Kun valokuvaamisesta tuli mielen joogaa

En nuorempana osannut pitää itseäni luovana ihmisenä. Ajattelin, että luovuus tarkoittaa selkeästi taiteen tekemistä: maalaamista, säveltämistä, soittamista tai romaanien ja runojen kirjoittamista – asioita, jotka tunnistetaan ja tunnustetaan taiteeksi. Kasvoin taiteellisesti monilahjakkaiden henkilöiden ympäröimänä, ja olin hyvin tietoinen ja surullinen siitä, että nuo lahjat tuntuivat ohittaneen minut. Tunsin itseni ulkopuoliseksi omassa lähisuvussanikin jo hyvin pienestä asti.

Minulla on kuitenkin aina ollut vilkas mielikuvitus ja huomaan yksityiskohtia ja asioiden välisiä kummallisiakin yhteyksiä. Leikkimielisyys on myös kulkenut mukanani aina. Hassuja ja outoja tarinoita tai sanoja tulee suustani ennen kuin ehdin ajatella ja pysäyttää niitä. En ollut ymmärtänyt tätä luovuudeksi – se vain oli osa minua. Vasta tänä kesänä, ystävien kanssa syvällisesti keskustellessa, havahduin siihen, että jos nyt pitäisi valita jonkin luovuuden laji, valitsisin juuri tämän omanlaiseni tavan nähdä ja yhdistellä asioita, sillä se on pohjavireenä kaikessa. 

(Tosin myönnän, että laulun lahja olisi silti mukava lisä…)

Oman kuvan katsominen on monelle haastavaa, minullekin, vaikka elämme selfie-aikakautta. Omakuvien kautta olen kuitenkin yrittänyt oppia kohtaamaan ikääntymisen ja uupumuksen herättämiä tunteita.

Kuva kertoo aina myös kuvaajasta

Huomaamattani olin alkanut hyödyntää tuota aiemmin piilossa ollutta, lähinnä vain suorittamiseen valjastettua luovuuttani valokuvauksen kautta. Se tapahtui toipuessani loppuunpalamisesta, kun kuvaaminen sai minut nousemaan sohvalta ja lähtemään hetkeksi ulos metsästämään mielessäni olevaa kuvaa. Huomasin, kuinka pystyin kuvilla ilmaisemaan silloinkin, kun ei ollut voimia muodostaa sanoja, saati tolkullisia lauseita. Kuva kertoi jotain olennaista, mille ei löytynyt sanoja selittäjiksi.

Enimmäkseen se oli – ja on edelleen – vuoropuhelua itseni kanssa. Pystyin myös laittamaan sivuun minulle ominaisen tarpeen teknisestä osaamisesta ja vain innostua siitä, millainen tunnelma kuviin tänään tallentui. Aluksi minua innosti lähiympäristön maisemat, mutta vähitellen menin yhä lähemmäs kohdetta – ja samalla lähemmäs itseäni. Tämä ei tarkoita selfieitä: vaivaannun ja inhoan edelleen olla kuvissa, mutta omakuvien kautta olen pikkuhiljaa opetellut kohtaamaan ikääntymisen ja uupumuksen herättämiä tunteita. Makrokuvaamisesta tuli minulle kuitenkin luontevin tapa tutkia ympärilläni olevaa maailmaa. Etenkin jää kiehtoo minua loputtomasti – sen mystisyys ja herkkyys olosuhteiden muutokselle. Löysin jäästä jotakin, joka tuntui kodilta tavalla, jota en osannut oikein selittää. Vielä muutama vuosi sitten ajatus omasta valokuvanäyttelystä olisi tuntunut vitsiltä, mutta vitsi onkin muuttunut todeksi, kun jääkuvani ovat herättäneet kiinnostusta muissakin kuin minussa.

Minua puhuttelee jään mystisyys, ja saan haluamani tunnelman kuviin auringonlaskun aikaan, tai pimeässä, jolloin valolähteenä on vain otsalamppu ja kuu. Kuvaan edelleen vain kännykällä ja makrolinssillä, ja kuvien jälkikäsittely on nykyään hyvin vähäistä.

