Erityisherkkä ikääntyy. Elonsiivous

 
Jäsenen blogikirjoitus:


Jostakin tipahti pieni paperinpalanen. Paperilla oli viesti ystävältä 50 vuoden takaa. -Se oli pieni lappunen, jollaisia lähetimme koulussa toisillemme, ystäväni ja minä, vähän kuten nykyään lähetellään tekstareita tai whatsappviestejä ystävien kesken.

Tekstari ehkä ei säily 50 vuotta. Tämä lappunen säilyi. Lappusen viesti puhutteli minua. Kalenteri, jonka välissä se oli, oli vuodelta 1975. Olin silloin lukion 1. luokalla.

Ken säästää ja tallettaa, iloita myöhemmin saa.. Minä olen säästänyt muistoja, muistiinpanoja. Ne on olleet minulle aina tärkeitä. Kaikki ne kirjeet, joita sain ympäri Suomea ja maailmaakin, ystäviltä ja kirjeenvaihtokavereilta, ovat tallessa. Siihen aikaan, 70-luvulla, oli ihan noita kirjekavereita, joita sai koulusta ja löytyi lehtien 'Halutaan kirjeenvaihtokaveria' - palstoilta. Vastaakohan nykyiset facebook- kaverit nyt näitä kirjekavereita, ehkä.

Olen säästänyt myös muistiinpanojani, lukuisia päiväkirjoja, luentomuistiinpanoja yliopistolta, kurssimateriaaleja, omia suunnitelmia ja opetusmateriaaleja ja ties mitä. Niitä jo karsinkin muutama vuosi sitten. Ja karsinta jatkuu. Mitä siis jää?

Tietyssä elämänvaiheessa tulevat kysymykset: Kuka mä olen, nyt, ja onko mulla enää mitään virkaa. ’Kaik on mänt' sanoi Elämänmenon Eila, kun havahtui että on jo vanha. 'Nuoruus on mänt... koko elämä on mänt.' -Se on niin surullinen kohta tuossa aikaansa loistavasti kuvaavassa Pirkko Saision käsikirjoittamassa tv-elokuvassa. Näyttelijä Ritva Oksanen osaa välittää tunteen riipaisevan todenmukaisena. Seikkailut ovat ohitse, pettymys omaan tilanteeseen on siinä käsinkosketeltava.

Erityisherkkä käy asiat mielellään perusteellisesti läpi. Asioita nyt vaan on käsiteltävä. Ja jos ei vielä tiedä 'kuka mä olen', niin viimeistään 'nyt', siihen haluaa löytää sen vastauksen. On aika, on aikaa ja silloin on se oikea aika.

Luen ja selaan muistoja. Jotenkin aika on armollinen nyt, se luo tilan jossa voin liikkua näillä vuosikymmenillä niin vaivatta. Joku paperi.. se kastuu kyynelistä. Löytynyt neliapila, joka on sinnitellyt nämä vuodet muistovihon välissä, ilahduttaa. Ai, se oli tämä neliapila, muistan kyllä, mistä sen löysin.

Elonsiivous. Sitähän tämä on. Ja kas, se onkin hidasta, kun joka asia pitää käydä ja ihmetellä tai itkeä läpi:) Hidasta, enkä edes tiedä sen määränpäätä. Paitsi se vastaus, kuka olen. -Ääriviivani, haluan löytää ne nyt.

Kaikki nuo vuosikymmenet. Millainen olin 80-luvulla, niin ihan erilainen. 90-luvulla ihan hukassa. Ja 00-luvulla nousin pitkiä portaita, kuin nykyiset kuntoiluportaat, hitaasti ja hikoillen. Portaat ja polut, välillä oudot, usein ei omani lainkaan... joskus taas omemmat kuin ikinä. Kallionseinämä, joka oli olemassa, ja on vieläkin. Kirjeet, muistot ja omat päiväkirjat muistuttavat ajatuksista mitä oli. Monet dokumentit piirtävät kuvaa, ja tunteita voi läpielää uudelleen.

Sana elonsiivous tulee tässä näytelmästä Elonsiivous- tarina sitkeästä ystävyydestä. Katsoin näytelmän viime keväänä. Se oli ihana vallan, ja siinä lähestyttin myös vaikeaa aihetta; elämän rajallisuutta. Kaksi jo ikääntynyttä naista, Aino (Marjut Toivanen) ja Raisa (Leena Rapola), jakaa elämän asioita.

Toinen ystävyksistä kohtaa asioita hyvin pragmaattisesti, hankkiutuen tavaroistaan eroon. Onpahan vain tuo elonsiivous positiivisempi sana kuin kuolinsiivous. Ja elonsiivouksessa, näytelmässä, siivotaan elämän tunkkaisiakin asioita ja tavaroita pois, että tilaa tulisikin juuri elämälle! -Niinpä, tilaa voi tulla elämän uudelle vaiheelle, jossa tuntee itsensä jo paremmin ja jossa uudet innostavat asiat ja tehtävät jo odottavat. Kysymys 'onko minulla enää yhtään mitään virkaa' onkin silloin täysin absurdi.  

