä piiloaggressiivisena (ja oli ilmeisesti tartuttanut saman asenteen minuun) ja siksi lopetimmekin yhteiset pidempiaikaiset reissut kokonaan noin pari vuotta ennen lopullista välirikkoa. Tutut teemat taitavat toistua on sitten kyse pitkäkestoisen avioliiton tai ystävyyssuhteen päättymisestä.

Ote viestistäni ystävälleni kesällä 2014:
Vaikea aloittaa purkaa tätä omaa tajunnan virtaa mitä koskettava viestisi
herätti jo eilen illalla puhelimessa, puhelun jälkeen mutta etenkin nyt aamulla
tätä viestiäsi lukiessa. Enemmän kuin anteeksipyynnön paikka on pikemminkin kiitos "herätyksestä", sillä keskustelimme uudemman kerran x:n kanssa tuosta matkasta ja sen tapahtumista.

Mutta ensin tuosta meidän suhteestamme. Olemme puhuneet siitä ennenkin, etenkin tanskanmaalla, ja hyvä niin. Tavoitan jotenkin sellaisen ajatuksen itsestäni, jota kyllä mielestäni sanoin puhelimessakin, eli olen viime vuosina yrittänyt selvittää asioitani, ovat ne sitten työ- tai parisuhde- tai muita murheita, omin avuin, retriitein, meditaation yms. avulla.

Olen enemmän kuin kiitollinen siitä, kuinka paljon olen saanut sinulta apua ja heijastepintaa vuosien saatossa, joka on auttanut useiden karikkojen yli, niin vaikeimpien vuosien aikana koin, että pikkuhiljaa "peiliin katsomista" ja "turpaan tuli" (työelämässä lähinnä) niin paljon, että oli pakko muuttaa
strategiaa eli kääntyä enemmän sisäänpäin ja löytää voimavaroja itsestä, ja onneksi on löytynytkin. Samaan aikaan, en tiedä, varmaan sinullakin oli omat haasteesi ja suuntauduit muihin suuntiin. Siis näin koin. Mielestäni mikään ei estä meitä kehittymistä ja kehittämästä suhdettamme ja sitähän me kumpikin haluamme.

Tuo toinen neljän dynamiikka ja siihen pelisääntöjä on hyvä asia. Uskon, että siitäkin voimme yhdessä puhua ja saada uusia parempia kokemuksia tapaamisten muodossa. Olemme erinomaista ihmissuhteiden tutkimusmaastoa, mutta ennen kaikkea tärkeitä ihmisinä toinen toisillemme.

Palataan näihin asioihin kasvokkain. Sitä ennen oikein ihania kesäpäiviä.

Ps. käytännön periaatteet, jotka edistävät ja vahvistavat ystävyyssuhteita:

- ymmärtäväisyys ja kärsivällisyys (hillitsee suuttumusta ja helpottaa sivuuttamaan/käsittelemään asia)
- huomaavaisuus ja tarkkanäköisyys
- rakkaus
- yhteiset pelisäännöt.

Ote viestistä kesällä 2018:
Luin kirjeesi ja se vahvisti edelleen - kuten alla enkelirunossa - koen ja olen kokenut jo jostain syystä melko pitkään, ettei sanat riitä. Koen että oikeastaan mikään ei riitä – hiljaisuus eikä puhe ja riitelemään en ryhdy. Siksi ehdotin tuota aikalisää.

Käsi enkelin kädessä vierekkäin
elon pitkät taipaleet kuljimme näin.
Sanat eivät muistoihin riitä.
Hilja Haahti

Viimeksi sovimme ennen tapaamista, että käsittelemme vielä yhdessä kasvokkain välillämme hiertäviä asioita (mitä piiloasioita meidän suhteessamme on). Kun sitten lounaat saatiin eteemme, otit asian esille kysymällä minulta ja pyysit esimerkkejä mm. siitä milloin et ole kuullut minua... Eipä se auttanut. Halusit lisää tietää asioista, jotka hiertävät meidän välejämme ja silloin ehdotin, että voimmeko ottaa aikalisän. Sitten tuli se tuttu juttu, eli ”minä teen työt/otan asiat esiin ja sinä vain tulen perässä/uhriudut”. Missä välissä tässä sinä kerroit omat aatoksesi? Se jäi jotenkin epäselväksi.

Erotessamme sainkin sitten mielestäni vastaukset missä sinun näkökulmastasi mennään aikalisän ja ilmeisesti myös ystävyytemme suhteen:

- ”olen ollut pitkämielinen kanssani, mutta en enää jaksa tätä”
- ”hyvä on, jos sinä otat vastuun siitä”
- ”se oli sitten siinä”
- ”voit edelleen katsoa peiliin”
- ”olen todella pahoillani tästä”.

Puhelinkeskustelujen, viimeisen tapaamisen ja kirjeittesi johdosta olen tullut johtopäätökseen, ettei tässä ole muuta ratkaisua kuin päästää suhteestamme irti niin kipeältä kuin se tuntuukin.

Muistoista kiitollisena kaikkea hyvää elämääsi toivottaen

Ote viimeisestä viestistäni entiselle ystävälleni keväällä 2019:
Pyrin tällä viimeisellä lähestymisellä avaamaan sinulle muutamia itselleni ajankohtaisia ja olennaisia asioita, joiden kanssa elän tällä hetkellä ja jotka toivottavasti avaavat sinullekin syitä miksi on käynyt niin kuin on käynyt.

Tässä muutamia pointteja, jotka ovat ainakin osin entuudestaan tuttuja sinullekin:
- kiintymissuhdemallini on ollut takertuva, jossa haluan päästä mahdollisimman lähelle toista ihmistä, mutta toinen ei halua tulla niin lähelle kuin itse toivon. Jotta kehityn ja pääsen turvalliseen kiintymistapaan vaatii se itsetutkiskelua ja aikaa sekä muita keinoja; mm. lempeää kärsivällisyyttä sekä hankkia parempia kokemuksia eli pitkäkestoisia, luotettavia ja turvallisia ihmissuhteita, surun kanssa läpi elämän elämistä, todellisen itsen löytämistä mm. unien avulla, jotka kertovat sisäisestä tiedostamattomasta mielensisällöstä ja vaistomaisen pelkoreaktion ylittämistä/huomiotta jättämistä, mm. annan toiselle liikkumatilaa ja luotan että palaa sekä tietoisuustaitojen vahvistamista mm. hyväksyvällä läsnäololla
- läheisyyden peloista erityisen ominaista minulle ovat suuttumuksen ja aggressiivisten impulssien pelko, jotka vaativat tiedostamattoman tutkimista edelleen eli lapsuus-, kiusaamis- ja vuorovaikutussuhdekokemukset – mitä itsessä herää ja mitä olen mahdollisesti toisessa herätellyt tai piilotajuiset tunteenpurkaukset esim. äärimmäisen luotettavasta äkkiarvaamatta pettäjä tai lapsuuden toistuvat takaa-ajounet; tarve saada oma tukahdutettu aggressio nähdyksi. Pitää vähintään prosessoida mielessään, sillä kiukun ilmaiseminen on edelleen vaikeaa. Tulee vahvistaa omaa minää sisäisen työskentelyn ja esim. vertaistuen avulla sekä ottaa aggression ilmaisu rakentavaan käyttöön
- tunne- ja aistiherkkänä lisäksi on pelko, että häiritsevät (pikku)seikat pilaavat suhteen
- kun pidän jostain ihmisestä voin paljastaa mm. pelkoni ja herkkyyteni
- kun toinen kunnioittaa tarpeitani silloin muista ei tarvitse välittää.

