Kenen kirjoittamaa tarinaa sinä elät?

 

Minä olin lapsena ujo.

Korjaan: minusta kerrottiin tarinaa, jonka mukaan olin ujo. Saatoin ruveta 2 -vuotiaana itkemään, kun kylään tuli isoäänisiä miehiä. Olin myös melko hiljainen sukulaisvierailuilla, olinhan ujo. Tämä vaikutti olevan jollakin tapaa vääränlaista.

Toisaalta olin vilkas ja äänekäs.

Korjaan: minusta kerrottiin tarinaa, jonka mukaan olin vilkas ja äänekäs, aina jalat 20 cm ilmassa höpöttämässä, kun paikalla oli vain lähimmät. Liiallista nauramista, imeläpussi leuan alla, itku pitkästä ilosta. Olin liikaa. Niin minusta kerrotun ymmärsin.

Me kaikki kannamme mukanamme elämän aikana muokkaantunutta tarinaa. Joskus elämme todeksi jotakin, mikä on jonkun toisen kertomaa, eikä ollenkaan vastaa sitä mitä itse todellisuudessa tunnemme olevamme. Erityisesti lapsuuden aikana meistä kerrotut tarinat voivat viitoittaa koko elämänpolkuamme.

Olin aina kokenut olevani jollain lailla vääränlainen ja varoin kovasti olemasta liikaa mihinkään suuntaan; yritin olla riittävän osallistuva ja aktiivinen, vaikka olisin joskus tarvinnut aikaa taustalla tarkkailuun tai yksinoloon. Myötäilin, ettei vain kukaan pahoittaisi mieltään (en edes ymmärtänyt, että pahoitin koko ajan oman mieleni). Kun joskus "lähti laukalle" häpesin jälkeenpäin; puhuinko liikaa, liian kovaa, mitä minusta ajatellaan. Minusta kerrotut tarinat tekivät olemiseni mahdollisuudet hyvin ahtaaksi.

4 -kymppisenä havahduin. Kuulin erityisherkkyydestä ja palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Vahvasti aistiyliherkkänä ja ilot sekä surut mielessä sekä kehossa tuntevana aloin ymmärtää mitä kerrotun tarinan takana oikeasti oli. Tämä mahdollisti tarinasta irti päästämisen ja uuden luvun aloittamisen – luvun, jossa on pikkuhiljaa ryhdytty uskaltamaan: lepäämään kun sitä tarvitsen, olemaan omassa rauhassa tai maalaamaan hetkiä purppuranvärisellä pensselillä ja juoksemaan vesisateessa nauraen.

Kenen kirjoittamaa tarinaa sinä elät todeksi?

