Luovuus ja herkkyys käsikkäin

Jäsenen blogikirjoitus:

Minäkö luova? Jokunen vuosi sitten sanataideohjaajaopinnoissani pyydettiin pohtimaan omaa luovuutta. Ensiajatukseni oli, että en todellakaan ole luova. Enhän sävellä kuin Sibelius, maalaa kuin Simberg tai kirjoita kuin Södergran. En ole ikinä saanut edes yhtä kokonaista villasukkaa kudottua, sillä homma tyssäsi kinkkiseen kantapäähän. Uskomus osaamattomuudestani ja luovuuskykyni olemattomuudesta oli kuin karhulangalla kirjottu minuuteeni. Huijarisyndrooma-ajattelun irrottaminen takinliepeestäni ei ole ollut helppoa. Vieläkin se muutamalla kynnellään riippuu saumojeni sisällä, mutta ommel kerrallaan puran vääristyneitä uskomuksiani. En kuitenkaan syntynyt tuon uskomuksen kanssa, vaan imin sen elämän varrella itseeni. Vähä vähältä kadotin kuuluvuuden luovuuteeni, kunnes linja katkesi hetkellisesti kokonaan.

Lapsena mielikuvitusuniversumini oli alati laajentuva. Kaikenlainen kekseliäisyys väritti lapsuuspuuhieni luonnetta. Viihdyin itsekseni, ideoin ja toteutin. Esimerkiksi näkymätön leikkiperhe, lottovoittotalon suunnitelmanippu ja lähimetsikön valkoisin pitsiverhoin kaunistettu maja syntyivät luovan ajatteluni ajamana. Pianoimprovisointini ulottui Tappajahain jännitysmusiikista ilomarssien kautta surusointuihin. Kasettinauhuri taltioi tarinoitani. Televisioruudun välkkeessä mukailin Pähkinänsärkijän balettiliikkeitä. Ystäväni kanssa rakensimme heinäpaaleista iglun, ja polkupyörä sai toimittaa tallileikissä hevosen virkaa. Luova ongelmanratkaisukykyni ulottui jopa eläinmaailmaan, sillä kyhäsin kissan kidasta pelastamalleni peltohiirelle toipumispesän punaiseen sukkakoriin, johon laitoin iltasatukirjani kanneksi. Toki 90-luvun lamakin vaikutti luovuuteni äärimmilleen venyttämiseen, mutta kaiken pohjalla oli keksijän tyttären taipumus katsoa maailmaa luovien lasien läpi herkällä katseella. 

Luomisen vimma ja vastus. Kouluikäisenä koristellut vihkoni täyttyivät luovan lennokkaista unelmistani. Haaveiden muuttaminen piirroksiksi, lelulehtileikkeiksi ja sanoiksi ruutupaperille teki niistä piirun verran todellisempia. Toiveideni purkkapinkkiä Barbien asuntoautoa en koskaan saanut, mutta luovuuteni sai boostia siitä, ettei kaappini täyttynyt Anttilan kuvaston sisällöstä. Ompelin, nikkaroin, väkersin, piirsin, maalasin, sekoitin, suunnittelin, väritin, leikkasin ja liimasin. Loin, loin ja loin. Puhdepajastani valmistui niin vanhoilla vaaterievuilla täytetty mollamaija kuin laudanpätkistä ja verhoilukankaasta kyhätty nukkekodin sohvaryhmäkin. Teininä spraymaalasin isoäitini 1930-luvun ruskeat nauhakengät hopeisiksi ja kopistelin coolisti menemään yläasteen käytävillä. Luovuuspuuskien lopputulokset olivat toisinaan surkuhupaisia ja muiden kulmakarvoja kohottavia, mutta itse olin tohkeissani tuotoksistani. Koulun käsityötunnit olivat kuitenkin kauhuni. Arviointi, tarkkailu, vertailu ja tarkat raamit saivat minut kramppiin ja vatsani kipeäksi. Luovuus tarvitsee tilaa ja vapautta.

Yksi tärkeimmistä luovuuskanavistani on aina ollut kirjoittaminen. Jo pienestä pitäen olen kokenut suorastaan pakottavaa tarvetta sanoittaa ikiliikkuvan mieleni kulkua paperille. Arkailin puhumista isoissa seurueissa, varsinkin jos suojanani ei ollut näytelmäkerholaisen rooliviittaa, mutta kirjoittamalla pystyin olemaan rohkeasti oma itseni tai kuka tahansa. Kynästäni virtasi erilaisia listoja, runoja, kirjanalkuja, kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Kouluaineisiin ujutin toisinaan piiloviestejä, joiden avulla halusin tulla kohdatuksi ja ymmärretyksi ulkopuolisuuden tunteeni kanssa. Nuoruusvuosinani tekstieni sävyt synkkenivät ja aloin yhä enemmän kirjoittaa itsestäni erilaista. Koin tarvitsevani kuoren herkkyyteni päälle ja naamion peittämään silmäkulmani kimmellyksen. Luettelin paperille kaikkea sitä, minkä halusin itsessäni olevan toisin. Opiskelu- ja työelämä ojensi käteeni punakynän. Luovuus jämähti lukkojen taa. Elämän esteradalla luovuuteni lakastui ja sanani ehtyivät entisestään. Vasta sanataiteen äärelle löydettyäni sain tiukkaan väännetyn luovuuspurkin kannen auki ja sanani pääsivät vapaaksi! Kirjoittamalla näen, mitä ajattelen ja kuulen, mitä hiljaisuus sanoo. Sanat ovat muovailuvahaa, jolla hahmoton saa muodon.

Luovuus ja herkkyys käsikkäin. Luovuutta ja lahjakkuutta tutkinut professori Kari Uusikylä kuvailee luovan persoonallisuuden olevan tyypillisesti herkkä, tietoinen sisäisen ja ulkoisen maailman tapahtumista, vetäytyvä, harkitseva sekä utelias ympäristön havainnoija. Nämä piirteet kuulostavat liippaavan läheltä erityisherkkyyteenkin liitettäviä ominaisuuksia. Erityisherkän syväprosessointi-, eläytymis- ja tarkka havainnoimiskyky ovat luovuutta rikastuttavia elementtejä. Herkkyys on siis luovuuden ytimessä. Herkät ihmiset kokevat usein suurta luovan ilmaisun halua ja myös nauttivat luovuuden hedelmistä haltioitumiseen saakka. Uskon, että monet kulttuuri- ja taidekentän toimijat ovat erityisherkkiä. Luovuuden läheisyydessä liikkuu myös intuitio, tuo ajattelun pikakaista, johon monet herkkäviritteiset vaikuttavat olevan syvässä yhteydessä. Intuitiivinen kirjoittaminen on yksi keino tuon yhteyden kirkastamiseen.

Hoitava luovuus. Lääkäri ja kirjailija Gabor Maté puhuu useissa yhteyksissä siitä, miten herkkyys, luovuus ja kipu kietoutuvat monesti yhteen. Erityisen herkkä kokee kauniin kauniimpana, mutta hän kokee myös pahan pahempana ja on siksi vaarassa saada syvempiä haavoja kuin muut. Monet herkät ihmiset kanavoivat kipukohtiaan luovuuteen. Näin voi parhaimmillaan syntyä tervehdyttävä kehä, jossa luovuus lisää hyvinvointia ja hyvinvointi lisää luovuutta – varsinkin herkkyyttä tukevassa ympäristössä. Uskon, että erityisherkkä on keskivertoa vastaanottavaisempi luovuuden lääkitsevälle vaikutukselle. Itselleni luova kirjoittaminen ja kirjallisuusterapeuttinen työskentely on oiva apu ajatusten valtameren jätelauttojen siivoamisessa. Sysipimeistä syvyyksistä voi jopa sukeltaa helmiä. Puhe voi toisinaan jäädä jumiin kurkunperälle, mutta kirjoittamalla saan antaa kaiken valua vapaasti ulos. Puhesolmukin höllentyy säännöistä vapaan kirjoittamisen myötä. Kynäily auttaa puhdistamaan ja selkeyttämään mieltä. 