Olenkin vasta äskettäin tutkistelujen ja testien tuloksena (Elaine Aron, Higly Sensitive Person) löytänyt itsestäni ulottuvuuden, joka selittää paljolti omaa olemistani ja haasteitani useimmissa ihmissuhteissa eli temperamenttipiirteenä erityisherkkyys, ominaisuus, jolla reagoin eri asioihin. Tarvitsen lisää tietoa piirteistäni – elämyshakuinen erityisherkkä. Minun tulee tarkastella elämääni uudessa valossa – herkkyyden kannalta ja toipua vaikeista tapahtumista sekä hakea apua. Olenkin liittynyt HSP Suomen erityisherkät ry:hyn (nykyään HSP Suomi ry) ja toimin kyseisessä yhdistyksessä vapaaehtoisena monessa eri tehtävässä. Tarvitsen tukea tunnistaakseni parhaan mahdollisen vireystilani ja pärjätäkseni tässä maailmassa.

Tässä vielä pari puhuttelevaa tienviittaa Echart Tollelta Tyyneys puhuu:
- ”Ihmismieli erehtyy pitämään mielipiteitään ja näkökantojaan totuuksina halutessaan tietää, ymmärtää ja kontrolloida. Se toteaa: näin on. Sinun täytyy olla ajatusta mahtavampi ymmärtääksesi, että miten tahansa tulkitsetkin elämääsi tai jonkun muun elämää tai käyttäytymistä, mitä tahansa tilannetta, on kyse vain näkökannasta, yhdestä mahdollisesta perspektiivistä monien muiden joukossa. Ajatusten kimpusta, ei mistään muusta. Todellisuus on kuitenkin yksi yhtenäinen kokonaisuuus, jossa kaikki asiat kietoutuvat toisiinsa, jossa mitään ei ole olemassa itsessään ja itsestään. Ajattelu pilkkoo todellisuuden – leikkaa sen käsitepaloiksi ja -siivuiksi”.
- ”Todellinen ymmärrys työskentelee hiljaisesti. Luovuus ja ongelmien ratkaisut löytyvät tyyneydestä”.

Mitä olen tähän mennessä oppinut etenkin haastavista suhteista

Edellä olevat kuvaukset sekä alla oleva jäsentely siitä mitä olen oppinut avartavat niitä minun osaltani. Jostain tosin olen lukenut, että ihmissuhteilla taitaa olla sellainen lainalaisuus, että ne elävät vain sen verran, ja niin kauan kuin ne antavat jotain uutta eli kasvattavat osapuolia. Kun niin ei enää ole, kannattaa suhteesta luopua ja suunnata energiat muualle, sillä maastoa riittää itsen ymmärtämisen syventämisessä sekä omassa vapaudessa ja kyvyssä rakastaa.

Vaikeiden tunteiden kohtaamisesta
”Sisäinen äiti” minussa tuntee avuttomuutta (esim. röyhkeyden tai valehtelun edessä), mutta kun omaa avuttomuuttani (sekä esim. röyhkeyttäni tai valehtelua) en ole halunnut tai osannut nähdä, saan muut tuntemaan itsensä avuttomaksi seurassani. ”Sisäinen isä” minussa tuntee vihaisuutta, jota en myöskään halua tai osaa nähdä itsessäni, niin delegoin sen muille. Oman avuttomuuden ja vihan kokeminen ja tunnistaminen sekä hyväksyminen on yksi vaikeimmista asioista tunnustaa, eli se mitä minussa on, on kaikki ”paskaa”. Motto: ”Parempi paskainen koti kuin puhdas helvetti”. Olen kuin ”prinsessatautinen”, ei minulle saa sanoa noin. Kätevää sillä paskakasassa kasvaa kurpitsa, josta saa kurpitsavaunut, joilla prinsessa voi ajaa. Tai ”en minä ole vihainen” (vaikka olenkin), estää näyttämästä omia rajoja sekä pitämään puolia avoimesti (ankaran isän edessä ei ollut mahdollista pitää puolia, itkemisestä ei rangaistu, joten sitä kanavaa käyttäen jotenkin selvinnyt). Olen siis ressukka, mutta se ei ole rikos. Muita vaikeita tunteita ovat syyllisyys, häpeä, ahdistus, pelko, kriittisyys, ylimielisyys, turvattomuus, hylkääminen, loukkaantuminen, kateus ja kilpailu. Syyllisyys koskee tekoa, jonka voin hyvittää. Häpeä on riittämättömyyden tunnetta, jota kuvaa kysymys millainen minä olen ja joka toivottavasti auttaa ”paskatehtaan” purkamisessa. Ahdistus ja pelko ovat vahvoja tunteita, jotka panevat pysähtymään ja tutkimaan (tavoite tulla niiden ystäväksi) mistä ne tulevat ja mitä ne kertovat minusta. Kriittisyys on vihaa eli vihollisasenne, jota myös silloin tällöin viljelen. Ylimielisyys tai ylpeys on perusheikkouteni, jota on ollut vaikea itsestään tiedostaa ja tunnustaa (haasteena nöyryyden löytyminen mm. enneagrammin avulla). Turvattomuuden ja hylkäämisen tunteet taitavat olla paljolti geeneissä, kun ajatellaan esimerkiksi millaista oli elää lapsena 1700-luvulla tai millaista on nyt 2000-luvulla. Kateus ja kilpailu ovat myös minussa, hyvässä ja pahassa. Vaikeiden ja negatiivisten tunteiden pidättäminen vie energisyyttä.

Lapsuus
Lapsuudessa ei voinut näyttää isälle vaikeita, negatiivisia tunteita, jolloin rakentui sisäänpäin kääntynyttä vihaa isää kohtaan ja jos sen olisi näyttänyt, olisi saanut selkäänsä. Tilanteet purkautuvat vielä aikuisenakin itkuherkkyytenä. Eli itkukanava on ollut tosi leveä ja runsaassa käytössä kun taas vihakanava lähes tukossa. Äidin rooli sisälläni lienee avuttomuus, eli kun olen avuton (kuten äitini) ja koen että en pärjää, kiellän sen olemassaolon. Näin olen kehittänyt strategian tekemällä töitä, suoriutumalla tulla näkyväksi (joillekin se on itsestään selvää eli helppoa). Minulla lienee ollut liian suuri vastus jo pienenä isästäni sekä vetäytyvä äiti (joka tarvitsi usein auttajaa) ja rooli kolmilapsisen perheen vanhimpana. Lisäksi ei ollut näppylöitä eikä isompia sairauksia, eli olen pärjännyt omillani ja sitä myöten jäänyt näkymättömäksi.

