Hyvää joulua!

 

Toivotamme kaikille blogimme tekijöille ja lukijoille oikein hyvää ja herkkää joulua sekä paljon iloa tulevaan vuoteen 2026! 💜

 

 

Blogiuusinta: Erityisherkän miehen elämää

Minulla oli lapsuudessa todella hyvä kaveri naapurissa. Pientä säätöähän siinä oli, koska hän oli veljiensä kanssa nahistelunhaluinen. Erään tällaisen episodin jälkeen isäni sanoi, että seuraavalla kerralla minun pitää alkaa tappelu ja antaa takaisin. Kun seuraava kerta tuli, hän pakotti aloittamaan tappelun. Kävelin kaveriani kohti, mutta luovutin, koska en halunnut tapella enkä siihen pystynyt. Isäni ei paljoa sanonut, mutta kaikesta näki, että hän oli hyvin pettynyt minuun.

Sellaista se on erityisherkän pojan elämä kohti aikuisuutta ja miehenä olemista. Koskaan ei ole sitä, mitä pitäisi olla. 

Suurimmat odotukset miehenä olemisesta ja miestapaisuudesta ovat tietysti korvien välissä. Mutta erityisherkkinä olemme virittyneet huomioimaan ympäristömme odotuksia, arvoja ja reaktioita. Siksi taipaleeni miehen elämisen polulla on sisältänyt epävarmuutta ja sen aistimista, miten toiset ovat enemmän miehiä tai jotenkin oikealla tavalla sitä.

Minulle on kuitenkin käynyt aika hyvin miehenä. Tämä siksi, että nykyisellä tietämyksellä olen läpi elämän ollut hyvin, hyvin elämyshakuinen ja jonkin siivun verran myös ekstrovertti. Siksi en ole ollut ”uloslyöty”, vaan orientoitunut osittain yksittäisiin kavereihin ja varsinkin sukupuolirajat ylittäviin yhteisöllisyyksiin. Samalla olen kuitenkin tarvinnut oman tilan, rauhan, itsekseni olon. Tämän muistan hahmottuneen jo yhdeksän vuotiaasta lähtien. En ole koskaan ollut kiinteissä kaveriporukoissa pyörijä. Ajoin joskus isonveljeni mopolla. Mutta siihen se sitten jäi. Miksi siitä olisi pitänyt tehdä elämän ydin ja kaveriuksien sidos? Juuri katsomani Dome Karukosken ”Tolkien”-elokuvan ydin on neljän pojan kaveruus kohti aikuisuutta. Sitä fiktiota oli kiva katsella ja sehän on monen pojan ja miehen todellisuutta, mutta ei minulla. 

Tom Falkenstein mainiossa kirjassa miesten erityisherkkyydestä hänen haastattelemansa miehet tuovat esille tuon saman, etteivät he ole viihtyneet miesten kaveriporukoissa. Toiseksi he kertovat sen, että heidän on helpompi keskustella ja muodostaa ystävyyksiä naisten kanssa. Varhaisaikuisuuden jälkeen aloin tätä itsekin tunnistaa. Että todella hyvät ja antoisat keskustelut ja yhteydet muodostuivat naisten kanssa. Useimpien miesten kanssa se jäi pinnalliselle tasolle. Samalla aloin syyllistää itseäni, koska oikeat miehet viihtyvät toisten miesten kanssa. Elämä tietysti vie eteenpäin, ja rikkautena ovat ystävyydet erityisherkkien miesten kanssa. 

Parikymmentä vuotta sitten löysin kriittisen miestutkimuksen ja minusta tuli miestutkimustutkija aina väitöskirjaan saakka. Tuohon elämänvaiheeseen liittyi pitkän parisuhteen päättyminen sekä elämässään hyvin toiminnallisen ja ulospäinsuuntautuneen isäni moniosioinen sairastuminen eläkevuosiensa alkaessa. Ymmärrän, että noista oman elämän jäsentämisen tarpeista alkoi miesten tutkiminen samalla tutkimusmatkana itseen. Erityisherkkyyteen liittyy kykymme tehdä havaintoja sosiaalisesta todellisuudesta. Olen mestari havainnoimaan miestapaisuuksia, eli miten miehet käyttäytyvät, mikä on heidän kehonsa viesti tai miten he puhuvat. Samalla olen oman olemiseni autoetnografi: tutkin itseäni sukupuolittuneessa todellisuudessa.

Matkani erityisherkkänä miehenä on sisältänyt hyvin paljon kehollisuuden tunnistamista. Joogaa olen tehnyt parikymmentä vuotta todeten, että vuodesta toiseen sukupuolen mukaista harvinaisuutta edustan. Olen kouluttautunut mindfulness-ohjaajaksi ja uusi harrastukseni on tanssimeditaatio. Nautin lavatanssimisesta rakastaen ruotsalaista bugg-tanssityyliä. Minun extreme on laskettelu: olenhan elämyshakuinen, ja tuollainen riskillisyys on koukuttavaa. Kaikkia noita harrastuksiani yhdistää siis selkeä kehollisuuden kokemus. Kehollisuus tässä siksi, että tällainen minä olen: oman erityisherkkyyteni kiteyttänyt, miehenä sellaisena.

Hannu Sirkkilä

Valmentamo Portti

HSP Suomi ry:llä on jo toista vuotta miesten ryhmät Oulussa ja Helsingissä. Toisten erityisherkkien miesten kanssa puhuminen koetaan ryhmissä tärkeäksi.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran tässä blogissa vuonna 2019.

Blogisarjan muut kirjoitukset: 

Erityisherkät miehet kaapista ulos!

I'm a highly sensitive man and I'm proud of it.

Koulukiusaaminen herkän silmin

Kuka määrittää mikä on koulukiusaamista? Miten erityisherkkä reagoi toisen sanallisiin heittoihin?

Tämä on kokemukseni koulumaailman tilanteista erityisherkän näkökulmasta. Minä en ole kokenut fyysistä koulukiusaamista, mutta koen, että erityisherkkää voi satuttaa jopa enemmän sanallinen  kiusaaminen. 

Se kuinka paljon kiusataan kouluaikana ja miten sen jokainen kokee omalla kohdalla, on henkilökohtainen kokemus. Jokainen erityisherkkä on omalla tavallaan herkkä, vaikka samoja piirteitä onkin, niin se miten kokee jonkin tilanteen on riippuvainen aiemmista kokemuksista.

Olen ollut jollain tasolla tietoinen herkkyydestä jo noin 8- tai 9-vuotiaana. Niihin aikoihin myös luokkakoko muuttui suuremmaksi ja aloin huomioimaan sanallista nälvintää sekä ikävän kuuloisia kommentteja, jotka otin hyvin henkilökohtaisesti. 

Yksi esimerkki: meidän perheeseen tuli koiranpentu, joka oli rodultaan Tiibetinspanieli. Luokassa piti uudelle opettajalle kertoa jokaisen vuorollaan jotain itsestä. Jännitin tilannetta hurjan paljon. Kun vuoro tuli kohdalleni sanoin nimeni ja että meillä on koira. Opettaja kysyi kauhukseni minkä rotuinen. Jännittyneenä sanoin Tiibetielinspanieli. Tästä luokkalaiset alkoivat nauramaan ja minä  punastuin häpeissäni.

Tästä alkoi lisää jännittäminen esiintyessä ja olin aina aivan punainen esiintymistilanteessa. Monen esitystilanteen jälkeen kuulin kommentteja paloautoista ym. 

Välitunneilla saattoi olla jotain nokkelia kommentteja joihinkin ihan pieniinkin asioihin. Jos en heti osannut pitää ns.puoltani omalla kommentilla (usein en), oli silmien pyörittelyä tai katseiden vaihtoa. Näin aikuisena ajattelen, että tilanteissa nokkelimmat ovat kokeilleet saisivatko minut taas sanomaan jotain heidän väärää ja typerää. 

Liikuntatuntien joukkue valinnoissa olin yleensä viimeisten valittujen joukossa (vaikka olin liikunnallinen ja yritin aina parhaani), jonka koin voimakkaasti ulkopuolisuuden tunteena ja sellaisena etten ole riittävä.

Ammattikoulussa punastuin edelleen kaikkien esiintymistilanteiden yhteydessä ja “kaverina” oleva henkilö lähti mukaan paloauto-kommentointiin. Kyse siis jo aikuisista ihmisistä. 

Eräänä päivänä päätin ennen yhtä esitystä, että “nyt riittää tämä punastelu!”. Esitys meni hyvin ja päättäväisyyteni vuoksi en punastunut. Tunsin ylpeyttä itseäni kohtaan esityksen päättyessä. Kun pääsin takaisin paikalleni istumaan, tämä “kaveri” kommentoi: hei, mitä ihmettä, miksi sinä et nyt punastunut? 

Tämä aiheutti vihan tunnetta ja sitä tunnetta, että tein niin tai näin, olen aina vääränlainen. Ja kyllähän siinä kohtaa taas punastuin.

Kun tauolla en sitten puhunut tälle “kaverille”, hän kysyi mikä sinulla on?
Uskalsin vastata: tuo mitä sinä kommentoit punastumisesta tuntui minusta tosi pahalta. Hän oli hetken hämmästynyt, mutta pyysi aidosti anteeksi ja sanoi, ettei ollut koskaan ajatellut, että oli loukannut.

Minulle tuo hetki oli kuitenkin käänteentekevä siinä suhteessa, että ymmärsin pystyväni pitää puoliani ja tarvittaessa pystyin olemaan riittävän rohkea. 

