13 toukokuuta 2021

Herkkyyden juurilla


Jäsenen blogikirjoitus:

Voisin kertoa teille tarinan lapsuudestani.

Olin 8-vuotias reipas ja tunnollinen pikkutyttö. Minulla oli punainen, markiisikankainen koululaukku, ei mikään hieno kuvioitu tai ergonomisesti lapsen käteen sopiva, vaan tavallinen, kauppakassi mallinen, käytännöllinen tilaihme. Se vetikin sisäänsä uskomattoman määrän tavaraa, ja tämä tarina kertoo juuri siitä.

Yhtenä koulupäivänä penaalistani ei löytynytkään viivotinta, mitä olisi silloin tarvittu. Se oli unohtunut kotiin. Muistan yhä, kuinka Lahja, ihana opettajamme, sanoi hieman toruen, että omista koulutarvikkeista täytyy pitää huolta, ja ne täytyy kuljettaa mukana. Sitä en muista, itkinkö opettajan sanojen johdosta, mutta uskon, että itkin. Jos en koulussa, niin sitten kotona salaa muilta.

Pakkasin laukkuuni kaikki kirjat, joita tokaluokkalainen oli lukuvuodekseen saanut, penaaliin otin kyniä, kumeja ja sen viivottimen. Otimpa vielä varalta yhden kankaisen, pienen pöytäliinankin, sillä siihen aikaan koulussa syötiin luokissa, ja pulpetti piti suojata kotoa tuodulla kankaalla. Sellainen minulla jo pulpetissani oli, mutta otin toisenkin, ihan vaan varalta. Ajattelin, että opettaja ei voi enää ikinä sanoa, että en ole huolehtinut tai muistanut kuljettaa välineitä mukanani!

Kannoin tuota isoa punaista markiisikassia koko lukuvuoden mukanani tavaroineen päivineen. Se kassi painoi mielettömän paljon, ja pieni opiskelija raahasi sitä olkahihnasta lumihangessa, kun olkapää ei enää kestänyt sen painoa. Mutta opettaja ei enää koskaan sanonut, että jotain on unohtunut. Siitä viivottimesta tuli iso ja raskas taakka, josta edes äitini ei tiennyt mitään. Yhä vieläkin, yli neljänkymmenen vuoden jälkeen, kannan käsilaukussani maailmaa mukanani. Niin ison jäljen se pieni unohdus minun mieleeni teki.


Nimimerkki Elmeri

1 kommentti: