Erityisherkkyys ja vanhemmuus

Kuva lainattu internetistä ''mother and son''

Jäsenen blogikirjoitus

On puhuttu erityisherkkyydestä ja erityisherkistä lapsista, mutta kun olet itse erityisherkkä sekä vanhempi, asiat saattavat joskus mennä pikkasen monimutkaisiksi.

Minulla on kolme lasta, kasvatusalan tutkinto yliopistosta, olen työskennellyt kasvatusalalla eri tehtävissä vuosia ja olen ollut äiti melkein 20 vuotta. Minä olen myös erityisherkkä.

Eräänä päivänä 12-vuotias poikani sanoi, että välillä häntä turhauttaa tämä minun erityisherkkyyteni. Olin ihmeissäni mutta kiitin lasta mielipiteen ilmaisemisesta. Olen itse lapsena jatkuvasti kokenut ristiriitaa omien tunteideni ja muiden odotuksien kanssa, joten koin tärkeänä arvostaa lapsen rehellisyyttä sekä rohkeutta. Kun pyysin häntä vähän avaamaan ajatusta, poika kertoi, että hänen mielestä minä huolehdin ja murehdin liikaa sekä reagoin myös kaikkiin pienimpiinkin asioihin. 

Valitettavasti yksikään oppikirja ei pysty ohjeistamaan jokaista tapausta yksilöllisesti. Erityisherkkä rakentaa omaa maailmaansa erilaisilla keinoilla tullakseen toimeen arkielämän kanssa. Kun siihen liittyy vielä vanhemmuus, oppituntien määrä lisääntyy. Liika ajatteleminen sekä jatkuva reagoiminen väsyttää. Jotta uupumus ei murtaisi, pitää oppia, miten olla äiti niin että takaa tasapainoisen ja turvallisen kasvuympäristön lapsille ja antaa itsensä olla juuri se mikä on. 

Kerran eräs poika sanoi lapselleni: "Ei leikitä ton kanssa, kun se ei ole suomalainen." Toinen poika haukkui poikaani sanoilla, joita tämä ei edes suostunut kertomaan minulle. Kertoi, että ne olivat niin rumia. Kukaan äiti ei hyväksy sellaista. Järkevä aikuinen puhuu asiasta, lohduttaa ja tukee, tarvittaessa on yhteydessä johonkin. Erityisherkkä itkee kivuissaan. Ei pysty hengittämään koska sattuu niin kovasti, sattuu päähän, sattuu keuhkoihin, sattuu jalkoihin. Näissä tilanteissa haluaisin ottaa lapsen kanaemon lailla siipieni suojaan ja pitää siellä eikä ikinä enää päästää yksin maailmalle.  Minun on pitänyt opetella, että vaikka maailmassa tapahtuu kaikenlaisia kamalia asioita, en ikinä pysty suojelemaan lapsiani kaikelta. Eikä kaikelta tarvitsekaan suojella. Kesti kauan ennen kuin opin että myös kaikki sellaiset kokemukset, jotka saavat minut romahtamaan, eivät välttämättä vaikuta samalla lailla lapsiin.

Rajoitan lasteni ruutuaikaa, koska koen että minä olen vastuussa heidän aivojen kehityksestä. Murehdin mitä lasten aivoissa tapahtuu, kun he katsovat Simpsoneita. Lastani on haukuttu köyhäksi, koska hänellä ei ole älypuhelinta. En hanki ala-asteikäiselle netillä varustettua älypuhelinta ympärivuorokautiseen käyttöön, koska hän ei tarvitse sitä. Minä en pysty valvomaan sen käyttöä ja minun tehtäväni on suojella lastani. En anna lasten pelata pelejä, joita monet ikätoverit pelavat. Kun nuori aikuinen lapseni lähtee lauantai-iltana ulos, muistutan hänelle että soittaisi missä tahansa asiassa. Murehdin asioista, joita ei ole tapahtunut, koska aivoni tuottavat miljoonia ajatuksia ja kuvia kaikesta mitä voi sattua. Tutkitusti ihminen ajattele noin 60 000 ajatusta vuorokaudessa, minun päästäni kulkee läpi varmaan tuplamäärä.