Tule pois piilosta! Löysin taannoin kolmannen luokan äidinkielenvihkoni, johon olin kirjoittanut seuraavan tekstin: ”Minä olen uneni takana piilossa maailmalta. Unella on sininen lakana ja kurkistan sen alta, mutta ihan vielä pois en tulla malta.” Havahduin huomaamaan näkyväksi tulemisen pelkoni ja laadin tuolle 9-vuotiaana kirjoittamalleni tekstille vastarunon: ”Herään unesta. Sininen peitto painaa, maailma kutsuu. Olen nukkunut liikaa! Aika nousta piilosta.” Liian monen herkän luovat lahjat ja villit visiot kätkeytyvät vakan alle, vaikka hän lapsena olisi surffannut luovuuden aalloilla jatkuvasti. Yksikin lyttäävä palaute voi saada erityisherkän käpertymään. Hän voi alkaa epäillä kykyjään, pelätä epäonnistumista, ylianalysoida seurauksia, kuunnella liikaa sisäisen kriitikon kiljuntaa ja ympärillään leijuvia odotuksia – jäädä unen sinisen lakanan alle piiloon maailmalta. 

Luovuus tekee hyvää kaikille. Luovuuden aarreaitassa voi levätä ja latautua vain itsekseen, mutta sen kultakimpaleita voi jakaa myös muille. Itse askarreltu ystävänpäiväkortti, lavarunoesitys kesätapahtumassa, virkattu amigurimi-hahmo lapselle, fantasiakakku hääparille tai vaikkapa maisemavalokuva Facebook-kavereille antavat paljon sekä tekijälle että vastaanottajalle. Tämä teräväreunainen maailma tarvitsee pehmentyäkseen luovuuden herkkää kosketusta. Yhteys luovuuteen on aina mahdollista korjata, vaikka se olisi mennyt poikki. Älä anna menneisyyden haamuille, arvosteleville aaveille tai epäilyksen varjoille puheaikaa, vaan avaa linja luovuuteen ja vastaa sen kutsuun.

Mervi Harju-Panula

Lähteet:

Uusikylä, Kari 2012: Luovuus kuuluu kaikille. PS-Kustannus, Jyväskylä, s. 93

Maté, Gabor: esim. Youtube-video The more pain you feel the more creative you are

Erityisherkän ryhmäkokemuksia

Jäsenen blogikirjoitus:

Astun sisään huoneeseen, jännittää sietämättömästi. Mitä jos ne onkin ihan outoja ja koen oloni täysin ulkopuoliseksi, pääseeköhän sieltä jotenkin pois? Tällaisia ajatuksia risteili päässäni, kun ensimmäisen kerran noin 9 vuotta sitten menin erityisherkkien ryhmätapaamiseen.
Ryhmä oli silloin ihan uusi ja taisi olla peräti yhdistyksen ensimmäinen ryhmä, mutta osa ihmisistä luonnollisesti tunsi jo toisensa entuudestaan, enkä minä voinut tietää ketkä tuntevat ja keillä on vain muuten vain helppoa olla toisten kanssa, joten ulkopuoliseksi olonsa tunteminen olisi ollut hyvinkin helppoa. Ensimmäisillä kerroilla sain tuskin sanaa suustani, mutta onneksi löytyi muita, jotka huolehtivat äänessä olemisesta, eikä kukaan painostanut sanomaan mitään. Enkä silti tuntenut itseäni ulkopuoliseksi. Kerrankin tunsin kuuluvani joukkoon mitä suurimmassa määrin.

Kukaan tuskin kuitenkaan olisi uskonut, että se joukon hiljaisiin kuuluva olisi sen ryhmän vetäjä parin vuoden päästä. Niin kuitenkin kävi ja sillä tiellä ollaan edelleen. Väki ja ryhmän status on vaihtunut moneen kertaan avoimesta ryhmästä suljettuun, teemallisesta vapaamuotoiseen, mutta sen ensimmäisen ryhmän pohjalle tuo on yhtä kaikki rakentunut.

Alkuun menin jokaisesta tapaamisesta kotiin innoissani ja odotin kovasti, että tapaan niitä samoja ihmisiä uudelleen, jotka olivat vakuuttaneet tulevansa taas ensi kerralla.
Monet eivät kuitenkaan koskaan enää tulleet. Aikanaan käytin paljonkin aikaa analysoimalla mitä mahtoi tapahtua, kun ei tultukaan enää uudelleen, kunnes opin, että osalle riittää että tulee kerran ja vain osa jää pysyvämmin ja että kumpikin tapa on ihan hyväksyttävä, eikä niitä kannata sen enempää pohtia.

Edelleen menen jokaisesta tapaamisesta innoissani kotiin ja odotan seuraavaa tapaamista, mutta enää en murehdi sitä, tuleeko joku uudelleen vai ei. Iloitsen jokaisesta kerrasta, kun ryhmääni tulee joku uusi ihminen, koska on tosi iso askel uskaltautua tulemaan. Jos joku tulee toisenkin kerran, iloitsen siitä ihan erityisen paljon, mutta haluan aina tuoda jokaiselle tiettäväksi, että on hienoa, että tuli edes kerran ja että missään tapauksessa ei tarvitse tulla joka kerta, vaan uudelleen voi tulla ihan sitten, kun siltä tuntuu. Meillä ei kukaan kysele, että missäs sitä ollaan oltu, paitsi tietysti jos haluat itse kertoa.

Missään nimessä ei kannata pelästyä sitä, että ryhmästä monet ovat käyneet siellä jo pidempään. Uudet tulokkaat otetaan aina ilolla vastaan.
Tapaamisten suola on siinä, että koskaan ei voi etukäteen tietää mistä tällä kertaa jutellaan. Aihe voi olla ihan mikä vaan ja koska meillä aidosti kuunnellaan toista, niin taidamme tietää toistemme ajatuksista paljon enemmän, kuin moni sellainen, jonka kanssa on tunnettu paljon pidempään. Oikeastaan mikään aihe ei ole tabu, jos joku siitä haluaa jutella. Myöskään hiljaisuus ei ole tabu. On niitäkin kertoja, jolloin joku ei halua puhua, vaan olla vaan kuuntelijana ja sekin on ihan ok, pääasia että ihmisen on hyvä olla siinä hetkessä.
Joskus jopa ollaan kaikki ihan hiljaa ja olenkin todennut, että tässä porukassa hiljaisuuskin on helppoa ja luontevaa. Kaikki vain laskeutuvat siihen hiljaisuuteen, eikä kukaan yritä kiivaasti täyttää sitä, se täytetään vasta sitten, kun siltä tuntuu.
Tällainen systeemi on toiminut hyvin meillä, mutta jokainen ryhmähän on kävijöidensä näköinen ja sitä muokataan mahdollisuuksien mukaan kävijöiden toiveiden mukaisesti.

Jos siis olet miettinyt, että uskaltaisikohan tuonne tapaamiseen mennä, niin kyllä uskaltaa. Olitpa sitten varma tai epävarma erityisherkkyydestäsi, inotrovertti, ekstrovertti tai jotain siltä väliltä, tule ihmeessä katsomaan olisiko ryhmätoiminta sinua varten.
Jos ei omalta paikkakunnaltasi vielä ryhmää löydy, suosittelen lämpimästi käymään katsomassa jonkin muun paikkakunnan ryhmässä ensin ja miettimään sitten, voisitko vaikka perustaa itse ryhmän omalle paikkakunnallesi. Ei tarvitse sitoutua mihinkään. jos ei kokeilu toimi tai ei tunnu omalta, niin sen voi jättää siihen.
Jos mietit, onko sinusta siihen, olen itse siitä kävelevä esimerkki, että kun oma ryhmä meinasi loppua ilman vetäjää, tartuin toimeen - ja kyllä, minusta oli siihen. Miksei siis sinustakin?