Aikuisena jälkikäteen tarkastellessa koulussa tapahtuneita tilanteita, olisin kaivannut kannustavia sanoja. Sitä, että joku olisi sanonut ettei hän, joka noin sanoi luultavasti ymmärrä mitä kaikkea sinä kuulit hänen sanovan. Erityisherkkä tulkitsee sanomattomat sanat sanojen välistä sekä eleet ja ilmeet. Ne eivät välttämättä ole oikeaa tulkintaa ja toisaalta siinä voi olla paljon toisen ajattelemattomuutta sekä huolettomuutta.

Väitän, että luokkatovereiltani kysyttäessä he sanoisivat, että meidän luokalla ei ole ollut koulukiusaamista, mutta minun kokemus on eri. Jokaisen kokemus on kuitenkin arvokas ja oikea, sitä ei voi koskaan vähätellä. Nykypäivänä pystyn kuitenkin näkemään, että se on osa minun elämäntarinaa. Se mihin koulukiusaaminen on vaikuttanut, niin ainakin kaikki sosiaaliset tilanteet ja niissä äänessä oleminen. Olen mieluummin ollut tarkkailijana ja hiljaa, seurannut toisten keskustelua.

Haluan kannustaa jokaista joka omalla kohdalla tuntee olevansa jossain tilanteessa kiusattu, että kaikki itsensä opettelu ja tunteiden tunnistaminen tuo itseä poispäin kiusaamisen aiheuttamasta tuskasta. Jos tunteiden käsittely tuntuu raskaalta, ei yksin kannata jäädä, jostain löytyy kyllä joku, joka kuuntelee. Omaa lähipiiriä voi myös tarkastella uudelleen, löytyykö sieltä joku ystävällinen ja aito ihminen, joka voisi olla sinulle läheisempi ystävä?

-oman voiman ja vahvuuksien etsijä-

Oodi syömiselle ja nukkumiselle

 

Vaikka kuormitusherkkyyden kanssa eläminen vaatii paljon uhrauksia, sen hyväksyminen on osa erityisherkän hyvää elämää.

teksti Ada Tienhaara, kuva Jan Padilla / Unsplash

Elaine Aronin Erityisherkkä ihminen -kirja suomennettiin, kun olin teini-ikäinen. Minulla on siis ollut etuoikeus kasvaa aikuiseksi nämä erityispiirteet tiedostaen. Itsemyötätunto, avoin uteliaisuus ja hermoston rauhoittaminen ovat 2020-luvulla lisääntyneet julkisessa keskustelussa ja mediassa valtavasti, mikä on tietysti hieno asia. Itselleni erityisherkkyyden käsite oli ensimmäinen, joka toi näitä taitoja esiin, ja olen siitä kiitollinen.

Aronin määrittelemät erityisherkkyyden neljä ominaisuutta ovat syvällinen prosessointi, kuormitusherkkyys, vahvat tunteet ja aistimisen herkkyys. Vaikka näiden kaikkien kanssa elämään opettelu on ollut ajoittain hankalaa, kuormitusherkkyys on ollut ylivoimaisesti vaikeinta hyväksyä -- enkä liene tämän kokemuksen kanssa yksin. Viisi peräkkäistä viikonloppureissua kalenterissa? Ei onnistu. Aamulenkille tyhjällä vatsalla tai HIIT-treeniä päivästä toiseen? Seuraukset olisivat katastrofaaliset. Aamuyöhön valvomista ja kuuden tunnin yöunilla paahtamista? Sairastun stressiperäiseen flunssaan alta aikayksikön.

Kuormitusherkkyyden kanssa eläminen tuntui pitkään ainoastaan luopumiselta, mutta ei enää. Voi olla että kolmenkympin lähestyessä ulkopuolisia paineita ajankäytölle on vähemmän, tai vaihtoehtoisesti pidän terveyttä suuremmassa arvossa kuin ennen ja olen valmis uhraamaan muita asioita sen hyväksi. Seuraan arjessani melko tarkkaa päivärytmiä, koska se vapauttaa päätöstentekokapasiteettini muihin asioihin. Pyrin syömään kolmen tunnin välein ja aloittamaan iltatoimet ennen kahdeksaa. Tällä hetkellä yritän panostaa ulkoiluun ja kävelemiseen, joka on mielestäni todella tylsää. 

Suurin osa kuormitusherkkyyden kunnioittamisesta onkin pieniä, tylsiä, epämediaseksikkäitä tekoja. Niistä arjessa kiinni pitäminen ei silti ole helppoa, vaan vaatii usein sisua ja hartiavoimia, ja usein myös muista asioista luopumista. Näiden valintojen itseisarvo kun ei ole pääasia, vaan valtava välinearvo siihen, että pystyn tekemään töitä, viettämään aikaa rakkaideni kanssa, oppimaan uutta, osoittamaan myötätuntoa, osallistumaan yhteisöni toimintaan ja ylipäätään tekemään yhtään mitään, mikä tekee elämästä elämisen arvoista. (On niillä tietysti itseisarvoakin. Rakastan nukkumista.)

Olkoon tämä kirjoitus rohkaiseva tönäisy räätälöidä arkeasi kunnioittamaan kuormitusherkkyyttä. Oodi syömiselle ja nukkumiselle. Tai jos elämäntilanteesi ei tunnu mahdollistavan tällaista, KC Davisin teosta How to keep house while drowning mukaillen: elämässä on kausia, jolloin emme vain saa kaikkia tarpeitamme täytettyä. Mutta lepo ei ole luksusta vaan tarve. Ja kun kuormitusherkkyyteen suhtautuu tällä tavalla, voi joko yrittää käyttää luovuutta ongelman ratkaisemiseksi tai vähintään pysähtyä suremaan sitä, kuinka vaikeaa elämä on tällä hetkellä.

Erityisherkkä ikääntyy - ja löytää uutta

Ikääntynyt erityisherkkä on eläkkeellä ja turhautuneena. Turhaantunut olo valtaa mielen, päivästä toiseen. Ajattelee sitten, että olenko ihan täysin turhake jo itsekin.

Nyt taitaisi olla aika aikalisän! Aika mennä minne sydän kutsuu. Tehdä niitä omia juttuja.

Joo, kyllä kiitos. Tosin helpommin sanottu kuin tehty. Jo omien juttujen ajattelukin voi yllättää. Se voikin alkaa viemään vaikeisiin tunteisiin, kuten nyt ahdistukseen...
 

Ehkä se oman elämän eläminen on edelleen vähän vierasta. Vähän vaikeaa ja niin, kiellettyäkin. No totta kai se on, jos suoritusmoodi on ollut päällä liian kauan. Monella meistä muuten ihan lapsesta saakka.

Tunne, vaikka vaikeakin, ei tapa, päinvastoin. Tunnehan tuo voimaa kohdata ne tunteen taustalla olevat asiat. Tunne on voinut sisältää vuosien itkemättömät itkut ja ihmekös sitten, että on nyt yhdenlainen möykky ja römpiö. Ei tietenkään ole mikään helppo juttu sitä purkaa.
 

Olen huomannut että kuljettuani jonkin vaikean tunteen läpi, kuunneltuani mitä se tahtoo sanoa, olen tullut aina rahtusen enemmän minuksi. Tässä ja nyt, arkisissa puuhissani, tavallisissa asioissa. On löytynyt sitten vähitellen uudenlaista iloa olemisesta, tekemisestä. Ja se tekemisen ilo suorittamisen sijaan ja myös mielekkyyden kokeminen on kasvanut.

 

Mielekkyyden tunne ja kokemus voi meiltä keneltä tahansa kadota, ihan monestakin syystä. Stressi ja uupumus vie pohjaa elämältä ja turhautuneisuus viimein, kuin rikkaruoho alkaakin vallata oloa. Tämä voi tapahtua useampaan kertaan elämässä, eri tilanteissa tai vaiheissa.

Mielekkyyttä on onneksi mahdollista löytää yhä uudelleen. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Ottaa aikaa, miettiä mikä on tärkeätä ja tarpeellista. Kohdata myös esteitä ja vaikeita tunteita ja löytää uutta. Omia juttuja, vaikka pieniä, ja vaikka ihan ihan pienesti. Tämä on sitä sydämen mindfulnessiä. Pienten merkittävien asioiden haltuunotto.
 

On aika ottaa ohjat, sallia itselleen mitä muut eivät sallineet, tai on tuntunut siltä, etteivät he sallineet. Teen mitä haluan - ei, teen mitä sydän sanoo.
 

Eikä me olla turhakkeita kukaan eikä koskaan. Ei varsinkaan me erityisherkät. Meissä kun palaa sammumaton halu etsiä ja löytää. Sydämemme kipinöinti valaisee matkaamme.

Merja Korpisaari

Tämä on Erityisherkkä ikääntyy - sarjan 7. blogipostaus. 

 Sarjan aiemmat kirjoitukset:

Erityisherkkä ikääntyy. Vähän rempallaan mutta oma itsensä - vihdoin

Erityisherkkä ikääntyy. Ilonkeruu 

Erityisherkkä ikääntyy. Miten meihin suhtaudutaan 

Erityisherkkä ikääntyy. Keho ja mieli

Erityisherkkä ikääntyy. Elonsiivous

Erityisherkkä ikääntyy 

 

Eat, pray, love

                                        

Mikä elokuva, kirja tai musiikki kuvastaa elämääsi parhaiten? Minun vastaukseni on Eat, pray, love – omaa tietä etsimässä. Tunnistan tästä Elizabeth Gilbertin elämän tapahtumiin pohjautuvasta kirjasta ja elokuvasta vahvasti oman elämäni teemoja; itseni ja rajojen löytäminen miellyttämisen alta, kaipuu syvällisyyteen ja yksinkertaisempaan elämään, oman herkkyyden hyväksyminen sekä elämän tarjoaman hyvän huomaaminen ja nauttiminen kaikilla aisteilla. Matka Italian, Intian ja Balin maisemiin ja pohdintoihin on tapahtunut mieleni sisällä.

