Blogiuusinta: Erityisherkän miehen elämää

Minulla oli lapsuudessa todella hyvä kaveri naapurissa. Pientä säätöähän siinä oli, koska hän oli veljiensä kanssa nahistelunhaluinen. Erään tällaisen episodin jälkeen isäni sanoi, että seuraavalla kerralla minun pitää alkaa tappelu ja antaa takaisin. Kun seuraava kerta tuli, hän pakotti aloittamaan tappelun. Kävelin kaveriani kohti, mutta luovutin, koska en halunnut tapella enkä siihen pystynyt. Isäni ei paljoa sanonut, mutta kaikesta näki, että hän oli hyvin pettynyt minuun.

Sellaista se on erityisherkän pojan elämä kohti aikuisuutta ja miehenä olemista. Koskaan ei ole sitä, mitä pitäisi olla. 

Suurimmat odotukset miehenä olemisesta ja miestapaisuudesta ovat tietysti korvien välissä. Mutta erityisherkkinä olemme virittyneet huomioimaan ympäristömme odotuksia, arvoja ja reaktioita. Siksi taipaleeni miehen elämisen polulla on sisältänyt epävarmuutta ja sen aistimista, miten toiset ovat enemmän miehiä tai jotenkin oikealla tavalla sitä.

Minulle on kuitenkin käynyt aika hyvin miehenä. Tämä siksi, että nykyisellä tietämyksellä olen läpi elämän ollut hyvin, hyvin elämyshakuinen ja jonkin siivun verran myös ekstrovertti. Siksi en ole ollut ”uloslyöty”, vaan orientoitunut osittain yksittäisiin kavereihin ja varsinkin sukupuolirajat ylittäviin yhteisöllisyyksiin. Samalla olen kuitenkin tarvinnut oman tilan, rauhan, itsekseni olon. Tämän muistan hahmottuneen jo yhdeksän vuotiaasta lähtien. En ole koskaan ollut kiinteissä kaveriporukoissa pyörijä. Ajoin joskus isonveljeni mopolla. Mutta siihen se sitten jäi. Miksi siitä olisi pitänyt tehdä elämän ydin ja kaveriuksien sidos? Juuri katsomani Dome Karukosken ”Tolkien”-elokuvan ydin on neljän pojan kaveruus kohti aikuisuutta. Sitä fiktiota oli kiva katsella ja sehän on monen pojan ja miehen todellisuutta, mutta ei minulla. 

Tom Falkenstein mainiossa kirjassa miesten erityisherkkyydestä hänen haastattelemansa miehet tuovat esille tuon saman, etteivät he ole viihtyneet miesten kaveriporukoissa. Toiseksi he kertovat sen, että heidän on helpompi keskustella ja muodostaa ystävyyksiä naisten kanssa. Varhaisaikuisuuden jälkeen aloin tätä itsekin tunnistaa. Että todella hyvät ja antoisat keskustelut ja yhteydet muodostuivat naisten kanssa. Useimpien miesten kanssa se jäi pinnalliselle tasolle. Samalla aloin syyllistää itseäni, koska oikeat miehet viihtyvät toisten miesten kanssa. Elämä tietysti vie eteenpäin, ja rikkautena ovat ystävyydet erityisherkkien miesten kanssa. 

Parikymmentä vuotta sitten löysin kriittisen miestutkimuksen ja minusta tuli miestutkimustutkija aina väitöskirjaan saakka. Tuohon elämänvaiheeseen liittyi pitkän parisuhteen päättyminen sekä elämässään hyvin toiminnallisen ja ulospäinsuuntautuneen isäni moniosioinen sairastuminen eläkevuosiensa alkaessa. Ymmärrän, että noista oman elämän jäsentämisen tarpeista alkoi miesten tutkiminen samalla tutkimusmatkana itseen. Erityisherkkyyteen liittyy kykymme tehdä havaintoja sosiaalisesta todellisuudesta. Olen mestari havainnoimaan miestapaisuuksia, eli miten miehet käyttäytyvät, mikä on heidän kehonsa viesti tai miten he puhuvat. Samalla olen oman olemiseni autoetnografi: tutkin itseäni sukupuolittuneessa todellisuudessa.