 

Eva

Yhdistyksen hallitus esittäytyy: Marja Kannisto

 

Marja Kannisto on yhdistyksemme uusi varapuheenjohtaja, joka lukee runoja ja latautuu luonnon rauhassa.

Varsinais-Suomessa perheensä kanssa asuva Marja Kannisto aloitti yhdistyksemme hallituksen jäsenenä tänä vuonna. Varapuheenjohtajan tehtävä on tärkeä yhdistyksessä ja osoittaa erityistä innostusta ja osaamista, että henkilö lähtee tehtävään ensimmäisenä hallitusvuotenaan. Marja otti mahdollisuuden vastaan. 

Marjan työura on ollut monipuolinen. Hänellä on monenlaista osaamista esimerkiksi kouluttajan tehtävistä sekä talous- ja projektiasioista. Palkkatöiden lisäksi Marja on toiminut neljänkymmenen vuoden ajan erilaisissa vapaaehtoistehtävissä.

-Aloitin lukiolaisena liikuntaseurassa ohjaajana. Vuosien varrella olen toiminut paikallisyhdistysten hallituksissa eri rooleissa sekä valtakunnallisen lapsi-, nuoriso- ja perhejärjestön eri hallinnontasoilla. Olen työskennellyt järjestöjen ja säätiöiden palveluksessa,  joten kolmas sektori on tullut tutuksi myös työntekijän roolista käsin.

Marja harrastaa lukemista ja erityisesti hän rakastaa runoja. Marjan kirjahyllyssä on lähes sata runo- tai mietelmäkirjaa. Pöytälaatikosta löytyy omia tekstejä, mutta ne eivät ole vielä Marjan mukaan halunneet astua päivänvaloon. 

Marja lataa akkujaan luonnossa. Kevät on hänen lempivuodenaikansa. Meri on Marjan voimanlähde,

- Aaltojen liplatus rauhoittaa mieltäni, mutta näen kauneutta myös vaahtopäissä ja tyrskyissä.

Marja törmäsi ensimmäistä kertaa erityisherkkyyteen ihan sattumalta, kun hän huomasi aiheeseen liittyvän ohjelman alkuvuonna 2019.

-Tarkoitukseni oli saada lisätietoa, koska työskentelin silloin ikääntyneiden parissa. Ajattelin, että osaan kohdata asiakkaitani paremmin, jos tunnistan heissä erityisherkkyyden piirteitä. Jo ohjelman alussa kiinnitin huomiota siihen, kuinka moni asia kertoi minusta. Marja innostui tutkimaan tämän innostamana aihetta lisää. Hän teki erityisherkkyystestejä sekä luki kirjoja. 

 

-Etsiessäni tietoa löysin yhdistyksemme. Liityin jäseneksi ja kouluttauduin Voimaryhmäohjaajaksi. Pidän uuden luomisesta sekä asioiden kehittämisestä ja kokeilemisesta. Vierivä kivi ei sammaloidu - on mottoni. Unelmieni yhdistys kehittyy ja oppii yhdessä jäsentensä kanssa.

 

 

Teksti:  Marika Rosenborg

Elänkö omaa elämääni?

Jäsenen blogikirjoitus:

Kävin taannoin yhdessä webinaarissa, jonka aiheena oli "Kenen elämää elät?". Kun aloin asiaa pohtia, sain listattua ainakin mieheni, molempien ikääntyvät vanhemmat, työnantajan, ystävät, harrastepiirit ja loputtoman määrän kaikenlaisia pienempiä yhteyksiä, joiden elämää elän. Toki jossakin kohden listalle mahduin myös minä itse. 

Kuitenkin sitä omaa elämää, ihan itselleen, pitäisi elää paljon enemmän, muistaa hoitaa niin päätä kuin kroppaakin. Valitettavan usein kuitenkin tämä oma elämä jää jalkoihin, kun kaikki muu menee edelle. Oman itsensä kaltoinkohtelun kyllä huomaa, mutta usein valitettavan myöhään, sitten kun on jo niin väsynyt, että sitä ei korjatakaan ihan hetkessä. Oma terveys on kuitenkin paras asia, mihin voi sijoittaa ja tämä olisi tärkeää muistaa.

Samassa webinaarissa kysyttiin, että jos olisi mahdollisuus ottaa yksi pilleri ja sen jälkeen olisi loppuikänsä onnellinen. Ensimmäinen ajatus oli, että ehdottomasti ottaisin tällaisen pillerin. Webinaarin osallistujista 75 % oli sitä mieltä, että ei ottaisi. Kysyin tätä myös yksissä ystäväporukan illanistujaisissa ja siellä taas 75 % olisi ollut valmis ottamaan tämän pillerin.

Jälkeenpäin olen pohtinut tätä paljon ja tullut siihen tulokseen, että jos aina olisi onnellinen, niin tottuisiko siihen niin, että se onnellisuus ei enää tuntuisi miltään? Koska eikös onnellisuuden tunnista juuri siitä, että se on erilainen tunne kuin esim. olla allapäin? Jos olisi aina vain onnellinen, niin eikö se, että olisi vaan vähän onnellinen olisi yhtä kuin olla allapäin? Eli aina pitäisi vain tavoitella entistä suurempaa onnellisuutta.

Toisaalta mietin myös sitä, että jos olisin aina onnellinen, en olisi enää minä. 

Janna Satri kysyi kerran yhdessä luennossaan, että kuka olisit, jos sinulta otettaisi pois kaikki erityisherkkyyspiirteet. Tämä on oikeastaan sama asia, erityisherkkyyteen kuuluu oleellisena osana tunteiden laaja kirjo. 

Jos olisin aina vain onnellinen, en voisi olla erityisherkkä. Houkutteleva ajatus, mutta toisaalta täytyy todeta, että rakastan itsessäni sitä ihmistä, jonka kännykän kamera on täynnä auringonlaskuja ja -nousuja - ja olisi myös kuutamoita ja tähtiä, jos se kamera vaan suostuisi niitä tallentamaan - perhosia, kukkia, luonnon heräämistä kevään jälkeen. Minulla on kyky nähdä kauneutta ympärilläni, elää omaa elämääni erityisherkkänä minuna, unohtamatta ihmisiä ympärilläni. Kuka minä olisin, jos minulta puuttuisi nämä ominaisuudet?

 

 

Teksti ja kuva: Eva

 

Kohti itsemyötätuntoisuutta

Jäsenen blogikirjoitus:

Vaikeassa tilanteessa, oli se sitten yllättävä ja akuutti tai pitkäkestoisempi, auttaa kummasti myötätuntoisuus itseä kohtaan. Itsensä puolella oleminen tarkoittaa vaikka sitä, että ottaa tilaa hengittämiselle, ja mukaville rauhoittaville sanoille, kuten: Ei hätää. Aikuisen ihmisen ymmärryksellä voi myös todeta että kohta hankala tilanne helpottaa; pääset bussista tai muusta ruuhkasta ulos, pääset lepäämään, tai että kohta kipu hellittää.


Tarvitsemme itsemyötätuntoisuutta

Itsemyötätuntoisuus on jokapäiväisen elämän apuri, jaksamisen tuki ja helpotuksen eliksiiri. Voit paremmin kun osoitat itseäsi kohtaan hyvyyttä ja huolenpitoa, aivan kuten osoitat muitakin kohtaan.

Ainakin minun sukupolveni, osa meistä, vielä on tottunut suhtautumaan itseensä melkein kuin johonkin välttämättömään pahaan. Muita ymmärretään ja autetaan, väsymisen uhallakin, itseäänkin kyllä toki, joskus, mutta se itsen ymmärrys ei aina mene toiminnan tasolle. Toiminnan joka on vaikka: rauhoittaa itseään, pysähtyä hetkeksi, lähteä pois, toimia tavalla, joka vaikuttaa hyvältä itseä kohtaan.  