Lempeydellä Heli

~~~

SunAskeleita | Heli Heikkilä

�� Kirjoitan lisää herkkyydestä, jaksamisesta ja rajojen löytämisestä Instagramissa: @sun.askeleita

Erityisherkkä esiintyjänä

Olen ollut herkkä niin kauan kuin muistan. Äitini huomasi erityisherkät piirteeni jo vauvaiässä; häneltäkin kun niitä löytyy.

Kasvoin ymmärtävien vanhempien kanssa, joilta löytyi kärsivällisyyttä ja voimavaroja lähes poikkeuksetta erityisherkkyyteni suhteen. Siinä mielessä olin ja olen edelleen pian 22-vuotiaana erittäin onnekas.

15-vuotiaana kiinnostukseni musiikkiin alkoi - tai enemmänkin yltyi. Elektroninen musiikki on kiehtonut minua jo pienestä pitäen, mutta yhdeksännellä luokalla tahdoin koittaa tehdä sitä itse. Siitä alkoi matkani DJ:nä ja tuottajana - artistina.

Taiteen, tässä tapauksessa musiikin luominen on minulle tärkeä voimavara elämässä. Se on tapa ilmaista itseäni, käsitellä tuntemuksiani ja olla luova. Mutta entä kun esiintyminen, raskaat keikkamatkat ja tärkeiden ihmissuhteiden luonti tuodaan kuvaan, ihmiselle jolla mahdollisesti on jo vaikeuksia jaksaa normaalissa arjessa?

Esiintyminen on mielestäni mukavaa suurimman osan ajasta. Pidän etenkin omien kappaleideni esittämisestä, sillä nähdessäni ihmiset (joita en usein edes tunne) tanssimassa johonkin mitä minä tein, tekee minut onnelliseksi ja jopa tunteikkaaksi. Se on omanlaista energioiden vaihtoa DJ:n ja yleisön välillä. Se on uskomaton tunne.

Huomaan kuitenkin, että olen usein väsynyt keikka-iltojen jälkeen. Tarvitsen enemmän lepoa, omaa aikaa ja unta kuin mahdollisesti muut. En kuitenkaan koe tämän johtuvan niinkään itse esityksestä: harvoin jännitän esitystä sen kummemmin. Enkä ole koskaan unohtanut mitään - tämä saattaa johtua kilparatsastushistoriastani, ratsastin lapsena paljon kilpaa. Se auttoi minua ymmärtämään hermojani ja hermostumistani ja hallitsemaan sitä. Uskon että väsymys johtuu jatkuvasta ihmiskontaktista illan aikana, sekä jatkuvasta hälinästä. Menet keikkapaikalle, tervehdit tapahtuman järjestäjää, juttelette mukavia. Siitä siirryt bäkkärille, pääset jututtamaan muita artisteja ja vaihtamaan kuulumisia vanhojen tuttujen kanssa. Siitä siirryt esiintymään, jonka jälkeen ihmiset yleisöstä tulevat juttelemaan, ja vaikka jokainen näistä kanssakäymisistä on kiistättömästi mieluisa, se voi väsyttää ihmistä, joka laittaa kaikkensa jokaiseen keskusteluun - samalla kun kovat äänet, kuten jyskyttävä basso ja ihmiset huutamassa musiikin ylitse vievät osan aistivaroista.

Muut DJ:t sosiaalisessa mediassa ovat jopa antaneet ohjeeksi, että keikkapaikalta ei saa lähteä ennen tapahtuman loppua, sillä se antaa artistista huonon kuvan. Tämä ahdistaa minua suuresti, sillä tahdon aina olla edustava ja ystävällinen oma itseni etenkin keikoilla, jossa on mahdollista solmia tärkeitä ihmissuhteita, niin bisneksen kuin myös ystävyyden kannalta. Väsyneenä minusta kuitenkin voi tulla hiljainen ja joskus jopa itkuinen. Viihtyisin keikkapaikoilla aina mielelläni tapahtuman viimeisille minuuteille asti, mutta tiedän, että introverttinä erityisherkkänä tarvitsen leponi ja rauhoittumishetkeni. Toivon, että tapahtumien järjestäjät ymmärtäisivät tämän, ja suuri osa varmaankin (toivon mukaan) ymmärtääkin.