Matkani erityisherkkänä miehenä on sisältänyt hyvin paljon kehollisuuden tunnistamista. Joogaa olen tehnyt parikymmentä vuotta todeten, että vuodesta toiseen sukupuolen mukaista harvinaisuutta edustan. Olen kouluttautunut mindfulness-ohjaajaksi ja uusi harrastukseni on tanssimeditaatio. Nautin lavatanssimisesta rakastaen ruotsalaista bugg-tanssityyliä. Minun extreme on laskettelu: olenhan elämyshakuinen, ja tuollainen riskillisyys on koukuttavaa. Kaikkia noita harrastuksiani yhdistää siis selkeä kehollisuuden kokemus. Kehollisuus tässä siksi, että tällainen minä olen: oman erityisherkkyyteni kiteyttänyt, miehenä sellaisena.

Hannu Sirkkilä

Valmentamo Portti

HSP Suomi ry:llä on jo toista vuotta miesten ryhmät Oulussa ja Helsingissä. Toisten erityisherkkien miesten kanssa puhuminen koetaan ryhmissä tärkeäksi.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran tässä blogissa vuonna 2019.

Blogisarjan muut kirjoitukset: 

Erityisherkät miehet kaapista ulos!

I'm a highly sensitive man and I'm proud of it.

Koulukiusaaminen herkän silmin

Kuka määrittää mikä on koulukiusaamista? Miten erityisherkkä reagoi toisen sanallisiin heittoihin?

Tämä on kokemukseni koulumaailman tilanteista erityisherkän näkökulmasta. Minä en ole kokenut fyysistä koulukiusaamista, mutta koen, että erityisherkkää voi satuttaa jopa enemmän sanallinen  kiusaaminen. 

Se kuinka paljon kiusataan kouluaikana ja miten sen jokainen kokee omalla kohdalla, on henkilökohtainen kokemus. Jokainen erityisherkkä on omalla tavallaan herkkä, vaikka samoja piirteitä onkin, niin se miten kokee jonkin tilanteen on riippuvainen aiemmista kokemuksista.

Olen ollut jollain tasolla tietoinen herkkyydestä jo noin 8- tai 9-vuotiaana. Niihin aikoihin myös luokkakoko muuttui suuremmaksi ja aloin huomioimaan sanallista nälvintää sekä ikävän kuuloisia kommentteja, jotka otin hyvin henkilökohtaisesti. 

Yksi esimerkki: meidän perheeseen tuli koiranpentu, joka oli rodultaan Tiibetinspanieli. Luokassa piti uudelle opettajalle kertoa jokaisen vuorollaan jotain itsestä. Jännitin tilannetta hurjan paljon. Kun vuoro tuli kohdalleni sanoin nimeni ja että meillä on koira. Opettaja kysyi kauhukseni minkä rotuinen. Jännittyneenä sanoin Tiibetielinspanieli. Tästä luokkalaiset alkoivat nauramaan ja minä  punastuin häpeissäni.

Tästä alkoi lisää jännittäminen esiintyessä ja olin aina aivan punainen esiintymistilanteessa. Monen esitystilanteen jälkeen kuulin kommentteja paloautoista ym. 

Välitunneilla saattoi olla jotain nokkelia kommentteja joihinkin ihan pieniinkin asioihin. Jos en heti osannut pitää ns.puoltani omalla kommentilla (usein en), oli silmien pyörittelyä tai katseiden vaihtoa. Näin aikuisena ajattelen, että tilanteissa nokkelimmat ovat kokeilleet saisivatko minut taas sanomaan jotain heidän väärää ja typerää. 

Liikuntatuntien joukkue valinnoissa olin yleensä viimeisten valittujen joukossa (vaikka olin liikunnallinen ja yritin aina parhaani), jonka koin voimakkaasti ulkopuolisuuden tunteena ja sellaisena etten ole riittävä.

Ammattikoulussa punastuin edelleen kaikkien esiintymistilanteiden yhteydessä ja “kaverina” oleva henkilö lähti mukaan paloauto-kommentointiin. Kyse siis jo aikuisista ihmisistä. 

Eräänä päivänä päätin ennen yhtä esitystä, että “nyt riittää tämä punastelu!”. Esitys meni hyvin ja päättäväisyyteni vuoksi en punastunut. Tunsin ylpeyttä itseäni kohtaan esityksen päättyessä. Kun pääsin takaisin paikalleni istumaan, tämä “kaveri” kommentoi: hei, mitä ihmettä, miksi sinä et nyt punastunut? 