On myös hyvä muistaa, että monissa asioissa en ja et myöskään ole yksin. Kanssakulkijoita on, vaikkei heitä tuntisikaan. Erityisherkkyydessäkin, vaikka ollaan ainutlaatuisia, ei olla kuitenkaan ainoita, on muitakin. Lohduttaa, kun sitä ajattelee. Jossakin istuu  samankaltainen Pikku Myy tai Näkymätön Ninni, ajattelemassa samoja asioita.

Onkohan hemmottelukin itsemyötätuntoa? - On tietenkin, ainakin minusta, osa sitä. Hyvää ja mukavaa ei koskaan ole liikaa. Kunhan järkevissä rajoissa, ei pumpuliin pidä loppuelämäksi itseään kietoa. Hyvä jaksaminen ja hyvinvointi, omien tavoitteiden suuntainen elämä, sitä itsemyötätunto aina tukee.


Kuuntele tunteitasi

Tunteista on kirjoitettu paljon myös täällä blogissa. Tunteet ovat erityisherkälle hyvinkin keskeinen asia, ilo ja haaste. Ja olisiko niin, että tunne on aina ystävä? Että se ei ole koskaan vihollisemme, se oma tunteemme. - Ottaisinko tunteen vastaan ihan ystävyydellä ja lempeydellä?

- Tunne, tule luokseni olet sitten ilo tai suru, viha tai häpeä! Otan sinut huomaani ja kyselen mistä tulit ja miksi, ja mitä meinaat. Ehkä vastaat minulle ja katsotaan mitä sitten, tulitko muutosta tuoden ja kanssani nyt kuljet uutta luoden.

Kun myötätuntoisuus itseä kohtaan on vaikeaa, tunnustelen sitä vaikeuden tunnetta, se voi kertoa jotakin. Suru voi olla ollut niin syvä tai huoli liian raskas. Ymmärrys avautuu, joskus se avautuu kyyneltenkin myötä...

Enkö ja etkö lohduttaisi ystävääsi, kuuntelisit ja hoivaisit. Tehdään niin myös itsellemme. Kerta kerralta se sujuu paremmin, itsemyötätuntoa kun voi oppia. 

Näkymätön Ninnikin on varmaan opetellut tai opettelemassa tuota samaa asiaa... Kukaties vielä tapaammekin ja voimme silloin jakaa yhteistä kokemusta, ilolla!

Merja Korpisaari

(Kuva:Pixabay)

Blogikirjoittajien tapaaminen 12.4.

 

Hei sinä Rohkeasti herkkä -blogiin jo kirjoittanut jäsen ja myös sinä, joka olet aikeissa kirjoittaa!

Tule mukaan blogikirjoittajien etätapaamiseen ke 12.4. klo 17‒19! Tarjolla on keskustelua, vertaisuutta ja hyvinvointikirjoittamisen tuokio. Tuokion ohjaa sanataideohjaaja, HSP kokemusasiantuntija Mervi Harju-Panula. 

Ilmoittaudu osoitteeseen rohkeastiherkka@erityisherkat.fi 8.4. mennessä. 

Samasta osoitteesta voit myös kysyä lisää. Tervetuloa mukaan!

 

💛💙💜

 

 

 

Herkkyys, tunteet ja tarpeet

Jäsenen blogikirjoitus:

Herkkyys on välillä ollut minulle kivuliasta kokemusta elämästä, aistien ja tunteiden elämistä niin vahvasti, että sisäinen maailmani on ollut raskas ja voimakas. Sisälläni on ollut raastinrauta, josta tunteet ovat valuneet sisään. Näin vahva kokemus herätti silloin minussa toiveen, että olisinpa erilainen, ja lopulta torjuin tunteitani. Tunteideni kokemiselle ei ollut minulla mahdollisuutta olla olemassa.

Tunteiden salliminen on helpottanut oloa. Tunteeni ovat olemassa, ne ovat yhteys itseeni ja läheisiini.

Ihmisyyshän on kuitenkin tunteiden kokemista, ja ne elävät meissä omaa maailmaansa. Ne kertovat paljon myös inhimillisistä tarpeista. Pitkään jatkuessa haastava tilanne kuormittaa elämää ja tuo siihen stressiä, kun taas sen selvittäminen voi tuoda hyvinvointia tai aiempaa syvempää ymmärrystä itseä kohtaan. Tilanteen havaitseminen sitä arvottamatta ja vierittämättä vastuuta olosuhteiden tai toisten suuntaan on alku. Itsesyytökset ovat tällaisessa vaiheessa mahdollisia, mikä myös lisää painetta olla erilainen.

Itsensä kuuntelu on pysähtymistä sen kysymyksen äärelle, mitä itsessä tapahtuu. Raastinrautaa voi hieman siirtää etäämmälle, mikä avartaa omaa sisäistä maailmaa. Jos voisi olla sillä hetkellä itselle läsnä ja kuunnella mitä tunteet haluavat kertoa. 

Tunteiden taustalla ovat tyydyttymättömät ja tyydytetyt tarpeet. Tyydyttämättömät tarpeet herättävät epämiellyttäviä tunteita ja tyydyttyneet tarpeet puolestaan miellyttäviä tunteita, jopa helpotusta. Tunteiden ja tarpeiden tiedostaminen voi auttaa haastavassa ja kuormittavassa tilanteessa. Itsellesi tai läheisellesi voit esittää konkreettisen pyynnön, joka toisi helpotusta tilanteen purkamisessa kunnioittaen kuitenkin molempien rajoja ja tarpeita.

Toivon sinulle rohkeutta tunteiden löytämiseksi. Ne voivat olla karttana itsensä tuntemaan oppimisen polulla. 

‒ Teksti pohjautuu Nonviolent Communication- eli NVC-menetelmään. Se on rakentavan vuorovaikutuksen työkalu.

 Raila Tuuli

Kirja erityisherkkien vapaa-ajasta – kokemuksia ja hyviä käytäntöjä

Jäsenen blogikirjoitus:

Joitakin viikkoja sitten ilmestyi kirjani "Erityisherkkien elämää -vapaa-aika palautumisen, voimaantumisen ja ilon lähteenä". Mielessäni ei ole ollut kirjoittaa kirja erityisherkkyydestä, vaikka yli viiden vuoden ajan olen pitänyt siihen liittyviä luentoja, kursseja ja työpajoja. Onneksi tapasin kesällä 2021 Kemiönsaaren Västanfjärdissä ”Kehotietoisuus” -kurssilla Maija Kipon. Magic happens ja Carpe Diem ja niin alkoi kahden erityisherkän mielenkiintoinen ja sutjakkaasti edennyt yhteinen kirjaprojekti.

Maija on itseoppinut kuvataiteen tekijä ja ideaksemme kehkeytyi yhdistää kirjoittamani teksti ja hänen maalauksensa. Teemaksi täsmentyi nopeasti vapaa-aika. Lopputuloksena tunnistan kirjan olevan hyvin etnografinen kuvaus siitä, miten erityisherkän elävät ja ovat vapaa-aikanaan.

Hyvää eloa ja oloa vapaa-aikana

Kirjan aineistoksi muodostui 25 erityisherkän kirjoittamat kuvaukset siitä, miten he palautuvat työstään ja erilaisista tekemisistään ja miten he välttävät uuden keho- ja mielenkuormituksen muodostumista. He kertovat myös omasta vapaa-ajastaan ilon ja hyvän olon lähteenä ollakseen juuri sellaisia erityisherkkiä kuin haluavat olla.

Lukiessani näitä kuvauksia olin hämmentyneen onnellinen: ”että todellakin nyt ollaan jossakin erityisherkkien vapaa-ajan ytimessä”. Kirjoitukset olivat eritteleviä, vivahteisia, pohdiskelevia, tunteellisia, analyyttisiä eli juuri sellaisia, joihin erityisherkkien ydinpiirteen antavat lähtökohdan ja tarkastelun suunnan.