Itsensä suojeleminen toisten tunteilta
Ehkäisymenetelmänä on peli, jota pelataan ihmissuhteissa jokaisella elämän näyttämöllä eli esim. parisuhteessa ja työelämässä. Tapoja pelata on monenlaisia; manipuloida (=tunteet) eli käyttää valtaa esim. itkemällä tai vihaisuudella, lyödä ja loukata omalla kykenevyydellä toisia, puhumattomuudella ja jyräämällä. Meitä suojelevat myös defenssit (neuroottinen/”normaali”). Kyse on siitä, miten pystyy käsittelemään omaa ahdistusta; tietoinen tai alitajuinen torjunta, tunteen eristäminen siten, että poistaa muistikuvista tunnesisällön, älyllistäminen, unohtaminen, siirtäminen, kieltäminen, huumori, projektio ja regressio, jolloin muistikuva korvaantuu jollain helpommin siedettävällä mielikuvalla. Ns. normaalilla ihmisellä defenssit ovat käytössä joustavasti, kun taas neuroottisella ne ovat jäykemmät, kaavamaisemmat, jolloin ne jo haittaavat arkielämää ja tarvitaan joko koulutusta tai hoitoa. Lisäksi meitä suojelevat itseltä kielletyt tunteet (minullahan ne ovat olleet avuttomuus ja viha). Voi todeta, että kun olemisen laatu laskee, niin tekemisenkin laatu laskee. On tarpeen niin sanotusti ottaa oma happiosuutensa (0/100% -> 50/50%) ja avata tukossa olevat kanavat (viha vihana, kiukku kiukkuna jne). Tavoitteena on tulla kokonaiseksi, järkeväksi ihmiseksi, jolla voi pahimmillaan olla kovia psyykkisiä kipujakin, jotka tulee vain saada loppumaan ne läpikäymällä. Oman happiosuuden ottaminen vuorovaikutussuhteissa on myös tärkeä, ettei jää liitskatuksi seinätapetiksi vaan näkyväksi, tasavertaiseksi kumppaniksi erilaisissa vuorovaikutussuhteissa. Tunteiden kanavia on useita, joten tavoitteeni on itkukanavan kaventaminen ja muiden (esim. viha, suru, pelko, häpeä ja avuttomuus) kanavien avaaminen tai suurentaminen.

Yksipuolinen hyvä suhde itseen ja toisiin, ehdoitta rakastaminen
Tavoitteenani on rakentaa ehdoitta miinus -merkkisestä Merjasta plus -merkkinen, jolloin hyvä elämä on mahdollinen eli olla aina parhaimmillaan. Tämä vaatii itseni kohtaamista tunteen ja järjen kautta sekä toimintaa, eli suostumista omalle elämälle, ns. 3. elämälle (1.elämä = biologinen, 2.elämä = perhe-elämä). Hyvä elämä merkitsee minulle, että arvostan itseäni ja pidän kaikkia ihmisiä ehdoitta ystävinäni. Ihminen sinänsä on arvokas, teot eivät välttämättä. Ns. 3.elämä on mahdollinen vasta kun on selvittänyt suhteensa 2.elämään eli perusperheeseen; isään, äitiin, veljeen ja siskoon.

”Terapeutti” ja harrastelija
”Terapeutti” antaa liiastansa, harrastelija itsestänsä ja ryöstöviljelee eli ottaa toiselta. ”Terapeuttina” vaatii ns. 3.elämän ja mikäli tietää harrastelijana olevansa matkalla (nöyrä) sitä kohti, hyvä niin. Tarinan opetus kumppanina/kehittäjänä/työntekijänä ja myös työnohjaajana toimimiseen on se, että on välttämätöntä nähdä itsensä keskeneräisyys, jolloin nöyryys asioiden, tapahtumien ja ihmisten edessä löytyy ja säilyy. Tarvitaan sekä tietoa että ymmärrystä mihin tietoa käytetään. Käytetäänkö sitä kontrollointiin, pakottamiseen (sinun tai teidän täytyy muuttua) vai kulloinkin tarpeellisten asioiden hoitamiseen. Joskus voi olla hyvä todeta, että nyt tiedän tarpeeksi.

Lisää oppia loppuvuodesta 2020 – Mieli kaataa kehon

Eräänä iltana puoliso kävi kertomassa kesken chat-päivystykseni, että ex-ystäväni kirja on kirjapalkintoehdokkaana. Tunnistin ensin kateuden tunteen, sitten että hieno asia hänelle, mutta harmitus samalla, että nyt hän on jonkin aikaa minulle jälleen näkyvä enkä pysty meidän välisiä asioita pitämään poissa mielestäni. Iltauutisissa sitten näin kaikki kuusi ehdokasta hän siinä joukossa. Outo tilanne sinänsä minulle mutta todella hyvä saavutus häneltä.

Seuraavaksi aamuyöstä noin neljältä nousin ylös pyörimisen ja näläntunteen takia, joten söin pari hedelmää. Olo oli niin paha, että en tahtonut pysyä pystyssä; heikotti, hikoilutti ja hengitys pinnallista, liekö paniikkikohtaus, ainakin ahdistuskohtaus ja siksi piti laittaa hetkeksi kylmälle lattialle makuulle jotten pyörtyisi. Aamulla kahdeksan aikaan edelleen tunteiden myllerrystä (vihaisuus, katkeruus, suru, avuttomuus, hämmennys edelleen mm. miksi meille kävi näin, miksemme voineet enää olla ystäviä), mutta joogahengityksen ym. rauhoittumisen kautta sain jo ajatuksesta kiinni, että tämähän on mielenkiintoinen, konkreettinen erityisherkän trauma, josta on edelleen jäänteitä ja siten käsittely kesken. Aamun sanomalehdessä oli aukeama, jossa nämä kirjapalkintoehdokkaat jälleen olivat, ja kääntöpuolella uuden elokuvan ”Kirjava lintu” esittely. Otin ne talteen, sillä seuraan toki hänen kirjailijaelämäänsä ihan mielenkiinnosta. Olen mm. ostanut hänen ensimmäisen romaaninsa. En toki ole sitä vielä uskaltanut lukea. Lisäksi itselläni on ollut pitkään tekeillä todennäköisesti omakustanteinen kirja, jonka otsikko voinee olla Kirjavat puutarhat (huom! eipä sitä nyt tule, vaan ”puran sumaa” näihin blogeihin). Aamupäivällä olin vielä kyläkahvilassa odotellen pyöräni huollon valmistumista. Jäsensin kahvin ja korvapuustin äärellä näitä edellä olevia mietteitäni ylös leivoslaatikon päälle, koska muuta kirjoitusalustaa ei ollut käytettävissä. Iltapäivä ja ilta menivät vielä uupuneena mutta toisaalta vähitellen toipuen hengittelyn, rentoutumisen ja saunomisen avulla pohtien että ”kyllähän tämä tästä...”.