Tämä aiheutti vihan tunnetta ja sitä tunnetta, että tein niin tai näin, olen aina vääränlainen. Ja kyllähän siinä kohtaa taas punastuin.

Kun tauolla en sitten puhunut tälle “kaverille”, hän kysyi mikä sinulla on?
Uskalsin vastata: tuo mitä sinä kommentoit punastumisesta tuntui minusta tosi pahalta. Hän oli hetken hämmästynyt, mutta pyysi aidosti anteeksi ja sanoi, ettei ollut koskaan ajatellut, että oli loukannut.

Minulle tuo hetki oli kuitenkin käänteentekevä siinä suhteessa, että ymmärsin pystyväni pitää puoliani ja tarvittaessa pystyin olemaan riittävän rohkea. 

Aikuisena jälkikäteen tarkastellessa koulussa tapahtuneita tilanteita, olisin kaivannut kannustavia sanoja. Sitä, että joku olisi sanonut ettei hän, joka noin sanoi luultavasti ymmärrä mitä kaikkea sinä kuulit hänen sanovan. Erityisherkkä tulkitsee sanomattomat sanat sanojen välistä sekä eleet ja ilmeet. Ne eivät välttämättä ole oikeaa tulkintaa ja toisaalta siinä voi olla paljon toisen ajattelemattomuutta sekä huolettomuutta.

Väitän, että luokkatovereiltani kysyttäessä he sanoisivat, että meidän luokalla ei ole ollut koulukiusaamista, mutta minun kokemus on eri. Jokaisen kokemus on kuitenkin arvokas ja oikea, sitä ei voi koskaan vähätellä. Nykypäivänä pystyn kuitenkin näkemään, että se on osa minun elämäntarinaa. Se mihin koulukiusaaminen on vaikuttanut, niin ainakin kaikki sosiaaliset tilanteet ja niissä äänessä oleminen. Olen mieluummin ollut tarkkailijana ja hiljaa, seurannut toisten keskustelua.

Haluan kannustaa jokaista joka omalla kohdalla tuntee olevansa jossain tilanteessa kiusattu, että kaikki itsensä opettelu ja tunteiden tunnistaminen tuo itseä poispäin kiusaamisen aiheuttamasta tuskasta. Jos tunteiden käsittely tuntuu raskaalta, ei yksin kannata jäädä, jostain löytyy kyllä joku, joka kuuntelee. Omaa lähipiiriä voi myös tarkastella uudelleen, löytyykö sieltä joku ystävällinen ja aito ihminen, joka voisi olla sinulle läheisempi ystävä?

-oman voiman ja vahvuuksien etsijä-

Oodi syömiselle ja nukkumiselle

 

Vaikka kuormitusherkkyyden kanssa eläminen vaatii paljon uhrauksia, sen hyväksyminen on osa erityisherkän hyvää elämää.

teksti Ada Tienhaara, kuva Jan Padilla / Unsplash

Elaine Aronin Erityisherkkä ihminen -kirja suomennettiin, kun olin teini-ikäinen. Minulla on siis ollut etuoikeus kasvaa aikuiseksi nämä erityispiirteet tiedostaen. Itsemyötätunto, avoin uteliaisuus ja hermoston rauhoittaminen ovat 2020-luvulla lisääntyneet julkisessa keskustelussa ja mediassa valtavasti, mikä on tietysti hieno asia. Itselleni erityisherkkyyden käsite oli ensimmäinen, joka toi näitä taitoja esiin, ja olen siitä kiitollinen.

Aronin määrittelemät erityisherkkyyden neljä ominaisuutta ovat syvällinen prosessointi, kuormitusherkkyys, vahvat tunteet ja aistimisen herkkyys. Vaikka näiden kaikkien kanssa elämään opettelu on ollut ajoittain hankalaa, kuormitusherkkyys on ollut ylivoimaisesti vaikeinta hyväksyä -- enkä liene tämän kokemuksen kanssa yksin. Viisi peräkkäistä viikonloppureissua kalenterissa? Ei onnistu. Aamulenkille tyhjällä vatsalla tai HIIT-treeniä päivästä toiseen? Seuraukset olisivat katastrofaaliset. Aamuyöhön valvomista ja kuuden tunnin yöunilla paahtamista? Sairastun stressiperäiseen flunssaan alta aikayksikön.