Neljän juonen matkassa kirjaa lukiessa

Kirjan ensijainen juoni on tuo vapaa-ajan teema. Maijan maalaukset, kannen kuva ja yhdeksän teemallista ja kirjan tekstiin perustuvaa maalausta, muodostavat oman juonensa. Katsellessaan kirjaa lukija voi muodostaa näistä kuvista kokonaisuuden, mielikuvan ja kuvallisen tarinan erityisherkkien elämästä. Maija kertoo taiteestaan seuraavasti:

En ole miettinyt tai analysoinut ikinä tarkemmin sitä, miten erityisherkkyys tulee taiteessani esiin. Voisin vastata näin, että kun aloitan maalaamisen, se on ”kuin huumetta addiktille” eli se vie täysin mukanaan, ajantaju häviää ja vajoan omiin ajatuksiini.

Minulla on tunne kuin maalaus toimisi terapiana eli se vähentää aistikuormaani sekä työstressiä. Maalaus auttaa palautumaan hyvin haastavista tilanteista. Maalauksen aikana ja sen jälkeen minusta tulee jälleen levollinen, rauhoittunut ja hyväntuulinen. Maalatessani silmiini syttyy palo ja näen itseni jotenkin vahvempana ja merkityksellisenä. Maalaus tuo merkityksellisyyden tunnetta elämääni.

Kirjan kolmas juoni muodostuu pohdintakysymyksistä. Ne etenevät kirjan alusta alkaen kristallisoituen lopussa kunkin omien hyvän vapaa-ajan tunnusmerkkien aukikirjoittamiseen. Kirjan alussa annan vinkin, että lukija voi halutessaan kirjoittaa päiväkirjan muotoon vastauksiaan näihin pohdintakysymyksiin. Siten voi muodostua neljäs juoni, kun lukijasta tulee toimija, oman elämänsä sanoittaja ja kirjailija. Sillä onhan kirjoittaminen monille meistä tärkeä itseilmaisun muoto.

Luonnossa ollaan ja koetaan

Kirja kuvaa monipuolisen vivahteisesti, millaista erityisherkkien elämä on.  Vastausten perusteella hyvin tärkeäksi koetaan luonto. Varsinkin metsät ja vesistöjen rannat ovat paikkoja, joissa erityisherkät palautuvat kuormituksistaan, rauhoittavat mieltään ja kehoaan. Luonto myös piristää ja mahdollistaa moniaistilliset kokemukset. Nimimerkki Susu kertoo tästä:

Luonto on minulle henkireikä. Luonto vastaanottaa minut aina, oli tilanne mikä tahansa. Luonto tarjoaa rauhaa ja visuaalista herkkua, jota on pakko saada säännöllisesti. Luonto jaksaa ihmetyttää ja ilahduttaa. 

Erityisherkkyystapaista elämää

Tuo luonnon keskeisyys kiteyttääkin kirjan ydinajatuksen. Nämä 25 vastaajaa kyllä tietävät, millainen vapaa-aika on heille sitä parasta, miten he haluavat arkeaan elää ja miten siinä toteutuvat omat hyvät valinnat ja sisällöt. Kuten kirjan lopussa kiteytän, tätä voi kutsua erityisherkkyystapaisuudeksi. Me erityisherkät olemme tietysti kukin omanlaisiamme, mutta jotakin samanlaisuutta voidaan hahmottaa tavassamme elää ja olla.

Toivottavasti kirja löytää lukijansa ja kukin luo oman kosketuspintansa kirjan sisältöihin. Löydät tuttua ja samalla tavalla itsekoettua. Yhtä lailla lukemasi toisen kokemus voi saada sinut avautumaan uuteen näkökulmaan erityisherkän elämäsi pohdinnoissa tai oivallat jonkin uuden toimintatavan hyvinvointisi edistämisessä.

Hannu Sirkkilä

* * *

Kirjan kirjoittajien verkkosivut: 
- Hannu Sirkkilä: Valmentamo Portti
- Maija Kippo: Mayaki.

Kirja Readme-verkkokaupassa: Erityisherkkien elämää. 

Herkkää arkea – erityisherkkänä työssä ja vapaalla

Jäsenen blogikirjoitus:

Olemme pariin kertaan (Erityisherkän arki, Kirjaprojekti erityisherkän arkipäivästä etenee) kertoilleet täällä blogissa erityisherkän arkea käsittelevän kirjamme matkasta, ja tuo matka on nyt viimein tullut maaliin! 😊 Kirjamme Herkkää arkea – erityisherkkänä työssä ja vapaalla on ilmestynyt, ja löytyy nyt kirjakaupoista. Kirjaamme voi käydä tutustumassa esimerkiksi kustantajamme Kirjapajan verkkokaupassa Herkkää arkea | Publiva Oy (kauppakv.fi). 

Tuntuu aivan uskomattomalta, että alun perin pienestä heitosta lähtenyt idea muotoutui matkan varrella oikeaksi kirjaksi ja että se on nyt viimein kaikkien luettavana! Emme vieläkään oikein ymmärrä, miten tällaiset ujot, hiljaiset herkkis-introvertit päättivät kirjoittaa ajatuksiaan julkiseksi, mutta toisaalta projektin aikana on käynyt yhä enemmän selväksi, että niin piti tehdä. Materiaalia oli valtavasti! Ideamme muotoutui matkan varrella yhä selkeämmäksi ja lopulta päädyimme rajaamaan käsittelyalueeksi työelämän ja vapaa-ajan – juuri ne alueet, joissa astumme oman kodin turvasta ulkomaailmaan. Miten työelämästä voisi tehdä herkälle ihmiselle sopivaa niin, että vapaa-ajalle ei jäisi valtavaa painetta riittävästä palautumisesta? Jos jaksaisimme työssä paremmin, emme tarvitsisi ehkä niin paljon aikaa toipumiseen ja ehtisimme ehkä samalla huomata myös herkkyytemme hienot puolet paremmin?  

Työelämästä herkän näkökulmasta löytyy kirjallisuutta edelleen todella vähän, vaikka aihe selkeästi puhututtaa meitä herkkiä ihmisiä kovasti. Herkän arki (erityisesti ruuhkavuosien paineessa) ei ole aina perhosia ja kukkasia, vaikka kuinka haluaisimme. Väsymme, kuormitumme ja ahdistumme asioista, joista toiset eivät ahdistu ja teemme jatkuvasti pakosuunnitelmia A, B ja C, vaikka kyseessä olisi päivittäinen kauppareissu tai työpaikan lounastauko. Työpaikalla käytämme suunnattoman paljon enemmän energiaa pelkkään olemiseen ja ajattelutyöhön ja podemme huonoa omaatuntoa siitä, ettei oma panoksemme tunnu näkyvän oikein mitenkään. On turhauttavaa, miten antaa kaikkensa, mutta siltikään ei oikein tunnu riittävän siihen, mihin kollega pystyy. Olemme aivan loistavia työntekijöitä ja omaamme useimmiten erinomaiset alaistaidot, mutta kuka ne huomaisi jos emme pääse haastattelua pidemmälle? Miten kehtaa sanoa, että en jaksa yhtä pitkää työpäivää kuin muut? Olenko huono työntekijä, jos en selviäkään uupumatta? Etenkin ruuhkavuosissa myös arjen palikoiden järjestäminen ja asettelu vaatii usein melkoisia jonglöörin taitoja, joten herkkien on ollut pakko oppia laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Valitettavan usein oma jaksaminen jää taka-alalle, vaikka juuri se auttaisi koko pakkaa pysymään paremmin kasassa. 

Emme voi aktiiviselle hermostollemme mitään, sillä varautuminen, suunnittelu ja kaikkien mahdollisten näkökulmien tarkastelu on meidän luontainen tapamme toimia. Eläinlaumassa suojelijoista on ollut hyötyä, mutta nykyihmisen elämässä tällainen kuormitusalttius on useimmiten vain haitta. Olisi todella tärkeää oppia löytämään niitä kohtia, joissa mopo lähtee käsistä ja torni tuntuu aina romahtavan. Jos ymmärtää paremmin oman toimintansa logiikkaa ja tunnistaa tilanteita, joissa ahdistus nousee tai kuormitus tuntuu muuttuvan liian suureksi, on helpompaa tehdä muutoksia omaan toimintaan ja muokata ympäristöään paremmin itselleen sopivaksi. Olemme jakaneet kirjassamme meidän omien huomioiden lisäksi myös 45 muun ihanan herkän oivalluksia siitä, mitkä kaikki asiat arjessa kuormittavat ja miten niitä asioita voisi parhaansa mukaan yrittää kampittaa. Olemme halunneet tuoda mukaan myös herkkää hermostoa helliviä ja hoitavia tekijöitä, erityisesti vapaa-ajan inspiroivia ja mieltä rauhoittavia puuhia. Löytyykö sinun omasi näiden joukosta? 

