Kenen kirjoittamaa tarinaa sinä elät?

 

Minä olin lapsena ujo.

Korjaan: minusta kerrottiin tarinaa, jonka mukaan olin ujo. Saatoin ruveta 2 -vuotiaana itkemään, kun kylään tuli isoäänisiä miehiä. Olin myös melko hiljainen sukulaisvierailuilla, olinhan ujo. Tämä vaikutti olevan jollakin tapaa vääränlaista.

Toisaalta olin vilkas ja äänekäs.

Korjaan: minusta kerrottiin tarinaa, jonka mukaan olin vilkas ja äänekäs, aina jalat 20 cm ilmassa höpöttämässä, kun paikalla oli vain lähimmät. Liiallista nauramista, imeläpussi leuan alla, itku pitkästä ilosta. Olin liikaa. Niin minusta kerrotun ymmärsin.

Me kaikki kannamme mukanamme elämän aikana muokkaantunutta tarinaa. Joskus elämme todeksi jotakin, mikä on jonkun toisen kertomaa, eikä ollenkaan vastaa sitä mitä itse todellisuudessa tunnemme olevamme. Erityisesti lapsuuden aikana meistä kerrotut tarinat voivat viitoittaa koko elämänpolkuamme.

Olin aina kokenut olevani jollain lailla vääränlainen ja varoin kovasti olemasta liikaa mihinkään suuntaan; yritin olla riittävän osallistuva ja aktiivinen, vaikka olisin joskus tarvinnut aikaa taustalla tarkkailuun tai yksinoloon. Myötäilin, ettei vain kukaan pahoittaisi mieltään (en edes ymmärtänyt, että pahoitin koko ajan oman mieleni). Kun joskus "lähti laukalle" häpesin jälkeenpäin; puhuinko liikaa, liian kovaa, mitä minusta ajatellaan. Minusta kerrotut tarinat tekivät olemiseni mahdollisuudet hyvin ahtaaksi.

4 -kymppisenä havahduin. Kuulin erityisherkkyydestä ja palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Vahvasti aistiyliherkkänä ja ilot sekä surut mielessä sekä kehossa tuntevana aloin ymmärtää mitä kerrotun tarinan takana oikeasti oli. Tämä mahdollisti tarinasta irti päästämisen ja uuden luvun aloittamisen – luvun, jossa on pikkuhiljaa ryhdytty uskaltamaan: lepäämään kun sitä tarvitsen, olemaan omassa rauhassa tai maalaamaan hetkiä purppuranvärisellä pensselillä ja juoksemaan vesisateessa nauraen.

Kenen kirjoittamaa tarinaa sinä elät todeksi?

