11 lokakuuta 2022

Piikkipalleron matkassa

 Jäsenen blogikirjoitus

Koronavirus iski minuun heinäkuun lopulla. En tiedä, mistä se piikkipallero oikein tuli. Siitä alkoi minun yhdenlainen kesämatkani, haaveillun lomaviikon, yhdistyksen juhlien ja odottamani kurssin sijaan...

Helteetkin pukkasi. Kodin lämpötila nousi 31:een. Keinuin viikon kuumeen aalloilla, hikoilin, hikoilin. Oleminen oli työlästä. Ajantaju katosi. Mennyt ja nykyisyys sekoittuivat. Paha mieli jylläsi.

Join, söin, olin levossa, nousin kuitenkin muutamia kertoja päivässä hetkeksi istumaan. Parvekkeella kävin haistelemassa kesäilmaa. Ja yrttejä... no nepä eivät  tuoksuneetkaan miltään. Outo tunne ‒ muistaa, miltä tuoksuu ja maistuu basilika ja minttu, ja nyt ei mitään... Tunne, kun kasvi kosketti nenänpäätä ja nähdä se sellaisena kuin se oli, sentään kuitenkin.

Näkeminen olikin tärkeää. Kukat, puiden vihreys. Taivaan pilvet, monimuotoiset ja -väriset. Niitä katselin ja monia kuvioita pilvistä mielessäni sommittelin. Se oli mukavaa.

Kun jaksoin ulos puistoon muutamaksi hetkeksi, koskettelin kasveja ja tunnustelin puun runkoja. Ne antoivat voimaa ja lohtua paljon.

Sain puheluita ja viestejä. Ruokaa ja lääkkeitä oven taa. Miten kiitollinen olin rohkaisusta ja avusta, ne tekivät onnelliseksi. 

Viikkojen jälkeen pala palalta aloin palata arkeen. Pienikin rasitus, stressi tai huolikin vei kuitenkin heti olon alaspäin ja piti hiljentää tahtia yhä uudelleen. Kärsivällisyyttä kysyttiin. Kumma, kun lepohan oli sentään kuin taivas.


Toipuminen edistyi. Hajuaisti ja kaikki muutkin aistit sitten palasivat ja toimivat tällä hetkellä ihan hyvin. Olen vieläkin hieman hitaampi, kävelen hitaammin ja tarvitsen aikaa sekä valmistautumiseen että palautumiseen asiassa kuin asiassa.

Päivässä en samaa jaksa kuin ennen, en vieläkään.

Koronatauti antoi kuitenkin sen ymmärryksen, että kyllä tämä maailma pyörii ilman minuakin. Ei tarvitse olla koko ajan ja kaikessa huolehtimassa.

Muita pitää auttaa, se on selvää, mutta se alituinen huolehtiminen, sillä ei auta ketään. Vaan tarttua asioihin silloin, kun sen aika on ja pystyy.

Niin, ja minä selvisin siitä. Olen kiitollinen. Tämä syksy on ihan uusi syksy. Olen enemmän läsnä siinä mitä teen. Ja vähempi riittää.

Katselen, kun värikkäät lehdet juuri tipahtelevat alas kuin sade. Auringon kultaamat puun lehdet. Se on hauskan näköistä. Yksi vuodenkierto on kohta taas käyty. Pian ehkä saadaan ensilumi maahan.

Merja Korpisaari

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti