Vahva, vahvempi minä

Tiivistelmä: Kirjoitus koskee vahvuutta ja vahvuuteen sairastumista sekä ajattelumallia, jossa oma minä on jatkuvan korjaamisen kohde. Minää korjataan pitämisellä ja täytymisellä, eikä se koskaan riitä. 

Jäsenen blogikirjoitus:

 


Kuva: PublicDomainArchive / Pixabay


Vahvempi ihminen

Koko ikäni olen tuntenut, että minun pitäisi olla vahvempi ihminen. Vahva ihminen jaksaisi enemmän, pystyisi enemmän, tekisi enemmän, olisi nopeampi ja suoriutuisi paremmin.

Vahvuusvaatimukset ovat ulottaneet lonkeronsa jokaiselle elämän osa-alueelle, niin kouluun, opintoihin, työhön, harrastuksiin, ihmissuhteisiin kuin terveyteen. Mielikuvissani vahva ihminen olisi parempi ystävä ja työntekijä, vahva ihminen yltäisi korkeammalle ja kauemmas.

Ensimmäiset muistoni mitä-minun-pitäisi-ajatuksista palautuvat alakoulun ensimmäisille luokille ja siitä eteenpäin. Olin tuolloin pieni vaaleatukkainen tyttö ja niin kiltti, että olisin lähestulkoon voinut olla näkymätön. Oppitunneilla istuin kuuliaisesti koulunpenkillä enkä koskaan häirinnyt opetusta. Samanaikaisesti uppouduin omiin ajatuksiini, kun olisi pitänyt kuunnella ja keskittyä. Hämmästyin, kun opettaja kertoi, että nyt olemme edenneet aakkosissa kirjaimeen S. Siis hetkinen? Emmekö me vasta äsken olleet kirjaimessa H tai I tai jotakin sellaista? Olin haaveillut kirjainten ohitse.

Koulussa havaitsin pian, etten useinkaan pystynyt keskittymään opettajien puheeseen, vaikka olisi pitänyt. Tiesin kyllä, että minun pitäisi kuunnella. Kaikki muutkin pystyivät siihen. Halusin olla hyvä oppilas. Siispä päätin, että minun pitää yrittää enemmän. Ajattelin, että kaikki on lopulta tahdonvoimasta kiinni, pitää vain keskittyä kuuntelemiseen. Ja miksi en kuuntelisi, kun kaikki on lopulta mielenkiintoista, jos vain asenne on oikea. Alakouluajoista muistan leimallisesti sen, miten tunti tunnin jälkeen päätin ryhdistäytyä: Vai niin, et sitten taaskaan kuunnellut. Mikset vain yritä enemmän? Kysyin itseltäni toistamiseen, itseeni pettyneenä.

Alakoulu meni, miten meni ja kokeista pääsi läpi, kun kävi kotona koulupäivän uudelleen (teki läksyt ja luki oppikirjoista asiat kokeisiin, vaikka ne usein uusina tulivatkin). Tuskin kukaan edes tiesi, että yritin joka päivä olla parempi kuuntelija ja oppilas siinä juurikaan edistymättä. Uskon, että enemmän yrittämisen mentaliteetti juurrutettiin minuun jo silloin. Sisäistin jo lapsena sen ajatuksen, että heikkouksista ja vajavaisuuksista on tie ulos, kun vain tekee enemmän töitä itsensä kanssa. Pitäisi oli taikasana, jolla portit avautuisivat vahvempaan itseen.



Pitäisi, täytyisi ja tulisi

Pitäisi-vaatimukset seurasivat minua sitkeästi aikuisuuteen. Riittämättömyyden tunteet opinnoissa kulkivat kannoillani kuin haamu, vaikka pärjäsin ja suoriuduin ihan hyvin. Kävin koulut ja hain jatko-opiskelemaan. Pääsin ensimmäisellä yrittämällä sisään. Silti epäilin itseäni. Onnistuinko pääsemään sisään jotenkin vahingossa? Kenties tässä kävi jokin virhe, eikä minun edes olisi pitänyt aloittaa fuksivuottani uudessa opinahjossa. Pääsykokeiden vastauksenihan olivat ihan huonoja! Ajattelin, että minun olisi pitänyt kirjoittaa vastaukseni paremmin, pidemmin ja tarkemmin – siitä huolimatta, että olin jo sisällä.