Asioiden ja tunteiden läpieläminen, muisteleminen tekee hyvää. Oman historiansa tunteminen ja hyväksyminen sellaisena kuin se on ollut, mahdollistaa myös läsnäolon nykyisyydessä. 

 

💚💚💚

Nuorena ajattelin, että parhaat vuodet on vanhana. Silloin on jotenkin sinut itsensä kanssa ja on tarpeeksi jotakin, ja että elämän täyteys on piripinnassa silloin.

Piripinnassa herkkyyttäkin, tätä erityisherkkyyttä, joka suo elämän parhautta... josta en tosin tiennyt, vain olin sitä. Viattomasti erityisherkkänä kuljin läpi kauniin mutta raa'an maailman. Höspöyteni oli välillä hölmöyttä. Herkkyys piti joskus naamioida välinpitämättömyydeksi. Ja ne puutarhat, joihin oli valtava ikävä, olivatkin olemassa. -Salatut puutarhat täynnä aistimuksia, inspiraatiota, oppimista ja jakamista.

Ken etsii, löytää... Lappusen teksti oli tosin epäselvä. Jotakin hauskuudesta, ja läpi tuskan ja kauneuden. Tätä kumpaakin on se elämän täyteys. Varsinkin näinä hetkinä, kun aikakone liikauttelee vuosikymmenestä toiseen yhtä erityisherkkää. Tässä ja nyt.


Merja Korpisaari

HSP kokemusasiantuntija, keskusteluryhmän vetäjä 

 

Viittaukset:

Yle Areena: Elämänmeno.

Helsingin kaupunginteatteri: Elonsiivous.

 

Aiempi blogipostaus ikääntymisestä:

Rohkeasti herkkä: Erityisherkkä ikääntyy.

Jos Sinulle tulee mieleen jotakin tästä kirjoituksesta tai sen aiheesta muuten ja haluat jakaa ajatuksiasi myös muille, niin kirjoitathan alle kommenttikenttään. Kiitos! 

 

Pysähtyä

 Jäsenen blogikirjoitus:

Ihmettelijä vesiputouksella


Ikuinen veden juoksu rauhoittaa ajatusteni vuolaan virran.

Juoskoon vesi, minä voin pysähtyä.




ᘘᘘᘘ



Aina ei tarvitse jaksaa.

Luontokin viipyilee lumen alla ja odottaa, kerää voimia.


Saa ihailevan katseeni.

 

 

Tukeuduin rosoiseen kallioseinämään kävellessäni ylöspäin,

mietin missä tämä kallio oli niin monta vuotta.. 

No tässähän se oli ollut.

Minä vain en ollut tässä.

 

Merja

 

Ajatuksia ajasta

Jäsenen blogikirjoitus:

 
Voi miten aika kuluu nopeasti!

Mennyt on mennyttä, eikä se palaa koskaan.

 
 Näinköhän, etteikö se palaa?

- Minusta mennyt on olemassa olevaa aikaa. Se on tässä.

Aina kun haluan niin. (Usein silloinkin kun en halua.)

Mennyt, minähän omistan sen;

Voin muistella ja katsella tapahtumia, elää niitä  ja tehdä jos haluan ja voin, uusia tulkintoja tapahtumista.

Mennyt on minulla olemassa.

 

👀👀👀

Tulevaisuus sen sijaan ei ole sitä.

En voi mitenkään tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
Voin unelmoida, voin suunnitella, mutta se on vain kuvitelmaa.

Minulla ei ole tulevaisuutta. Vielä.

Rakastan kyllä laatia kalenteriin suunnitelmia.
Tulevien kokousten, töiden merkitsemistä, tapaamisten, juhlapäivien, lomien merkitsemistä.

Näkymä on tämä. Toive on. Mutta se toteutuma, sitä voi ihmetellä sitten.
(En toki kiellä, etteikö unelmilla myös olisi taipumus toteutua.)

 

Voin tietenkin vaikuttaa tulevaisuuteen, käyttäen sitä tietoa ja osaamista ja kokemusta mitä minulla on. Toimia sen mukaan, että toivotun tulevaisuuden todennäköisyys olisi mahdollisimman suuri.

Suhtaudun kuitenkin asioihin hyvin voimakkaasti tunteella.. Olen ehkä vähän huithapeli.. Elän melkein  kuin päiväperhonen.

- Ehkä se onkin hyvä niin?

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen pystynyt olemaan läsnä, ja olen yhä vaan huithapelimpi, mutta: Talletan hetkiä pilveen muistojen.

Ihan kaikkein parasta on: nähdä ja kuulla ja tuntea mitä nyt tapahtuu, mitä nyt teen tai tehdään, ollaan tai jaetaan.. Muistokin jää juuri siitä.

Kuka jaksaa pohtia... aurinkohan nousee, jälleen.

Voi miten nopeasti aika kuluukaan!:)

Merja Korpisaari

 

Hoputtaja raapaisee lillukanvarsia

Yksi erityisherkkyyden ominaispiirteitä on, että kiire ei tuo esiin herkän parhaita puolia eikä paranna suoritusta vaan aiheuttaa pahimmillaan jopa lamaannuttavaa stressiä. Kiire ja aktiivisuus sekoitetaan usein toisiinsa, jolloin erityisherkkä joutuu hoputtamisen kohteeksi. Miten aikaa voisi kokea mahdollisimman paljon ihan kaikessa rauhassa?