Tänä vuonna esiinnyn 1.8. Weekend Festivaleilla, pohjoismaiden suurimmalla EDM-festivaalilla. Esiinnyn neljännellä lavalla, ja tämä on ollut unelmani pitkään. Totesin ystävilleni tyynesti ja hieman vitsillä settiäni valmistellessa, että alan varmaan vollottaa viimeisen kappaleen soidessa. Lienee selvää jo tässä vaiheessa, että erityisherkkyys näkyy minun kohdallani voimakkaina reaktioina, kuten itkuna, oli se sitten surusta tai ilosta ja onnistumisen tunteesta sekä silkasta liikuttuneisuudesta. Setin viimeinen kappale on oma kaunis remixini, ja vaikka vitsailin ystävilleni asiasta, saattaa minulla oikeasti tulla onnen tippa linssiin kun raita lähestyy loppuaan. Ja ensin ajattelin tilanteen olevan varmaan hämmentävä ja jopa nolo, jos niin käy, mutta mitä enemmän tilannetta päässäni kuvittelen, sitä kauniimpi hetki se oikeastaan on. Etenkin, koska tiedän, että usea ihminen yleisössä on joko tuttuni tai ystäväni, ja olen 90% varma että he ymmärtävät mahdollisten kostuneiden silmien johtuvan siitä puhtaasta arvostuksesta, mitä koen omaa kovaa työtäni, rakkaita ystäviäni ja upeaa festivaalia kohtaan.

Voisin puhua monesta muustakin erityisherkkyyden tuomasta uudesta näkökulmasta artistin elämässä, mutta veikkaan, että tärkeimmät asiat tulivat jo selväksi tässä blogitekstissä. Tärkeintä on ymmärtää, että vaikka nautin jokaisesta ihmiskontaktista, esityksestä ja jopa hetkestä keikoilla, kroppani ja mieleni eivät prosessoi tilanteita samalla tavalla kuin usean muun ihmisen. Jos lähden tapahtumapaikalta kotiin jo tunti tai pari oman vuoroni loputtua, se ei missään nimessä ole epäkunnoitusta, tylsistymistä tai kiirettä - eikä se varsinkaan johdu siitä, ettenkö viihtyisi paikan päällä. Minä vain tarvitsen enemmän lepoa ja omaa aikaa tärkeän suorituksen ja tärkeiden keskustelujen jälkeen, jotta pystyn palautumaan kaikesta kunnolla. 

Se ei tarkoita ettenkö pitäisi kaikesta siitä, päinvastoin, se tarkoittaa että kaikki se on minulle tärkeää ja sen takia teen kaikkeni paikan päällä, ja siksi tahdon palautua illoista kunnolla: jotta voin jatkaa kaikkeni antamista tulevillakin keikoilla.

Maria “Marbez” Lamminen

Hömpästä hermoston pelastaja?

Minulla on ollut viime aikoina paljon asioita mielen päällä. On ollut kiireitä, huolia ja järjesteltäviä asioita. Tekemättömät asiat ovat ahdistaneet. Tulevaisuus huolestuttanut. Voimavarat ovat olleet vähissä. Siinä ohessa herkän hermosto on saanut kyytiä ja anturit ovat piipanneet punaisella.

 

Se, että on harjoitellut ja opiskellut vuosien ajan kehoa ja mieltä tasapainottavia menetelmiä, ei tarkoita sitä, että olisin kellon ympäri zen-tilassa, täydellisessä läsnäolon tilassa, missä mikään ei enää hetkauta puoleen tai toiseen. Katin kontit!

 

Se, mikä on erilaista omaan lähtötilanteeseen verrattuna on, että nykyään..

 

��.. tunnistan ne merkit, kun ylivireys alkaa jäädä päälle.
��.. osaan tulkita erilaisia kehon ja mielen viestejä, kun herkän hermosto alkaa piiputtaa.
��.. olen herkistynyt havaitsemaan kuormituksen aiheuttavia oireita ja niitä asioita, mitkä siihen ovat johtaneet.
��.. tiedän keinoja, joilla saan tilannetta tasapainotettua.

 

Ja tiedätkö mitä? Näiden tasapainottavien keinojen ei tarvitse olla mitään