Kun esikoiseni oli pieni, ajattelin jatkuvasti, miten kaikki se mitä minä tänään teen, mitä sanon sekä miten sanon, vaikuttaa lapseen kolmen vuoden päästä, seitsemän vuoden päästä, hänen aikuisiässään. Minä ajattelen, analysoin, tunnustelen, reagoin. Valitettavasti en kuitenkaan aina siinä järjestyksessä.

Vaikka siitä onkin jo yli 17 vuotta, muistan kun näin ensimmäisen kerran kun lapseni esiintyi päiväkodin joulujuhlassa. En pystynyt pidättelemään kyyneliä ja itkin vaan. Mieheni ei yhtään ymmärtänyt mikä oli hätänä, enkä valitettavasti silloin vielä itsekään tiennyt mistä tällainen tunnepurkaus johtui.

Kun olen onnellinen, lapseni näkevät ja kuulevat sen ja kun olen alakuloinen, he näkevät senkin. Rakastan lapsiani suunnattomasti. Välillä harmittaa, kun näen miten nopeasti he kasvavat. Keskimmäisen jalka koko kasvoi vuodessa kolme numeroa. Kuopuskin on jo kohta minun pituiseni. Esikoinen kuskaa minua, kun tarvitsen ja soittaa kun tulee töistä, että pitääkö käydä kaupassa.

Jokainen tekee itse päätöksen, miten sitä vanhemmuuden polkua pitkin kävelee. Mutta lapset eivät ole tyhmiä ja tietämättömyys tuottaa turhia tunnetiloja, pahimmassa tapauksessa jopa pelkoja. Loppujen lopuksi on palkitsevampaa avoimesti puhua, miksi äiti toimii välillä juuri kuten toimii. 

Lapset antavat meille mahdollisuuksia oppia. Ennen kaikkea oppia uusia asioita itsestämme. Olen kiitollinen näille nuorille miehille jotka ovat valinneet juuri minut äidiksi. Perheenä kasvaminen on ollut intensiivistä vuorovaikutusta, omien tunteiden ymmärtämistä, empatian sekä luottamuksen oppimista molemmin puolin.  
 

Erityisherkkä äiti on haastava tapaus. Näin joskus T-paidan, jossa luki "Having a weird mom builds character"... Ajattelin hankkia lapsilleni sellaiset.

-Cathy

Auttamistyöläisen akku saattaa hiipua huomaamatta

Asiantuntijan blogikirjoitus

Minulla oli ilo saada tehdä sosionomin opinnäytetyöni viime vuoden aikana HSP-yhdistyksen toimeksiantona. Erityisherkkyyteen liittyvää opinnäytetyön aihetta aloin pyöritellä mielessäni jo opintojeni puolivälissä, kun huomasin, kuinka vähän etenkin Suomessa aiheesta on tehty tutkimuksia. Ajattelin erityisherkkyyden myös liittyvän monella tapaa sosiaalialaan, jossa tehdään työtä hyvin henkilökohtaisella tasolla asiakkaiden elämänhallinnan hyväksi. Yhden, oletettavasti erityisherkän, lehtorin kannustamana aloinkin kehitellä aihetta lisää. Lopulta aiheeksi muotoutui " 'Se, että itsensä hyväksyy, auttaa valtavasti' – Erityisherkkien sosiaalialan ammattilaisten kokemuksia työhyvinvoinnistaan ja sen uhkista."


Opinnäytetyön tarkoituksena oli tutkia sosiaalialan ammattilaisten kokemuksia ennen kaikkea heidän erityisherkkyytensä ilmenemisestä työssä ja työhyvinvoinnissa. Tehtävää tarkennettiin tutkimuskysymyksillä, joilla selvitettiin heidän kokemuksiaan erityisherkkyyden hyvistä ja huonoista puolista työhyvinvoinnin kannalta sekä heidän löytämiään keinoja oman työhyvinvoinnin edistämiseksi.


Toteutin tutkimuksen kvalitatiivisesti käyttäen aineistolähtöistä sisällönanalyysiä, jossa aineistona olivat seitsemän eri puolilla Suomea erilaisten asiakasryhmien kanssa toimivan sosiaalialan työntekijän kokemukset. Kultakin osallistujalta sain tutkimusaineiston joko teemahaastatteluna tai kirjoitelmana. Teemakysymysten ympärille rakentuneen aineiston sisällönanalyysin tein kokemuksen merkityksiä korostavaa fenomenologista tutkimusperinnettä noudattaen.