Jäsenen blogikirjoitus:

”Hermostun, kun joudun tekemään paljon vähässä ajassa."

Väittämä on osa Aronin (2013) erityisherkkyyden testiä. Valitsemalla 25 lauseen joukosta itseään koskevat toteamukset voi tunnistaa tuttuja, erityisherkkiä kuvaavia ominaisuuksia.

Moni herkkä samaistuu juuri tämän lauseen ilmaisemaan piirteeseen: kiire ei tuo esiin parhaita puolia eikä paranna suoritusta. Pikemminkin se kiristää hermot niin tiukalle, että herkkä on huonoimmillaan.

Tekemisestä menee maku, kun kaikki pitää hoppuilla läpi. Kokonaan kiirettä ei voi välttää, mutta miten sitä saisi sopivasti?

Kiire, kiire!

Ei minulla ole aikaa pysähtyä tekemään muistiinpanoja, terveydenhoidon ammattilainen hämmästeli minulle, kun kerroin kirjoitusrutiineistani. Yllätyin: minne on niin kiire, ettei matkan varrella ehdi tehdä havaintoja ja kirjata niitä talteen? Entäs jos juuri ne kiireessä unohtuvat lillukanvarret ovatkin elämän suola?

Kiirettä pidetään omanlaisenaan meriittinä. Se on tarpeellinen ja pystyvä, jolla on aina kiire. Jos ei ole, on elämästä irrallaan, eläkeläinen tai muu, jonka varsinainen elämä on jo koettu tai ei parhaillaan käynnissä.

Kiire ja aktiivisuus sekoitetaan toisiinsa. Kun kiirehtiminen nostetaan hyveeksi, hoputtamisesta tulee hyväksytty sosiaalisen kanssakäymisen muoto, jonka kohteeksi varsinkin herkkä helposti joutuu.

Hoputtamiseen liittyy valtaa. Oletus, ettei toinen ole tarpeeksi nopea ilman kehotusta kiirehtiä. Hänen perusvauhtinsa on liian hidas ja siitä on oikeus huomauttaa. Aivan kuin pelkät sanat voisivat tehdä kilpikonnasta jäniksen, etanasta gepardin. Niin hoputtaja ainakin toivoo. Eikö hoputettava itse osaa katsoa kelloa? Onko hänen kellonsa rikki ja korjaantuu samalla hetkellä, kun siitä sanoo? Ehkä hän on vain hajamielinen tai laiska.

Pahimmillaan hitautta käytetään synonyyminä tyhmyydelle. Sitä pidetään poikkeustilana normaalista vauhdista. Numeroilla mitattuna aika kuitenkin kuluu samaa vauhtia kaikilla. Jos kiirehtii, ehtiikö enemmän vai lopulta vain raapaista kaiken kokemansa pintaa?

Koetan kuvitella musiikkia, jonka arvottamisen kriteerinä olisi mahdollisimman nopea rytmi. Ironista kyllä, luulen, että sen kuunteleminen kävisi yksitoikkoiseksi aika äkkiä.

Synkronoidaanko kellot?

Etenkin vanhempi ikäpolvi harrastaa etuajassa olemista. Pahimmat hoputtajat ilmaantuvat aina paikalle huomattavasti lupaamaansa aikaisemmin ja moittivat toista myöhästyjäksi. Kun he huomaavat ajan kulun, pirut maalataan seinille: ”Nyt sä kyllä myöhästyt.” Heidän kanssaan on poltettava kitalaki kiehuvaan teehen tai hylättävä ajatus lämpimästä juomasta kokonaan. Hoputtajan kellonviisarit ovat aina muuta maailmaa puoli tuntia edellä. He ovat varmoja siitä, että ehtivät sen ansiosta enemmän, korkeammalle, paremmin – elleivät saa sydänkohtausta sitä ennen.

Aikaa voi tuhlata myös olemalla aina valtavan paljon etuajassa. Se ei myöskään ole välttämättä kovin kohteliasta, sillä se aiheuttaa muille paljon stressiä.

Hoputtaja ei oikeastaan itse osaa (tai malta) lukea tilannetta. Jos sidon kengännauhoja, olen todennäköisesti kohta valmis astumaan ulos ovesta eikä minulta tarvitse erikseen kysyä, meneekö vielä kauan.

Introverttina erityisherkkänä päädyn usein ihmettelemään, miten toiset ehtivät niin paljon eivätkä silti näytä erityisemmin väsyvän kaikesta menemisestä ja tulemisesta. Taitaa olla niin, että lähestyn toimintaa luontaisesti melko syväluotaavasti, mikä vie enemmän aikaa ja voimia; elämässä kun joutuu niin monen asian eteen joka päivä. Se on hyvä tiedostaa, kun suunnittelee, mihin kaikkeen aika riittää – tai kun eksyy vertailemaan, mitä kaikkia hienoja juttuja fb-kaverit ovat taas saaneet aikaan ja siinä sivussa viettäneet vielä rentouttavan lomankin.