rakettitiedettä!

 

Jaan tässä sinulle eilisillalta kokemukseni, jonka hetki sitten nauttimani aamukahvin jälkeen päätin kertoa sinullekin.

 

Kyse on hömpästä! Televisiosta tulee ainakin näin kesäarkisin alkuillasta romanttisia, helposti naposteltavia pikkuelokuvia. Kutsun niitä itse tuttavallisemmin harlekiinihömpäksi. Moni saattaa niitä vähätellä ja naureskella tyhjänpäiväisiksi. Ne on tehty liukuhihnalta ennalta arvattavan kaavan mukaan. Kerron nyt sinulle, miksi ne ovat mitä parhainta hermoston tasapainotusta erityisesti herkälle ihmiselle (ja muillekin!)

 

Tiedät tarkalleen, mitä tulee tapahtumaan. Hiukan puoliväliä myöhemmin seuraavan lempeän dramaattisen melankoliajakson jälkeen tiedät, että pian rakastavaiset saavat toisensa. Lopussa kaikki tulee olemaan hyvin. Ennalta arvattava kaava luo turvallisuuden tunteen, mikä on äärettömän tärkeää hermostomme palautumisen kannalta.

 

Kaunis, simppeli kuvausympäristö, rajatut visuaaliset elementit ja viehättävät ihmiset luovat ihanan höttöisen hattarakuplan. Tässä unelmanpehmoisessa syleilyssä tiedät varmasti, että mitään rumuutta, raakuuksia, irvokkuutta tai yllättäviä tragedioita ei tule tapahtumaan. Voit huokaista jo etukäteen helpotuksesta, koska nurkan takana ei vaani mitään herkän mieltä vavisuttavaa. Tämäkin vahvistaa turvan tunnetta. Lisäksi visuaalinen kauneus ruokkii aisteja.

Nämä elokuvat tarjoavat mahdollisuuden ripustaa “aivot narikkaan” hetkeksi. Voit vain olla ja vastaanottaa. Samalla, kun seuraat tapahtumia, saat päässäsi käyvään ajatushautomoon hieman tilan tunnetta ja taukoa.

 

Herkän ihana ominaisuus on eläytymiskyky. Kaupan päällisiksi voit eläytyä täysin siemauksin elokuvan päähenkilöiden hunajaiseen romanssiin. Lopuksi tirauttaa liikutuksen kyyneleet, kun nämä kaksi saavat toisensa.

 

Eilen illalla minä katsoin viimeksi hömppää. Kun on itse väsynyt ja hermostunut, on yllättävän vaikeaa saada tehtyä ja tai ylipäänsä jaksaa tehdä mitään hermostoa rauhoittavia harjoituksia. Mikä onkaan silloin sen ihanampaa, kuin antaa ohjat ulkopuolisiin käsiin. Tässä tapauksessa hömpän! Annan sen kuljettaa minut pienelle hermolevolle ja reilun tunnin kuluttua olen taas kuin uusi ihminen. Siunattu, ihana hömppä!

 

Lämmöllä,

 

Elämyshakuinen ambivertti ja umpihömppä Pia-Maria

 

Tutustu Pia-Mariaan paremmin: www.balanssiapia.fi

Sinussa on valo, joka syntyy herkkyydestä

 

Sinussa on valo, joka syntyy herkkyydestä

Olen herkkä ~ en viallinen.

 

Olen herkkä ~ en liikaa.

 

Olen herkkä ~ eikä minun tarvitse muuttua.

 

Herkkyys on minussa, herkkyys asuu sielussani.

 

Herkkyys saa minut kukoistamaan, puhkeamaan kukkaan, 

loistamaan kirkkainta valoani.

 

Herkkyys on voimavarani, enkä enää halua päästä siitä eroon. 

Toisin kuin joskus ajattelin.

Mutta mitä olisin ilman herkkyyttäni?

Mitä olisi maailma ilman herkkyyttä?

 

Me herkät olemme tietoisia, näemme, kuulemme ja tunnemme.

 

Näemme asioita, joiden ohi toiset juoksevat.

Pysähdymme, kun muut kävelevät ohi.

 

Aistimme elämää vahvasti ja väkevästi 

 

Ja sen takia, herkkyys on vahvuutta.

 

Sen takia, en enää ikinä yritä kovettaa itseäni.

 

Lempeydellä Heli

