Yksinäisyyden monet muodot

Kokosimme tähän joitakin kirjoittajiemme aiempia blogipostauksia liittyen yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuteen, eri näkökulmista katsottuna.

Olla yksin ei tarkoita aina yksinäisyyttä. Toisaalta yksinäisyys ei ole aina sitä että olisi yksin. Viihtyä myös yksin on hyvä asia. Erityisherkkä tarvitsee yksinoloa aika ajoin.

 

-Mitä sinä ajattelet?

 

Yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta

Yksinäisyys  

Herkkä ja ujo, mutta sosiaalinen

Keitä me olemme toisillemme

Ikävä

Ajaton Shirley Valentine

Terveisin

Merja ja tiimi

 

 (Kuva Pixabaysta)

 

 

Herkästi rohkeana uuteen

 

 Jäsenen blogikirjoitus:

Älä anna eilisen viedä liikaa tilaa tältä päivältä.

Tällaisen lauseen bongasin tänään jostakin. Se oli lappusella, joita minulla on lukuisia, kerättynä niin itseäni kuin ryhmiäni ja muita tarpeita varten. Olen varsinainen lappuliisa, lappua kun riittää joka asiaan. On näitä mietelmälappuja, on myös ajatuslappuja, muista-lappusia, muistoja, kauppalappujakin... 

Mutta se lapuista. Tarkoitus oli kirjoittaa ajatuksia siitä, miten eilinen vie tilaa, joka päivä, se on oikea aikavaras. Ja nimenomaan, se joskus vie juuri aikaa, ja se juurikin varastaa sitä aikaa. Aikaa ei ole kellään liikaa, ja toiseksi en halua että aikaa menee liikaa menneen pohtimiseen.

Haluanhan olla ratkaisukeskeinen. Olen sitä opetellut ihan kursseilla ja olen siihen saanut ohjata muitakin. Ratkaisut tämän hetken ongelmiin, niitä löytyy omista osaamisista, niitä löytyy unelmista ja arvoista ja niitä löytyy kun tiukasti suuntaa kohti tavoitteitaan.

Löytyykö aina? Taakse voisi kurkata vähän kumminkin, ja pitäisi? - Pitäisi kyllä kurkata. Vahvuutemme ovat rakentuneet eilispäivänä, arvomme niin ikään, kuten unelmammekin. Siellä ovat rakentuneet myös uskomuksemme itsestämme, ja siellä ovat -ehkä- jääneet märkimään haavamme.

Jos näitä ei katsota, niin miten voi jatkaa eteenpäin. Vaikea ajatellakaan.



Mennyt ei aina päästä irti 

Kun unet toistuvat, kun mieli kääntyy muistoihin yhä uudelleen, kouluaikaan, varhaisiin ihmissuhteisiin ja tapahtumiin, tai vaikka viime vuosikymmenellä tapahtuneisiin, tuntuu että niitä muistoja pitää ottaa käsittelyyn paremminkin kuin lakaista maton alle. Yksi tapa ottaa käsittelyyn on niistä kirjoittaminen, kirjoittaa muistonsa auki. Sen tehtyä.. voi muisto jäädä taakse..

Sitten se jo heiluttaakin iloisesti kättään ja toivottaa hyvää matkaa eteenpäin. Vai?



Tunteet

Mikä tahansa asia, mikä mietityttää, on tärkeä. Kaikki kun meissä haluaa tulla kuulluksi ja kohdatuksi. Ja vapautetuksi…ihan niin, ja joskus, se käy helpostikin.

Tunteiden pitää nousta, muuten ei muutosta tapahdu. Tunteet ovat osa meitä. Ja onhan tunteet kipeitäkin, kipu voi raastaa niin että tuntuu ettei koskaan enää siitä pääse vaan se jää olemaan- Kuitenkin siitä voi päästä irti, yhä uudelleen kohtaamalla, puhumallakin, ja tilalle tulee uusi tunne, ajan mittaan. Se voi olla kuin ihme.



Anna olla

Älä anna menneen, eilisenkään, viedä liikaa tilaa tältä päivältä, tältä hetkeltä. Tämän päivän seikkailut kun odottavat, vaan eivät loputtomiin. Hoputtavat, että lähdetään jo, ala tulla sieltä, pian pian.

Eilinen voi viedä tilaa -- mutta eilinen, voi todellakin antaa tilaa, kun sitä huomioi. Ja monia asioita ei muutenkaan tarvitse aloittaa alusta, vaan jatkaa jostakin, mihin jäi.