Lempeydellä Heli

~~~

SunAskeleita | Heli Heikkilä

�� Kirjoitan lisää herkkyydestä, jaksamisesta ja rajojen löytämisestä Instagramissa: @sun.askeleita

Erityisherkkä esiintyjänä

Olen ollut herkkä niin kauan kuin muistan. Äitini huomasi erityisherkät piirteeni jo vauvaiässä; häneltäkin kun niitä löytyy.

Kasvoin ymmärtävien vanhempien kanssa, joilta löytyi kärsivällisyyttä ja voimavaroja lähes poikkeuksetta erityisherkkyyteni suhteen. Siinä mielessä olin ja olen edelleen pian 22-vuotiaana erittäin onnekas.

15-vuotiaana kiinnostukseni musiikkiin alkoi - tai enemmänkin yltyi. Elektroninen musiikki on kiehtonut minua jo pienestä pitäen, mutta yhdeksännellä luokalla tahdoin koittaa tehdä sitä itse. Siitä alkoi matkani DJ:nä ja tuottajana - artistina.

Taiteen, tässä tapauksessa musiikin luominen on minulle tärkeä voimavara elämässä. Se on tapa ilmaista itseäni, käsitellä tuntemuksiani ja olla luova. Mutta entä kun esiintyminen, raskaat keikkamatkat ja tärkeiden ihmissuhteiden luonti tuodaan kuvaan, ihmiselle jolla mahdollisesti on jo vaikeuksia jaksaa normaalissa arjessa?

Esiintyminen on mielestäni mukavaa suurimman osan ajasta. Pidän etenkin omien kappaleideni esittämisestä, sillä nähdessäni ihmiset (joita en usein edes tunne) tanssimassa johonkin mitä minä tein, tekee minut onnelliseksi ja jopa tunteikkaaksi. Se on omanlaista energioiden vaihtoa DJ:n ja yleisön välillä. Se on uskomaton tunne.

Huomaan kuitenkin, että olen usein väsynyt keikka-iltojen jälkeen. Tarvitsen enemmän lepoa, omaa aikaa ja unta kuin mahdollisesti muut. En kuitenkaan koe tämän johtuvan niinkään itse esityksestä: harvoin jännitän esitystä sen kummemmin. Enkä ole koskaan unohtanut mitään - tämä saattaa johtua kilparatsastushistoriastani, ratsastin lapsena paljon kilpaa. Se auttoi minua ymmärtämään hermojani ja hermostumistani ja hallitsemaan sitä. Uskon että väsymys johtuu jatkuvasta ihmiskontaktista illan aikana, sekä jatkuvasta hälinästä. Menet keikkapaikalle, tervehdit tapahtuman järjestäjää, juttelette mukavia. Siitä siirryt bäkkärille, pääset jututtamaan muita artisteja ja vaihtamaan kuulumisia vanhojen tuttujen kanssa. Siitä siirryt esiintymään, jonka jälkeen ihmiset yleisöstä tulevat juttelemaan, ja vaikka jokainen näistä kanssakäymisistä on kiistättömästi mieluisa, se voi väsyttää ihmistä, joka laittaa kaikkensa jokaiseen keskusteluun - samalla kun kovat äänet, kuten jyskyttävä basso ja ihmiset huutamassa musiikin ylitse vievät osan aistivaroista.

Muut DJ:t sosiaalisessa mediassa ovat jopa antaneet ohjeeksi, että keikkapaikalta ei saa lähteä ennen tapahtuman loppua, sillä se antaa artistista huonon kuvan. Tämä ahdistaa minua suuresti, sillä tahdon aina olla edustava ja ystävällinen oma itseni etenkin keikoilla, jossa on mahdollista solmia tärkeitä ihmissuhteita, niin bisneksen kuin myös ystävyyden kannalta. Väsyneenä minusta kuitenkin voi tulla hiljainen ja joskus jopa itkuinen. Viihtyisin keikkapaikoilla aina mielelläni tapahtuman viimeisille minuuteille asti, mutta tiedän, että introverttinä erityisherkkänä tarvitsen leponi ja rauhoittumishetkeni. Toivon, että tapahtumien järjestäjät ymmärtäisivät tämän, ja suuri osa varmaankin (toivon mukaan) ymmärtääkin.