~~~

 

SunAskeleita | Heli Heikkilä

 Kirjoitan lisää herkkyydestä, jaksamisesta ja rajojen löytämisestä Instagramissa: @sun.askeleita

Erityisherkkä ikääntyy. Vähän rempallaan mutta oma itsensä - vihdoin.

 

Varoitus

Kun tulen vanhaksi minä pukeuden violettiin

ja punaiseen hattuun joka ei rimmaa eikä sovi minulle.

Ja eläkerahoilla minä ostan brandya ja kesähansikkaat

ja silkkisandaalit ja sanon ettei meillä ole varaa syödä voita.

Kun väsyttää istun jalkakäytävällä

ahmin kaupassa maistiaisia ja painelen hälytysnappuloita

ja kolisutan kepilläni rauta-aitoja

korvaukseksi nuhteettomasta nuoruudestani.

Menen sateeseen aamutossut jalassa

ja poimin kukkia vieraiden ihmisten puutarhoista

ja opin syljeskelemään.

Sinä saat pitää karmeita paitoja ja kerätä lisää läskiä

ja syödä kaksi kiloa nakkeja kerralla

tai pelkkää leipää ja pikkelsiä koko viikon

ja hamstrata kyniä ja lasinalusia ja muuta roinaa laatikoihin.

Mutta nyt meidän täytyy pitää säädyllisiä vaatteita

ja maksaa vuokra kiltisti eikä puhua rumia kadulla

ja näyttää lapsille esimerkkiä.

Meidän täytyy kutsua ruokavieraita ja lukea sanomalehdet.

Mutta ehkä minun pitäisi jo vähän harjoitella?

Etteivät ihmiset hämmästy ja säikähdä sijoiltaan

kun minä yhtäkkiä olen vanha ja pukeudun violettiin.

Jenny Joseph

Suom. Alice Martin

- Niin että sitäkö voi alkaa ihan hunsvotiksi? Voi alkaa. Itseasiassa väkisinkin tilanteet vie tuohon suuntaan. Pitää istahtaa välillä. Tekee mieli syödä mitä tekee mieli.  Ja vaatteet, ne tuo iloa, värit ja hassut asusteet.

Kun kremppaa kertyy, ja voimii ei vaan ole kuin ennen, elämä muuttuu. Sitä se on. Ei kapinaa, pikemminkin luovuttamista turhasta ja tärkeydestä. Siihen on vähän niinkuin varaakin jo. Olla oma itsensä.

Moni on löytänyt erityisherkkyytensä vasta iäkkäämpänä. Se on voinut olla huikea kokemus. Ymmärtää itseään millainen oli, lapsena, nuorena, työelämässä. Jos jotakin menikin pieleen, jos jäi junasta tai porukasta, sille saattoi olla hyvin luonnolliset syyt. Ja nyt on tullut hetki antaa itselleen anteeksi... Itseasiassa nekin virheet mitä ei itse tehnyt. Epäonnistumisetkin. Se mitä piti heikkouksina, mutta jotka olikin ehkä juuri erityisherkkyyteen kuuluvia piirteitä, jotka vaikuttivat elämään.

Anteeksiantaminen on hyväätekevä tunne. Kipeäkin, mutta parantava. Jossakin vaiheessa jokainen käy läpi elämäänsä ja keskeinen tehtävä tällä on anteeksi antaminen, erityisesti itselle ja myös muille. Vapautuminen taakoista.

On tärkeää myös löytää itsensä, tarpeensa ja toiveensa, mikä ilahduttaa ja mistä taas ei pidä, vahvuutensakin, vaikka sitten jo ikääntyneempänä. Erityisherkkyys myös on luovuuden lähde, aistimusten puutarha ja tunteiden ilotulitus tai täyteys. Jotakin voi vielä alkaa muuttua, jotakin kasvaa, ja ilo vallata alaa, kuin ilta-auringon säteet sateen jälkeen.

Maailma näyttää erilaiselta kun on anteeksiantavat silmälasit päässä. Ja vielä toisetkin lasit, ne unelmoivat. Ei turhaan sanota, että unelmilla on siivet; niin pitkälle unelmat voivat kantaa, sinne minne arkijärki ei yllä. 

 

Ja antaapa tuon olla tuollainen. Minäpä olenkin tällainen. Väreistä puheenollen, violetti on ollut mielivärini aina. Vanhojen tätien väri. Mut mähän oon.

Vielä pääsen fillarin päälle ja viiletän yli meren lahden, kuin nuo lokit. Taivas kaartuu ylläni selkeänä ja kirkkaana. Näin on hyvä juuri nyt.

 

 

Merja Korpisaari

 

 

Tämä on Erityisherkkä ikääntyy -sarjan 6. kirjoitus. Aiemmat löytyvät täältä blogista alkaen viime kesäkuusta 2024.

 

 

 

Maailma on kova paikka keijuille

 

Hän on hauras ja herkkä sielu. Hän haluaisi lähteä lentoon, paljastaa itsensä omana herkkänä itsenään ja tulla hyväksytyksi. 