Analyysin tuloksena aineistosta löytyi neljä pääteemaa. Avaintekijäksi nousi HSP-piirteistönsä tiedostaminen. Se vapautti, lisäsi itsetuntemusta ja hyvinvointia sekä vahvisti ammatti-identiteettiä. Kun erityisherkkyyspiirteistönsä hyväksyy, on se helpompi valjastaa voimavarakseen myös asiakkaiden hyväksi. Erityisherkkyys nähtiinkin monin tavoin vahvuutena ihmisläheisessä työssä, erityisesti siihen liittyvät kohtaamisen taidot. Toisaalta myös erityisherkillä yleinen kuormittumisalttius toteutui myös tutkituilla. Erityisesti myötätuntostressi sekä ylivirittyneisyystaipumus uhkasivat työhyvinvointia.


Vaikka tutkimusotanta oli pieni, on huomionarvoista, että lähes kaikki osallistujat olivat kokeneet viime vuosien aikana työperäistä väsymystä ja olleet sairauslomilla. Tämä mielestäni kertoo paitsi sosiaalialan henkisestä kuormittavuudesta, myös HSP-henkilöiden erityisestä työhyvinvoinnista huolehtimisen tarpeesta. Pysähdys oli monille kuitenkin merkinnyt käännettä oman HSP-piirteistön tiedostamisen kautta parempaan itsestään huolehtimiseen: tutkitut olivat löytäneet monia omia yksilöllisiä keinoja edistää omaa työhyvinvointiaan, kuten omien rajojen vetämisen työn suhteen ja säännöllisen oman hiljaisen palautumisajan järjestämisen. Työhyvinvoinnin uhkien ja työssä jaksamisen keinojen voi olettaa koskevan pitkälti myös muiden auttamisalojen, kuten esimerkiksi hoitoalan, HSP-työntekijöitä.


Jos haluat tutustua koko työhön tarkemmin, löytyy se Theseus-tietokannasta seuraavalla linkillä: http://www.theseus.fi/handle/10024/157752


Mona Hormia

Kohti ääretöntä ja sen yli

Jäsenen blogikirjoitus:

Matkamessut ovat taas kohta! Itse suunnittelen jo seuraavaa reissua innolla, niin kuin varmasti moni muukin. Kenen kanssa sinä lähdet vai lähdetkö yksin?

Ihmisillä, joita kohtaamme matkustaessamme, saattaa olla suurikin vaikutus meihin ja elämän käännekohtiin. Yksin matkustaessa kohtaat usein enemmän tuntemattomia ihmisiä. Lähdin marraskuussa vuonna 2016 ensimmäiselle Aasian reissulleni, Vietnamiin kuukaudeksi. Olin matkustanut yksin Euroopassa ja myös muutaman kerran sohvasurffannut, majoittunut entuudestaan tuntemattomien kodeissa.

Ensimmäisen yön vietin sohvasurffaten vietnamilaisen perheen kotona Ho Chi Minh Cityssä. Sohvasurffaus on yhteisö, jonka jäsenet tarjoavat majoitusta ilmaiseksi. Hostini Zoe oli 21-vuotias nuori nainen. Juttelimme illalla kahdestaan huoneessa, jossa nukuin. Sain oman huoneen ja vessan heidän kolmikerroksisesta kodistaan. Zoe kertoi vanhempiensa toivovan, että hän jatkaisi heidän liikkeessään töitä ja menisi naimisiin vietnamilaisen miehen kanssa.Zoe kuitenkin halusi tutustua länsimaalaisiin. Jaoimme toisillemme hyviä vinkkejä elämän matkalle ja juttelimme yömyöhään. 

Aamulla Zoen äiti vei minut perheen kenkäkauppaan valitsemaan mitkä tahansa kengät heidän kaupastaan. Vastalahjana annoin perheen naisille tekemäni nahkakorvakorut. Oli aika jatkaa matkaa. Zoen äiti antaa suukon poskelleni ja varmistaa että kypärä on kunnolla kiinni. Saan vielä taputuksen selän puolelle, tsop tsop, merkiksi: nyt on kiirehdittävä. 