Oma, ominaisin tapa on kuitenkin paras aina, kun sitä vain on mahdollista toteuttaa, oli vauhti mikä tahansa. Tietenkin erilaisia nopeuksia on väkisinkin kokeiltava erilaisissa tilanteissa. Pitkää matkaa juostessa tuppaa vain läkähtymään ennen kuin huomaakaan, jos oman rytmin säätelyn sijaan keskittyy muiden vauhtiin.

Omanlainen aika

On niitäkin, jotka kokevat hoputtamisen itselleen tarpeelliseksi, jotta aikataulut pysyvät kohtuudessa ja päiväjärjestykset uomissaan. Niille, jotka kellokalleja kaipaavat, kärsivälliset hoputtajat voivat olla paikallaan, kunhan heitä on tehtäväänsä pyydetty.

Voi olla silti hyödyllistä miettiä, mitä varten aikaa säästetään. Kuinka iso osa siitä kannattaa panna talteen? Kuinka monta muuta hetkeä tallentamiseen uhrataan?

Entä mitä tapahtuu, jos antaa päivien virrata omalla painollaan muulloinkin kuin lomalla? Tai: miten aikaa voisi kokea mahdollisimman paljon ihan kaikessa rauhassa?

Täsmällisyys on hyve, mutta kaikkea ei voi ennakoida. Joskus käsillä oleva hetki vaatii jotain muuta kuin odotettiin.

Aika on kuin sää: siihen voi varautua, mutta varmasti sen luonteen tietää vasta, kun hetki on käsillä. Se on todennäköisesti paras aika kokea se.

Ilona Vuori

Lähteet:

Aron, Elaine N. (2013). Erityisherkkä ihminen. Helsinki: Nemo. Suom. Sini Linteri.

(Kuva: Ilona Vuori)

Rantapolulta metsän reunaan

Muista katsoa aurinkoon… Nousevaan tai laskevaan aurinkoon, vaikka. Marraskuun aurinkoa on hyvä tuijottaa näinä aikoina.

Miten lämmintä onkin vielä, hyvin tarkenee ulkoilla. Nojailen rannan puuhun ja olen läsnä...

Joskus on hetkiä, kun ei ajattele mennyttä eikä tulevaa, ei kaipaa mitään eikä minnekään. Niitä ei ole joka päivä läheskään, vaikka hyvin voisi olla - ja pitäisikin.

..Paitsi että ei pidä, sillä ne hetket tulevat etsimättä, ne löytyvät, kun aika on oikea.

Kun osuu merenrantaan sopivasti, ja taivas kuljettaa rantapolkua pitkin. Katse liukuu taivasta pitkin ja värit.. ovat silmille ihanat, kuin pysähdys mielelle. Tämän sain, kun vain, 

lähdin ulos. 

Elämän ilot voivat olla niin pieniä, että naurattaa. Ei tarvita pitkiä matkoja tai paljoa aikaa tai rahaakaan. Olemassaolo vain täyttää. Luonnossa se tapahtuu niin helpolla. Nuo myöhäiset punaiset puolukatkin, tutuksi tullut pöllö puussaan, editseni pinkovat kanit..

Ilta pian laskeutuu, hämärtää, sanon ajatuksissani maisemalle: hei taas ja kiitos, 

pikaisiin näkemiin.

Merja Korpisaari

 

Läsnäoloa luontokokemusten äärellä

Jäsenen blogikirjoitus

Auringonvalo siivilöityy kuusenoksien lävitse valaisten metsäistä rinnettä, valkovuokot nostelevat hentoja varsiaan, askeleet painautuvat sammaleiselle mättäälle ja jossain kauempana kimmeltää merenselkä. Pilvettömällä sinitaivaalla kaarteleva merikotka on mykistävä näky, joka saa hiljentymään luonnon ihmeiden edessä. On helppoa hengittää sisään puhdasta ilmaa, juurruttaa jalkansa näille jäkäläisille kallioille, tarttua kaikilla aisteillaan tähän hetkeen - olla juuri tässä ja nyt.


Poikkeuksellinen kevät on saanut yhä useamman hakeutumaan luonnon pariin ja etsimään kauneutta, lohtua sekä elvyttävää voimaa läheltä. Pääsiäinen autioituneessa kaupungissa tuntui lohduttomalta tyhjine katuineen, joiden jalkakäytävillä eivät enää askeleet kopisseet. Katujen varsilla kohoavat, kylmän auringonvalon valkaisemat betoniseinät tuijottivat eteensä kymmeninä tyhjinä ikkunoina, ja niiden ontot katseet kätkivät sisäänsä kaiken sen elämän, joka vielä hetken aikaa sitten oli helkkynyt ääninä, väreinä ja kosketuksina ympärillämme. Kaipuu ja tarve vapautua betonin ja neljän seinän kahleista alkoi päivä päivältä poltella kehossa ja mielessä yhä vahvemmin.