Olen lukenut kirjan pariin kertaan ja elokuvan katson vuosittain. Tästä on tullut minulle lähes pyhä toimitus. Jokaisella kerralla saan irti jotakin uutta. Viimeksi vietin elokuvahetkeni sohvalla istuen vilttiin kääriytyneenä, valon kajastus kynttilälyhdyissä. Tällä kertaa mieleni poimi sanat: Dolce far niente – suloinen joutilaisuus. Tässä hetkessä olemisen tila, jota ei tarvitse ansaita suorittamalla. Suloinen joutilaisuus, ympäröivän aistiminen, hetkestä nauttiminen, ihan vaan koska se tekee hyvää.

Dolce far niente ei istu yhteen yhteiskuntamme ja työelämämme vallanneen tehokkuusajattelun kanssa. Kaiken pitäisi tapahtua joutuisasti, äänikirjatkin kuunnellaan kaksinkertaisella nopeudella. Myös oma sisäinen kiireen tunne voi pitää oloa rauhattomana, ajatukset saattavat rullata tekemättömissä ja paikallaan oleminen tuottaa vaikeuksia.

Itse pysähdyin vuosia sitten kysymään yhä uudelleen ”mihin sinulla on niin kova kiire”. Koin pääni sisällä olevani jatkuvasti myöhässä jostakin. Lopulta ymmärsin, että herkkänä ympäristön kiireet ja jännitteet pääsivät suodattamatta ihoni lävitse ja muuttuivat omikseni. Todellisuudessa en kuitenkaan edes voisi olla omasta elämästäni myöhässä. Tämän ymmärryksen myötä sain itseni kiinni, aloin hengittää rauhallisemmin, nähdä värit ja kuulla kuinka tuuli suhisee puissa.