Tänä vuonna esiinnyn 1.8. Weekend Festivaleilla, pohjoismaiden suurimmalla EDM-festivaalilla. Esiinnyn neljännellä lavalla, ja tämä on ollut unelmani pitkään. Totesin ystävilleni tyynesti ja hieman vitsillä settiäni valmistellessa, että alan varmaan vollottaa viimeisen kappaleen soidessa. Lienee selvää jo tässä vaiheessa, että erityisherkkyys näkyy minun kohdallani voimakkaina reaktioina, kuten itkuna, oli se sitten surusta tai ilosta ja onnistumisen tunteesta sekä silkasta liikuttuneisuudesta. Setin viimeinen kappale on oma kaunis remixini, ja vaikka vitsailin ystävilleni asiasta, saattaa minulla oikeasti tulla onnen tippa linssiin kun raita lähestyy loppuaan. Ja ensin ajattelin tilanteen olevan varmaan hämmentävä ja jopa nolo, jos niin käy, mutta mitä enemmän tilannetta päässäni kuvittelen, sitä kauniimpi hetki se oikeastaan on. Etenkin, koska tiedän, että usea ihminen yleisössä on joko tuttuni tai ystäväni, ja olen 90% varma että he ymmärtävät mahdollisten kostuneiden silmien johtuvan siitä puhtaasta arvostuksesta, mitä koen omaa kovaa työtäni, rakkaita ystäviäni ja upeaa festivaalia kohtaan.

Voisin puhua monesta muustakin erityisherkkyyden tuomasta uudesta näkökulmasta artistin elämässä, mutta veikkaan, että tärkeimmät asiat tulivat jo selväksi tässä blogitekstissä. Tärkeintä on ymmärtää, että vaikka nautin jokaisesta ihmiskontaktista, esityksestä ja jopa hetkestä keikoilla, kroppani ja mieleni eivät prosessoi tilanteita samalla tavalla kuin usean muun ihmisen. Jos lähden tapahtumapaikalta kotiin jo tunti tai pari oman vuoroni loputtua, se ei missään nimessä ole epäkunnoitusta, tylsistymistä tai kiirettä - eikä se varsinkaan johdu siitä, ettenkö viihtyisi paikan päällä. Minä vain tarvitsen enemmän lepoa ja omaa aikaa tärkeän suorituksen ja tärkeiden keskustelujen jälkeen, jotta pystyn palautumaan kaikesta kunnolla. 

Se ei tarkoita ettenkö pitäisi kaikesta siitä, päinvastoin, se tarkoittaa että kaikki se on minulle tärkeää ja sen takia teen kaikkeni paikan päällä, ja siksi tahdon palautua illoista kunnolla: jotta voin jatkaa kaikkeni antamista tulevillakin keikoilla.

Maria “Marbez” Lamminen

Hömpästä hermoston pelastaja?

Minulla on ollut viime aikoina paljon asioita mielen päällä. On ollut kiireitä, huolia ja järjesteltäviä asioita. Tekemättömät asiat ovat ahdistaneet. Tulevaisuus huolestuttanut. Voimavarat ovat olleet vähissä. Siinä ohessa herkän hermosto on saanut kyytiä ja anturit ovat piipanneet punaisella.

 

Se, että on harjoitellut ja opiskellut vuosien ajan kehoa ja mieltä tasapainottavia menetelmiä, ei tarkoita sitä, että olisin kellon ympäri zen-tilassa, täydellisessä läsnäolon tilassa, missä mikään ei enää hetkauta puoleen tai toiseen. Katin kontit!

 

Se, mikä on erilaista omaan lähtötilanteeseen verrattuna on, että nykyään..

 

��.. tunnistan ne merkit, kun ylivireys alkaa jäädä päälle.
��.. osaan tulkita erilaisia kehon ja mielen viestejä, kun herkän hermosto alkaa piiputtaa.
��.. olen herkistynyt havaitsemaan kuormituksen aiheuttavia oireita ja niitä asioita, mitkä siihen ovat johtaneet.
��.. tiedän keinoja, joilla saan tilannetta tasapainotettua.

 

Ja tiedätkö mitä? Näiden tasapainottavien keinojen ei tarvitse olla mitään
