12 tammikuuta 2022

Erityisherkkä parisuhteessa

Jäsenen blogikirjoitus:


Miten vaikeaa se voikaan olla. Sitä mietin tällä hetkellä. Tunteet vaihtelevat ahdistuksesta, turhautumisesta, yksinolon kaipuusta, syyllisyydestä aina turvallisuuden, luottamuksen ja kiitollisuuden tunteeseen. En haluaisi olla enää yksin, mutta tunnen yksinäisyyttä. Haluan läheisyyttä, mutta kosketus tuntuu painavalta. Haluaisin olla onnellinen ja iloinen, mutta en saa kosketusta omaan sismpääni. Haluan yhteyttä, mutta kaipaan yksinoloa. Melkoista vuoristorataa yrittäessäni löytää jonkinlaista tasapainoa.
 

 

Parisuhde tuntuu välillä raskaammalta kuin vanhemmuus, sillä lapset nukkuvat omissa sängyissään, touhuavat omissa oloissaan. Kumppani on jatkuvasti läsnä. Aistin sen toiseen huoneeseen, ylä- tai alakertaan saakka. Olen tehnyt useita rajoja itseni ja kumppanin välille, kuten se, etten halua jatkuvia huomionosoituksia, pusuja ja halauksia ja se, etten halua nukkua joka yö kainalossa. Olen myös kertonut useasti erityisherkkyydestäni ja yksinolontarpeestani, kuvannut sitä elinehdokseni, akkujeni lataamiseksi, jotta pysyisin tasapainossa.


Kuitenkin olen yhä uudestaan tilanteessa, ettei riittävää palautumisaikaa ole ollut. Oloni on turta, apea, pää täynnä selvittämättömiä vyyhtejä, voimavarat hiipuneet. Etsin syytä itsestä. Miksi olen tällainen. Miksi en osaa olla parisuhteessa? Miksi toisen läsnäolo kuormittaa? Ja syyllisyys painaa, kun en pysty täyttämään toisen tarpeita. Miksi kuitenkin aina joustan kunnes olen piippussa? Yritän sinnitellä perhe-elämän keskellä. Loma-ajat ovat pahimpia, kun ollaan yhdessä 24/7.


Kaipaisin vain latautumista, omaa aikaa ajatella ja järjestellä asioita mielessäni. Omaa laatuaikaa, jonka kautta energiani tasapainoittuvat ja virtaavat. Kysymys kuuluukin, kenen vastuulla se on, että saan tarvitsemaani aikaa? Minun itseni tietysti, mutta miten se käytännössä toteutetaan, kun niin sanottua väistötilaa ei ole. Koen syyllisyyttä siitä, jos ajaisin muut perheenjäsenet pois kotoa, jotta saan olla yksin. Helpompaa olisi poistua itse, kun siltä tuntuu, mutta minne menisin. Rauhallinen, ärsykkeiltä vapaa ympäristö, jossa olisi mahdollisuus myös levätä. Olen etsinyt vaihtoehtoja esim. vuokraamalla työ- tai toimistotilan, varaamalla majoituksen airbnb kautta, mutta kustannukset tulevat suuriksi. Kirjastoissa ei juuri työskentelytiloja ole tai ne ovat koronan vuoksi pois käytöstä. Etätyöskentelytiloja ei täällä ole.


Vai onko ongelman ydin sittenkin itse parisuhteessa? Jos erot sosiaalisuudessa ja kommunikoissa sekä samankaltaisuus pyrkimyksessä vastata toisen tarpeisiin ovat liian suuret. En ole tyytyväinen siihen, millainen minusta on parisuhteessamme tullut ja tuskin on toinenkaan, koska olen joutunut myös hänen vitsailevaa kommunikointi tapaansa rajaamaan. Jos sanon jotain ja hän kääntää sen vitsillään päälaelleen tai toiseen asiaan, hän ohittaa minut ja asiani. Siltä minusta tuntuu. Mutta onko se oikein häntä kohtaan? Eikö jokaisella ole oikeus olla oma itsensä? En minäkään pysty herkkyyttäni ja kuormittumistani muuttamaan.


