Imperial Leather – aistimuistoja lapsuudesta

Jäsenen blogikirjoitus:

Kuorin palasaippuan käärepaperistaan ja pesen sillä käteni ensimmäisen kerran. Imperial Leather. Nimi ei sano mitään, mutta veden alta kupliva vaahto tulvahtaa aistikokemuksena sellaisella voimalla, että olen yllättäen polskimassa isovanhempien kerrostalokodin kylpyammeessa, hapuilen käsiini liukasta saippuapalaa, joka ei yrityksistä huolimatta pysy hyppysissä. Viivyn vedessä pitkään, nautiskelen lämmöstä iholla, välillä uskaltaudun jopa veden alle. Ammeessa on kiva höpötellä ja lauleskella, kun ääni sinkoaa kaakeleista takaisin hassuna kaikuna.

Iltapalaa syödään parvekkeella, mummin leipomia tuoreita juustosämpylöitä. Lempeät auringonsäteet siivilöityvät tammenlehtien lomasta lämmittäen paljaita varpaita ja antaen valoa kaiteella kukkiville pelargonioille ja ruusubegonioille. Sama ilta-auringon loiste osuu olohuoneen kristallikruunuun ja täyttää katon sadoilla sateenkaaren väreissä ilottelevilla kuvioilla. Spektrit ovat jokaisen aurinkoisen kesäillan mykistävä, taianomainen näytelmä, jonka ihmettelyyn en väsy koskaan.

Pyydän usein saada katsoa vanhoja valokuvia, joita säilytetään Hellaksen peltisessä rasiassa. Tihrustan pieniä, nuppineulan kokoisia kasvoja, etsin kiinnostavia yksityiskohtia ja kuvittelen tarinoita hahmojen ympärille. Lauma nuhjuisia pellavapäitä mökin portailla, kukkameren ympäröimiä vakavia päivänsankareita, heinätöitä, auton tai moottoripyörän vieressä poseeraavia iloisia kasvoja, albumiin kelpaamattomia epäonnistuneita (mutta juuri siksi aivan parhaita!) otoksia, tiukkoja jakauksia päälaella ja raskaan työn kovettamia käsiä, rakennustyömaan hirsiseiniä ja väsyneitä miehiä. Fragmentteja menneisyydestä, enemmän avoimeksi jääviä arvoituksia kuin vastauksia. Esitän kysymyksiä hanakasti, tivaan samoja asioita yhä uudelleen ja tahdon tietää kaiken mahdollisen. Mummi vastaa, mutta hieman kiusaantuneesti ja vältellen - aukot jäävät minun täytettävikseni. Päähäni muodostuva tarina on yhtä pirstaleinen kuin rikkoutuneet kahvikupit, joilla mummi kertoo lapsena leikkineensä. Ja jossain yläpuolella lentää pommikone.

Iltavirkun on vaikeaa saada unta. Jousipatja tuntuu aivan liian kimmoisalta, vuodevaatteet ovat kuluneet turhan pehmeiksi. Pyörin sängyssä levottomasti, kunnes pudottaudun lattialle räsymaton päälle. Sen karkea pinta rauhoittaa ja vähitellen kutsuu mielikuvitusmatkaajaa unten maille. Jossain kauempana ikkunan takaa kuuluu kaupungin ääniä, keskustan läpi ajavia autoja. Tuntuu turvalliselta olla betoniseinien sisäpuolella, antaa öisen kaupungin hitaasti liueta kauemmas. Lopulta en enää jaksa tuijottaa eteiseen pakastimen valoa, vaan nukahdan sen vaimeaan hurinaan.

Teksti on julkaistu aikaisemmin omassa blogissani http://mustanmaatuskanhuoneessa.blogspot.com/2020/10/imperial-leather-muistoja-isovanhempien.html. Tutustu myös toiseen lapsuusmuistoihin liittyvään jäsenemme blogiin.   