Kurkkua kuristaa, kyynel vierähtää poskelle. Kun pöristämme matkaan, huikkaan Zoelle, joka ajaa skootteria: Olen niin kiitollinen kaikesta mitä sinä ja perheesi annoitte minulle. - Unconditional Love, mietin.

Reissun jälkeen jatkoimme yhteydenpitoa. Hän kertoi, että meidän yhteisen kokemuksen myötä hän ymmärsi, ettei elämässä ole koskaan liian myöhäistä aloittaa jotain uutta. Hän kertoi, että olin saanut hänet ajattelemaan, että hänkin voisi lähteä matkustamaan yksin, oma sisäinen ääni ja uteliaisuus kokea uutta elämässä oli herännyt ja rohkaissut hänet.

Zoe rohkaistui seuraamaan omia unelmiaan. Hän lähti kiertämään Vietnamia omaa kotimaataan, löysi reissullansa rakkauden Kat-nimisestä vietnamilaisesta tytöstä ja me löysimme ystävyyden.

Tapasin matkallani myöhemmin ranskalaisen miehen, joka yöpyi samassa hostellissa kuin minä ja jonka kanssa olimme isommassa ryhmässä retkeilleet kahden päivän ajan. Eräänä iltana istuimme hostellin katolla isommalla porukalla, ranskalainen mies sanoi yhtäkkiä seuraavanlaisesti: ”Ask her, she’s always right” ja osoitti minua. Aistin hänen negatiiviset ajatuksensa minusta, se tuntui pahalta. Muistin ihmiset Suomesta, joita olen aistinut ärsyttäväni. Skannasin jo aiemmin vahvasti, kuinka tuo ranskalainen ei voinut sietää minua.

Mietin samana iltana Da Latissa, kuinka arvostin omia ystäviäni. Ystäväni tuntevat minut eivätkä loukkaannu suorasta tavastani puhua asioita ja kertoa lukuisat mielipiteeni. Kaipasin teidän hyväksyvää ilmapiiriänne, kaipasin teidän turvallista atmosfääriänne.

Seuraavana aamuna pakkasin laukkuni ja jatkoin matkaa. Yksin matkustamisen etu on, ettei tarvitse välittää tai ottaa huomioon matkaseuralaista. Sain omaa tilaa, eikä minun tarvinnut puhua nyt kenellekään.

Hyppäsin yöjunaan ja kuuntelin tunnelmaan sopivaa musiikkia. Olin alla päin. Ranskalaisen kommentti oli jäänyt vaivaamaan minua. Junassa luin Paolo Coelhon Alkemisti-kirjaa. Kyseinen ranskalainen pisti minut miettimään, että on totta, että usein jaan omia mielipiteitä ja esitän näkemyksiäni, mutta miksi toisia se ärsyttää ja toisia ei?

Prosessoin paljon ajatuksia, joita tilanteet arjessa tuo tullessaan. Alkemisti- kirjassa puhuttiin ennakkoaavistuksista. Sielun nopeista sukelluksista elämän virtaan. Kaiken kokemani jälkeen minusta tuntui, hyvältä prosessoida tapahtunut pois, ja odotin jo innolla mitä kokemuksia saisin seuraavaksi ja mitä niistä oppisin.

Elämässäni haluaisin, ettei hyväksytyksi tuleminen veisi niin paljon energiaa. Tiedän että kaikki eivät tule toimeen kaikkien kanssa, mutta silti se joskus satuttaa. Useinkaan en malta odottaa, että toinen kysyy mielipidettäni. Välillä saan ponnistella, että maltan kuunnella. Voisin varmasti kehittyä paremmaksi kuuntelijaksi. 

Erityisherkkä minä, on kuin ikuisella itsetutkiskelun ja oppimisen matkalla. Seuraavaksi haluaisin tehdä matkan keväällä Santiago de la Compostelaan. Pyhiinvaellus, kun luonto alkaa puhkeamaan kukkaan, eikä helle vielä ole niin paahtava, se voisi olla täydellistä. Mihin sinä matkustaisit yksin?

Seuraavassa kirjoituksessa pohdin erityisherkän reaktiomalleja konfliktitilanteissa.

Krista Sundholm