rakettitiedettä!

 

Jaan tässä sinulle eilisillalta kokemukseni, jonka hetki sitten nauttimani aamukahvin jälkeen päätin kertoa sinullekin.

 

Kyse on hömpästä! Televisiosta tulee ainakin näin kesäarkisin alkuillasta romanttisia, helposti naposteltavia pikkuelokuvia. Kutsun niitä itse tuttavallisemmin harlekiinihömpäksi. Moni saattaa niitä vähätellä ja naureskella tyhjänpäiväisiksi. Ne on tehty liukuhihnalta ennalta arvattavan kaavan mukaan. Kerron nyt sinulle, miksi ne ovat mitä parhainta hermoston tasapainotusta erityisesti herkälle ihmiselle (ja muillekin!)

 

Tiedät tarkalleen, mitä tulee tapahtumaan. Hiukan puoliväliä myöhemmin seuraavan lempeän dramaattisen melankoliajakson jälkeen tiedät, että pian rakastavaiset saavat toisensa. Lopussa kaikki tulee olemaan hyvin. Ennalta arvattava kaava luo turvallisuuden tunteen, mikä on äärettömän tärkeää hermostomme palautumisen kannalta.

 

Kaunis, simppeli kuvausympäristö, rajatut visuaaliset elementit ja viehättävät ihmiset luovat ihanan höttöisen hattarakuplan. Tässä unelmanpehmoisessa syleilyssä tiedät varmasti, että mitään rumuutta, raakuuksia, irvokkuutta tai yllättäviä tragedioita ei tule tapahtumaan. Voit huokaista jo etukäteen helpotuksesta, koska nurkan takana ei vaani mitään herkän mieltä vavisuttavaa. Tämäkin vahvistaa turvan tunnetta. Lisäksi visuaalinen kauneus ruokkii aisteja.

Nämä elokuvat tarjoavat mahdollisuuden ripustaa “aivot narikkaan” hetkeksi. Voit vain olla ja vastaanottaa. Samalla, kun seuraat tapahtumia, saat päässäsi käyvään ajatushautomoon hieman tilan tunnetta ja taukoa.

 

Herkän ihana ominaisuus on eläytymiskyky. Kaupan päällisiksi voit eläytyä täysin siemauksin elokuvan päähenkilöiden hunajaiseen romanssiin. Lopuksi tirauttaa liikutuksen kyyneleet, kun nämä kaksi saavat toisensa.

 

Eilen illalla minä katsoin viimeksi hömppää. Kun on itse väsynyt ja hermostunut, on yllättävän vaikeaa saada tehtyä ja tai ylipäänsä jaksaa tehdä mitään hermostoa rauhoittavia harjoituksia. Mikä onkaan silloin sen ihanampaa, kuin antaa ohjat ulkopuolisiin käsiin. Tässä tapauksessa hömpän! Annan sen kuljettaa minut pienelle hermolevolle ja reilun tunnin kuluttua olen taas kuin uusi ihminen. Siunattu, ihana hömppä!

 

Lämmöllä,

 

Elämyshakuinen ambivertti ja umpihömppä Pia-Maria

 

Tutustu Pia-Mariaan paremmin: www.balanssiapia.fi

Sinussa on valo, joka syntyy herkkyydestä

 

Sinussa on valo, joka syntyy herkkyydestä

Olen herkkä ~ en viallinen.

 

Olen herkkä ~ en liikaa.

 

Olen herkkä ~ eikä minun tarvitse muuttua.

 

Herkkyys on minussa, herkkyys asuu sielussani.

 

Herkkyys saa minut kukoistamaan, puhkeamaan kukkaan, 

loistamaan kirkkainta valoani.

 

Herkkyys on voimavarani, enkä enää halua päästä siitä eroon. 

Toisin kuin joskus ajattelin.

Mutta mitä olisin ilman herkkyyttäni?

Mitä olisi maailma ilman herkkyyttä?

 

Me herkät olemme tietoisia, näemme, kuulemme ja tunnemme.

 

Näemme asioita, joiden ohi toiset juoksevat.

Pysähdymme, kun muut kävelevät ohi.

 

Aistimme elämää vahvasti ja väkevästi 

 

Ja sen takia, herkkyys on vahvuutta.

 

Sen takia, en enää ikinä yritä kovettaa itseäni.

 

Lempeydellä Heli