Asta Sutinen

Herkkyyden juurilla

Jäsenen blogikirjoitus:

Voisin kertoa teille tarinan lapsuudestani.

Olin 8-vuotias reipas ja tunnollinen pikkutyttö. Minulla oli punainen, markiisikankainen koululaukku, ei mikään hieno kuvioitu tai ergonomisesti lapsen käteen sopiva, vaan tavallinen, kauppakassi mallinen, käytännöllinen tilaihme. Se vetikin sisäänsä uskomattoman määrän tavaraa, ja tämä tarina kertoo juuri siitä.

Yhtenä koulupäivänä penaalistani ei löytynytkään viivotinta, mitä olisi silloin tarvittu. Se oli unohtunut kotiin. Muistan yhä, kuinka Lahja, ihana opettajamme, sanoi hieman toruen, että omista koulutarvikkeista täytyy pitää huolta, ja ne täytyy kuljettaa mukana. Sitä en muista, itkinkö opettajan sanojen johdosta, mutta uskon, että itkin. Jos en koulussa, niin sitten kotona salaa muilta.

Pakkasin laukkuuni kaikki kirjat, joita tokaluokkalainen oli lukuvuodekseen saanut, penaaliin otin kyniä, kumeja ja sen viivottimen. Otimpa vielä varalta yhden kankaisen, pienen pöytäliinankin, sillä siihen aikaan koulussa syötiin luokissa, ja pulpetti piti suojata kotoa tuodulla kankaalla. Sellainen minulla jo pulpetissani oli, mutta otin toisenkin, ihan vaan varalta. Ajattelin, että opettaja ei voi enää ikinä sanoa, että en ole huolehtinut tai muistanut kuljettaa välineitä mukanani!

Kannoin tuota isoa punaista markiisikassia koko lukuvuoden mukanani tavaroineen päivineen. Se kassi painoi mielettömän paljon, ja pieni opiskelija raahasi sitä olkahihnasta lumihangessa, kun olkapää ei enää kestänyt sen painoa. Mutta opettaja ei enää koskaan sanonut, että jotain on unohtunut. Siitä viivottimesta tuli iso ja raskas taakka, josta edes äitini ei tiennyt mitään. Yhä vieläkin, yli neljänkymmenen vuoden jälkeen, kannan käsilaukussani maailmaa mukanani. Niin ison jäljen se pieni unohdus minun mieleeni teki.


Nimimerkki Elmeri

Déjà-vu

 

 

 

 

 

 Jäsenen blogikirjoitus:

 

Seison kylmäkaapin vieressä, kassajonossa. Kassalla nainen, jonka juuret jossain päin Aasiaa.
Olen kokenut tämän ennenkin. Vahvasti.
 

Aika pysähtyy siihen kassajonoon, kylmäkaapille, sen hurinaan, ja limutölkkeihin, joita ei marketeista löydy. Haluan sulkea silmäni ja tuntea tätä tunnetta pitkään.
Siitä on jo vuosia, kun viimeksi sain seisoa kassajonossa, jossain päin Aasiaa, ja kuulla kylmäkaapin hurinaa. Sain valita sieltä juotavaa: litsi-hedelmän makuista limua. Puhua vieraalla kielellä hymyilevälle kassatytölle. Maksaa kolikoilla, joiden arvoa euroissa en osaa edes laskea.
 

Ulkona paistaa aurinko, mutta tuulessa on vielä viileä sävy. Kevätaurinko. Ihmiset kulkevat pipot päässä ja hanskat käsissään.
Herätys tähän hetkeen.
Déjà-vu. Kiitos matkasta. Pikamatkasta silloin, kun mihinkään kauemmas ei mennä.

Arvaa, tuliko ikävä, matkakuume.
Mutta tuo tunne, kiitos siitä.
Iloon ei tarvita paljoa: kylmäkaapin hurinaa.


Nimimerkki Elmeri