On meillä niitäkin muistoja, joita vaalimme, joku ja joitain, jouluisin, tiettyinä päivinä, joitain joka päiväkin. Ne ovat osa omaa rakasta elämäämme, jotkut niistä kaipuun ja surunkin täyttämiä.

Kiitollisuudentäyteisyys on sitä parhainta mitä nuo muistot voivat tuoda elämään sitten kuitenkin. Jokainen joka tuntee kiitollisuutta, kun saa myös ripauksen onnea kaupanpäälle.



Muistoista rikas 

Niin paljon elämässä ehtii tapahtua. Millainen olikaan viime vuosikin, sen muistamme kaikki jollain lailla, loppuelämämme ajan. Mitä ajatteletkin viime vuodesta omalla kohdallasi, siitä voit löytää kiitos- ja ilonaiheita. Ehkä vuosi toi oppimiskokemuksia, joita voit hyödyntää ja käyttää muidenkin auttamiseen. Hetki viime vuodelle, vaikkapa kalenteria selaten, otettuja kuvia katsellen, pakaten vuosi aiempien jatkumoon, on hyvä ottaa.

Laitan tuon mietelmälapun nyt omaan mappiinsa, muiden sekaan. Siellä ne kaikki pysyvät. Ne jotka tuovat monet muistot monesta; monet arkiset asialistat, muistiin merkinnät, merkittävät maininnat ja mukavat mietelmät. --Nostan katseen tulevaan, se myös vaatii rohkeutta.

Eteenpäin, huomiseen, askel kerrallaan, aina herkästi rohkeana!

Hyvää vuotta 2021!

Merja Korpisaari

Välähdyksiä menetyksistä

Jäsenen blogikirjoitus:

Heimoilusta jatkaakseni viime blogissa viittasin, hiukan huumorilla tosin, karjalaisten ja hämäläisten  heimojen erilaisuuteen. Sainkin kunnian osallistua viime viikonloppuna hämäläisiin hautajaisiin, jossa ei juurikaan surun kyyneleitä nähnyt, mutta tunnelma oli varsin harras, ikääntynyttä vainajaa sekä hänen läheisiään suuresti kunnioittava. Toki liikutuksen kyynelhelmiä jonkin verran näki sekä kuuli katkeilevia lauseita muistokirjoitusten äärellä. Toisaalta perin vierasta itselle, itkuherkälle herkkikselle, mutta toisaalta opettavaista. Miten erilailla meidän ihmisten suru näyttäytyy. Vainajan omaisten kanssa keskustellessa sain huomata, kuinka lämpimästi hänestä kaikki ajattelivat. Lisäksi lähiomaiset toivat esille myös sen, kuinka vaikeita kuoleman jälkeiset päivät ovat olleet ylä- ja alamäkineen. Seurakunnan pastori korosti puheessaan suruajan merkityksen hautajaisten jälkeenkin, eli että itkut on hyvä itkeä ja kaikki tunteet tuntea ja kohdata. Itselleni vainaja oli entuudestaan täysin tuntematon, sillä olin avecina puolisolleni, jonka suvun jäsenestä oli tällä kertaa kyse ja jota en ollut koskaan edes kohdannut.

Surun kohtaamisen historia on tosiaan muuttunut näihin päiviin eli nykyään saa avoimesti surra  ja muistella kuolleita. Surun kanssa voi elää, se muuttaa vain muotoaan. Lisäksi meille on luotu uusia kanavia käsitellä ja ilmaista menetyksiä ja surua sekä kaipausta. Toisaalta kuolema kuuluu elämään kuten luulen oivaltavani alun hautajaisissa, jotka taisivat olla perin vainajan näköiset ja hänen toiveittensa mukaiset. Toisaalta kuolema voi olla mm. äkillisesti kohdattuna valtava kriisin paikka. Esimerkiksi itsemurhamenetyksissä voi apua hakea mm. Surunauha ry:stä.


Uuden vuosikymmenen alku on ollut muutoinkin menetysten merkitsemää. Otan esimerkiksi kolme tyystin erilaista; Auschwitzin vapauttamisen 75-vuotismuistopäivän, veljesten Eero ja Sakari Huovisen ainutlaatuisesti samaan aikaan ilmestyneet kirjat äidin ikävästä, kaipauksesta päästä äidin syliin sekä isän tylyydestä ja sen mysteerin selvittämisestä sekä suomalaisen kulttuuripersoonan Jörn Donnerin kuolema. Mitä nämä kolme menetyksistä kertovaa tapahtumaa ja samalla muistoa merkitsevät minulle ja sinulle tässä ja nyt? Mitä ajatuksia ja tuntemuksia ne saavat meissä liikkeelle?