Ensikertalaisina koko kirjantekoprosessi oli jännittävä ja opimme siitä valtavasti. Edelleen on vaikea uskoa, että omassa makuuhuoneessa tai keittiönpöydällä palapelimäisesti kootut muistiinpanot olisivat oikeasti fyysinen kirja. Jossain vaiheessa tajusimme, että itse kirjoitustyö oli vain minimaalinen siivu kaikesta muusta työstä, ja koska teksti oli oikeasti jo suunniteltu päässämme valmiiksi, sen kirjoittaminen auki paperille ei ollut lopulta kovinkaan aikaa vievää. Opimme, että kirjailija ei vain kirjoita, vaan enimmäkseen tekee ihan muuta: lukee, tekee muistiinpanoja, pitää silmänsä ja korvansa auki, kerää, muokkaa, leikkaa ja liimaa aineistoa ja järjestää sen kaiken lopulta kansien väliin. Onneksi saimme avuksemme maailman parhaat kustannustoimittajat! Ilman näiden ihanien ihmisten panosta miettisimme edelleen keittiöissämme, mitä tehdä valtavan aineistomme kanssa. Introverteinkään kirjailija ei pärjää yksin, vaan tarvitsee rinnalleen tiimin, joka osaa ohjata laivaa haluttuun suuntaan. Emme ole markkinoinnin mestareita mitenkään päin, mutta onneksi senkin osaa joku muu. Olemme äärimmäisen otettuja ja kiitollisia siitä, että meillä oli mahdollista toteuttaa pienestä tytöstä saakka kytenyt unelma omasta kirjasta. Kannattaa selkeästi unelmoida, sillä unelmat voivat joku päivä toteutua! 😊 

Aurinkoista, ihanaa, herkkää kevättä! 

t. Laura ja Anna 

PS! Jos kirjamme alkoi kiinnostaa, koodilla HERKKÄÄ voit tilata kirjamme Kirjapajan verkkokaupasta hintaan 25e (+postikulut). Ja jos fyysinen kirja ei ole sinun juttusi, eipä hätää, kirjasta on tulossa myöhemmin keväällä myös e-kirja sekä äänikirja Heidi Ajannon lukemana. 😊 Meitä voi tarvittaessa lähestyä sähköpostilla lelutornintahystajat@gmail.com ja lisää höpinöitämme löytyy blogistamme lelutornintahystajat.blogspot.com. 

Pysähtyä

 Jäsenen blogikirjoitus:

Ihmettelijä vesiputouksella


Ikuinen veden juoksu rauhoittaa ajatusteni vuolaan virran.

Juoskoon vesi, minä voin pysähtyä.




ᘘᘘᘘ



Aina ei tarvitse jaksaa.

Luontokin viipyilee lumen alla ja odottaa, kerää voimia.


Saa ihailevan katseeni.

 

 

Tukeuduin rosoiseen kallioseinämään kävellessäni ylöspäin,

mietin missä tämä kallio oli niin monta vuotta.. 

No tässähän se oli ollut.

Minä vain en ollut tässä.

 

Merja

 

Hyvää ystävänpäivää!

Puheenjohtajamme Maritta lähettää ystävänpäiväterveisiä matkaltaan Pittsburghista:

'Siinä missä Suomessa ystävänpäivä on yleisemmin ystävien muistamista varten, Yhdysvalloissa 14. helmikuuta on erityisesti rakastavaisten juhlapäivä.

Valentine's Day on Yhdysvalloissa iso juhla, ja voit nähdä ensimmäiset merkit siihen valmistautumisesta jo heti uuden vuoden alkaessa.'

Suureellista siis siellä. Koristellaan ja valmistellaan. Se on varmasti myös ihanan romanttista.

Ystävänpäivää voi viettää monin tavoin, pääasia että muistaa jotakuta. Ketä Sinä muistat tänään?

 

Iloista ystävänpäivää kaikille blogin lukijoille!

 

Herkkä kovis, burnout ja muita mietteitä elämästä ja herkkyydestä

 Jäsenen blogikirjoitus:

Olen erityisen herkkä sisältä, mutta olen jo lapsesta asti kasvattanut itselleni melkoisen kovan suojakuoren muuta maailmaa vastaan ja yrittänyt sitä kautta jotenkin elämässä selviytyä. Minua pidettiin kaveriporukassa nuorempana usein ilonpilaajana, koska olin porukassa se järjen ääni ja yritin aina huolehtia siitä, että kaikki menisi kaikilla hyvin, eikä mitään pahaa sattuisi kenellekään. Ennakoin, aistin ja havainnoin paljon asioita aina etukäteen. Huh! Se jos mikä, on ollut myös melkoisen kuormittavaa. Teen sitä kyllä vielä nykyäänkin, mutta olen yrittänyt opetella vähän hellittämään otetta. Kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni ympäristössä, jossa alkoholi oli mukana enemmän ja vähemmän. Monien perhepiirini alkoholin käyttöön liittyvien ja sen aiheuttamien ikävien tilanteiden seurauksena tajusin, että herkkyyttä ei sovi joka tilanteessa näyttää päällepäin. Muistan kerran, kun yhdessä ikävässä tilanteessa purskahdin itkemään, koska pelkäsin ja olin kovin ahdistunut. Minut vaiennettiin pelolla, uhkailulla ja kovaan ääneen huutamalla, että ”Lopeta se vinkuminen!” ja ”Ei noin herkkä saa olla!”. Silloin päätin, että en sitten enää ole muuten näkyvästi herkkä. Aloin pelkäämään omaa herkkyyttäni. Se lisäsi elämääni valtavasti epävarmuutta itseäni kohtaan. Monet tunteet elämän varrella olen padonnut ja painanut sisälleni. Nuo lapsuuteni tilanteet, joita jouduin kokemaan ja näkemään, jättivät minuun ikuisen jäljen ja olisin niissä hetkissä monesti tarvinnut apua asioiden läpikäymiseen. En ymmärtänyt itseäni ja kokemuksiani. Koin ja aistin silloinkin niin vahvasti kaiken, että näen ja muistan yhä edelleen hyvin tunnetilojani ja ajatuksiani eri tilanneyhteyksissä, ihan kuin ne olisivat juuri eilen tapahtuneet.

Vanhempani ja minä saimme melko usein mainintaa ja kehuja ulkopuolisilta ihmisiltä kasvaessani siitä, että olin niin kovin tunnollinen, asiallinen, luotettava, hyväkäytöksinen ja aina ikäistäni kypsempi. Kukaan ei tiennyt tai nähnyt kuoreni alle, että olisin halunnut olla myös todella herkkä ja eri lailla ulospäin tunteitaan näyttävä lapsi ja nuori. Olen myös jälkikäteen tajunnut, että lapsena joskus jopa lähes pakkomielteinen oman huoneeni järjestyksessä pitäminen ja sen siisteydestä huolehtiminen, saattoi kummuta siitä, että yritin sitä kautta pitää myös oman pääni järjestyksessä ja tunteeni hallinnassa. Koen yhä edelleen että, kun konkreettiset tilat, joihin itse voin toiminnallani vaikuttaa eivät ole kaaoksessa, hallitsen tällöin myös itseäni ja tunteitani paremmin. Siivoaminen auttaa minua myös purkamaan stressiä ja ahdistusta, jota asioiden sisään patoaminen usein aiheuttaa. Joskus se on myös täydellinen pakokeino kaikille tunteille ja se on osoittautunut elämäni varrella minulle yhdeksi toimivimmista itsehoidollisista terapiamuodoista.