Nyt on sinun vuorosi: Mikä elokuva, kirja tai musiikki kuvastaa elämääsi parhaiten? Mitä se haluaa kertoa sinulle?

~~~

SunAskeleita | Heli Heikkilä

@sun.askeleita

Kun valokuvaamisesta tuli mielen joogaa

En nuorempana osannut pitää itseäni luovana ihmisenä. Ajattelin, että luovuus tarkoittaa selkeästi taiteen tekemistä: maalaamista, säveltämistä, soittamista tai romaanien ja runojen kirjoittamista – asioita, jotka tunnistetaan ja tunnustetaan taiteeksi. Kasvoin taiteellisesti monilahjakkaiden henkilöiden ympäröimänä, ja olin hyvin tietoinen ja surullinen siitä, että nuo lahjat tuntuivat ohittaneen minut. Tunsin itseni ulkopuoliseksi omassa lähisuvussanikin jo hyvin pienestä asti.

Minulla on kuitenkin aina ollut vilkas mielikuvitus ja huomaan yksityiskohtia ja asioiden välisiä kummallisiakin yhteyksiä. Leikkimielisyys on myös kulkenut mukanani aina. Hassuja ja outoja tarinoita tai sanoja tulee suustani ennen kuin ehdin ajatella ja pysäyttää niitä. En ollut ymmärtänyt tätä luovuudeksi – se vain oli osa minua. Vasta tänä kesänä, ystävien kanssa syvällisesti keskustellessa, havahduin siihen, että jos nyt pitäisi valita jonkin luovuuden laji, valitsisin juuri tämän omanlaiseni tavan nähdä ja yhdistellä asioita, sillä se on pohjavireenä kaikessa. 

(Tosin myönnän, että laulun lahja olisi silti mukava lisä…)

Oman kuvan katsominen on monelle haastavaa, minullekin, vaikka elämme selfie-aikakautta. Omakuvien kautta olen kuitenkin yrittänyt oppia kohtaamaan ikääntymisen ja uupumuksen herättämiä tunteita.

Kuva kertoo aina myös kuvaajasta

Huomaamattani olin alkanut hyödyntää tuota aiemmin piilossa ollutta, lähinnä vain suorittamiseen valjastettua luovuuttani valokuvauksen kautta. Se tapahtui toipuessani loppuunpalamisesta, kun kuvaaminen sai minut nousemaan sohvalta ja lähtemään hetkeksi ulos metsästämään mielessäni olevaa kuvaa. Huomasin, kuinka pystyin kuvilla ilmaisemaan silloinkin, kun ei ollut voimia muodostaa sanoja, saati tolkullisia lauseita. Kuva kertoi jotain olennaista, mille ei löytynyt sanoja selittäjiksi.

Enimmäkseen se oli – ja on edelleen – vuoropuhelua itseni kanssa. Pystyin myös laittamaan sivuun minulle ominaisen tarpeen teknisestä osaamisesta ja vain innostua siitä, millainen tunnelma kuviin tänään tallentui. Aluksi minua innosti lähiympäristön maisemat, mutta vähitellen menin yhä lähemmäs kohdetta – ja samalla lähemmäs itseäni. Tämä ei tarkoita selfieitä: vaivaannun ja inhoan edelleen olla kuvissa, mutta omakuvien kautta olen pikkuhiljaa opetellut kohtaamaan ikääntymisen ja uupumuksen herättämiä tunteita. Makrokuvaamisesta tuli minulle kuitenkin luontevin tapa tutkia ympärilläni olevaa maailmaa. Etenkin jää kiehtoo minua loputtomasti – sen mystisyys ja herkkyys olosuhteiden muutokselle. Löysin jäästä jotakin, joka tuntui kodilta tavalla, jota en osannut oikein selittää. Vielä muutama vuosi sitten ajatus omasta valokuvanäyttelystä olisi tuntunut vitsiltä, mutta vitsi onkin muuttunut todeksi, kun jääkuvani ovat herättäneet kiinnostusta muissakin kuin minussa.

Minua puhuttelee jään mystisyys, ja saan haluamani tunnelman kuviin auringonlaskun aikaan, tai pimeässä, jolloin valolähteenä on vain otsalamppu ja kuu. Kuvaan edelleen vain kännykällä ja makrolinssillä, ja kuvien jälkikäsittely on nykyään hyvin vähäistä.

Oli aihe tai kohde mikä tahansa, kuva kertoo kohteen lisäksi aina jotain myös kuvaajasta. Dokumentoinnin lisäksi valokuvan kautta voi tarkastella omia tunteita, uskomuksia ja näkökulmia, ilmaista omaa sisäistä soundiaan, välittää tarinaa. Vaikka minun luova soundini ja siten myös valokuvani ovat usein tummasävyisiä ja mystisiä, ne eivät kuvasta epätoivoa tai synkkyyttä – päinvastoin. Olen persoonaltani enemmänkin positiivinen ja valoisa. Mystisesti valoisa.

Alati kiehtovaa on myös, kuinka sama valokuva herättää eri katsojissa erilaisia tunteita ja tarinoita, jotka värittyvät heidän omien kokemustensa kautta. En aina voi, enkä edes halua, ohjata sitä, mitä katsoja kuvissani näkee.

Mielen joogaa

Minua alkoi yhä enemmän kiinnostaa valokuvauksen vaikutus mieleen ja kehoon. Se on samaan aikaan aktivoivaa ja rauhoittavaa – kuin mielen joogaa. Kun etsin kuvauskohteita, kuvakulmia ja valoa, kehoni liikkuu huomaamatta ja mieli hiljenee. Valokuva, jonka otan tänään, ei ole sama kuin kuva, jonka ottaisin samasta kohteesta ensi vuonna, tai huomenna. Samoin se, mitä näen kuvassa nyt, voi olla aivan muuta kuin mitä näkisin siinä myöhemmin.

Tärkeintä ei ole kamera, vaan katse. Herkkyys on tässä harrastuksessa vahvuus – kyky nähdä pieniä, muuttuvia yksityiskohtia, tunnelmia ja sävyjä, jotka usein jäävät kiirehtiessämme huomaamatta.

Valokuvaus voi siis olla harrastuksena terapeuttista ilman, että kyse olisi valokuvausterapiasta. Sen avulla voi irrottautua jumittuneesta väkisin tekemisestä tai ajatusmyllyn pyörteestä. On myös monia tarinoita siitä, kuinka kroonisesta kivusta kärsivät ihmiset unohtavat hetkeksi kivun kokemuksen, kun he keskittyvät valokuvaamiseen – aktiivista mindfulnessia parhaimmillaan. Pysähtyminen, hengityksen tasaaminen sekä etsimen läpi ympäristön ja asioiden rajaaminen antavat aivoille ja jännittyneelle keholle mahdollisuuden palautua ja järjestäytyä uudelleen.

Valokuvaus on minulle tapa yhdistää luovuus, itseni kuuntelu ja ilmaiseminen kaiken hälyn ja vaatimusten keskellä. Haluan tarjota muille samanlaisen kokemuksen ja tilan – mahdollisuuden nähdä ympäristö ja oma sisin uusin silmin, lempeässä ja kannattelevassa ilmapiirissä.

– Tuula Ahde
tuulahde.com
Erityisherkän elämää (hspelamaa.net), Fotojoogaa mielelle (fotojooga.com)

Fotojoogaa mielelle – erilainen valokuvauksen verkkokurssi alkaa to 16.10.2025.

Kurssilla tutkimme valokuvan vaikuttavuutta ja käytämme valokuvaamista palautumisen, tunnetyöskentelyn, luovuuden, uskalluksen ja näkyväksi tulemisen välineenä. Samalla opimme siirtämään huomion pois liiallisesta itseen keskittymisestä – kohti kuvaa, kuvan kohdetta ja kuvaamisen iloa. Leikkiä unohtamatta.

Yhdistyksen jäsenenä voit osallistua hintaan 99 € (norm. 129 €) – etukoodi löytyy erityisherkat.fi jäsensivujen jäseneduista.
Voit liittyä mukaan vielä ensimmäisen viikon ajan.
Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan › https://www.fotojooga.com/fmverkkokurssi 

Lepopäivät kunniaan

 

Viime kesänä löysin tekstin, jonka olin kirjoittanut lukioikäisenä englannintunnilla. Kerroin siinä, miten oli kohdannut suuren surun ja ollut sen jälkeen lähes kaksi viikkoa kipeänä. En muistanut sairastumistani, mutta muistin hyvin ne tunteet. Olin ollut todella rakastunut lahjakkaaseen nuoreen mieheen. Nyt tämä romanttinen tuleva taiteilija oli mennyt naimisiin 18-vuotiaana ensirakkautensa kanssa. Olin aivan musertunut ja tunnetta vielä vahvisti pettymys itseäni kohtaan.

Minä, normaalisti rohkea ekstrovertti, en ollut koskaan uskaltanut sanoa sanaakaan ihailuni kohteelle, vaikka tilaisuuksia oli ollut monia. Joka kerran kohdatessani hänet jäädyin totaalisesti, vaikka olin opetellut vuorosanatkin etukäteen ulkoa ja päättänyt lukemattomat kerrat, että tänään avaan suuni.

Mietin myötätunnolla nuorta, erityisen herkkää itseäni. Meille herkille on tyypillistä stressaavissa ja jännittävissä tilanteissa jäätyä, kun taas ei-niin herkät joko taistelevat tai pakenevat. (Mitähän olisikaan tapahtunut, jos olisin uskaltanut jutella tälle minut täysin hurmanneelle nuorelle miehelle?)

Nykyisin tiedän jo, että reagoin pitkäkestoiseen ja voimakkaaseen stressiin sekä negatiivisiin tunnetiloihini sairastumalla, joten oli luonnollista, että tulin tuolloinkin kipeäksi särkyneen sydämeni vuoksi. Mieleeni nousi myös muistoja siitä, miten vielä kotona asuessani luin niin usein Lääkärikirjaa, että äitini hermostui ja sanoi piilottavansa kirjan minulta. Etsin varmaan selitystä erilaisille oireille, joita herkässä kehossani oli.

Onneksi olen ollut viimeiset kymmenen vuotta tietoinen erityisherkkyydestäni, mikä on vaikuttanut kokonaisvaltaisesti elämääni.

Valmistuin joulukuussa 2014 musiikin- ja luokanopettajan työni ohessa elämäntaitovalmentajaksi ja kuulin silloin ensimmäistä kertaa erityisherkkyydestä. Joululomalla luin Elaine N. Aronin kirjan Erityisherkkä ihminen. Keväällä 2015 pääsin Heli Heiskasen erityisherkkyyskurssille, mikä vahvisti sen tiedon, että olen geneettisesti, hermostollisesti erityisen herkkä.

Kurssi oli elämääni mullistava. Niin moni asia sai selityksen. Ymmärsin, etten voi jatkaa enää opettajan työssä, jossa oli paljon herkälle kuormittavia tekijöitä. En halunnut, että kärsisin jatkuvista terveyden ja jaksamisen haasteista, joita minulla oli ollut enemmän kuin tarpeeksi. Halusin vihdoin voida hyvin!

Muutaman vuoden päästä kurssista minulla oli iso nippu keinoja pitää elämäni tasapainossa kuormituksen ja levon suhteen. Olin myös löytänyt tavat auttaa ihmisiä uupumatta enää itse. Irtisanouduin virastani ja minusta tuli päätoiminen yrittäjä. Löysin itselleni merkityksellisen ja arvojeni mukaisen tavan elää.

Heli Heiskasen erityisherkkyyskurssilla opin monia asioita, jotka vein käytäntöön. Kerron tässä blogissa yhdestä tärkeimmästä keinosta pitää huolta itsestään.

 

Erityisherkkänä tarvitset yhden päivän viikossa lepo-/palautumispäiväksi. 

Kun nyt muutosvalmentajana puhun lepopäivän pitämisen tärkeydestä, monet pyörittävät päätään ja sanovat, ettei onnistu. Silloin suosittelen, että pidä kaksi puolikasta lepopäivää, mutta älä enää luovu oikeudestasi palautumiseen.

Lepopäivä voi olla vaikka pyjamapäivä. Se vietetään kokonaan yöpuvussa ja aamutakissa. Tehdään kaikkea, mikä tuntuu hyvältä. Katsotaan koko päivän Netflixiä tai luetaan lempikirjaa. Uloskaan ei tarvitse lähteä, jos ei huvita. Ei vaikka joku sanoisi, että raitis ilma tekee hyvää.

Tärkeää on muistaa tasapaino. Tarvitsetko iloa vai rauhaa? Aktiivisuutta vai lepoa? Jos olet arkisin passiivinen työsi tai opiskelusi vuoksi, silloin aktiivinen palautumispäivä voi antaa tarvittavaa vaihtelua. Voit viettää sen perheen, ystävien tai vaikka eläinten kanssa. Kuljeskella metsässä tai nauttia taide-elämyksistä.

Äläkä vain anna syyllisyyden pilata lepopäivääsi! Huomaat kyllä jo seuraavana aamuna, oletko saanut palautua itsellesi sopivalla tavalla. 

Jos aluksi tuntuu oudolta viettää joka viikko kokonainen päivä levolle omistettuna, niin lupaan, että kun pääset tarpeellisen laiskottelun makuun, se muuttuu koko ajan helpommaksi. Alat ehkä huomaamaan, miten paljon on asioita, joita tarvitsee tehdä vain puolivaloilla tai ei ollenkaan. Mekin asuimme neljä ja puoli vuotta nykyisessä kodissamme ennen kuin pesimme ikkunat. Pari viikkoa ihailin kättemme työtä, mutta nyt ne ovat taas yhtä likaiset kuin aiemminkin.

Ajattelenkin usein kaiholla aikaa, kun sunnuntaina kaupat (ja lähes kaikki muutkin paikat) olivat kiinni. Muistatteko vielä sen ajan? Lapsuuden perheeni yhteinen kiireetön aika alkoi jo lauantai-iltana saunomisella ja jatkui sunnuntai-iltaan asti. Tuohon aikaan kukaan ei puhunut loppuun palamisista. Itsekin olin lapsena hyvin aktiivinen, mutta koska viikonloput rauhoitettiin, niin en muista koskaan olleeni kovin väsynyt.

Valmentajan työni ansiosta ymmärsin, että yksi syy siihen, miksi olin aiemmin niin usein sairaana, oli se, etten suonut itselleni mahdollisuutta oikeaan lepoon. En tiennyt, että olen erityisherkkä enkä tiennyt, mitä stressi on ja miten paljon  erityisherkkänä siitä pitäisi palautua. Halusin aina tehdä asiat niin hyvin kuin mahdollista (ja vieläkin paremmin),auttaa ja tukea muita niin työssä kuin  vapaalla.