Olin tuolloin parikymppinen itsenäistyvä nuori aikuinen. Itseluottamukseni oli matala, itsetuntoni sitäkin kurjemmassa jamassa. Epäilin itseäni jatkuvasti ja mietin, teenkö asiat ”oikein”. Onneksi itseä koskevaan epävarmuuteen oli aina olemassa ratkaisu. Sisäisesti uskoin lujasti, että kaikkiin epävarmuuksiin ja heikkouksiin oli parannuskeino. 

Piti vain olla vahvempi ihminen. Siis yrittää enemmän.

Noista varhaisaikuisuuden alkuvuosista on nyt jo onneksi tultu pitkä matka eteenpäin (ei ehkä vuosissa, mutta mielessä). En kylläkään voi kehuskella sillä, että vahvuusvaatimukset olisivat onnellisesti täysin taaksejäänyttä elämää, enkä niihin enää koskaan sortuisi. Isot laivat kääntyvät hitaasti ja minun järkähtämätön uskoni enemmän yrittämisen voimaan on ollut yksi sellainen.

Miksi halusin kirjoittaa tästä aiheeseen Rohkeasti herkkä -blogiin, on se, että yksi suunnanmuuttajista kasvussani on ollut HSP-piirteen löytyminen ja sen hyväksyminen osaksi minua. Pitkään yritin olla jotakin enemmän, kun en mitenkään voinut hyväksyä, että olen tässä ja tänään, tällaisenaan. Kun viimein suostuin hyväksymään, että mm. erityisherkkyys on minussa ja minua, niin lakkasin myös osaltani yrittämästä olla jotakin muuta kuin olen. Erityisherkkyyteen tutustuminen on auttanut minua ymmärtämään, että minussa on ominaisuuksia, joita en voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisin. Ne kuuluvat temperamenttiini ja tekevät minusta minun, ainutkertaisen ihmisen. Itsetuntemuksen syventyminen on opettanut, että minulla on rajani, aivan kuten kaikilla muillakin ihmisillä. Ei kukaan voi olla kaikkea ja vastata kaikkiin odotuksiin, joita oma minä/yhteiskunta/ympäristö yksilölle asettaa.

Noin vuosi sitten liityin HSP Suomi ry:n. Kuluneen vuoden aikana olen oppinut ja kasvanut. Olen oppinut mm. sen, että erityisherkillä ihmisillä on usein taipumusta vertailla itseään muihin. Vertaillessaan itseään muihin erityisherkkä saattaa kokea huonommuutta. Aina on niitä ”paremmin suoriutuvia”, jotka hoitavat kodin moitteettomasti, opiskelevat, käyvät töissä, leikkivät lasten kanssa, kuntoilevat kolmesti viikossa ja kuuntelevat ystäviensä murheita pitkien maratonpuheluiden ajan. Uskon, että vertaillessaan moni herkkä kokee, että heidän pitäisi tai täytyisi tai tulisi olla jotakin enemmän tai kenties jopa vähemmän. Ja jos he eivät sitä ole, niin heidän pitää yrittää olla. Ja jos he eivät onnistu pyrkimyksissään, niin sitten pitää yrittää enemmän. Monet erityisherkät ovat tunnollisia ja täydellisyyteen pyrkiviä, mikä on omiaan vahvistamaan loputonta pinnistelyä ja ponnistelua. Erityisherkillä on usein vahva sisäinen ääni ja intuitio, joka johdattaa heitä. Joskus oma sisin saattaa kuitenkin peittyä odotusten ja vaatimusten alle siitä, millainen pitäisi olla. Aikamme arvostaa niitä, jotka jaksavat eniten eivätkä murru suorituspaineiden alle. Tämä aika, jota elämme, on jatkuvaa itsensä kehittämisen ja paremmaksi tulemisen aikaa, eikä se koske vain erityisherkkiä.

Siten on ymmärrettävää, että oma rajallisuus saattaa hukkua elämän melskeeseen. Kosketus omaan sisimpään ja omaan minuuteen katoaa, kun ihminen sairastuu vahvuuteen ja arjesta tulee pitämisten ja täytymisten tahmea verkko.

Toivon, että jokainen herkkä löytää rajansa. Ne ovat jokaisella yksilölliset eivätkä eritysherkät ole sen suhteen samasta puusta veistettyjä. Joku väsyy siinä kohdin, missä toinen vielä porskuttaa eteenpäin. Omalla kohdallani olisin toivonut väsyväni jo aiemmin. Liian kauan hukkaantui aikaa mahdottomuuksien tavoittelussa. Se rajoitti ja kapeutti ajatteluani ja esti näkemästä mahdollisuuksia siellä, missä niitä oikeasti on. Kiitollinen olen kuitenkin siitä, mitä aika on minulle opettanut. Olen oppinut, että pärjäämiselle ja suoriutumiselle on olemassa jotkin rajat. Asiat eivät muutu sillä, että vain päättää olla parempi ihminen. Vahvuudella ei voi selättää kaikkia vaikeuksia, tuli mitä tuli.

Nykyisin huomaan ajattelevani, että syvintä vahvuutta onkin ehkä se, että myöntää, ettei pystynytkään ja antaa periksi.

Päästää irti, pysähtyy – ja katsoo uusiin suuntiin.



Nimim. Milja

Pienten suurten asioiden merkitys

Jäsenen blogikirjoitus:

Mietin herkkyyttä erilaisissa töissä, joita olen elämäni aikana tehnyt, niin palkkatyönä kuin vapaaehtoisenakin. Minulla on aina ollut halu auttaa, olla heikomman puolella. Jo pienenä tyttönä, joskus -70 luvulla, puolustin luokkakaveriani, pikkuisen pulleaa, ihanaa Jukkaa, jota kiusattiin.
Olin ulkoisesti kuin Pikku Myy, ärhäkkä pieni tyttö. Enkä sietänyt kiusaamista. Ja niin, jouduin sitten itse kiusatuksi työelämässä. Mutta se on oma tarinansa.

Kerron alla muutaman ajatuksen erilaisista töistä, joita olen tehnyt. Kuolemasta, vaikeasti vammaisista ihmisistä, heidän kohtaamisestaan. Miten oikeasti jokainen jättää meihin jäljen, jos vain olemme itse avoinna ja rehellisesti siinä hetkessä mukana. En ole koskaan peitellyt itkua, minusta se kuuluu elämään. Lähipiirissäni on ihmisiä, jotka ovat tukahduttaneet tunteensa kymmenien vuosien ajan. He ovat kuin aikapommeja. Ja vaikka itse saan useinkin palautetta herkkyydestäni, en antaisi siitä pisaraakaan pois. Tämän herkkyyden kanssa voi sanoa elävänsä aivan täyttä elämää, joka aistilla ja solulla. Tunteilla.

Töissä, joissa ollaan niin vahvasti elämän äärellä, ehkä sen viimeisillä hetkillä, on hyvä olla erityisherkkänä. Uskon, että se ominaisuus on myös poistanut pelkoni kuolemaan, sekä kaikenlaiseen erilaisuuteen, elämän rikkauteen. Olen uskaltanut paljon, kokenut paljon ja kaiken sen myötä kasvanut paljon.


Saattajana


Olen tehnyt vapaaehtoistyötä saattohoidossa, saattajana. Se on hyvin hengellistä työtä. Kuolema on kaunis asia, kun se tulee odotettuna, niin kuin vanhainkodissa usein tapahtui. Kenenkään ei pitäisi kuolla yksin, ellei aivan erityisesti toivo niin. Kun voi lähteä niin, että joku saattaa, on hyvä lähteä, uskon niin, ja tiedänkin. Olen kokenut muutaman kerran sen, että kun ihmiselle antaa luvan kuolla, hän kuolee. Nuo hetket ovat täynnä jonkun suuremman läsnäoloa. Minä saatan, ja joku, kuka tai mikä sitten onkaan, ottaa vastaan. Ja niissä hetkissä aika ikäänkuin pysähtyy eikä millään maallisella ole merkitystä. Minusta jokaisen pitäisi tuntea tuo tunne, sillä se antaa elämälle aivan uutta perspektiiviä ja laittaa arvoja uuteen järjestykseen. Pieni hetki, jolla on mullistava vaikutus.

Olen usein miettinyt, miksi ihmiset, hoitoalallakin, pelkäävät kuolemaa ja kuolleita. Ainahan asiat ovat menneet niin: ensin synnytään, eletään elämä ja kuollaan. Luonnollisista luonnollisin asia. Onko pelkona epätieto, oman uskon tai edes haaveen puute siitä, mitä sen jälkeen tapahtuu? En tiedä. Luotan mummoni kertomukseen taivaaseen menosta, ja siitä, kuinka aina, kun joku kuolee, syttyy uusi tähti taivaalle. Ja siellä on meille kaikille tilaan.


Olen menettänyt elämässäni kymmeniä ihmisiä, olen ollut viiteenkymmeneen ikävuoteen ainakin kolmissakymmenissä hautajaisissa. Muutama vuosi sitten kahden vuoden aikana hautasin kuusi sukulaistani tai ystävääni, sekä oman koirani. Kuolemasta on tullut minulle tuttu asia, en pelkää sitä. Tiedän, että minusta pidetään huolta senkin jälkeen. Sitä ei voi selittää, se on vahva tunne minussa. Minulla on hyvät tukijoukot, mieheni etunenässä. Hän kannustaa ja uskoo tekemisiini, eikä kyseenalaista tai arvioi uskoani tai sitä, että en usko kaikkeen. En ole uskovainen, vaikka uskon. Hengellisyys on minussa voimakasta. 


Kehitysvammaisten parissa



Tein vuosia sitten töitä kehitysvammaisten parissa, ja siellä myös mietin usein elämän tarkoitusta. Ehkä ei kuitenkaan ole meidän tehtävämme miettiä elämän oikeudellisuutta ja kelle se kuuluu, jokaisella elämällä on tarkoitus, vaikka välillä sitä on todella vaikea ymmärtää. En minä aina ymmärrä vaikka sitä isäni kuolemaakaan, mutta sillekin on tarkoitus.

Olen ollut avustajana kehitysvammaisten rippileireillä. Ne ovat tiiviitä päiviä, nuoret vaativat paljon huomiota ja valvontaa. Yhtenä kesänä minun avustettavani oli todella monivammainen poika. Niin sisukasta ja elämäniloista ihmistä en ole ennen tavannut, kuin hän on. Kun iltapäivisin istuin laiturilla pyörätuolissa istuvan nuoren pojan kanssa, ja ojentelin hänelle eri kokoisia kiviä, joiden äänimaailmaa kuuntelimme niiden osuessa järveen, tunsin voimakasta tunnetta siihen, kuinka me kuulumme tänne, jokainen omine vikoineen ja vajavaisuuksineen.

 Lähes sokea poika iloitsi isoista molskahduksista, suorastaan hihkui niistä. Ja pienet kivet saivat hänet heristämään korvia, koska kuulovamman vuoksi niiden ääni ei aina kantautunut hänen korviinsa. Illalla, kun poika oli haettu kotiin, istuimme ringissä, pappi, diakoni, ja 10 avustajaa, joista jokainen kertoi päivän kulusta. Minä en voinut olla itkemättä, kun kerroin kivien äänistä, auringon säteistä tai siitä, miltä vihreä näyttää kun kertasin, mitä olimme nuoren kanssa tehneet. Tuntui, että älypuhelimet, playstationit tai festarikeikat olivat pientä sen rinnalla. Että miksi emme kaikki välillä pysähtyisi, ja ihmettelisi tuota itsestään selvää maailmaa? Tämä kokemus teki suuren vaikutuksen, avasi silmiä vielä viisikymppisenä. Elämme mestariteoksessa, maapallolla, ja sitten on meitä erilaisia ihmisiä, jotka toinen toistamme opettaen kuljemme, ja että välillä hyvinkin erilaiset ihmiset voivat kohdata ja kokea yhdessä pienessä hetkessä jotain mullistavaa. Vaikka järven äänen, kun kivi tavoittaa sen pinnan.

Oikeasti, elämän pienet jutut, aivan vähäpätöisiltä tuntuvat, arkiset, jokapäiväiset; miten hienoja ne ovatkaan, kun ne saa ottaa vastaan erityisellä herkkyydellä.


Nimimerkki 'Elmeri'