Oli aihe tai kohde mikä tahansa, kuva kertoo kohteen lisäksi aina jotain myös kuvaajasta. Dokumentoinnin lisäksi valokuvan kautta voi tarkastella omia tunteita, uskomuksia ja näkökulmia, ilmaista omaa sisäistä soundiaan, välittää tarinaa. Vaikka minun luova soundini ja siten myös valokuvani ovat usein tummasävyisiä ja mystisiä, ne eivät kuvasta epätoivoa tai synkkyyttä – päinvastoin. Olen persoonaltani enemmänkin positiivinen ja valoisa. Mystisesti valoisa.

Alati kiehtovaa on myös, kuinka sama valokuva herättää eri katsojissa erilaisia tunteita ja tarinoita, jotka värittyvät heidän omien kokemustensa kautta. En aina voi, enkä edes halua, ohjata sitä, mitä katsoja kuvissani näkee.

Mielen joogaa

Minua alkoi yhä enemmän kiinnostaa valokuvauksen vaikutus mieleen ja kehoon. Se on samaan aikaan aktivoivaa ja rauhoittavaa – kuin mielen joogaa. Kun etsin kuvauskohteita, kuvakulmia ja valoa, kehoni liikkuu huomaamatta ja mieli hiljenee. Valokuva, jonka otan tänään, ei ole sama kuin kuva, jonka ottaisin samasta kohteesta ensi vuonna, tai huomenna. Samoin se, mitä näen kuvassa nyt, voi olla aivan muuta kuin mitä näkisin siinä myöhemmin.

Tärkeintä ei ole kamera, vaan katse. Herkkyys on tässä harrastuksessa vahvuus – kyky nähdä pieniä, muuttuvia yksityiskohtia, tunnelmia ja sävyjä, jotka usein jäävät kiirehtiessämme huomaamatta.

Valokuvaus voi siis olla harrastuksena terapeuttista ilman, että kyse olisi valokuvausterapiasta. Sen avulla voi irrottautua jumittuneesta väkisin tekemisestä tai ajatusmyllyn pyörteestä. On myös monia tarinoita siitä, kuinka kroonisesta kivusta kärsivät ihmiset unohtavat hetkeksi kivun kokemuksen, kun he keskittyvät valokuvaamiseen – aktiivista mindfulnessia parhaimmillaan. Pysähtyminen, hengityksen tasaaminen sekä etsimen läpi ympäristön ja asioiden rajaaminen antavat aivoille ja jännittyneelle keholle mahdollisuuden palautua ja järjestäytyä uudelleen.

Valokuvaus on minulle tapa yhdistää luovuus, itseni kuuntelu ja ilmaiseminen kaiken hälyn ja vaatimusten keskellä. Haluan tarjota muille samanlaisen kokemuksen ja tilan – mahdollisuuden nähdä ympäristö ja oma sisin uusin silmin, lempeässä ja kannattelevassa ilmapiirissä.

– Tuula Ahde
tuulahde.com
Erityisherkän elämää (hspelamaa.net), Fotojoogaa mielelle (fotojooga.com)

Fotojoogaa mielelle – erilainen valokuvauksen verkkokurssi alkaa to 16.10.2025.

Kurssilla tutkimme valokuvan vaikuttavuutta ja käytämme valokuvaamista palautumisen, tunnetyöskentelyn, luovuuden, uskalluksen ja näkyväksi tulemisen välineenä. Samalla opimme siirtämään huomion pois liiallisesta itseen keskittymisestä – kohti kuvaa, kuvan kohdetta ja kuvaamisen iloa. Leikkiä unohtamatta.

Yhdistyksen jäsenenä voit osallistua hintaan 99 € (norm. 129 €) – etukoodi löytyy erityisherkat.fi jäsensivujen jäseneduista.
Voit liittyä mukaan vielä ensimmäisen viikon ajan.
Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan › https://www.fotojooga.com/fmverkkokurssi