Missä menee raja parisuhteen toimivuudessa tai toimimattomuudessa?
 

Näihin kysymyksiin, pohdintoihin ja tunnelmiin jään. Mielelläni kuulen muiden kokemuksia, ajatuksia, kommentteja :-)


t. Pirpana 

 


 

4 kommenttia:

  1. Hei, tärkeä aihe <3 mielestäni tässä kirjoituksessa heijastuu erityisherkän tarve omaan aikaan ja lepoon sekä palautumiseen, vaikka perhe rakas onkin. Ajattelisin, että mikäli ymmärrystä tälle asialle ei löydy, niin olo voi kuormittua jo siitäkin. Omalla kohdallani tiedän, etteivät kaikki ymmärrä tätä tarvetta, vaikka onneksi suuri osa ymmärtää. Voimia oman tilan raivaamiselle ja voimavarojen palautumiselle!

    VastaaPoista
  2. Kylläpä kovasti resonoi tämä kirjoitus! Niin samoja asioita läpi elämän pohtinut. Olen ollut kahdesti naimisissa ja saanut neljä lasta. Jättäydyin toisesta liitosta yksinhuoltajaksi, kun nuorin oli vuoden vanha. Molemmissa liitoissa oli oman tilantarpeeni lisäksi myös paljon muita ongelmia, joista raskaimmaksi molemmissa koin huonon kommunikoinnin. Joitakin seurustelusuhteita on ollut ja mennyt, mutta en ole asunut parisuhteessa 14 vuoteen, ja tiiviiseen parisuhteeseen onkin noussut kynnys korkeaksi. Niin kovasti nautin ikiomasta vapaudesta ja tilasta, etenkin silloin, kun lapset ovat isällään (kaksi vanhinta jo aikuisia). Seurustelutilaisuuksia on aika ajoin tarjolla, mutta ei ketään, jonka kanssa kokisin kommunikaation, keskinäisen arvostuksen ja läheisyyden niin hyväksi, että uhraisin nykytilanteen edut. Enkä tiedä tuleeko sellaista koskaan vastaan, tavallaan kyllä toivoisin. Mutta usein tulee mietittyä tätä - että pystyykö enää ollenkaan parisuhteeseen ja siihen jatkuvaan toisen tarpeiden paineeseen, vai voisiko se olla paineetonta? Löytyisikö ihminen, jolle olisi ok esim. nukkua eri huoneissa ja sekstailla vain harvakseltaan, jolloin se myös tuntuu paremmalta? On tullut myös pohdittua erityisherkkyyden ja aseksuaalisuuden yhteyttä, ovatko ne eri asioita vai liittyvätkö yhteen. Näistä asioita pitäisi nostaa enemmän keskustelua/tutkimuksia. Kiitos kirjoituksesta! <3

    VastaaPoista
  3. Itselläni on myös kumppani, joka ei ole erityisherkkä, ja melkein päivittäin erilaiset tarpeet arjessa aiheuttavat ristiriitaa. Siinä missä itse kaipaisin virikkeettömyyttä, toinen tylsistyy ja kaipaa tekemistä. Kuinka pitkälle yhteinen huumori ja arvot kantavat, jos kumpikin joutuu tekemään merkittäviä kompromisseja arjessaan? Jokaisella on oikeus olla oma itsensä, enkä koe että minulla on oikeutta "muuttaa" kumppaniani. Joskus mietin olisiko hän onnellisempi jonkun itsensä kaltaisen ihmisen kanssa. Vaatiiko toimiva arki sitä, että kumpikin tekee mitä haluaa erillään? Riittääkö suhteen ylläpitämiseen yhdessä nukkuminen? Toivon, että voisin keskustella aiheesta muiden erityisherkkien kanssa, mutta enpäs tunne ketään.

    VastaaPoista