Kuormitusherkkyyden kanssa eläminen tuntui pitkään ainoastaan luopumiselta, mutta ei enää. Voi olla että kolmenkympin lähestyessä ulkopuolisia paineita ajankäytölle on vähemmän, tai vaihtoehtoisesti pidän terveyttä suuremmassa arvossa kuin ennen ja olen valmis uhraamaan muita asioita sen hyväksi. Seuraan arjessani melko tarkkaa päivärytmiä, koska se vapauttaa päätöstentekokapasiteettini muihin asioihin. Pyrin syömään kolmen tunnin välein ja aloittamaan iltatoimet ennen kahdeksaa. Tällä hetkellä yritän panostaa ulkoiluun ja kävelemiseen, joka on mielestäni todella tylsää. 

Suurin osa kuormitusherkkyyden kunnioittamisesta onkin pieniä, tylsiä, epämediaseksikkäitä tekoja. Niistä arjessa kiinni pitäminen ei silti ole helppoa, vaan vaatii usein sisua ja hartiavoimia, ja usein myös muista asioista luopumista. Näiden valintojen itseisarvo kun ei ole pääasia, vaan valtava välinearvo siihen, että pystyn tekemään töitä, viettämään aikaa rakkaideni kanssa, oppimaan uutta, osoittamaan myötätuntoa, osallistumaan yhteisöni toimintaan ja ylipäätään tekemään yhtään mitään, mikä tekee elämästä elämisen arvoista. (On niillä tietysti itseisarvoakin. Rakastan nukkumista.)

Olkoon tämä kirjoitus rohkaiseva tönäisy räätälöidä arkeasi kunnioittamaan kuormitusherkkyyttä. Oodi syömiselle ja nukkumiselle. Tai jos elämäntilanteesi ei tunnu mahdollistavan tällaista, KC Davisin teosta How to keep house while drowning mukaillen: elämässä on kausia, jolloin emme vain saa kaikkia tarpeitamme täytettyä. Mutta lepo ei ole luksusta vaan tarve. Ja kun kuormitusherkkyyteen suhtautuu tällä tavalla, voi joko yrittää käyttää luovuutta ongelman ratkaisemiseksi tai vähintään pysähtyä suremaan sitä, kuinka vaikeaa elämä on tällä hetkellä.

Erityisherkkä ikääntyy - ja löytää uutta

Ikääntynyt erityisherkkä on eläkkeellä ja turhautuneena. Turhaantunut olo valtaa mielen, päivästä toiseen. Ajattelee sitten, että olenko ihan täysin turhake jo itsekin.

Nyt taitaisi olla aika aikalisän! Aika mennä minne sydän kutsuu. Tehdä niitä omia juttuja.

Joo, kyllä kiitos. Tosin helpommin sanottu kuin tehty. Jo omien juttujen ajattelukin voi yllättää. Se voikin alkaa viemään vaikeisiin tunteisiin, kuten nyt ahdistukseen...
 

Ehkä se oman elämän eläminen on edelleen vähän vierasta. Vähän vaikeaa ja niin, kiellettyäkin. No totta kai se on, jos suoritusmoodi on ollut päällä liian kauan. Monella meistä muuten ihan lapsesta saakka.

Tunne, vaikka vaikeakin, ei tapa, päinvastoin. Tunnehan tuo voimaa kohdata ne tunteen taustalla olevat asiat. Tunne on voinut sisältää vuosien itkemättömät itkut ja ihmekös sitten, että on nyt yhdenlainen möykky ja römpiö. Ei tietenkään ole mikään helppo juttu sitä purkaa.
 

Olen huomannut että kuljettuani jonkin vaikean tunteen läpi, kuunneltuani mitä se tahtoo sanoa, olen tullut aina rahtusen enemmän minuksi. Tässä ja nyt, arkisissa puuhissani, tavallisissa asioissa. On löytynyt sitten vähitellen uudenlaista iloa olemisesta, tekemisestä. Ja se tekemisen ilo suorittamisen sijaan ja myös mielekkyyden kokeminen on kasvanut.

 

Mielekkyyden tunne ja kokemus voi meiltä keneltä tahansa kadota, ihan monestakin syystä. Stressi ja uupumus vie pohjaa elämältä ja turhautuneisuus viimein, kuin rikkaruoho alkaakin vallata oloa. Tämä voi tapahtua useampaan kertaan elämässä, eri tilanteissa tai vaiheissa.

Mielekkyyttä on onneksi mahdollista löytää yhä uudelleen. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Ottaa aikaa, miettiä mikä on tärkeätä ja tarpeellista. Kohdata myös esteitä ja vaikeita tunteita ja löytää uutta. Omia juttuja, vaikka pieniä, ja vaikka ihan ihan pienesti. Tämä on sitä sydämen mindfulnessiä. Pienten merkittävien asioiden haltuunotto.
 

On aika ottaa ohjat, sallia itselleen mitä muut eivät sallineet, tai on tuntunut siltä, etteivät he sallineet. Teen mitä haluan - ei, teen mitä sydän sanoo.
 

Eikä me olla turhakkeita kukaan eikä koskaan. Ei varsinkaan me erityisherkät. Meissä kun palaa sammumaton halu etsiä ja löytää. Sydämemme kipinöinti valaisee matkaamme.

Merja Korpisaari

Tämä on Erityisherkkä ikääntyy - sarjan 7. blogipostaus. 

 Sarjan aiemmat kirjoitukset:

Erityisherkkä ikääntyy. Vähän rempallaan mutta oma itsensä - vihdoin

Erityisherkkä ikääntyy. Ilonkeruu 

Erityisherkkä ikääntyy. Miten meihin suhtaudutaan 

Erityisherkkä ikääntyy. Keho ja mieli

Erityisherkkä ikääntyy. Elonsiivous

Erityisherkkä ikääntyy 

 

Eat, pray, love

                                        

Mikä elokuva, kirja tai musiikki kuvastaa elämääsi parhaiten? Minun vastaukseni on Eat, pray, love – omaa tietä etsimässä. Tunnistan tästä Elizabeth Gilbertin elämän tapahtumiin pohjautuvasta kirjasta ja elokuvasta vahvasti oman elämäni teemoja; itseni ja rajojen löytäminen miellyttämisen alta, kaipuu syvällisyyteen ja yksinkertaisempaan elämään, oman herkkyyden hyväksyminen sekä elämän tarjoaman hyvän huomaaminen ja nauttiminen kaikilla aisteilla. Matka Italian, Intian ja Balin maisemiin ja pohdintoihin on tapahtunut mieleni sisällä.

Olen lukenut kirjan pariin kertaan ja elokuvan katson vuosittain. Tästä on tullut minulle lähes pyhä toimitus. Jokaisella kerralla saan irti jotakin uutta. Viimeksi vietin elokuvahetkeni sohvalla istuen vilttiin kääriytyneenä, valon kajastus kynttilälyhdyissä. Tällä kertaa mieleni poimi sanat: Dolce far niente – suloinen joutilaisuus. Tässä hetkessä olemisen tila, jota ei tarvitse ansaita suorittamalla. Suloinen joutilaisuus, ympäröivän aistiminen, hetkestä nauttiminen, ihan vaan koska se tekee hyvää.

Dolce far niente ei istu yhteen yhteiskuntamme ja työelämämme vallanneen tehokkuusajattelun kanssa. Kaiken pitäisi tapahtua joutuisasti, äänikirjatkin kuunnellaan kaksinkertaisella nopeudella. Myös oma sisäinen kiireen tunne voi pitää oloa rauhattomana, ajatukset saattavat rullata tekemättömissä ja paikallaan oleminen tuottaa vaikeuksia.

Itse pysähdyin vuosia sitten kysymään yhä uudelleen ”mihin sinulla on niin kova kiire”. Koin pääni sisällä olevani jatkuvasti myöhässä jostakin. Lopulta ymmärsin, että herkkänä ympäristön kiireet ja jännitteet pääsivät suodattamatta ihoni lävitse ja muuttuivat omikseni. Todellisuudessa en kuitenkaan edes voisi olla omasta elämästäni myöhässä. Tämän ymmärryksen myötä sain itseni kiinni, aloin hengittää rauhallisemmin, nähdä värit ja kuulla kuinka tuuli suhisee puissa.

Nyt on sinun vuorosi: Mikä elokuva, kirja tai musiikki kuvastaa elämääsi parhaiten? Mitä se haluaa kertoa sinulle?

~~~

SunAskeleita | Heli Heikkilä

@sun.askeleita