Otteita kirjasta Ihmisen ymmärtäminen (Kari E. Turunen, 1990, Atena)
- s. 11-13 ”Ihminen liittyy maailmaan monella tavalla, ajattelevana, toimivana, mutta myös – ja nimenomaan tuntevana. Tunteissa ilmenee miten, mikä on suhteemme asioihin ja ihmisiin. Yleisesti ajatellen inhimilliset tunteet ovat keskeinen sielun rakennusaines.”
- s. 39 ”Ihminen kehittyy vain yhteydessä toisiin ihmisiin. Elämään kuuluu siis aivan luonnostaan kehitysahdistus. Sitä mihin olemme kiintyneet, usein huomaamattamme, on aina vaikea jättää. Lopulta joudumme kuitenkin jättämään elämässä kaiken. Kuolema on viimeinen suuri eroaminen ja luopuminen.”
- s. 150- 153 ”Ymmärtäessäni toista minun tulee saada suhde myös asioihin itsessäni; se siis samalla edellyttää prosesseja minussa. Näin usein silloinkin, kun olen ammattiauttaja. Toinen ihminen kehittyy, jos itse kehityn. Ymmärtämisellä näyttäisi olevan myös oma aikataulunsa siten, että se etenee vain siihen mittaan kuin prosesseilla ja yksilön henkisellä kapasiteetilla – molemmin puolin – on mahdollisuuksia edetä. Useinhan ihmissuhteet jähmettyvät jollekin tasolle joksikin aikaa, kunnes taas alkaa uusia, ehkä koetteleviakin prosesseja. Tyypillisesti ihmissuhteet vakioituvat tietylle toteutumisen tasolle ja voi olla, että on olemassa ikään kuin persoonallisuuksien kehittymismahdollisuuksien takaraja, mihin asti he voivat yhdessä yltää.”

Otteita kirjasta Yhdeksän persoonaa työyhteisössä (Lindeman, Valto ja Voutilainen, 1998, WSOY)
- s. 37 – 38 ”Enneagrammin ydinajatuksena on, että kukin ihminen on jo syntyessään saanut kyvyn tai älyn tuntea (tunneäly), ajatella (järkiäly) ja toimia (vaistoäly). Näiden kolmen erilaisen kyvyn – ajattelu, tunne ja vaisto – ympärille muodostuu enneagrammissa kolme erilaista voimavarakeskusta ja kuhunkin keskukseen kuuluu kolme persoonallisuusryhmää. Yhden keskuksen kolmella persoonallisuudella on jokin yhteinen tekijä, joka yhdistää niitä, mutta toisaalta osoittaa myös niiden keskinäisiä eroja. Vaistokeskus (8,9, ja 1) yhteistä liike, aikomus, toteutus ja olemassaolo, tunnekeskus (2=auttaja, jonka olen tunnistanut olevani,3, ja 4) tärkeää yhteys ihmisiin, terveet ihmissuhteet, materiaalisesta maailmasta riippumattomuus ja sielullisuus sekä ajatuskeskus (5,6, ja 7) halu hahmottaa asioita ja tiedostaa sekä todellisuuden ymmärtäminen”.
- s. 51-54 ”Enneagrammin pääpaino on henkilökohtaisen muutoksen ja kasvun prosessissa. Tässä työssä oman persoonallisuusryhmän tunnistaminen on ensimmäinen vaihe. Se luo vankan perustan oman kehittymisen suuntautumiselle kohti todellista itseä. Enneagrammi on ensisijaisesti matka itsetuntemukseen. Tarkoituksena on löytää sopiva työskentelysuhde itsensä kanssa. Tätä kautta opit näkemään asioita myös toisten ihmisten näkökulmasta. Enneagrammi antaakin avaimia ymmärtää ihmisten motivaation suuntien erilaisuutta sekä erilaisten ihmisten positiivisia ja negatiivisia puolia. Ja koska yhteisöt muodostuvat yksilöistä, nämä samat asiat voidaan nähdä myös yhteisöissä.

Merja Leppänen

Kirjoittaminen on puutarha

 

Jäsenen blogikirjoitus:     

 

Kirjoittaminen on puutarha.

Sitäkin pitää vaalia kuin puutarhaa.

Siihenkin pitää käyttää aikaa, vaikkapa
se kaksi tuntia päivässä, mitä puutarhaankin. 

Ei se kukoista ilman.

Puutarhan kukkivia kukkia on hoidettava ja lisättävä.

Sen rikkaruohot vaativat joskus kitkemistä. 

Sen isommat puuvartiset vaativat aikaa ja kärsivällisyyttä.

Ja sen monimutkaisemmat hoitoa vaativat kasvit

vaativat pohdintaa ja tekemistä nekin.

Mitään ei synny, jos laiskottelee.

Niin, ja sitten toisaalta, on hyvä ottaa välillä aikaa,

juuri sille niin sanotulle laiskottelulle, olla vain. 

Laiskottelu kun on myös luovuuden maaperää.
Miten paljon helpompaa kaikki on, kun hyväksyy itsensä ja rajallisuutensa. 

Asiat naksahtavat paikoilleen.  

Tilaa löytyy tärkeälle. Osaa priorisoida.

Kirjoittaminen on puutarha. 

Sitä pitää vaalia. Kuten mitä tahansa muutakin elämän ihanaa asiaa...

 

 

 

- Ajatukseni kirjoittamisesta on jo vuosien takaa.

Niin sitä koittaa itseään opettaa ja... hyvä niin.
Unelmoida, suunnitella, päättää, tehdä. Näin se menee.

Olenhan tätä kirjoittamisen puutarhaakin hoitanut,

en tarpeeksi mutta kuitenkin. 

Ei se ihan rapistunut ole,eikä kuihtunut kokonaan. 

On sitkeää lajia kai.

Mikä on sinun puutarhasi?

Onko se ehkä kirjoittaminen myös? 

- Miten vain, niin kirjoita meidän
blogiimme rohkeana, herkkänä... tai millaisena itsesi koetkin juuri nyt.

 

 

Merja Korpisaari

Vahva, vahvempi minä

Tiivistelmä: Kirjoitus koskee vahvuutta ja vahvuuteen sairastumista sekä ajattelumallia, jossa oma minä on jatkuvan korjaamisen kohde. Minää korjataan pitämisellä ja täytymisellä, eikä se koskaan riitä. 

Jäsenen blogikirjoitus:

 


Kuva: PublicDomainArchive / Pixabay


Vahvempi ihminen

Koko ikäni olen tuntenut, että minun pitäisi olla vahvempi ihminen. Vahva ihminen jaksaisi enemmän, pystyisi enemmän, tekisi enemmän, olisi nopeampi ja suoriutuisi paremmin.

Vahvuusvaatimukset ovat ulottaneet lonkeronsa jokaiselle elämän osa-alueelle, niin kouluun, opintoihin, työhön, harrastuksiin, ihmissuhteisiin kuin terveyteen. Mielikuvissani vahva ihminen olisi parempi ystävä ja työntekijä, vahva ihminen yltäisi korkeammalle ja kauemmas.