Sairastuminen oli ainoa tapa kehon (ja mielen) pysähtyä. Aina sairautta ei kuitenkaan aiheuta bakteeri tai virus. Palkkatyössä vielä ollessani pahinta olikin soittaa esimiehelle ja kertoa olevansa sairas, vaikka minulla ei ollut nuhaa, kuumetta eikä oikein mitään sellaista, johon olisi löytynyt diagnoosia.

Herkkä kehomme voi tuottaa erityisherkille sairaudenkaltaisia oireita, kuten kuumeen tunnetta (vaikka mittari näyttää, ettei kuumetta ole), sydämen sykkeen nousua, erilaisia särkyjä ja valtavaa väsymystä. Aluksi mainitsinkin siitä, että stressissä erityisherkkä useimmiten jäätyy, minkä vuoksi lihakset eivät pääse rentoutumaan. Jo tämä yksistään voi aiheuttaa pitkäkestoista kipua kehoon.

Suosittelen kuitenkin aina lääkärissä käyntiä, mutta jos senkään jälkeen mitään selittävää syytä, oireiden takana voi olla erityisherkkyys ja liian painava stressikuorma suhteessa palautumiseen.

Kokemukseni mukaan erityisherkät eivät kuitenkaan jää helposti pois töistä, vaikka eivät olisi työkuntoisia. Itsekin tunsin syyllisyyttä useista sairastumisistani. Muistan, miten eräs hyvinvointialalla toimiva mies opetti minulle armollisuutta sanomalla: Siksihän me maksamme veroja, että voimme olla sairaslomalla.

 

Ole siis terveesti itsekäs ja itsekkäästi terve. 

 

Laita hyvinvointisi ykkösasiaksi pienillä muutoksilla. Kun erityisherkkä voi hyvin, hän on mitä parhain ystävä, työkaveri ja perheen jäsen. Mutta ennen kaikkea, on sinun oikeutesi nauttia elämästä ilman turhaa stressiä, nauttia elämän kaikista väreistä niin kuin vain erityisherkkä pystyy. Yhden lepopäivän pitämisestä joka viikko voi aloittaa (jos et vielä tee näin).

 

Millainen olisi sinun täydellinen lepopäiväsi?

Heli Väisänen

Kirjoittaja on erityisherkkien terveyteen ja hyvinvointiin erikoistunut muutosvalmentaja. 

Tutustu lisää: VisioSi. 

Sylvin tarina

 

Itsensä toteuttaminen merkitsee, että ihmisen on uskottava enemmän sitä, mitä hän sisällään aavistaa, kuin mitä muut sanovat oikeaksi.”

– Sylvi-Sanni Manninen

Sylvi-Sanni Manninen syntyi 17. toukokuuta vuonna 1914 Liperissä, kahdeksanlapsisen perheen toiseksi nuorimpana lapsena. Hänen isänsä rovasti Salomon Manninen kuoli Sylvin ollessa vasta yksivuotias. Nuori leski Roosa Manninen jäi yksin elättämään perhettään.

Sylvi vietti varhaislapsuutensa äitinsä sukutilalla Liperin Päivilässä pikkusiskonsa Hilkan, mummonsa ja kahden serkkupojan kanssa. Äiti asui koulua käyvien lastensa kanssa Joensuussa.

Päivilässä lasten elämä oli villiä ja vapaata. Kun Sylvi aloitti koulunsa Joensuussa, hän ei osannut monia niistä taidoista, joita tytöiltä tuolloin odotettiin. Luokan tytöt saattoivat kokoontua hänen ympärilleen kuiskimaan: ”Ei osaa sitäkään kästyötä tehdä!” Pikku-Sylvi ei aivan tarkalleen tiennyt, mitä ne ”kästyöt” ovat. Joskus oli poikiakin ihmettelemässä: ”Ei edes kirjojaan revi?!” Sylvi ihmetteli hiljaa itsekseen, miksi olisi pitänyt repiä. Vapaana kasvaneena hän saattoi puhua pulputtaa silloin kun olisi kuulunut olla hiljaa, mutta oli tunnollinen ja ennen kaikkea tiedonjanoinen. Hän rakasti oppimista ja kouluvuosinaan hämmästytti opettajia loputtoman tuntuisella luettujen kirjojen listallaan.

Ylioppilaaksi Sylvi kirjoitti Joensuun yhteiskoulusta vuonna 1933. Oppikoulun jälkeen hänelle ehdoteltiin niin opettajaseminaaria kuin maatalouskoulua. Hänellä oli kuitenkin palava halu päästä opiskelemaan estetiikkaa. Helsingin yliopistoon pääsi helposti, mutta opiskelujen rahoittaminen ilman tukia oli täyttä työtä. Vuosikaudet Sylvi työskenteli konekirjoittajana opiskelun ohella.

Vuonna 1942 Sylvi avioitui itseään huomattavasti vanhemman Onni Honkavaaran kanssa. Elämästä tuli helpompaa, sillä aviomies tuki lahjakasta vaimoaan ja kannusti häntä luomaan omaa uraa tutkijana.

Kun Sylvi halusi suorittaa teoreettisesta filosofiasta laudatur-oppimäärän, hän marssi professori Eino Kailan puheille. Kailalle oli uutta, että nainen opiskelisi niin vaativaa oppiainetta, mutta hän antoi kuitenkin kirjallisuutta, josta Sylvin tuli laatia kirjallinen esitelmä. Kun Sylvi tuli kuulemaan tuomiotaan, Kaila antoi jo tunnustustakin: ”niin, kyllä te ajatella osaatte”.

Teoreettisen filosofian lisäksi Sylvi suoritti nopeassa tahdissa valmiiksi laudatur-opinnot estetiikasta, valtio-opista ja sosiologiasta. Myöhemmin hän suoritti psykologian laudatur-oppimäärän ja alkoi tehdä väitöskirjaa. Psykologian laudatur-tenttien suorittamisesta Sylvi on kertonut, kuinka hän veti sängyn keskelle huonetta, pinosi tenttikirjat viereen ja alkoi lukea. Ensin hän luki kirjan ajatuksella ja alleviivaten, sitten vielä alleviivaukset vähintään kerran. Hyvin sujuneen tentin jälkeen hän soitti kaupungilta kotiin: ”Piäsin!”. Kotona Sörnäisten Kustaankadulla häntä odotti juhlavalaistus ja illallinen.

Vuonna 1950 Sylvi Honkavaara väitteli psykologian alalta tohtoriksi ensimmäisenä suomalaisena naisena. Jo opintojensa aikana hän oli alkanut tehdä omaa tutkimustyötä. Kun hän esitteli tutkimuksiaan Eino Kailalle, tämä tyrmäsi ne. Kaila oli sekä teoreettisen filosofian että psykologian professori ja niin suuri auktoriteetti, että Sylvi tunsi uransa tutkijana päättyneen Suomessa siihen. ”Mie varmaan tuhoudun”, hän totesi epätoivoisena. Silloin ulkomaalainen nuorimies tarttui hänen käteensä, katsoi kämmenen viivoja ja sanoi: ”Ei, ette te tuhoudu. Teillä on edessänne loistava tulevaisuus!”

Vuonna 1953 Sylvi lähti tutkijaksi Lontoon yliopistoon. Kolmen vuoden aikana hän kehitti herkkyyttä mittaavan väri–muoto-havaintotestin. Hän oli jo opiskeluaikanaan Helsingissä päättänyt, että jonain päivänä nitistäisi Rorschachin musteläikkätestin. Sylviä loukkasi yleinen tulkinta, että väriin reagoiminen merkitsisi henkistä tasapainottomuutta. Testiinsä perustuen Sylvi nimitti löytämäänsä yliherkkää ihmistyyppiä väri-ihmisiksi, englanniksi color reactor. Hän käytti myös käsitteitä yliherkkä ja hypersensitive.

Lontoosta Sylvi muutti Bostoniin ja työskenteli vuoden Harvardin yliopistossa. Ulkomailla asuessaan ja julkaistessaan tieteellisiä artikkeleita hän käytti nimeä Sylvia Honkavaara. Englantilaisten ja amerikkalaisten oli nimittäin vaikea mieltää, että Sylvi olisi naisen nimi.

Harvardin jälkeen Sylvi jäi vielä viideksi vuodeksi Bostoniin, mutta vaihtoi Brandeisin yliopistoon. Hänellä ei ollut apurahaa, joten hän työskenteli samanaikaisesti paikallisessa mielisairaalassa hoitajana. Sairaalan olot olivat karut, mutta siellä syntyivät hänen kenties tärkeimmät tutkimuksensa ja havaintonsa. Samalla syntyi satukokoelma Viinipuu. Sen sadut ovat vertauskuvallisia aikuisten satuja, ja ne on kirjoitettu erityisesti herkille ihmisille.

Vuonna 1961 Sylvia Honkavaara julkaisi tieteellisen monografian ”The Psychology of Expression – Dimensions in Human Perception”. Se perustui niille samoille tutkimuksenaluille, joiden takia suomalaisen tiedeyhteisön ovet olivat aikoinaan sulkeutuneet. Teos sai maailmalla hyvät arvostelut, erityisesti kiiteltiin nerokkaita tutkimusasetelmia.

Brandeisin jälkeen Sylvi asui välillä Suomessa, mutta lähti vielä vuodeksi Yhdysvaltoihin, tällä kertaa Kalifornian yliopistoon. Suomeen palattuaan Sylvi keskittyi ylläpitämään Päivilän tilaa Hilkka-siskonsa kanssa ja alkoi ottaa luokseen avohoitopotilaita. Potilaat osallistuivat tilan töihin, kukin kykyjensä mukaan, ja olivat kuin osa perhettä. Muuta perhettä Sylvillä ei ollutkaan. Aviomies oli kuollut Sylvin asuessa ulkomailla, ja omia lapsia Sylvi ei ollut koskaan halunnut.

Vuonna 1972 Sylvi nimitettiin taidepsykologian dosentiksi Joensuun korkeakouluun. Niiltä ajoilta hänet muistetaan spontaanina ja innostavana luennoitsijana, joka sai opiskelijansa ajattelemaan ja keskustelemaan. Sylvi kuitenkin koki yliopistomaailman rajoittavana ja päätti keskittyä kokonaan omaan tutkimustyöhönsä. Hän perusti Väri-Instituutti ry:n, jota tosin ei koskaan rekisteröity. Patentti- ja rekisterihallitus piti yhdistyksen nimeä harhaanjohtavana, jolloin Sylvi totesi Päivilän Väri-Instituutin olevan olemassa ilman rekisteröintiäkin.

Väri-Instituutti oli saanut alkunsa jo 1960-luvulla Bostonissa. Siellä se oli toimintaryhmä, joka kokosi herkkiä ihmisiä yhteen ja auttoi heitä tunnistamaan oman ominaislaatunsa. Amerikassakaan se ei toiminut varsinaisena instituuttina, amerikkalaiset vain rakastivat tuollaista virallisuutta. Osoitteena oli postilokero ja toimintana niin puistopiknikeitä kuin kirkkokonserttien järjestämistäkin.

Suomessa Sylvi jatkoi Väri-Instituutin toimintaa erityisesti julkaisutoiminnan muodossa. Omakustanteitaan hän julkaisi nimellä Sylvi-Sanni Manninen, ja otti tyttönimensä Manninen virallisestikin sukunimekseen. Tieteellisiä aiheita käsittelevien kirjasten lisäksi Sylvi-Sanni julkaisi vuonna 1985 omakustanteena aikuisten satukokoelman ”Helmikauppias ja muita kertomuksia”. Vuonna 1999 Sylvi-Sanni Manninen julkaisi pääteoksensa ”Outolintu, erilainen – Tutkimusraportti yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa”. Vielä vuonna 2006 ilmestyi kirja ”Ihmisen monet todellisuudet”.

Vuosikymmenten aikana lukuisat vieraat löysivät tiensä Päivilään. Viimeiset avohoitopotilaat lähtivät vuosituhannen vaihteen tienoilla, mutta senkin jälkeen Päivilä oli avoinna vieraille. Sylvi valoi kävijöihin ja soittajiin aina luottamusta siitä, että mahdollisesta ulkopuolisuuden kokemuksestaan huolimatta he ovat hyviä juuri sellaisina kuin ovat ja että ihmisen on tärkeintä kuunnella omaa sisintään ja toteuttaa itseään. Omasta kokemuksestaan Sylvi tiesi, että elämä vaatii ponnistelua, mutta myös palkitsee.

Sylvi eli suvulleen tyypillisesti vanhaksi ja kuoli äkillisesti 22. tammikuuta 2009. Hän toteutti pitkäaikaisen unelmansa perustamalla Päivilän sanktuarin säätiön jatkamaan elämäntyötään herkkien ihmisten ymmärtämiseksi ja tukemiseksi.

Kirjoitus on julkaistu Päivilän sanktuarin luvalla ja se löytyy myös heidän verkkosivuiltaan.

Kirje itselleni joidenkin vuosien takaa

 

"Hei sinä ihana!

Muistatko sen, kun yhtenä kesänä useita vuosia sitten ajoit lämpimässä kesätuulessa jopolla? Linnut lauloivat ja mielesi oli hetken aikaa tyyni ja valoisa. Muistatko kun ajattelit, että elämä on oikeastaan aika hyvää ja kaunista? Valo – se alkoi välillä kurkistella elämäsi raoista. 

Se valo alkoi kasvaa ja vallata yhä enemmän tilaa sinussa. Löysit omannäköisemmän tapasi elää ja nauttia kustakin hetkestä. Opit useammin luottamaan elämän kantokykyyn – siihen, että se kuljettaa sinut kyllä tästä eteenpäin, olihan se tuonut jo tähänkin saakka. 

Olet tätä lukiessasi enemmän oma itsesi kuin koskaan. Et pyytele enää anteeksi erityisherkkyyttäsi; se ei teesinusta huonompaa tai heikompaa.  Se on yksi merkittävä osa sinua. Osa, joka vaatii sinua huolehtimaan palautumisesta, kuuntelemaan itseäsi, viettämään aikaa yksin ja samalla saa sinut innostumaan, tekemään tarkkoja havaintoja, olemaan läsnä ja tunneyhteydessä.

Tänä päivänä osaat todeta itsellesi: on ihanaa, et on sellainen tyyppi kuin sä!"

Harjoitus: Kirjoita itsellesi kirje esimerkiksi 1, 3 tai 5 vuoden päähän; miltä elämäsi silloin näyttää? Mitä tämänhetkisiä haasteita olet ratkaissut? Mikä kaikki on hyvin? Miten muutos näkyy?