~~~

 

SunAskeleita | Heli Heikkilä

 Kirjoitan lisää herkkyydestä, jaksamisesta ja rajojen löytämisestä Instagramissa: @sun.askeleita

Erityisherkkä ikääntyy. Vähän rempallaan mutta oma itsensä - vihdoin.

 

Varoitus

Kun tulen vanhaksi minä pukeuden violettiin

ja punaiseen hattuun joka ei rimmaa eikä sovi minulle.

Ja eläkerahoilla minä ostan brandya ja kesähansikkaat

ja silkkisandaalit ja sanon ettei meillä ole varaa syödä voita.

Kun väsyttää istun jalkakäytävällä

ahmin kaupassa maistiaisia ja painelen hälytysnappuloita

ja kolisutan kepilläni rauta-aitoja

korvaukseksi nuhteettomasta nuoruudestani.

Menen sateeseen aamutossut jalassa

ja poimin kukkia vieraiden ihmisten puutarhoista

ja opin syljeskelemään.

Sinä saat pitää karmeita paitoja ja kerätä lisää läskiä

ja syödä kaksi kiloa nakkeja kerralla

tai pelkkää leipää ja pikkelsiä koko viikon

ja hamstrata kyniä ja lasinalusia ja muuta roinaa laatikoihin.

Mutta nyt meidän täytyy pitää säädyllisiä vaatteita

ja maksaa vuokra kiltisti eikä puhua rumia kadulla

ja näyttää lapsille esimerkkiä.

Meidän täytyy kutsua ruokavieraita ja lukea sanomalehdet.

Mutta ehkä minun pitäisi jo vähän harjoitella?

Etteivät ihmiset hämmästy ja säikähdä sijoiltaan

kun minä yhtäkkiä olen vanha ja pukeudun violettiin.

Jenny Joseph

Suom. Alice Martin

- Niin että sitäkö voi alkaa ihan hunsvotiksi? Voi alkaa. Itseasiassa väkisinkin tilanteet vie tuohon suuntaan. Pitää istahtaa välillä. Tekee mieli syödä mitä tekee mieli.  Ja vaatteet, ne tuo iloa, värit ja hassut asusteet.

Kun kremppaa kertyy, ja voimii ei vaan ole kuin ennen, elämä muuttuu. Sitä se on. Ei kapinaa, pikemminkin luovuttamista turhasta ja tärkeydestä. Siihen on vähän niinkuin varaakin jo. Olla oma itsensä.

Moni on löytänyt erityisherkkyytensä vasta iäkkäämpänä. Se on voinut olla huikea kokemus. Ymmärtää itseään millainen oli, lapsena, nuorena, työelämässä. Jos jotakin menikin pieleen, jos jäi junasta tai porukasta, sille saattoi olla hyvin luonnolliset syyt. Ja nyt on tullut hetki antaa itselleen anteeksi... Itseasiassa nekin virheet mitä ei itse tehnyt. Epäonnistumisetkin. Se mitä piti heikkouksina, mutta jotka olikin ehkä juuri erityisherkkyyteen kuuluvia piirteitä, jotka vaikuttivat elämään.

Anteeksiantaminen on hyväätekevä tunne. Kipeäkin, mutta parantava. Jossakin vaiheessa jokainen käy läpi elämäänsä ja keskeinen tehtävä tällä on anteeksi antaminen, erityisesti itselle ja myös muille. Vapautuminen taakoista.

On tärkeää myös löytää itsensä, tarpeensa ja toiveensa, mikä ilahduttaa ja mistä taas ei pidä, vahvuutensakin, vaikka sitten jo ikääntyneempänä. Erityisherkkyys myös on luovuuden lähde, aistimusten puutarha ja tunteiden ilotulitus tai täyteys. Jotakin voi vielä alkaa muuttua, jotakin kasvaa, ja ilo vallata alaa, kuin ilta-auringon säteet sateen jälkeen.

Maailma näyttää erilaiselta kun on anteeksiantavat silmälasit päässä. Ja vielä toisetkin lasit, ne unelmoivat. Ei turhaan sanota, että unelmilla on siivet; niin pitkälle unelmat voivat kantaa, sinne minne arkijärki ei yllä. 

 

Ja antaapa tuon olla tuollainen. Minäpä olenkin tällainen. Väreistä puheenollen, violetti on ollut mielivärini aina. Vanhojen tätien väri. Mut mähän oon.

Vielä pääsen fillarin päälle ja viiletän yli meren lahden, kuin nuo lokit. Taivas kaartuu ylläni selkeänä ja kirkkaana. Näin on hyvä juuri nyt.

 

 

Merja Korpisaari

 

 

Tämä on Erityisherkkä ikääntyy -sarjan 6. kirjoitus. Aiemmat löytyvät täältä blogista alkaen viime kesäkuusta 2024.