Siirrytäänpä sitten pikakelauksena lapsuudesta ja nuoruudesta työelämään. Ajauduin jostain syystä opiskelemaan sosiaalialalle. Työskentelin kehitysvammahuollon parissa, kunnes koin melkoisen loppuun palamisen muutama vuosi sitten. Herkkyyteni olin jo työelämään siirryttäessä haudannut syvälle itseeni ja vasta ihan muutama vuosi sitten löysin erityisherkkyyden määritelmän ja asiaan perehdyttyäni tajusin, että siinä se nyt on. En olekaan ainoa jotenkin outo ja erilainen, vaan minulla on ominaisuus ja on olemassa myös paljon muita kaltaisiani. Työelämä, jossa itse olen ollut mukana, ei minun kokemuksieni mukaan ole aina ollut kovin herkkyyttä tukeva. Asiat hoidetaan tehokkaasti asioina, ilman suurempia tunteita tai mielenliikkeiden heilahteluita. Empatiakyky, sympatia, toisen ihmisen asemaan asettuminen oikeasti ja ajan antaminen, on tehty melko haastaviksi sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa. Tämän koin lopulta pahimpana asiana ja yksinkertaisesti se ajoi minut tekemään oman ratkaisuni, koska tunsin niin pitkään, että en pystynyt tekemään työtä enää omien arvojeni pohjalta. Tuli jotenkin tunne, että pitäisi olla täysin kova ja tunteeton. Työ tulee hoitaa vain työnä, eikä oikeasti nähdä vaivaa niin paljon, sen toisen ihmisen elämää koskevien asioiden eteen. Näinhän se toki tiettyyn rajaan asti on, että asiat tulee hoitaa asioina ja ammattitaitoisella otteella, mutta sitä kylmästi etäältä tehtävää ihmisläheisen työn suorittamista sarjatyönä, en vain kestänyt. Moni alalla työskentelevä tuntemani on osittain samoissa tunnelmissa, eivätkä he miellä itseään läheskään kaikki mitenkään herkiksi ihmisiksi. Voi miten kovaa ja raastavaa tuo työelämä saattaa välillä olla, jo ihan ilman sitä erityistä herkkyyttäkin, puhumattakaan siitä sitten, jos olet vielä erityisherkkä. Täytyy siis sanoa, että näin herkälle, kyseiset työvuodet jäivät mieleen varsin rankkoina. Oli paljon iloa ja onnistumisia, mutta päällimmäinen tunne, joka jäi mieleeni, oli valtava riittämättömyys ja totaalinen uupumus. Kuitenkin haluaisin nyt tähän väliin muistuttaa, että tämä kokemus on vain minun ja haluan vielä lisätä että sosiaali- ja terveysala tarvitsee kaikenlaisia hyviä tyyppejä ja erityisherkkiäkin sinne joukkoon myös jatkossa. Toivon että jokainen alalle haluava löytäisi sieltä itselleen sellaisen työnkuvan, jossa pääsisi loistamaan ja olemaan paras versio itsestään.

Mielestäni työyhteisöissä pitäisi ja etenkin esimiesten ymmärtää, että työntekijät ovat myös yksilöitä ja erilaisia. Suurin ihmetykseni aihe onkin ollut omalla alallani se, että työskentelemme erityisryhmään kuuluvien ihmisten kanssa ja meidän koulutuksemme jo vaatii, että ymmärrämme erilaisuutta. Ymmärrämme sitä kyllä useimmiten asiakkailtamme, mutta emme sitten enää aina esimerkiksi välttämättä työkaveriltamme. Irtisanouduin lopulta työstäni ja siirryin ihan muihin työtehtäviin toiselle alalle, ainakin vähäksi aikaa ottamaan happea. Tulevaisuus näyttäytyy avoimena ja odotan innolla sitä, mitä elämä vielä mukanaan tuo. Olen kuitenkin nyt vasta muutaman vuoden jälkeen irtaannuttuani alalta huomannut, miten paljon vahinkoa olenkaan itselleni, liian pitkään jatkuneen itseni ja herkkyyteni piilottamisen kautta tehnyt. Olen ollut ihan erilainen ulospäin, kuin mitä sisäinen minäni olisi halunnut olla. Pidin, joka lailla pitkälle viime vuosiin asti itseäni jotenkin hieman outona ja poikkeavana muista, mutta yritin parhaani mukaan sopeutua aina ikäisteni, työpaikkani ja valtavirran odotusten mukaan keskivertoiseksi ja saada sitä kautta hyväksynnän muilta. Se on ollut näin jälkikäteen ajateltuna melkoisen tuhoisaa ja raadollistakin. Siinä on kadottanut itsensä.

Olen niin erityisen iloinen siitä, että nykyään erityisherkkyys jo tunnistetaan ja siitä puhutaan. Näin esimerkiksi nuoret saavat jo aiemmin tietoa ja sitä kautta tukea omassa elämässään eri tilanteisiin ja oppivat ymmärtämään itseään paremmin. Osaavat nähdä vahvuutensa ja sitä kautta esimerkiksi miettiä, missä omat vahvuudet ja taidot pääsisivät parhaiten esille, vaikkapa jatko-opintoja ja työelämää pohdittaessa. Kasvava tietomäärä tästäkin aiheesta, toivottavasti ajan kanssa auttaa ja kehittää työelämää ja siellä opitaan eri tavalla hyödyntämään ja arvostamaan erityisherkän piirteitä omaavia tai sellaiseksi itseään mieltäviä ihmisiä. Erityisen haasteen heittäisin esimiehille, koska heillä on valtava rooli ja he ovat avainasemassa suhteessa työntekijöihin ja sitä kautta myös erityisherkkiä puolia omaaviin ihmisiin. Ottakaahan esimiehet erityisherkistä ihmisistä, herkkyyden kautta esille tulevat parhaat puolet työelämässä hyötykäyttöön!


Olitpa siis minkäikäinen tai kuka tahansa, ex-koviksen - nykyisen herkkiksen oman elämän kautta opittu vinkki tulee nyt tässä: älä piilota itseäsi itseltäsi ja muilta, vaan ole juuri sellainen kuin sydämessäsi tiedät, että oikealta tuntuu olla.

Silloin sinun valosi pääse maailmassa oikealla tavalla meille kaikille loistamaan!


Sydämellistä kevään odotusta juuri sinulle lukija. <3


-K-

 

Elävänä kirjana

Varapuheenjohtajan blogikirjoitus:                                  

Selatessani vanhoja sähköposteja löysin palautteet, jotka sain osallistuessani muutama vuosi sitten Elävä kirjasto-tapahtumaan. Muistot palasivat mieleeni. Hyvä ystäväni oli järjestämässä tapahtumaa ja pyysi minua kirjaksi.


Olin vasta vuotta aikaisemmin ymmärtänyt oman erityisherkkyyden, joten tapahtumaan osallistuminen jännitti etukäteen. Pohdin, että onko minulla mitään annettavaa lainaajille? Osaisinko kertoa oikeat asiat? Ole aidosti oma itsesi - luki kirjoille annetussa ohjeessa. Tapahtuman osallistujat olivat lukiolaisia ja nuorten työpajatoiminnan valmennusryhmäläisiä.


Minut sai lainata 10 minuuttia kerrallaan. Kerroin kuinka havainnoin ympäröivää maailmaa ja miten koin erityisherkkyyden näkyvän ja tuntuvan minussa. Osa lainaajista pystyi samaistumaan minuun tai tunnistamaan läheisessään samoja piirteitä. Oli niitäkin, jotka halusivat kuulla lisätietoja, koska eivät aiemmin olleet kuulleet mitään erityisherkkyydestä.