Luonnossa liikkuminen ympäristöä aistien, havainnoiden ja valokuvia ottaen on aina ollut minulle tärkeää, mutta näinä aikoina sen merkitys on noussut aivan uuteen arvoonsa. Kun arjen rakenteet pirstaloituvat ja mielen valtaa epävarmuus, viestii luonto pysyvyydestä, turvallisuudesta ja jatkuvuudesta. Mullasta nousevat lehdet, hentoiseen pitsiin verhoutuvat koivut ja pelloille saapuneet muuttolintuparvet ovat lohdullisia lupauksia elämän jatkumisesta ja siitä, että kaiken myllerryksenkin keskellä on vielä asioita, jotka ovat ennallaan.

Usein elämän käännekohdissa ja kriisien keskellä luonto ankkuroi tähän hetkeen. Kallioisilla reiteillä patikoidessa ei ole tilaa miettiä menneisyyden pettymyksiä tai pelätä tulevaa, vaan on suunnattava askel kerrallaan harkitusti eteenpäin, tunnusteltava eteen sattuvia juuria, kiviä ja onkaloita, olla vastaanottavainen kaikelle sille uudelle ja yllättävälle, joka seuraavan mäennyppylän takana kenties odottaa. Ehkä tämä on tietoista läsnäoloa parhaimmillaan.

Kaiken kaikkiaan ainakin minulle luonnossa liikkumisessa on kyse yhteydestä omaan itseen, ympäristöön ja kanssaihmisiin. Vaikka fyysiset ihmiskontaktit ovat olosuhteiden pakosta kutistuneet vähäisiksi, luontokokemukset ja tarve kokea yhteyttä ympäristön kanssa ovat ainakin jossain määrin meille yhteisiä. Se saattaa olla myös asia, joka hektisen arjen keskellä ja kaupungin aisteja kuormittavassa humussa on jäänyt jonnekin taka-alalle, muuttuneena ylellisyydeksi, jolle ei ole sijaa eikä ehkä koettua tarvettakaan elämässä.

Eikä luontokokemusten perässä tarvitse välttämättä lähteä merta edemmäksi kalaan. Vaikka saariston jylhät kalliot käppyrämäntyineen ja kaukana siintävät rannattomat ulapat ovat mielenmaisemaani, useimmiten voin siirtyä niihin vain ajatuksissani. Silti arkipäivän luonnonkauneutta voi kohdata myös lähiömetsän poluilla, kotikadun varrella hempeään kukkaloistoon puhjenneessa kirsikkapuussa ja persikkaisessa auringonlaskussa kerrostalojen yllä. Kauneutta juuri tässä ja nyt, haaveiden siivittämiä ajatuksia tulevasta.

 Asta Sutinen (kuvat: Asta Sutinen)

Ollaan läsnä

Jäsenen blogikirjoitus

Päivät toistavat itseään. Uutisetkin. Oikeastaan tämän katon alla mikään ei muutu.

Ihmettelen usein, miten nopeasti me ihmiset sopeudumme uusiin sääntöihin, muutoksiin, aikatauluihin. On jo ihan normaalia kulkea maski kasvoilla, tai tehdä ostoksia kertakäyttökäsineet kädessä. Kuitenkin näen lähes päivittäin niitä, jotka eivät syystä tai toisesta ymmärrä tämän ajan vaikutuksien laajuutta, sen ohjeita ja rajoituksia. Ja välillä se särkee sydämeni.

Pistän karaokelevyn neljättä kertaa soimaan. Annan mikrofonin miehelle, joka istuu se kädessä seuraavan tunnin, laulaa tai hyräilee, nousee seisomaan aina kertosäkeen kohdalla. Toinen mies nuokkuu sohvalla, nostaa välillä katseen kohti ikkunaa, tuijottaa hetken tyhjää pihaa, laskee päänsä alas, ja sulkee silmänsä. Yhden paikka on pianon vieressä, matalassa nojatuolissa. Ei hän siinä pitkään viihdy, muutaman minuutin, sitten hän kävelee luokseni, kysyy, koska lähdetään, ja kuullessaan vastaukseni, emme voi lähteä, istuu takaisin nojatuoliin. Hänen silmänsä ovat ikään kuin tyhjät, ne katsovat tyhjyyteen. Tai mistä minä tiedän mitä ne katsovat, onko niillä mitään katsottavaa. Sen minä tiedän, että hänen tekisi mieli lähteä. Lähteä edes jonnekin, niin hän sen ilmoittaa.

Nainen makaa vuoteellaan. Vuode on täynnä tavaraa: kampa, pehmolelu, muutama aikakauslehti, tarjotin, joitain vaatteita. Hän ei sano mitään, katsoo vain. Oloni on surullinen. Kun puhun hänelle, hän ei vastaa. Hymyilee, ja sitten kääntää päänsä pois.

Keski-ikäinen mies istuu pöydän ääressä. Lukee vanhaa lehteä. Laitan puhelimen hänen kasvojensa eteen. Mies sanoo: äiti. Äidin kasvot näkyvät puhelimen näytöllä. Kyynel tulee silmääni. Jätän heidät kahden.