Ensimmäiset muistoni mitä-minun-pitäisi-ajatuksista palautuvat alakoulun ensimmäisille luokille ja siitä eteenpäin. Olin tuolloin pieni vaaleatukkainen tyttö ja niin kiltti, että olisin lähestulkoon voinut olla näkymätön. Oppitunneilla istuin kuuliaisesti koulunpenkillä enkä koskaan häirinnyt opetusta. Samanaikaisesti uppouduin omiin ajatuksiini, kun olisi pitänyt kuunnella ja keskittyä. Hämmästyin, kun opettaja kertoi, että nyt olemme edenneet aakkosissa kirjaimeen S. Siis hetkinen? Emmekö me vasta äsken olleet kirjaimessa H tai I tai jotakin sellaista? Olin haaveillut kirjainten ohitse.

Koulussa havaitsin pian, etten useinkaan pystynyt keskittymään opettajien puheeseen, vaikka olisi pitänyt. Tiesin kyllä, että minun pitäisi kuunnella. Kaikki muutkin pystyivät siihen. Halusin olla hyvä oppilas. Siispä päätin, että minun pitää yrittää enemmän. Ajattelin, että kaikki on lopulta tahdonvoimasta kiinni, pitää vain keskittyä kuuntelemiseen. Ja miksi en kuuntelisi, kun kaikki on lopulta mielenkiintoista, jos vain asenne on oikea. Alakouluajoista muistan leimallisesti sen, miten tunti tunnin jälkeen päätin ryhdistäytyä: Vai niin, et sitten taaskaan kuunnellut. Mikset vain yritä enemmän? Kysyin itseltäni toistamiseen, itseeni pettyneenä.

Alakoulu meni, miten meni ja kokeista pääsi läpi, kun kävi kotona koulupäivän uudelleen (teki läksyt ja luki oppikirjoista asiat kokeisiin, vaikka ne usein uusina tulivatkin). Tuskin kukaan edes tiesi, että yritin joka päivä olla parempi kuuntelija ja oppilas siinä juurikaan edistymättä. Uskon, että enemmän yrittämisen mentaliteetti juurrutettiin minuun jo silloin. Sisäistin jo lapsena sen ajatuksen, että heikkouksista ja vajavaisuuksista on tie ulos, kun vain tekee enemmän töitä itsensä kanssa. Pitäisi oli taikasana, jolla portit avautuisivat vahvempaan itseen.



Pitäisi, täytyisi ja tulisi

Pitäisi-vaatimukset seurasivat minua sitkeästi aikuisuuteen. Riittämättömyyden tunteet opinnoissa kulkivat kannoillani kuin haamu, vaikka pärjäsin ja suoriuduin ihan hyvin. Kävin koulut ja hain jatko-opiskelemaan. Pääsin ensimmäisellä yrittämällä sisään. Silti epäilin itseäni. Onnistuinko pääsemään sisään jotenkin vahingossa? Kenties tässä kävi jokin virhe, eikä minun edes olisi pitänyt aloittaa fuksivuottani uudessa opinahjossa. Pääsykokeiden vastauksenihan olivat ihan huonoja! Ajattelin, että minun olisi pitänyt kirjoittaa vastaukseni paremmin, pidemmin ja tarkemmin – siitä huolimatta, että olin jo sisällä.

Olin tuolloin parikymppinen itsenäistyvä nuori aikuinen. Itseluottamukseni oli matala, itsetuntoni sitäkin kurjemmassa jamassa. Epäilin itseäni jatkuvasti ja mietin, teenkö asiat ”oikein”. Onneksi itseä koskevaan epävarmuuteen oli aina olemassa ratkaisu. Sisäisesti uskoin lujasti, että kaikkiin epävarmuuksiin ja heikkouksiin oli parannuskeino. 

Piti vain olla vahvempi ihminen. Siis yrittää enemmän.

Noista varhaisaikuisuuden alkuvuosista on nyt jo onneksi tultu pitkä matka eteenpäin (ei ehkä vuosissa, mutta mielessä). En kylläkään voi kehuskella sillä, että vahvuusvaatimukset olisivat onnellisesti täysin taaksejäänyttä elämää, enkä niihin enää koskaan sortuisi. Isot laivat kääntyvät hitaasti ja minun järkähtämätön uskoni enemmän yrittämisen voimaan on ollut yksi sellainen.

Miksi halusin kirjoittaa tästä aiheeseen Rohkeasti herkkä -blogiin, on se, että yksi suunnanmuuttajista kasvussani on ollut HSP-piirteen löytyminen ja sen hyväksyminen osaksi minua. Pitkään yritin olla jotakin enemmän, kun en mitenkään voinut hyväksyä, että olen tässä ja tänään, tällaisenaan. Kun viimein suostuin hyväksymään, että mm. erityisherkkyys on minussa ja minua, niin lakkasin myös osaltani yrittämästä olla jotakin muuta kuin olen. Erityisherkkyyteen tutustuminen on auttanut minua ymmärtämään, että minussa on ominaisuuksia, joita en voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisin. Ne kuuluvat temperamenttiini ja tekevät minusta minun, ainutkertaisen ihmisen. Itsetuntemuksen syventyminen on opettanut, että minulla on rajani, aivan kuten kaikilla muillakin ihmisillä. Ei kukaan voi olla kaikkea ja vastata kaikkiin odotuksiin, joita oma minä/yhteiskunta/ympäristö yksilölle asettaa.

Noin vuosi sitten liityin HSP Suomi ry:n. Kuluneen vuoden aikana olen oppinut ja kasvanut. Olen oppinut mm. sen, että erityisherkillä ihmisillä on usein taipumusta vertailla itseään muihin. Vertaillessaan itseään muihin erityisherkkä saattaa kokea huonommuutta. Aina on niitä ”paremmin suoriutuvia”, jotka hoitavat kodin moitteettomasti, opiskelevat, käyvät töissä, leikkivät lasten kanssa, kuntoilevat kolmesti viikossa ja kuuntelevat ystäviensä murheita pitkien maratonpuheluiden ajan. Uskon, että vertaillessaan moni herkkä kokee, että heidän pitäisi tai täytyisi tai tulisi olla jotakin enemmän tai kenties jopa vähemmän. Ja jos he eivät sitä ole, niin heidän pitää yrittää olla. Ja jos he eivät onnistu pyrkimyksissään, niin sitten pitää yrittää enemmän. Monet erityisherkät ovat tunnollisia ja täydellisyyteen pyrkiviä, mikä on omiaan vahvistamaan loputonta pinnistelyä ja ponnistelua. Erityisherkillä on usein vahva sisäinen ääni ja intuitio, joka johdattaa heitä. Joskus oma sisin saattaa kuitenkin peittyä odotusten ja vaatimusten alle siitä, millainen pitäisi olla. Aikamme arvostaa niitä, jotka jaksavat eniten eivätkä murru suorituspaineiden alle. Tämä aika, jota elämme, on jatkuvaa itsensä kehittämisen ja paremmaksi tulemisen aikaa, eikä se koske vain erityisherkkiä.

Siten on ymmärrettävää, että oma rajallisuus saattaa hukkua elämän melskeeseen. Kosketus omaan sisimpään ja omaan minuuteen katoaa, kun ihminen sairastuu vahvuuteen ja arjesta tulee pitämisten ja täytymisten tahmea verkko.