Sain seuraavanlaista palautetta:
“Opin paljon erityisherkkyydestä ja ihmisten kohtaamista ennakkoluuloista.”
”Opin, mitä erityisherkkyys on.”
”Opin, mitä on olla erityisherkkä.”
”Erityisherkkä oli tärkein lukukokemukseni, koska aihe koskettaa itseäni.”
”Erityisherkkä antoi paljon uutta perspektiiviä elämään.”
”Opin, miten ihmiset kokevat identiteettiä koskevia asioita.”


Sain upeita kohtaamisia nuorten kanssa, mutta osallistujana tapasin “kirjahyllyllä” muita ainutlaatuisia persoonia, jotka olivat kokeneet kiusaamista ja vähättelyä, koska eivät olleet valtavirtaa. Ennakkoluulot johtuvat tietämättömyydestä. Koin, että sain tehdä maailmasta hieman parempaa. Suosittelen lämpimästi osallistumaan Elävä kirjasto - tapahtumaan, joko lainaajana tai kirjana.

Elävä kirjasto on Allianssi ry:n omistama tavaramerkki. Elävän kirjaston idea on pohjoismaisten nuorten kehittämä, ja sitä testattiin ensimmäisen kerran vuoden 2000 Roskilden festivaaleilla Tanskassa. Suomeen menetelmä tuli osana Euroopan neuvoston Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia - nuorisokampanjaa vuonna 2006. Elävä kirjasto pyrkii edistämään erilaisten ihmisten välisen kohtaamisen ja vuoropuhelun kautta moninaisuuden, ihmisoikeuksien ja ihmisarvon kunnioittamista.


Marja Kannisto

Mitä minulle merkitsee olla rohkeasti herkkä

Jäsenen blogikirjoitus

"Sielu ei koskaan tyydy tavanomaiseen vain säilyttääkseen turvallisuuden tunteen. Sielu on valmis luopumaan siitä turvasta, jonka saa kun tekee niin kuin muut odottavat. Niinpä sielun kuuntelu edellyttää tavatonta rohkeutta. " -Tommy Hellsten Ihmisen arvo ei tule puskemisesta ja suorittamisesta. Lempeys, ystävällisyys ja läsnäolo ovat yhtä tärkeitä. Se mitä olet on tärkeämpää kuin se mitä teet. Siksi on tärkeää huolehtia omasta hyvinvoinnistaan ja olla itselleen lempeä. Koska vain hyvinvoivana pystyy olemaan läsnä , onnellinen ja tekemään sitä mitä tekee sydämellään ja sydämen palolla. Kahlil Gibran sanoo, että jos et pysty tekemään työtäsi ilolla ja rakkaudella, on parempi että istut temppelin portailla ja kerjäät aluja niiltä jotka tekvät työtään rakkaudella. Vain rakkaudella tehty työ hyödyttää aidosti niitä, joita vasten sitä tehdään. Gibran sanoo, että se joka murskaa rypäleitä vastentahtoisesti, saa aikaan kitkerää viiniä. 'ja se joka soittaa huilua, muttei rakasta soittamista tekee ihmisen kuuroksi yön ja päivän äänille. Hän kehottaa kutomaan villasukat, laittamaan ruokaa tai rakentamaan talon riemulla ja rakkaudella, niinkuin tekisi sen rakastetulleen. Niinpä lempeys ja omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on kaikkein tärkeintä. Ja se vaatii rohkeutta tässä yhteiskunnassa, jossa on normaalia ajatella tärkeintä olevan, että suorittaa ja on paikalla. Ei kukaan kysy onko sinussa ketään kotona, vai oletko tyhjänä kuorena paikalla. Omasta hyvinvoinnistaan huolehtiminen vaatii siis erilaista toimintaa, kuin mitä tässä yhteiskunnassa pidetään normaalina. Se vaatii sitä että sanoo: Tiedän, että monet jaksavat olla töissä 8h/pv, mutta minä en silti jaksa. Ja tiedän, että sähköherkkyys vaikuttaa omituiselta ja sitä on vaikea ymmärtää. Mutta minä en silti pysty tulemaan tuonne, missä on paljon tukiasemia ja kännyköitä. Huolehdin hyvinvoinnistani, ja siitä, että minulla on annettavaa niissä muissa paikoissa, joihin pystyn osallistumaan. Samoin lapsen kanssa täytyy löytää rohkeus sanoa, että lapseni ei tule tänään kouluun, koska hän on väsynyt. Hänellä ei ole vielä mitään muuta, mutta jos hän ei tänään lepää, niin hän saa flunssan. ja sen kanssa täytyy odottaa vähintään viikko, luultavasti kaksi, ennenkuin hän on taas voimissaan. Ja jos ei odota, niin flunssa tulee uudelleen. Siksi on tärkeää, että hän on heti silloin pois, kun on väsynyt. Kyse ei ole pelkästään siitä saako flunssan vai ei, vaan siitä elääkö lapsuutensa hermosto ylirasittuneena, vai hermoston hyvinvointia vaalien niin, että se saa kasvaa ja kehittyä hyvinvointia ja hyvää oloa tukevaksi. Se malli minkä omasta ja lapsen hyvinvoinnista huolehtiva vanhempi antaa lapselle on valtavan tärkeä. Hän antaa lapselle mallin, ett' ihminen ei ole kone, eikä elämää tarvitse suorittaa hiki hatussa. Itseään saa ja kuuluu kuunnella ja elämästä saa ja kuuluu nauttia. Lempeys, sydämellä tekeminen ja iloitseminen ovat laatuja joita tämä maailma ja planeetta tarvitsevat lisää. Kun jossain on sellainen tekemisen meininki, niin se kutsuu lisää ihmisiä mukaan joukkoon osallistumaan. "Minä uskon jokaisen ihmisen sisäiseen säteilyyn. Niin kuin minusta loistaa jotain, niin loistaa myös sinusta. Sävytöntä ei ole olemassa. Minä olen sitä mitä uskon ja sinä olet sitä, mitä sinä uskot." "Minä uskon että se mitä heijastamme ympäristöömme vaikuttaa maailmaan voimakkaammin kuin sanamme, aatteemme ja kaikki yrityksemme saada jotain aikaan. Se mitä meistä loistaa tuomitsee tai houkuttaa elämää esiin, tuhoaa tai rakentaa. Se mitä meistä heijastuu voi antaa toisille tunteen että he ovat tarpeettomia tai meille arvokkaita, rakastamisen arvoisia niin että he itsekin oppivat itseään rakastamaan. Minä uskon, että se mikä minusta välittyy vaikuttaa voimakkaammin kuin sanani ja tekoni. Minä haluan pitää huolta siitä että haastaen ja kannustaen edistän elämää." -Ulrich Schaffer "Olemme matkalla kohti sitä, mikä meillä oli jo tänne tullessamme: luottamusta, levollisuutta, elämän- iloa ja intohimoa -lapsenkaltaisuutta." -Tommy Hellsten

Susanna

Yhteiseksi iloksi

Yhdistyksemme jäsen, olet tervetullut kirjoittamaan meidän blogiimme!

Jos sinulla on jotakin kysyttävää aiheesta, laita postia blogin etusivun yhteydenottolomakkeella. Voit lähettää myös sähköpostia os. rohkeastiherkka@gmail.com tai rohkeastiherkka@erityisherkat.fi. Kaikkia näitä kanavia voit käyttää myös kirjoituksiesi lähettämiseen.

Blogin tiimiläiset vastaavat kaikkiin posteihin, keskustelevat kanssasi julkaisusta ja julkaisevat kirjoitukset. Voit kirjoittaa myös nimimerkillä, jos niin haluat.

Nettisivujemme www.erityisherkat.fi jäsensivujen Jemmasta löydät blogikirjoittajan ohjeet. Kysyä voit aina.

HSP on monitahoinen asia, ja se on pohjaton ajatusten, tunteiden ja luovuuden rikkauden lähde. Mitä sinä koet, kiinnostaa meitä kaikkia. Yhdessä ymmärrämme enemmän ja voimme myös yhdessä iloita herkkyydestämme.

Ollaan yhteyksissä.

Erikoisen herkkää ja inspiroivaa vuotta 2023!

Terv. Merja ja tiimi