Holokaustin muiston pitää elää keskuudessamme, sillä tarvitsemme sen pitääksemme mielessä, ettemme enää koskaan päästä vastaavaa (massamurhia ja kidutuksia) tapahtumaan. Auschwitzista kertovan dokumentin mukaan 1960-luvun alun oikeudenkäynneissä selvisi, että entiset natsit vaikuttivat olevan aivan tavallisia ihmisiä, ei mitenkään hirviöitä. Erään syytetyn mukaan ”sain käskyn ja toteutin sen”. Iso opetus menneistä kauhuista (joita on toki runsaasti ihmiskunnan historiassa muitakin) on, että on olemassa raja jota ei saa ylittää. Ei pidä totella tilanteessa joka ei ole eettisesti kestävä.


Huovisen veljesten muistelmat ovat yksi keino jäsentää elettyä elämää sekä samalla tunnistaa itseään ja työstää omaa suruaan. Piispa Eero Huovinen oli äidin kuollessa 9-vuotias herkkä pikkupoika ja nyt kirjan ilmestyttyä hän on 75-vuotia mies. Nuorempi veljensä Sakari Huovinen kirjoitti heidän etäiseksi jääneestä isästä, joka oli perimmältään liian ankara itselleen ja samalla myös jäi etäiseksi pojilleen. Itsetutkiskeluun ja itsetunnon kasvuun sekä itsensä hyväksymiseen ”kaikkine karvoineen päivineen” on niin monta tietä ja tapaa kuin on ihmistäkin. Perustana on kuitenkin itsetuntemus, kuva siitä millainen minä olen.


Jorn Donnerin elämä on ollut pitkä ja samalla julkinen koko aikuisiän. Hänen ajatuksistaan ja joskus jopa skandaaleja aiheuttamia tekemisiään olemme saaneet seurata vuosikymmenien ajan. Hänen maineensa elää vielä pitkään hänen kuoltuaankin. Donnerista kertovan dokumenttielokuvan (tekijät: Alberto Herkovits ja Olavi Linna, 2019) mukaan hän ei ollut ihan helppo tyyppi. Hän halusi olla omien sanojensa mukaan ajatteleva ihminen, mutta ei välittänyt muiden ajatuksista. Hän totesi olevansa olemassa vain joko kirjoittamalla tai elokuvia tekemällä. Hän eli omassa maailmassaan ja kasvatti omien sanojensa mukaan itse itsensä. Donner oli häpeilemättömän itsekeskeinen ja halusi ärsyttää etenkin porvaristoa, johon itsekin syntyperältään kuului. Hän koki jo lapsena olevansa erilainen eikä kuulunut joukkoon. Erään tulkitsijan mukaan Donner oli ujo ja kiltti. Ja nämä piirteet hän peitti pöyhkeilevällä ja välinpitämättömällä käytöksellä. Donner itse toteaa dokumenttielokuvan lopussa, että hänestä ei jää mitään jälkeen. Muisto jää. Hiljaisuus.


Tätä blogia kirjoittaessani olen kuin ”oudoilla vesillä purjehtija”. Asiat mitä olen tuonut esiin ovat mielestäni todella tärkeitä, mutta toisaalta koko ajan on ajatus ja tunne mukana, että onkohan tämä nyt oikein viisasta ottaa esille niinkin isoja asioita kuin kuolema, kärsimys, menetys, suru ja niihin liittyvät muistot ja kaipaukset sekä mahdolliset hämmennyksen tilat. Miten epätäydellinen maailmamme on ja minä itsekin olen. Lienee hyvä viipyä tässä hämmennyksen tilassa ja jatkaa pohtimista ja tutkailua omista lähtökohdista ja motiiveista.


Elämä ei ole odottamista, toivomista ja haaveilemista, se on tekemistä, olemista ja joksikin tulemista. Se on sitä mitä aiot tehdä sen jälkeen kun olet lukenut tämän.— Mike Dooley

Merja Leppänen

Ikävä

Jäsenen blogikirjoitus:

En odota joulua. Joulu tuntuu kipeältä, synkältä, tummalta ja ikävältä. Päivät ennen joulua, lähes kuukausi ennen joulua.