Toivon, että jokainen herkkä löytää rajansa. Ne ovat jokaisella yksilölliset eivätkä eritysherkät ole sen suhteen samasta puusta veistettyjä. Joku väsyy siinä kohdin, missä toinen vielä porskuttaa eteenpäin. Omalla kohdallani olisin toivonut väsyväni jo aiemmin. Liian kauan hukkaantui aikaa mahdottomuuksien tavoittelussa. Se rajoitti ja kapeutti ajatteluani ja esti näkemästä mahdollisuuksia siellä, missä niitä oikeasti on. Kiitollinen olen kuitenkin siitä, mitä aika on minulle opettanut. Olen oppinut, että pärjäämiselle ja suoriutumiselle on olemassa jotkin rajat. Asiat eivät muutu sillä, että vain päättää olla parempi ihminen. Vahvuudella ei voi selättää kaikkia vaikeuksia, tuli mitä tuli.

Nykyisin huomaan ajattelevani, että syvintä vahvuutta onkin ehkä se, että myöntää, ettei pystynytkään ja antaa periksi.

Päästää irti, pysähtyy – ja katsoo uusiin suuntiin.



Nimim. Milja

Etäisyyden luoma ahdistus ja sen hallinta meditaation avulla

 Jäsenen blogikirjoitus

Sain kimmokkeen kirjoitella ajatuksiani etäisyyden luomasta ahdistuksesta, kun kamppailin itse pitkään ahdistuksen kanssa, jota koin sosiaalisen kanssakäymisen yhteydessä mm. työelämässä. Sain lopulta näihin tuntemuksiin helpotusta, kun ymmärsin niiden juurisyyn ja pystyin tuomaan ne tietoisuuden tasolle meditaation avulla.

Olen huomannut, että on todella tärkeää ymmärtää itsetuntemuksen merkitys omien tuntemustensa hallinnassa ja elämänhallinnan toteutumisessa. Itsetuntemuksen kehittämisessä minua on auttanut paitsi omakohtainen tutkiskelu, myös uusien näkökulmien hakeminen omaan ajatteluun erityisesti itämaisista kulttuureista tulevien ajattelijoiden kirjoituksista.

Etäisyyden tunne luo ahdistusta

Jiddu Krishnamurti, intialainen opettaja/filosofi/kirjailija, on mielestäni parhaiten kirjoittanut ahdistuksesta ja kärsimyksesta, että sen lähde on usein havaitsemamme/kuvittelemamme etäisyys, oli se sitten etäisyyttä toisiin ihmisiin, tulevaisuudessa odottavaan asiaan tai asiantilaan, jonka haluaisimme olevan toisin. Kun kuvittelemme etäisyyden itsemme ja toisen ihmisen, tai tulevaisuuden välillä, etäisyyden tuntemuksemme synnyttää konfliktin, joka taasen aiheuttaa kärsimystä.

Otetaan muutama esimerkki etäisyyden tuntemuksista työlämästä. Ahdistusta voi aiheuttaa vaikkapa kuvittelemamme etäisyys esimieheemme: saatamme haluta häneltä tunnustusta tai huomiota. Toiveemme muodostaa välimatkan tämänhetkisen ja tulevaisuudelta toivomamme huomionosoituksen, ja toisaalta myös meidän ja esimiehemme välille.

Toinen esimerkki: saatamme olla jostain syystä huonoissa väleissä työtoveriimme, ja otamme ajatuksissamme etäisyyttä häneen. Saatamme ehkä myös toivoa, että hän huomaisi virheensä, ja kuroisi välimatkan välillämme umpeen myöntämällä meidän olleen oikeassa, mutta emme itse ole valmiita tekemään lähentymisaloitetta, koska koemme olevamme oikeassa.

Tai ehkäpä murehdimme työtehtävää, joka täytyisi saada valmiiksi tulevaisuudessa. Luomme murehtimalla näin ajallisen välimatkan nykyhetken ja tulevaisuuden välille, kun keskitymme tulevaisuuden ajatteluun nykyhetken sijaan.

Kun tällaiset etäisyyden tuntemukset oppii tunnistamaan ja saamaan hallintaan, jaksaminen muuttuu paljon helpommaksi, kun emme enää tuhlaa niihin energiaa vaan voimme keskittyä tämänhetkiseen tekemiseen ja olemaan tyytyväinen siihen, mitä meillä nyt on. Etäisyyden hallinnassa huomasin, että niiden hallintaan saaminen edellyttää oman egon roolin tunnistamista etäisyyden luojana ja ylläpitäjänä, ja toisaalta kiitollisuuden tuntemista siitä, mitä minulla jo on, sen sijaan että haluaisin jotain lisää (huomiota, anteeksipyytöä, hyvitystä yms.) joltain toiselta.

Meditaatio apuna itsetuntemuksen kehittämisessä

Erityisherkkänä olen itse hyötynyt suuresti erityisesti meditaation harjoittamisesta itsetuntemuksen kehittäjänä. Meditaatiosta onkin muodostunut minulle eräänlainen ankkuri, jonka avulla saan hallittua ihmissuhteiden ja työn aiheuttamaa ahdistusta, ja myös kiinnitettyä sekä kohdistettua mieltäni oikeaan, rakentavaan suuntaan sen sijaan, että se askartelisi negatiivisten ajatusten ja tuntemusten äärellä.

Nyt aina kun tunnen epämääräisen ahdistuksen kasvavan, istun alas vaikkapa kesken työpäivän (etätöissähän tämä on superhelppoa!), ummistan silmäni ja keskityn hengittämään ja kuulostelemaan tuntemuksiani. Meditaatiota säännöllisesti harjoittamalla olen oppinut vaimentamaan omien ajatusten hälinän hyvin tehokkaasti, ja voin keskittyä kokonaan häiritsevään tuntemukseen. Kun tuntemusta aikansa tarkastelee, saattaa löytää tuntemuksen perimmäisen aiheuttajan, juurisyyn, ja voi keskittyä meditoimaan tämän juurisyyn äärellä.

Jos juurisyy on esimerkiksi omat odotukset tai pelot, meditoimalla niitä aikansa olen oppinut tunnistamaan ja ottamaan ne jatkossa haltuun paremmin niin, etteivät ne enää pääse ottamaan minua samalla lailla valtaansa. En tiedä onko sattumaa vai ei, mutta kyseessä on hieman samantyyppinen idea kuin kansanperinteessämme on liitetty loitsuihin, kun tietäjien loitsujen tehon ajateltiin muodostuvan osaksi siitä, että tietäjä osoitti niissä tuntevansa asioiden perimmäisen synnyn tai juurisyyn.

Kirjavinkki 

* Jiddu Krishnamurti Freedome from the Known.

Jussi Tikka

Mä rakastan mun työtä! Mä rakastan mun elämää! 🤗💕

Jäsenen blogikirjoitus

Näin kirjoitin viime viikolla LinkedIniin. Ajattelin sen inspiroivan myös toisia seuraamaan rohkeasti omaa sydäntään ja omaa polkuaan. Auttaisi luottamaan siihen, että on juuri sellainen, kuin tuleekin olla, vaikkei mahtuisi yhteenkään yhteiskunnan asettamaan muottiin. Että on täydellinen epätäydellisenä. Ja ymmärtämään, että juuri epäkohdat tekevät meistä meidät: aitoja, rakastettavia omia itsejämme.