Pitkä, nallekarhumainen mies kävelee käytävällä vastaan. Hän välttelee katsetta, mutta kun kysyn, halataanko, mies levittää kätensä, ja ottaa minut karhumaiseen otteeseen. Hänellä ei ole tarvetta lähteä mihinkään: mihinkään, tai ketään, ei ole ikävä. On hyvä olla kotona. Lohdullista: meillä kaikilla ei ole hätää tämän tilanteen vuoksi.

Toisessa huoneessa nojatuolella istuvat mies ja nainen. Molemmat näyttävät nukkuvan, mutta kun menen lähemmäksi, silmät avautuvat. Nainen kysyy, voisimmeko lähteä jonnekin. Kysyn, minne haluaisit, hän vastaa: kahvilaan. Selitän, ties monennettako kertaa, että kahvilat eivät ole auki, emmekä voi lähteä minnekään. Hän haluaisi, olisi niin monta paikkaa, missä käydä. Tilantaan taksi, hän ehdottaa. Emme voi, ei ole paikkaa, minne menisimme. Mutta ei hän ymmärrä, ei siinä laajuudessa, kuin mitä tilanne on. Saan hänet rauhalliseksi, kun käymme pienellä kävelyllä, ja sitten keitämme kahvit. Eihän se sama ole kuin kahvilassa, jossa ihana kermaleivos olisi kukkaisella asetilla ja servetti olisi ohut, ruusukuvioinen. Juomme kahvit isoista, valkoisista mukeista, ja pienellä lautasella on korppu ja kanelikeksi. Servettiä ei löydy. Voi että. Se voisi tuoda edes vähän lohtua ja kauneutta tähän hetkeen. Lisään servetit kauppalistaan. Kauniit servetit, niin kirjoitan siihen.

Televisio on auki. Sieltä tulee jokin ajankohtaisohjelma. Aihe on aina sama. Vain numerot ja luvut muuttuvat. Nainen kysyy, voinko vaihtaa kanavaa. Minä vaihdan. Onneksi toiselta kanavalta tulee jotain aivan muuta: vanhaa komediaa. Nyt saa nauraa, nyt on hyvä nauraa. Irrottautua edes hetkeksi tästä todellisuudesta.

Viimeisen huoneen mies on huoneessaan. Hän ei puhu, ei katso, ei varmaan edes kuuntele. Semmoinen hän on aina. Mietin, vaikuttaako tämä häneen millään tavalla. Vaikea sanoa.

Ulkona kävelee mies. Päivän toinen lenkki on tehty. Näen, että hän itkee, pyyhkii silmiään tullessaan. Tiedän, että hänellä on ikävä. Ikävä niitä kaikkia, jotka muutama hetki sitten vielä kävivät kylässä, joivat hänen seuranaan kahvia ja veivät hänet sukuloimaan. Minä tunnen tuon tunteen. Minullakin on ikävä. Myöhemmin sama mies istuu sohvalla, hymyilee. Vastaa minun hymyyni. Nyt on vain pakko yrittää: yrittää olla positiivinen, jaksaa. Kehittää iloa pienistäkin asioista.

Termospullon pohjalla on tilkka kahvia. Mies kaataa sen kuppiinsa, jatkaa sitä vedellä. Ryyppää, maiskuttaa suutaan. Toinen kuppi kahvia tälle aamua. Se on luksusta. Pieni kahvin tilkka. Ilo löytyi sieltä termarin pohjalta.

Yritän olla kaikkea, mitä he kaipaavat: äiti, ystävä, kahvikaveri. Yritän kovasti. Luen, piirrän, laulan. Saunotan, kampaan hiuksia, hieron olkapäitä, pidän kädestä. Mutta en minä korvaa sitä, mikä on lähellä, ja silti äärettömän kaukana. Perhe, sukulaiset, ystävät. Naapurit.
Nyt meillä on vain toisemme. Ja onneksi on. On niitäkin, joilla ei ole ketään, vain puhelin, ja ääni sen päässä. Kosketusta, katsetta vailla. Pelkän äänen varassa. Kurkkua kuristaa. Nyt en ajattele sitä sen enempää. En voi. En kestä sitä ajatusta nyt.

Ei tämä ole helppoa kellekkään.

Kaupassa ei ole paljon ihmisiä. Kassalla vain yksi ennen minua. Seison pyöreän tarran päällä. Siinä lukee: muista turvaväli. Muistan. Ihmettelen taas, miten nopeasti kaikkeen tottuu. Miten desinfioin kädet kaupaan tullessa, otan kertakäyttöhanskat, kuljen kaukana muista. Ei tämän pitäisi olla tämmöistä.

Äiti on vastassa ovella. Kauppakasseja on kaksi, ne painavat paljon. Äiti kertoo lukeneensa lehden tekstaripalstalta, että vanhuksille tuodaan ovelle raskaat kauppakassit, ja he kuolevat sydänkohtaukseen kantaessaan niitä sisälle. Lupaan kantaa kassit sisälle asti. Nauramme yhdessä. Se on ohikiitävä hetki, muutama minuutti normaalia elämää. Ulkona otan hanskat pois kädestä, ja heitän ne roskikseen. Ajan kotiin. Minulla on taas ikävä. Ikävä normaalia elämää, sitä mitä elimme muutama hetki sitten.