Ennen joulu oli juhla-aikaa. Vaikka en lapsuuteni jälkeen siitä valtavasti koskaan intoillut, se oli juhlava ja samoja perinteitä vuodesta toiseen kunnioittava juhla. Lahjoja olen rakastanut aina. Niin teki isäkin. Muistan, kun vielä aikuisenakin laskimme, kumpi meistä saa enemmän paketteja. Minä paketoin isälle menevät sukatkin kahteen pakettiin, molemmat sukat omaansa. Ja Ässä-arvasta sai paketin, tai karkkipussista, aivan kaikesta, mistä halusi. Kaikesta, siksi että paketteja olisi mahdollisimman paljon. Isän silmät loistivat onnesta, kun niitä paketeita avattiin. Lapsenmielisyys säilyi hänessä ihan elämän loppuun saakka.

Isäni kuoli noin kymmenen vuotta sitten. Joulukuussa. Siksi joulu ei ole minulle enää joulu. Vietän sen mieluummin töissä, tai jos mahdollista, pois Suomesta. Muistot ovat yhä liian kipeitä. Joulukuussa alkaa minun suruaikani, halusin sitä tai en. Kuka surua haluasi? Ei kukaan. Silti se tulee, iskee päälle, muistuttaa jokaisena päivänä, jopa tuntina. Muistan, mitä tein silloin kymmenisen vuotta sitten minäkin päivänä, minäkin hetkenä. Miten järjestin hautajaisia isälleni, kuljin reilun kuudensadan kilometrin välimatkaa edes takaisin. Muistan kovat pakkaset juna-asemalla, kun odotin saapuvaa junaa. Se oli myöhässä. Silloin junat olivat usein myöhässä. Muistan kinkkuvoileivät, jotka mieheni, silloinen miesystäväni, minulle matkaevääksi teki. Ruoka ei olisi maistunut, en olisi muistanut syödä, jollei joku olisi minua siitä muistuttanut. Ei ollut nälkä. Oli vain pohjaton ikävä.

Tiedän, että isojen elämän tilanteiden aikana ihmiseen jää muistijälki. Se muistuttaa meitä ehkä lopun elämäämme siitä, mitä tapahtui. En olisi uskonut, että se on näin vahva: että oikeasti muistaa tuoksut, tunteet, kaiken, aivan jokaista yksityiskohtaa myöten. Ihmisten sanat, kosketukset, ilmeetkin. Ja miten ne muistot voivat sitten tehdä jostain ennen merkityksellisestä asiasta täysin merkityksetömän, sellaisen, joka ahdistaa ja jota haluaa paeta?

Tänä jouluna lähden pois Suomesta. Uusi ja outo ympäristö saa muistot haaleammaksi. On niin paljon sellaista, jota ei muutoin ole: uudet maisemat, uudet ihmiset, eri kieli. Toisaalta, joulu on perhejuhla. Jokin osa minusta kaipaa muuta perhettä: äitiä ja sisaruksia, yhteistä aikaa joulupöydässä. Mutta mieluummin olen poissa.

Jaan mieheni kanssa tämän surun, hän menetti äitinsä joitain vuosia sitten, juuri joulun aikoihin. Hän ei koskaan puhu siitä, kaipaako äitiään, tai miettiikö tätä erityisesti joulun aikaan. Uskon, että kaipaa. Hänen tapansa kaivata ja surra on vain erilainen kuin omani.

Minun suruni aktivoituu, mitä lähemmäs joulukuu tulee. Välillä se itkettää, silloin kaipaa oikein erityisesti isän suurta halausta siinä oven pielessä, toinen jalka ulkona, kun emme ehtineet sisälle asti, niin onnellisia aina olimme toistemme tapaamisesta. Tämän ikävän alkusoitto oli tänään, isänpäivänä. Kävin isän haudalla aamulla hyvin aikaisin, niin aikaisin, että yöllä satanut lumi oli vielä auraamatta. Sytytin lyhtyyn punaisen kynttilän, punainen on rakkauden väri. Ja piirsin siihen vasta sataneeseen lumeen sydämen.

Aika usein mietin, onko surun tunne kaikilla sama. Ikävöikö joku muu vähemmän, jos kuolemasta on jo vuosia? Tai voiko lakata ikävöimästä kokonaan? Suru on vaikea tunne. Se repii niin kipeästi. Niin kuin ikäväkin.

Minä tiedän, että isä ymmärtäisi tämän ikävän, vaikka ei haluaisi nähdä minun kärsivän siitä. Isäkin oli herkkä. Tämmöinen itkupilli. Se perintö kestää lopun elämää. Sen minä sain.


Nimimerkki 'Elmeri'