~~~

SunAskeleita | Heli Heikkilä
�� Kirjoitan lisää herkkyydestä, jaksamisesta ja rajojen löytämisestä Instagramissa: @sun.askeleita

Erityisherkkä ihminen ja burnout: kansainvälinen tutkimus (Esther Bergsma)

 

(Alkuperäinen englanninkielinen blogikirjoitus (9.1. 2019): HSP and burnout: international reserch)

Tasapainoinen päätöksentekokyky, luovuus ja empaattisuus ovat ominaisuuksia, joita jokainen organisaatio toivoo työntekijöiltään. Tiesitkö, että yhteiskunnassamme on huomattava määrä ihmisiä (20 %), joilla on nämä ominaisuudet jo syntymästä lähtien? He eivät kuitenkaan voi hyvin työpaikalla ja ovat alttiita stressille ja työuupumukselle? Nämä 20 % ovat erityisherkkiä (HSP).

Mikä saa nämä pätevät henkilöt sairastumaan ja uupumaan? Kuinka voimme parantaa heidän työolosuhteitaan, jotta tiimit ja organisaatiot voivat hyötyä heidän synnynnäisistä ominaisuuksistaan?

Vastatakseni näihin kysymyksiin tein kansainvälisen tutkimuksen. Yli 5500 erityisherkkää osallistui kyselyyni herkkyydestä ja työstressistä. Alankomaissa 1500 osallistujan voimin alkanut kysely löysi pian tiensä erityisherkkien luo ympäri maailmaa, 20 eri maassa. Se jopa käännettiin seitsemälle kielelle; espanja (Karina Zegers de Beijl), portugali (Rosalira de Oliveira), norja (Lian Kirksæther), suomi (Suomen HSP-yhdistys), italia (Susanne De Munck Mortier) ja venäjä (Anastasia Dedyukhina).

Tulokset olivat järkyttäviä.

Tutkimus

Osallistujia pyydettiin vastaamaan 30 kysymykseen herkkyydestä, muista ominaisuuksista, työympäristöstä, ylivoimaisista tilanteista ja työuupumuksesta. Kymmenellä maalla oli riittävästi vastaajia erojen vertailuun. Alankomaat (koordinaattorina aloitteentekijä Esther Bergsma), Espanja (koordinaattorina Karina Zegers de Beijl), Brasilia (Rosalira de Oliveira), Norja (Lian Kirksæther), Suomi (Suomen HSP-yhdistys), Italia (Susanne De Munck Mortier), Venäjä (Anastasia Dedyukhina), Yhdysvallat (Jacquelyn Strickland), Ruotsi ja Tanska (molemmat koordinaattorina Ilse Sand).

Muita osallistujamaita olivat: Kanada, Trinidad ja Tobago, Islanti, Australia, Iso-Britannia, Sveitsi, Saksa, Itävalta ja Belgia.

Vaikka pystyimme analysoimaan eroja, havaitsimme, että herkkyyden piirre koetaan melko samalla tavalla eri maiden erityisherkkien keskuudessa. Myös työelämän mieltymykset näyttävät hyvin samankaltaisilta. Pieniä eroja on, ja osa niistä voidaan selittää maan taloudellisella tilanteella. Vauraiden maiden terveysalan ammattilaiset arvostavat enemmän merkityksellistä työtä uramahdollisuuksiin verrattuna. Vähemmän vauraiden maiden terveysalan ammattilaisilla on puolestaan samat mieltymykset: merkityksellinen työ on tärkeämpää, mutta uramahdollisuudet seuraavat tiiviisti perässä.

Erityisherkkyys näytetään koettavan samalla tavalla kaikkialla maailmassa.

Kaikki kyselylomakkeet analysoitiin sen perusteella, olivatko ihmiset erityisherkkiä vai eivät. Vastaajat, jotka eivät ilmoittaneet prosessoinnin syvyyttä tai emotionaalista herkkyyttä, poistettiin vastausryhmästä.

Mitä on erityisherkkyys?

Erityisherkkyys on synnynnäinen ominaisuus, jota kokee noin 20 % maailman väestöstä. Ominaisuutta tutki tohtori Elaine Aron. Hän antoi sille tieteellisen nimen sensory processing sensitivity ("aistitiedon prosessoinnin herkkyys").

Erityisherkät ihmiset ovat yleensä tietoisempia hienovaraisista aistimuksista ja havainnoista ja käsittelevät tätä tietoa syvällisemmin. Erityisherkkänä ihmisenä saatat olla tietoisempi ympärilläsi olevasta melusta, äänistä ja valoista. Saatat tuntea vieressäsi olevan henkilön tunteet ja reagoida näihin tunteisiin voimakkaammin kuin muut. Tätä hienovaraista tietoa, jota muut eivät ehkä edes huomaa, käsitellään syvällisemmin. Erityisherkkien aivojen tutkimus (jonka ovat tehneet Bianca Acevedo ja Elaine Aron sekä kollegat) osoittaa, että useammat aivojen osat ovat aktiivisia verrattuna ei-herkkien ihmisten aivoihin. Tämä viittaa siihen, että erityisherkkien aivoissa on paljon yhteyksiä. Tämä mahdollistaa eri aivotoimintojen vuorovaikutuksen.

Näistä tutkimuksista olemme oppineet, että erityisherkät ihmiset pyrkivät pysähtymään ja tarkistamaan tilanteen uusissa tilanteissa: he tarvitsevat aikaa tiedon käsittelyyn ennen reagointia. Lisäksi he ovat tietoisia omasta ja toisten näkemyksistä monella tasolla. Ja he sovittavat toimintansa kaikkien asianosaisten etujen mukaiseksi. Kutsun tätä optimaalisen vaihtoehdon kunnianhimoksi.

Miksi on niin tärkeää tietää tästä ominaisuudesta työpaikalla?

Yhteiskunnassa, jossa spontaanius ja nopea päätöksenteko ovat etusijalla, herkkien ihmisten kykyjä aliarvostetaan. Viisas, tietoon perustuva ja tasapainoinen päätöksenteko on herkän ihmisen vahvuus. Kukapa ei haluaisi tällaisia työtovereita? Tällainen päätöksenteko vie kuitenkin aikaa ja energiaa. Siksi kaikilla ei ole tällaista syvällistä prosessointikykyä.

Biologi Wolfin mukaan eläinkunnassa varovaisempi lähestymistapa uusiin tilanteisiin on olemassa 20 prosentilla, kaikilla lajeilla. Alle 20 prosentin osuus tarkoittaisi, että ryhmissä ei monikaan eläin selviäisi vaarallisista tilanteista. Jos kuitenkin yli 20 prosenttia eläimistä on varovaisia, ne saattavat kuolla nälkään – eivätkä ole tarpeeksi rohkeita löytämään uutta ruokaa.