Kun on sunnuntai, näemme ystäväni kanssa. Kävelemme pitkä lenkin, juttelemme. Yritämme unohtaa vallitsevan ajan, sen rajoitteeet. Mutta silti ne putkahtavat esiin lähes aiheessa kuin aiheessa. Ohitamme miehen, joka istuu kauempana puiston penkillä. Hän huutaa meille, että muistakaa turvaväli. Yritämme muistaa. Miten ihanaa olisi halata, edellisestä kertaa on ikuisuus. Turvaväli. Se on päivän sana.

Tämä asia on niin iso, että en voi oikein käsittää sitä. En voi ajatella sitä sen suuruudessa. Koko maapallon kokoinen asia. Meitä kaikkia koskeva. Kun minun sydämeni särkyy jo muutaman rajoitetun takia.

Minä toivon voimaa, ymmärrystä, pitkämielisyyttä, rakkautta, jaksamista kaikille. Ei jätetä ketään yksin. Sitten, kun on ilta ja olen rauhoittunut sänkyyn, tulee itku. Tai muutama kyynel. Parempi, etten mieti. Ei tätä vain voi ymmärtää.

Vaikka tähän on jo tottunut.

Nimimerkki Elmeri

Läsnäolo sallittua

Jäsenen blogikirjoitus:


Sumuisena aamuna kävelen kirjastoon ja luen seinältä: Läsnäolo sallittu. -Kiva.
Sieltä jatkan myöhemmin pieneen kahvilaan jossa rauhallista. Taas: Läsnäolo sallittu. - Kiva juttu.

Kun on vapaata, on päästävä vielä metsäänkin, valoisana aikana. Lyhyt matka, vaikka pitkä bussilla. Metsäänkin on nyt laitettu kylttejä: Läsnäolo sallittua…!

Näitä kylttejä ei tietenkään ole. Kuitenkin mainitsemissani paikoissa oli läsnäolo sallittua ja se oli myös mahdollista. Ja se oli niin hyvä asia.

Sen kaiken vastapainoksi, missä läsnäolo oli kiellettyä. - Busseissa, marketeissa, Kelan toimistossa, toimistoissa yleensäkin, pääkaduilla pääkaupunkimme.
Minusta niin tuntuu, että näissä läsnäoloa ei hyväksytä, vaan on oltava olevinaan ja hetkeksi koteloitava sisimpänsä johonkin läpipääsemättömään. Läsnäolo ei ole kai kiellettyä sentään, mutta mahdotonta tai vaikeaa…

Kännykän hipaisut sallittuja, ruutunäkymä suotavaa, kuulokeäänet tarpeellisia. Töniminen ja tiukka toisen ohi katsominen hyväksyttävää. Ilo kiellettyä.

On paikkoja, joissa voi helpommin olla läsnä ja joissa taas ei voi olla. Parasta olisi voida olla läsnäolon paikoissa enimmäkseen.

Monellako se on mahdollista... Siinäpä se!

↢↣↢

Kun minun oli lapsena paha olla, menin lähimetsään ja itkin siellä. Olin siellä läsnä, nyt sen ymmärrän.
 
Olin läsnä päiväkirjallekin, ja niin sanoista tuli ystäviäni.

Kun silitin mustaa Sami-kissaa, se kehräsi. Olimme läsnä molemmat. Opin kissalta hienoista luottamusta, että voi selvitä.

Olemattomuudestakin.

 ↢↣↢


Ihmisvilinässäkin on loppuviimeksi vain selviydyttävä. Ja se ei kuitenkaan ole sekään niin vaarallinen paikka. Sen voi oppia. Pelkäämättä paljastuvansa, jos kuoret raapiutuvatkin pois.
Tai jos katsoo vahingossa kohti.

Kun tarkemmin ajattelen: Läsnäolon tilanteita ja olemisen mahdollisuuksia taitaa olla loppujen lopuksi vähän kaikkialla.Niitä voi ottaa.
Eri asia on se, missä sielu oikeasti lepää ja voi kokonaan rentoutua. Sellaisia paikkoja tarvitsee aina joskus.

Läsnäolo sallittua on kuitenkin myös tässä. Tänään. Minulle. Sinulle. Melkein kaikkialla missä nyt vain henki kulkee.



Lue myös

Aistiherkkä erityisherkkä kirjoittaa tässä kauppareissustaan: Erityisherkkä käy ostoksilla
Ja tässä metsästään: Metsän taika
                                                                               

Merja Korpisaari

Erityisherkkänä työelämässä, osa 4/5

Jäsenen blogikirjoitus:

Kirjoitin viime postauksessani oman äänen ja ajatusten esiin tuomisesta työpaikalla. Samalla muistuttelin blogin lukijoita siitä, että nämä ajatukset ovat omiani ja huomiot ovat syntyneet omasta (työ)elämästäni. On kuitenkin ilahduttavaa, jos joku tunnistaa itsensä niistä ja kokee samaistumista. 

