18 marraskuuta 2021

Yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta

Jäsenen blogikirjoitus

Niin pitkälle kuin muistan, olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi, ehkä hieman liioitellusti ilmaisten, lähestulkoon aina ja joka paikassa. Se on ollut asia, joka elämässäni usein on tuottanut kärsimystä.

Nykyään puhutaan sosiaalisesta kivusta. Sosiaalinen kipu liittyy yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuden kokemukseen ja se näkyy aivoissa samoilla alueilla kuin fyysinen kipu. Joskus, kauan aikaa sitten, yhteisön ulkopuolelle jääminen oli yksilölle kohtalokasta, se saattoi merkitä jopa kuolemaa. Siksi se tuottaa edelleenkin varoittavaa kipua.

On luonnollista, että ihminen kokee itsensä ajoittain yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Erityisherkällä tämänkaltaiset tunteet voivat korostua. Erityisherkkä havaitsee pienimmätkin torjunnasta viestivät signaalit. Jopa sellaiset, joita ei ehkä todellisuudessa ole sellaisiksi tarkoitettu. Introvertti erityisherkkä on tämän lisäksi taipuvainen vetäytymään omiin oloihinsa. Erityisherkkä tarvitsee ylipäänsä paljon omaa rauhaa palautuakseen psyykkisestä ja fyysisestä kuormituksesta. 



Olen kyseisen kuvauksen kaltainen ihminen. Kutsun itseäni toisinaan vessassa luimuilijaksi. Vessa on varma paikka, jos haluaa olla hetken yksin.

Nykyajan yhteiskunnassa arvostetaan sosiaalisuutta ja ulospäinsuuntautuneisuutta. Introvertin luontainen taipumus hakeutua omaan rauhaan, ja yhteiskunnan paine jatkuvaan vuorovaikutukseen aiheuttavat sisäisiä ristiriitoja. Pitäisi seurustella ahkerasti, mutta kun ei jaksa!

Esimerkkejä: Sosiaalisesti tiiviin koulutuspäivän lomassa haluan mennä yksin syömään, jotta voin palautua monenlaisten, positiivistenkin, ärsykkeiden aiheuttamasta ylivirittyneisyydestä. En halua lähteä porukassa kahville, vaan mieluummin tehdä yksin pienen kävelylenkin. Haluan toisinaan käydä yksin elokuvissa, jotta voin elokuvan jälkeen nautiskella elämyksestä ja makustella itsekseni kokemuksen synnyttämiä ajatuksia ja tunteita. En halua koko ajan jakaa ajatuksiani ääneen.

Silti kipu joskus nousee pintaan. Minun ei pitäisi olla tällainen. Jään ulkopuoliseksi. Pitäisi liittyä seuraan, hinnalla millä hyvänsä.

Kun suhtaudun sosiaaliseen kipuun hyväksyvästi, en yritä paeta sitä, enkä toisaalta heittäydy sen armoille suinpäin, vaan tarkastelen sitä ensin rauhassa, kipu yllättäen vaimenee. Ei tulekaan sellaista ahdistuskohtausta, kuin joskus ennen, että pitää äkkiä mennä kulauttamaan kurkkuunsa kolme lasia kuohuviiniä ja sitten painella suoraan nukkumaan.

Voin hyväksyä sen, että ajoittain koen voimakasta ulkopuolisuutta, etenkin silloin kun näen muiden hakeutuneen toistensa seuraan Annan tunteen olla ja otan sen vastaan myötätuntoisesti. Suhtaudun siihen kuten runoilija Rainer Maria Rilke, joka kirjoitti kirjeessään nuorelle runoilijalle: Parahin herra, olkoon yksinäisyys Teille rakasta ja soikoon sen tuoma tuska kauniina musiikkina.




Mervi Nyfors


(Kuva:Pixabay)

5 kommenttia:

  1. Erittäin hyviä kirjoitus ja kuvaa hyvin erityisherkkää introverttia. Minä olen myös tällainen ja voin yhtyä tähän kirjoituksen mielipiteeseen täysin.

    VastaaPoista
  2. Aivan ihana teksti. Yksinäisyys ei ole huono asia, ajattelen minä. Parempi yksin, kuin huonossa seurassa. Tai seurassa, joka kuormittaa. Oivallus, jonka opin vasta muutama vuosi sitten, vaikka lapsesta asti olen yksin viihtynyt, mutta pitänyt itseni "pakkoseurallisena" jossain vaiheessa elämää. En enää.

    VastaaPoista
  3. Kiitos oivaltavasta kirjoituksesta!

    Itselleni käsite sosiaalinen kipu on uusi, mutta hyvin samaistuttava. Erityisherkälle introvertille yksin olo on kuin elinehto, mutta samaan aikaan sitä tuntuu kuin katsoisi ympäröivää maailmaa ulkopuolelta. Aivan kuin itsen muiden ihmisten välillä olisi jokin näkymätön este. Kipu ja ulkopuolisuuden tunne syntyy tunteesta, että minussa on jotain vikaa. Miksi en halua, osaa tai jaksa olla muiden ihmisten kanssa? Silloinkin kun haluan olla muiden seurassa ja nautin siitä, tuntuu kuin joutuisin tekemään töitä sen eteen. Miten se muille tuntuu olevan niin helppoa ja yksinkertaista?

    Omaan kipuuni on auttanut armollisuus ja ymmärrys itseäni kohtaan. Mikä on nyt helpompaa kun ymmärrän olevani erityisherkkä. Minussa ei ole mitään vikaa. Minulla on lupa kieltäytyä seurasta ja nauttia yksinolosta. Saatan olla jonkun mielestä outo, mutta se ei haittaa. Olenhan aina rakastanut kaikkea outoa. Myös syvä  yhteys eläimiin ja luontoon auttaa.

    Tekstin lopussa oleva runo kuvaa kauniisti yksinäisyyttä ja sen tuomaa tuskaa. Myös itselleni nämä ovat tärkeitä, jopa rakkaita luovuudenlähteitä.

    Valoisaa kevättä, toivoo toinen vessassa lymyilijä

    VastaaPoista