Uskon, että erityisherkkien (HSP) kyvyt ovat aivan yhtä tärkeitä yhteiskunnallemme kuin rohkeampien ja nopeimpien 80 prosentin. Itse asiassa olen vakuuttunut siitä, että pidämme toisemme tasapainossa. Mutta tämä tasapaino on vaarassa. Erityisherkät henkilöt eivät pysty tekemään osaansa. Työympäristö vaatii veronsa.

Tasapaino on vaarassa

Uupumus
Yksi järkyttävimmistä tutkimukseni tuloksista on niiden ihmisten määrä, jotka ovat kokeneet työuupumusta. Yleisesti Alankomaissa 15 prosentilla kaikista työntekijöistä on tai on ollut sellainen. Tutkimukseni osoitti, että hollantilaisten HSP:iden keskuudessa tämä luku on 57 prosenttia. Yli puolet! Kansainvälisesti tämä luku on vielä suurempi.

75 % HSP:istä ilmoitti kokeneensa työuupumusta

Kaikista 5500 tutkimukseemme osallistuneesta HSP:stä 75 % ilmoitti kokeneensa työuupumusta. Tämä on itse ilmoitettua, ja siinä, mitä pidetään työuupumuksena, saattaa olla eroja. Mutta joka tapauksessa: nämä ovat järkyttäviä tuloksia. Kolme neljästä HSP:stä on kokenut työuupumusta jossain vaiheessa elämäänsä. Tämä korkea prosenttiosuus on merkki siitä, että HSP:illä on vaikeuksia suoriutua hyvin nykyisessä työympäristössä.

Tutkimuksemme antaa hyvän näkemyksen työstressin syistä, seurauksista, henkilökohtaisista kamppailuista ja paremman työympäristön tarpeesta.

Uskon, että löydökset auttavat erityisherkkiä ihmisiä ymmärtämään itseään paremmin, mikä mahdollistaa heidän potentiaalinsa saavuttamisen. Esimiehet voivat käyttää havaintoja luodakseen työpaikan, jossa erityisherkät ihmiset pystyvät antamaan parhaansa. On sääli, että hukkaamme kykyjä, vaikka sen voi estää niin helposti.

Esther Bergsma

Drs Esther Bergsma (1972) on kirjailija, tieteellinen tutkija ja herkkyyksien asiantuntija. Hän teki tämän kansainvälisen tutkimuksen lisätäkseen tietoisuutta erityisherkkyydestä sekä erityisherkkien henkilöiden että heidän työtovereidensa ja esimiestensä keskuudessa. Esther perusti Hoogsensitief.NL:n luodakseen paikan erityisherkille henkilöille tavata toisiaan, oppia ja jakaa kokemuksiaan.

Esther Bergsman uusimpaan kansainväliseen tutkimukseen Erityisherkkien sosiaalisesta elämästä pääset vastaamaan suomeksi tästä. Mikäli annat sähköpostiosoitteesi kirja-arvontaa varten tai saadaksesi tietoa tutkimuksen edistymisestä, sitä ei yhdistetä vastauksiisi. Voit siis vastata joka tapauksessa täysin anonyymisti.

Herkän häpeä

Niin moni ajattelee herkkyyden merkitsevän heikkoutta, hankaluutta, ongelmia. Olenkin kirjoittanut jo aiemmin siitä, miten ei-herkät usein eivät ymmärrä mikä on homman nimi ja he tuumivat kyseessä olevan sairaus, vika tai muuten vain pelkkää kuvitelmaa.

Tällä kertaa haluaisin herätellä ajatuksia siitä, miten herkkä ihminen itseensä suhtautuu. Sanalla “herkkä” on meidän maailmassa edelleen vähän “heiveröisen yksilön” maine. Saati sitten, jos etuliitteenä on erityis-sana. Ja kukapa sitten haluaa sellaisen maineen kanssa elää?

Olen lukuisia kertoja törmännyt ihmisten kanssa tilanteeseen, jossa he kertovat haasteistaan, tavastaan reagoida, voimavaroistaan ja suhteestaan ympäristöön. Kaikki viittaa vahvasti kuvaukseen erityisherkästä ihmisestä. Ja lopuksi moni sanoo: “..mutta minä en kyllä tunnista olevani yhtään herkkä.” Kommentti on osoitettu varmuuden vuoksi minulle, etten vain tekisi ääneen mitään johtopäätelmiä.

Itse ajattelen, että tällainen henkilö todennäköisesti on sisäisesti työskennellyt aiheen parissa, tutkinut itseään. Hän on tunnistanut herkkyyden iloja ja haasteita itsessään, mutta ei ole valmis julistautumaan herkäksi kaiken kansan kuullen. Haluamme suojella itseämme kavalalta maailmalta ja se on ihan ymmärrettävää.

Toisaalta se, että emme ole avoimesti sellaisia, joita aidosti olemme, onko sekään lopulta hyvä asia? Jos tietoisuus ja sitä kautta ymmärrys ei kasva, tässä tapauksessa herkkyyden maailmasta, muuttuuko sitten ikinä mikään? Luulenpa, ettei.

Ja onko maailma sitten valmis vastaanottamaan tiedon herkkyydestä? On ja ei, jos minulta kysytään. Tein mielenkiintoisen havainnon herkkyyteen suhtautumisesta taannoin, kun minusta tehtiin juttu Anna-lehteen ujous- ja herkkyysaiheesta. Lue juttu tästä.

Osa kannusti, että olitpa rohkea, kun kerroit itsestäsi. Osa kehui kohteliaasti kuvia, muttei juttua, kun ei muutakaan keksinyt. Osa ei kommentoinut mitään, olivat lähinnä vaivautuneita. Aistin sen, että avautuminen sellaisista asioista, jotka eivät yleisesti ole mielletty vahvuuden merkeiksi, tulkitaan noloksi ja niitä pitäisi jotenkin salailla ja peitellä. On silkkaa hulluutta julistaa maailmalle, että ujostuttaa, jännittää, pelottaa.

Aivan kuin herkkyyden mukanaan tuoma tapa reagoida määrittelisi minut kokonaan ihmisenä. Aivan kuin minä en olisi mitään muuta.  Aivan kuin sitä ei voisi kääntää voitokseen ja vahvuudekseen, niin kuin lukuisia muitakin herkkyyden piirteitä.

Tämä on vaikea aihe, eikä tarkoitukseni ole arvostella ketään eikä kuvitella olevani yhtään sen fiksumpi kuin muutkaan. Minä olen valinnut kauan aikaa sitten avoimuuden polun. Se ei ole ollut helpoin tie kulkea ja olen saanut siipeeni lukuisia kertoja. Toisinkaan en ole silti osannut valita.

Se, että onko herkkä vai ei, on jokaisen oma asia. Jokaisella on oikeus suojella itseään. Jokainen saa valita vapaasti, miten avoimesti ja rehellisesti itsestään muille jakaa. Tärkeintä on rehellisyys itseä kohtaan.

Kirjoittaja on elämyshakuinen ambivertti, avoimesti herkkä Pia-Maria

Tutustu lisää: www.balanssiapia.fi

Eläinavusteinen elämäni eli eräs erityisherkän elämyspäivä

-Mutta eihän mulla edes ole lemmikkejä! Ei ole. Tai niin sitä ainakin voisi luulla...

Kerronpa nyt, ketä minun lemmikkeihini kuuluu. No, ensinnäkin aamulla aina joku lintu tsirputtaa ja sillä muakin ilahduttaa. Virkistää. Nyt loppukesästä tsirputusta ei tietenkään ole enää paljoa, mutta joku siellä metsänreunassa aina vähän ääntelee.

Kun päivä alkaa ja lähden lopulta liikkeelle, saattaa vastaani tulla varis. Näillehän minä siis aina juttelen, tai useimmiten.. joskus syötän leivänmurujakin, läheisellä metsäkalliolla. Varis on  hyvä lintu, viisaskin. 

Päivä muuten onkin aivan huippulaatua, jos tuo pörröinen ulkoileva kissaherra tepsuttelee luo. -Kis kis.. mauuu. -Kisu mitä kuuluu.. mauuu. - Näinhän se keskustelu menee meillä.

 

Kasvimaan helteessä ihailen suurta värikästä amiraaliperhosta, joka asettuu kuvattavaksi.. tai sitten ei asetu. Mintuissa käy muuten kova pörinä, tuo makea mesi kun maistuu kaikille pörriäisille. Sudenkorento pian tanssahtelee ylläni ja tanssin sen mukana. Olen hulluna näihin siivekkäisiin. Sudenkorentohan lie noiduttu lohikäärme..mene ja tiedä, mutta olen täynnä voimaa ja iloa minäkin.

No. Kuka se tuleekaan tirkistämään kompostikasan alta? Sammakkohan se siellä. -Muistahan syödä noi etanat pois, niitä en tarvitse. Näin anelen, vaikken edes tiedä, liekö etanallakin tässä maailmassa joku tärkeä tarkoitus.

Fillari kuljettaa minut lämpimänä päivänä rantaan. Matkalla nautin tuulesta kuin valkoisin siivin meren yllä kaartavat lokit. Merimaiseman perustyypit.

..jaa, hanhet ne onkin nyt valloittaneet koko rannan. Huis, antakaahan tilaa mullekin! Nämä suuret komeat hanhet ei ole kaikkien mieleen, tiedän. Mutta hyvin tänne vielä mahtuu.

Illalla myöhään huomasin, että hämähäkki oli kutonut tuollaisen kauniin ja luonnollisen hyttysverkon tuuletusikkunaani. Mieleeni tuli siinä että eläinmaailma on kyllä suuri ilo ja lohtu ja apu. Taas tänäänkin, yhtenä kauniina elokuun päivänä. Kiitos teille kaikille, isoille ja pienille.