Erityisherkkyys on ominaisuus, ja kuten moni muukin ominaisuus, se ei ole pelkästään hyvä eikä huono. Varmasti monista välillä tuntuu, että mediassa ominaisuuttamme käsitellään usein tarkkojen, pintapuolisten luokittelujen kautta: ”tunnistatko itsessäsi syvän liikuttumisen kyvyn tai vaikeuden keskittyä avokonttorissa? Olet varmasti erityisherkkä!” Tai sitten jutut otsikkoineen saattavat kuulostaa enemmän negatiivisilta kuin neutraaleilta: ”Erityisherkkä Tuija jättäytyi työelämästä, koska se oli hänelle liian raskasta.” Otsikot ovat keksittyjä, mutta ymmärrätte varmasti pointtini.

Totta on, että nykyaika tarjoaa vaatimuksineen paljon haasteita ihan kaikille ihmisille. On muuttuvia työnkuvia, kiirettä ja muutoksia, joihin ei pysty itse vaikuttamaan. Erityisherkkä voi kokea haasteita tai paineita helpommin asioista, joihin muut eivät kiinnitä edes huomiota. Niin työelämä kuin vaikka koulumaailmakin sisältää varmasti normeja ja sääntöjä, jotka on luotu ns. valtaväestölle, niitä sen enempää analysoimatta. Moneen asiaan voi kuitenkin vaikuttaa itse, ja tehdä voitavia muutoksia oman viihtyvyyden ja hyvinvoinnin parantamiseksi ja takaamiseksi. Nämä asiat voivat olla ihan pieniäkin. Ja koska positiivisten muutosten tekeminenkin on omanlaistaan ongelmanratkaisemista, pitää muistaa myös kiinnittää huomiota erityisherkkyyden hyviin puoliin. Siksi haastoinkin itseni pohtimaan, millaisissa asioissa ja hetkissä erityisherkkyys on ollut etu työelämässä. Mieleeni tuli monia asioita, ja jaan alla teille niistä kourallisen.

• Hetket, joissa on tarvittu aitoa läsnäoloa ja kohtaamista. Olen tehnyt paljon projekteja, joissa minun on pitänyt alan opiskelijana saada arvostamieni ihmisten luottamus ja halu jakaa ja kertoa minulle henkilökohtaisiakin asioita. Silloin täytyy myös itse uskaltaa olla aito, läsnäoleva, kohtelias ja empaattinen – osata lukea ja tulkita toista ihmistä juuri hänen tarkoittamallaan tavalla, hänen ajatuksiaan kunnioittaen. Tällaisten fiilisten täytyy syntyä jo tervehtiessä ja eteisessä ovenaukaisulla, tai missä tahansa, kun ensimmäinen kohtaaminen syntyy. Läsnäoloa ja kohtaamistaitoja olen tarvinnut myös silloin, kun olen vaikka aistinut työkaverilla olevan jotain mielen päällä.

• Taito havainnoida erilaisia ongelmia ja muuttujia. Saattaa kuulostaa negatiiviselta, mutta olen moneen kertaan todistanut, että tästä kyvystä todella on hyötyä. Olen itse esimerkiksi epävarma monimutkaisten verkko-ohjelmien ja kaupallisten laskutoimenpiteiden kanssa, joita on tullut vastaan esimerkiksi myymälätyöskentelyssä. Hankalasti ymmärrettävissä asioissa olen kysynyt etukäteen esimiehiltäni, että ”mitä käytännössä tarkoittaa, jos asia x menisikin vahingossa näin?” Olen kysynyt kaikenlaisia mieleen tulleita asioita, jotta itselleni tulisi varmempi ja luottavaisempi olo. Tiedän myös, että aina kaikki ei mene niin kuin kerrotaan. Monesti olenkin ollut tyytyväinen siihen, että olen osannut ajatella riskejä ja kysellä ”typeriä”. Varmisteleminen ei ole huono asia vaan takaa sen, että kykenen toimimaan myös, kun asiat eivät menekään oikeaoppisella tavalla – varsinkaan teknologian suhteen. Aion varmistella vastedeskin.

• Kyky nähdä pienten asioiden merkityksellisyys – ja nauttia niistä! Yritän nauttia työpäivän erilaisista pikku hetkistä ja varsinkin tauoista. Voimia voi saada vaikkapa kivasta kommentista meilissä tai nopeasta juttutuokiosta kollegan kanssa, mieleen pulpahtaneesta hyvästä ideasta, omasta aktiivisuudesta, hyvästä ruoasta, ikkunoista tulvivasta valosta tai mukavan tuntuisista ja –näköisistä vaatteista. Myös työpisteen vaihtelu virkistää työpäiviä merkittävästi – jos työskentelen läppärin kanssa, lähden välillä rivityöpöytäni luota sohvalle työskentelemään niin, että saan olla samassa tilassa muiden kanssa, mutta vieressäni ei ole ketään. Myös monipuolisten työasioiden tekeminen tuo tunteen, ettei pää ole jumissa koko päivää yhden saman asian kanssa.

Millaisissa asioissa erityisherkkyys tuo iloa teidän työpäiviinne? Kommentoikaa alle!

-Anna


(Kuva: Pixabay)