Jos olisimme täydellisiä, robotit voisivat ihan hyvin korvata meidät. Tai jos olisimme kaikki samanlaisia, ei olisi erilaisia taitoja, erilaisia ajatuksia tai ideoita. Emme voisi tarkastella asioita eri näkökulmista emmekä nähdä asioita toisen näkökulmasta. Emme voisi kasvaa, emmekä kehittyä.

Olen itse kaikkea muuta kuin täydellinen - ja niin onnellinen juuri siksi! Kun oppii tuntemaan itsensä, hyväksymään itsensä ja rakastamaan itseään sellaisena kuin on, tulee valtava vapauden tunne. Saa olla juuri sellainen mitä on, ei tarvitse esittää kenellekään yhtään mitään!

Luin aamulla lyhyen viestin, minkä olin viikonloppuna kirjoittanut. Kahdessa lauseessa oli 2 kirjoitusvirhettä!

Lisäksi puhuin perjantaina puhelun, jossa kerroin, että minulla on myös kolmas aisti. 11-vuotias poikani oli kuunnellut puheluani toisella korvalla ja sanoi puhelun jälkeen että: Äiti, kyllä sinulla on vähän enemmän kuin 2 aistia". 🤣

Jos olisin yhtä kontrolloiva ja kriittinen itselleni kuin aikaisemmin, en puhuisi enkä kirjoittaisi mitään. En kehtaisi. Sen sijaan saan elantoni kahdella intohimollani, eli juurikin kirjoittamalla ja puhumalla. Eli teoriassa elän heikkouksillani. 😁

En anna sen häiritä, että välillä tulee kirjoitusvirhe ja välillä suusta sammakko. Nykyään ajattelen, että se sisältö on tärkeämpää, kuin mihin muotoon se on pakattu. Mieluummin kuin täydellinen, olen aito.

Minusta on ihanaa olla myös erilainen pomo - sellainen, joka mokaa avoimesti ja lähettää tiimiläisille sydämiä.

Miksi kerron tämän teille? Siksi, ettei näin ole aina ollut. Olen erityisherkkä ja näin tuntenut olevani vääränlainen ja joukkoon sopeutumaton. Ajatellut, ettei toisten kivun kokeminen itsessään sovi tähän kovaan maailmaan. Ettei minusta ole mihinkään, koska minulta puuttuu pikkutarkkuus.

Työelämässä minusta tuntui, etten saisi edes pientä mahdollisuutta näyttää omia kykyjäni, koska ensin tulee tehdä pikkutarkkuutta vaativia hommia.

Tuntui, ettei uran alussa voinut heittää erilaisia ideoita tai nähdä asioita eri näkökulmasta kuin muut. Ja jos kerroin, etten pysty tekemään 7,5 h päivää 5 päivänä viikossa tehokkaasti työtä, niin tuntui, että minua pidettiin laiskana. Minusta tuntui, ettei ollut väliä, että olin juuri tehokkaimmillani ja sain parhaita tuloksia vähemmillä tunneilla - kun oli aikaa ajatella, luoda ja palautua. Tuntui, että vain sillä oli merkitystä, montako tuntia istuin fyysisesti työpaikalla.

En enää yritä miellyttää kaikkia yrittäen olla sellainen, kuin luulin toisten haluavan minun olevan. Olen niin paljon mieluummin aito oma itseni. Ymmärsin, että jokainen voi miellyttää elämänsä aikana tiettyjä ihmisiä. Miksi en siis olisi oma itseni ja miellyttäisi niitä, jotka tykkäävät minusta juuri sellaisena, kuin olen? Jotka eivät pitäisi minusta... niin heidän ei tarvitsekaan pitää.

Yritän siis kertoa sinulle, että sinäkin olet täydellinen juuri tuollaisena! Usko itseesi ja omiin kykyihisi!

Onneksi moni asia on muuttunut työmaailmassa sitten niistä ajoista, kun aloittelin omaa uraani. Mutta mikä on jäänyt, on uskalluksen puute noudattaa omaa polkuaan ja luottaa itseensä.

Tein viime viikolla tämän vuoden ensimmäisen podcastini, missä jaan oivalluksiani rajojen pitämisestä. Tein tämän lounastunnilla, kun oli menossa viimeinen päivä HSP Kokemusasiantuntija-koulutuksessa. Olin niin inspiroitunut, että oli suorastaan pakko sanella ajatuksiani heti. Vaikka taustalla kuului liikenteen ääniä ja musiikkikin saattoi olla epärytmissä puheeseeni nähden. 

Kuuntele tästä: https://lnkd.in/d2GFPcM ja valitse 3:s podcast. 

Tekstin kirjoitti Anneli Päivänsara.

Paitsi HSP-kokemusasiantuntija, Anneli on myös Onnellisen elämän kokemusasiantuntija. Hänen tavoitteenaan on muuttaa tätä maailmaa jakamalla omia kokemuksiaan sekä opastamaan toisia herkkiä löytämään omat supervoimansa ja onnellisen elämän – mitä se kenellekin tarkoittaa. Annelin kursseihin ja palveluihin pääset tutustumaan täältä: https://www.paivansara.fi/hyvinvointivalmennus/.

Omien tunteiden kuuntelu työelämässä

Minulle tarjottiin työtä. Olin vähän aiemmin hakenut samalta työnantajalta muuta työtä, joka oli peruuntunut. Nyt työnantaja tarjosi minulle toista työtehtävää toisessa toimipisteessä.

Saman tien tuli vahva tunne, että en halua tätä, en jaksa, koska työn aloittaminen merkitsisi taas kerran pitkää surkeaa elämänvaihetta. Tiesin, että en ole kiinnostunut. Työn tekeminen olisi kuormittavaa henkisesti, ja töihin meneminen kävisi raskaammaksi päivä päivältä, vaikka ensimmäiset viikot voisivat mennä kivastikin uusiin työkavereihin tutustuessa ja työnkuvaan perehtyessä.

Onneksi hoksasin pyytää hieman miettimisaikaa, olihan kyseessä kuitenkin alkuperäisestä poikkeava työtehtävä ja pitemmän työmatkan päässä.

Tuleva esihenkilö oli sitkeä. Hän selvästi tarvitsi minua. Hän kehui osaamistani sen perusteella, mitä oli muilta kuullut, onhan minulla pitkä kokemus vastaavantyyppisistä töistä.

Minusta tuntui pahalta, koska sekä työtehtävän vastaanottaminen että siitä kieltäytyminen tuntuivat ahdistavilta vaihtoehdoilta. Mutta miksi? No, työn kuormittavuuden voin tosiaan arvata tässä tapauksessa jo etukäteen ja siksi oma tunne oli se mikä oli, raskas. Jos aloittaisin työn, omat voimani katoaisivat taas mustaan aukkoon ennen pitkää.

Samaan aikaan tuntui pahalta ajatella, että joutuisin kieltäytymään, joutuisin sanomaan työnantajalle ei. Minua oli pyydetty, minut oikeasti haluttiin taloon. Esihenkilö sai tarjouksen kuulostamaan melko houkuttelevalta ja tuntui arvostavan kokemustani ja näkemystäni.

Mietin sitten, miltä esihenkilöstä tuntuu tämä asia. Ja siinä se oli: tajusin, että hänestä tämä ei tunnu varmaankaan yhtään miltään. Tämä on työasia, vain työasia, ja hän ottaa sen sellaisena, ja ottaa todennäköisesti seuraavan hakijan jonosta ja kysyy häneltä. Kyllä tekijöitä tällä alalla riittää, vaikka uskonkin, että he olisivat mielellään ottaneet minut, jolla on paljon kokemusta. Esihenkilö ei menetä yöuniaan tämän takia, että minä en huoli tarjottua työtä. Mikä helpotus minulle! Minun ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä, että olen aiheuttanut jollekulle mielipahaa ja hankaluuksia, kun hän joutuu etsimään jonkun muun työntekijän. Koska hänelle ei aiheudu tästä juurikaan hankaluuksia eikä sen kummemmin mielipahaakaan, koska tämä ei ole tunnetason asia hänelle.

Niin sitten sain kuin sainkin ilmoitettua työnantajalle, että kiitos mutta ei kiitos. Sain vastaukseksi lyhyet pahoittelut, ja lupasivat pitää minut listoilla edelleen, jos tarjolle tulee enemmän toiveitani vastaavaa työtä.

Yllättävästi tämä yksi tärkeä ei-sanan sanominen on sittemmin poikinut muitakin samanlaisia hyviä onnistumisia. Olen huomannut pitää rajoistani tarkemmin kiinni myös muissa tilanteissa, yksityiselämään liittyvissä asioissa. Jos minulle tarjotaan jotain, minun ei tarvitse ottaa vastaan, vain siksi että haluan miellyttää enkä halua tuottaa pettymystä toiselle osapuolelle. Ymmärrän nyt hieman paremmin sen, että toinen osapuoli ei yleensä ota asiaa niin tunteellisesti kuin minä, joten voin enemmän ottaa huomioon omat tunteeni ja jaksamiseni, ja sen mitä minä itse oikeasti haluan ja tarvitsen.

Nimim. Työelämän tarkkailija

Palapeli

Jäsenen blogikirjoitus:

Pahvirasiassa on kasa palasia. Ihan mieletön määrä palapelin osia. Kaikki nämä eri muotoiset palaiset pitää yhdistää toinen toisiin, jotta niistä tulisi kokonaisuus. Niistä pitäisi muodostua kaunis kuva, mutta tätä kuvaa minä en ole ikinä nähnyt, eikä minulla ole rasian kantta.

Koskettelen tätä kasaa. Otan kämmenellisen palasia, tunnustelen niiden kokoja. Erilaisia reunoja ja teräviä kulmia. Tiputan ne takaisin pöydälle. Pitäisikö minun kokeilla? Tietämättä minkälainen kuva tästä tulee, pitäisikö minun silti yrittää yhdistää näitä sekalaisia osia? Mitä jos minä en osaa? Mitä jos aloitan väärästä reunasta? Mitä jos palaset eivät sovikaan yhteen?

Olen rohkea ja etsin kasasta samanvärisiä osia. Onko tämä vasemmasta yläreunasta tai oikeasta alareunasta? Keskeltä kenties? Minä kokeilen. Kaksi pientä palaista sopiikin yhteen. Löydän kolmannen ja seuraavan ja kohta olenkin jo uppoutunut luomaan tätä kokonaisuutta. Se ihana tunne, kun onnistuu ja asiat sujuu. Pienistä osista alkaa muotoutumaan jotain. Välillä kyllä tuntuu, että jotkut palaset eivät edes kuuluu tähän kuvaan. Onko joku sekoittanut tänne vääriä osia? Mutta selkeällä järjestelmällisyydellä minä asettelen palasia toinen toisensa viereen, sovittelen ja yhdistelen niitä. Olen innostunut, olen tasapainoinen, olen iloinen. Ei tarvitse kiirehtiä. Kaikki menee just sopivasti ja aika kuluu.

Kunnes eräänä päivänä selviä, että olen tehnyt tän ihan väärin. Olen katsonut tätä kuvaa väärin päin. Yhtäkkiä kaikki mikä näytti niin selkeältä, ei ole sitä läheskään. Kaikki se, mikä mielestäni kuului vasempaan yläreunaan, ei sovi sinne ollenkaan. Väkisin yritän kääntää kuviota ja saada sen näyttämään oikeanlaiselta minun näkökulmasta. Tämä on väärin. Minä en tykkää tästä. Yksikään palanen ei sovi enää yhteen toisen kanssa. Reunat ovat vääränlaisia ja kuviossa ei ole mitään järkeä. Olen turhautunut, olen surullinen, olen voimaton. Haluaisin heittää koko palapelin seinään ja luovuttaa. Tunteet kohoaa, kun mieleni lamaantuu. Miksi?!

En pysty edes katsomaan koko pahvirasiaa. Kaikki mihin olin panostanut, kaikki mihin olin luottanut, se on poissa. Onko tämä edes todellista? Tuntuu kuin kaikki se aika, jolloin minä rakensin tätä kaikkea, tuntuu kuin tämä kaikki olisi tapahtunut jossakin muualla, jonkun muun kanssa ja tämä hetki vasta tässä ja nyt on todellista. Ja se todellisuus on tyhjä…ja kipeä.

Mutta palapeliä pitää jatkaa. Minä en voi luovuttaa ja minulla ei ole aikaa tunnustella kaikkia tilanteen tuomia tunteita. Hengitän syvää ja alan etsimään osasille uusia paikkoja. Huomaan että toimin automaattisesti. Tai ehkä järkytyksen tuottamalla adrenaliinilla. Minä asettelen palasia toinen toisen viereen ja niistä alkaakin muodostumaan uusi kuvio. Tunnustelen taas niitä erilaisia reunoja ja teräviä kulmia. Niin tuttuja ja niin tuntemattomia. Etsin samanvärisiä ja jokaiselle oman paikan. En hosu, enkä uskalla vielä innostua.

Kuukauden päästä totean, että kaikki on hyvin. Olin pitkään panostanut johonkin, antanut sille mun energian ja pitänyt sitä tärkeänä osana minun elämää. Kun se loppui koin surua, harmitusta ja turhautumista. Hämmennyksen ja ahdistuksen jälkeen, minä kuitenkin päätän, että mitä tahansa ympärilläni tapahtuu, teen itse valinnan, miten suhtaudun asioihin.
 

Palapelit ovat vaikeita, jos niitä ajattelee liikaa tai jos niihin suhtautuu liian vakavasti. Ei meillä ole aina valmista kuvaa, josta ottaa mallia. Värit ja muodot näyttävät eri kulmista katsottuna erilaisilta. Vaikka emme tiedä lopputulosta, aina kannatta kokeilla ja tarvittaessa kääntää itse koko palapeli toisinpäin. Tänään sanon, että kaikki on hyvin, koska niin onkin. Kasaan nyt taas tätä palapeliä palanen kerrallaan ja tiedän, että vaikka rasian kansi on hukassa, minä en kuitenkaan ole.

Cathy