Merja Korpisaari

 

 

Kenen kirjoittamaa tarinaa sinä elät?

 

Minä olin lapsena ujo.

Korjaan: minusta kerrottiin tarinaa, jonka mukaan olin ujo. Saatoin ruveta 2 -vuotiaana itkemään, kun kylään tuli isoäänisiä miehiä. Olin myös melko hiljainen sukulaisvierailuilla, olinhan ujo. Tämä vaikutti olevan jollakin tapaa vääränlaista.

Toisaalta olin vilkas ja äänekäs.

Korjaan: minusta kerrottiin tarinaa, jonka mukaan olin vilkas ja äänekäs, aina jalat 20 cm ilmassa höpöttämässä, kun paikalla oli vain lähimmät. Liiallista nauramista, imeläpussi leuan alla, itku pitkästä ilosta. Olin liikaa. Niin minusta kerrotun ymmärsin.

Me kaikki kannamme mukanamme elämän aikana muokkaantunutta tarinaa. Joskus elämme todeksi jotakin, mikä on jonkun toisen kertomaa, eikä ollenkaan vastaa sitä mitä itse todellisuudessa tunnemme olevamme. Erityisesti lapsuuden aikana meistä kerrotut tarinat voivat viitoittaa koko elämänpolkuamme.

Olin aina kokenut olevani jollain lailla vääränlainen ja varoin kovasti olemasta liikaa mihinkään suuntaan; yritin olla riittävän osallistuva ja aktiivinen, vaikka olisin joskus tarvinnut aikaa taustalla tarkkailuun tai yksinoloon. Myötäilin, ettei vain kukaan pahoittaisi mieltään (en edes ymmärtänyt, että pahoitin koko ajan oman mieleni). Kun joskus "lähti laukalle" häpesin jälkeenpäin; puhuinko liikaa, liian kovaa, mitä minusta ajatellaan. Minusta kerrotut tarinat tekivät olemiseni mahdollisuudet hyvin ahtaaksi.

4 -kymppisenä havahduin. Kuulin erityisherkkyydestä ja palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Vahvasti aistiyliherkkänä ja ilot sekä surut mielessä sekä kehossa tuntevana aloin ymmärtää mitä kerrotun tarinan takana oikeasti oli. Tämä mahdollisti tarinasta irti päästämisen ja uuden luvun aloittamisen – luvun, jossa on pikkuhiljaa ryhdytty uskaltamaan: lepäämään kun sitä tarvitsen, olemaan omassa rauhassa tai maalaamaan hetkiä purppuranvärisellä pensselillä ja juoksemaan vesisateessa nauraen.

Kenen kirjoittamaa tarinaa sinä elät todeksi?

Lempeydellä Heli

~~~

SunAskeleita | Heli Heikkilä

�� Kirjoitan lisää herkkyydestä, jaksamisesta ja rajojen löytämisestä Instagramissa: @sun.askeleita

Erityisherkkä esiintyjänä

Olen ollut herkkä niin kauan kuin muistan. Äitini huomasi erityisherkät piirteeni jo vauvaiässä; häneltäkin kun niitä löytyy.

Kasvoin ymmärtävien vanhempien kanssa, joilta löytyi kärsivällisyyttä ja voimavaroja lähes poikkeuksetta erityisherkkyyteni suhteen. Siinä mielessä olin ja olen edelleen pian 22-vuotiaana erittäin onnekas.

15-vuotiaana kiinnostukseni musiikkiin alkoi - tai enemmänkin yltyi. Elektroninen musiikki on kiehtonut minua jo pienestä pitäen, mutta yhdeksännellä luokalla tahdoin koittaa tehdä sitä itse. Siitä alkoi matkani DJ:nä ja tuottajana - artistina.

Taiteen, tässä tapauksessa musiikin luominen on minulle tärkeä voimavara elämässä. Se on tapa ilmaista itseäni, käsitellä tuntemuksiani ja olla luova. Mutta entä kun esiintyminen, raskaat keikkamatkat ja tärkeiden ihmissuhteiden luonti tuodaan kuvaan, ihmiselle jolla mahdollisesti on jo vaikeuksia jaksaa normaalissa arjessa?

Esiintyminen on mielestäni mukavaa suurimman osan ajasta. Pidän etenkin omien kappaleideni esittämisestä, sillä nähdessäni ihmiset (joita en usein edes tunne) tanssimassa johonkin mitä minä tein, tekee minut onnelliseksi ja jopa tunteikkaaksi. Se on omanlaista energioiden vaihtoa DJ:n ja yleisön välillä. Se on uskomaton tunne.

Huomaan kuitenkin, että olen usein väsynyt keikka-iltojen jälkeen. Tarvitsen enemmän lepoa, omaa aikaa ja unta kuin mahdollisesti muut. En kuitenkaan koe tämän johtuvan niinkään itse esityksestä: harvoin jännitän esitystä sen kummemmin. Enkä ole koskaan unohtanut mitään - tämä saattaa johtua kilparatsastushistoriastani, ratsastin lapsena paljon kilpaa. Se auttoi minua ymmärtämään hermojani ja hermostumistani ja hallitsemaan sitä. Uskon että väsymys johtuu jatkuvasta ihmiskontaktista illan aikana, sekä jatkuvasta hälinästä. Menet keikkapaikalle, tervehdit tapahtuman järjestäjää, juttelette mukavia. Siitä siirryt bäkkärille, pääset jututtamaan muita artisteja ja vaihtamaan kuulumisia vanhojen tuttujen kanssa. Siitä siirryt esiintymään, jonka jälkeen ihmiset yleisöstä tulevat juttelemaan, ja vaikka jokainen näistä kanssakäymisistä on kiistättömästi mieluisa, se voi väsyttää ihmistä, joka laittaa kaikkensa jokaiseen keskusteluun - samalla kun kovat äänet, kuten jyskyttävä basso ja ihmiset huutamassa musiikin ylitse vievät osan aistivaroista.

Muut DJ:t sosiaalisessa mediassa ovat jopa antaneet ohjeeksi, että keikkapaikalta ei saa lähteä ennen tapahtuman loppua, sillä se antaa artistista huonon kuvan. Tämä ahdistaa minua suuresti, sillä tahdon aina olla edustava ja ystävällinen oma itseni etenkin keikoilla, jossa on mahdollista solmia tärkeitä ihmissuhteita, niin bisneksen kuin myös ystävyyden kannalta. Väsyneenä minusta kuitenkin voi tulla hiljainen ja joskus jopa itkuinen. Viihtyisin keikkapaikoilla aina mielelläni tapahtuman viimeisille minuuteille asti, mutta tiedän, että introverttinä erityisherkkänä tarvitsen leponi ja rauhoittumishetkeni. Toivon, että tapahtumien järjestäjät ymmärtäisivät tämän, ja suuri osa varmaankin (toivon mukaan) ymmärtääkin.

Tänä vuonna esiinnyn 1.8. Weekend Festivaleilla, pohjoismaiden suurimmalla EDM-festivaalilla. Esiinnyn neljännellä lavalla, ja tämä on ollut unelmani pitkään. Totesin ystävilleni tyynesti ja hieman vitsillä settiäni valmistellessa, että alan varmaan vollottaa viimeisen kappaleen soidessa. Lienee selvää jo tässä vaiheessa, että erityisherkkyys näkyy minun kohdallani voimakkaina reaktioina, kuten itkuna, oli se sitten surusta tai ilosta ja onnistumisen tunteesta sekä silkasta liikuttuneisuudesta. Setin viimeinen kappale on oma kaunis remixini, ja vaikka vitsailin ystävilleni asiasta, saattaa minulla oikeasti tulla onnen tippa linssiin kun raita lähestyy loppuaan. Ja ensin ajattelin tilanteen olevan varmaan hämmentävä ja jopa nolo, jos niin käy, mutta mitä enemmän tilannetta päässäni kuvittelen, sitä kauniimpi hetki se oikeastaan on. Etenkin, koska tiedän, että usea ihminen yleisössä on joko tuttuni tai ystäväni, ja olen 90% varma että he ymmärtävät mahdollisten kostuneiden silmien johtuvan siitä puhtaasta arvostuksesta, mitä koen omaa kovaa työtäni, rakkaita ystäviäni ja upeaa festivaalia kohtaan.

Voisin puhua monesta muustakin erityisherkkyyden tuomasta uudesta näkökulmasta artistin elämässä, mutta veikkaan, että tärkeimmät asiat tulivat jo selväksi tässä blogitekstissä. Tärkeintä on ymmärtää, että vaikka nautin jokaisesta ihmiskontaktista, esityksestä ja jopa hetkestä keikoilla, kroppani ja mieleni eivät prosessoi tilanteita samalla tavalla kuin usean muun ihmisen. Jos lähden tapahtumapaikalta kotiin jo tunti tai pari oman vuoroni loputtua, se ei missään nimessä ole epäkunnoitusta, tylsistymistä tai kiirettä - eikä se varsinkaan johdu siitä, ettenkö viihtyisi paikan päällä. Minä vain tarvitsen enemmän lepoa ja omaa aikaa tärkeän suorituksen ja tärkeiden keskustelujen jälkeen, jotta pystyn palautumaan kaikesta kunnolla. 

Se ei tarkoita ettenkö pitäisi kaikesta siitä, päinvastoin, se tarkoittaa että kaikki se on minulle tärkeää ja sen takia teen kaikkeni paikan päällä, ja siksi tahdon palautua illoista kunnolla: jotta voin jatkaa kaikkeni antamista tulevillakin keikoilla.

Maria “Marbez” Lamminen