Mutta häntä pelottaa. Maailma on kova paikka keijuille.

Hän räpyttelee pieniä läpikuultavia siipiään tahtoen nousta – samaan aikaan jalkojen paino vetää maata kohti. Keveys on uutta ja uusi pelottaa. Hän uskaltaa tuntea sitä yhä useammin, samalla kuitenkin miettien, mitä muut sanoisivat, jos tietäisivät. 

Että hänellä onkin siivet. Että hän on keiju.

Usko ja luottamus ovat tarpeen, jotta siivet nostavat ja kantavat. Vahvat ja jäntevät jalat, joiden voimaa hän ei ihan vielä itse ymmärrä, ovat kantaneet jo monen suon ylitse. Hän on aina uskonut olevansa heikko ja riippuvainen, ei ole nähnyt sisällään olevaa herkkyyttä voimana ja pystyvyytenä.

Matkan varrella siivet ovat kuitenkin lujittuneet; hän pysyy jo hetken ilmassa, kaarrellen perhosten kanssa. Hän nauraa silloin niin, että kyyneleet valuvat, maailma näyttää kauniilta ja mahdolliselta.

Jonain päivänä, ihan pian, hän lähtee vielä lentoon! 

Onhan hän keiju.

~~~

SunAskeleita | Heli Heikkilä

https://www.instagram.com/sun.askeleita/

Näkyväksi tuleminen - Rohkeasti herkkä

 

Olen niin paljon törmännyt puheisiin, että herkkyys olisi jotenkin hävettävää, jollain tapaa viallista. Niinhän monesti käy niille, jotka poikkeavat tavalla tai toisella valtavirrasta. Ne enemmistön edustajat tuumivat, että “onpa omituista porukkaa” ja herkät tämän ajatuksen vastaanottaessaan imevät sen itseensä kuin pesusieni. Näin sen täytyy olla. Olen outo ja erilainen.

No, mitäpä tämä sitten aiheuttaa? Liian moni omaksuu tämän erilaisuuden leiman otsaansa. Liian moni alkaa enemmän tai vähemmän tietoisesti suojella itseään ja rakentelee suojakuoria ympärilleen. He alkavat muovata käytöstään ja tapaansa toimia sellaiseksi, etteivät he erottuisi joukosta.

Sitten on harvempilukuisten joukko, jotka ovat rohkeasti herkkiä. Juuri sellaisia kuin he autenttisesti ovat. Ja ylpeitä siitä. He ovat oman tiensä kulkijoita. Muut saavat ajatella mitä lystäävät. He ovat sellaisia kuin ovat ja sallivat sen myös muille.

Kaikille ei ole suotu tätä rohkeuden lahjaa luonnostaan, mutta sitä voi pienin askelin alkaa itse kukin rakentaa osaksi itseään. Tämä vaatii paljon työtä. Se vaatii ymmärrystä herkkyydestä ja ymmärrystä itsestä. Itsemyötätuntoa, itsensä hyväksymistä ja rakastamista. Aika isoja teemoja. Ja tärkeitä. Voi ollakin kovin houkuttelevaa peruuttaa ja jatkaa vanhalla turvallisella mallilla, ajelehtia virran mukana vähin äänin.

Sinnikäs työ kuitenkin ihan varmasti kantaa hedelmää. Mikä ihana tunne, kun havaitset, miten paljon helpompaa onkaan hengittää, kun ei tarvitse jatkuvasti kantaa raskasta näyttelijän viittaa harteillasi. Ottakaa tai jättäkää. Tällainen olen. Juuri oikeanlainen. Ajattele!

Se, että on aidosti oma itsensä, ei tarkoita sitä, että pitäisi olla kaiken aikaa “takki auki” itsensä kanssa. On ihan hyvä oppia säätelemään ja suojelemaan itseään voimavarojensa mukaan. Rohkeasti herkän ei tarvitse rynnätä suin päin jyrkänteeltä alas, vaan voi rauhassa edelleen asennella turvaköyden ja varmistaa sen pariin otteeseen, jos siltä tuntuu. Kun tuntee itsensä, sisäinen rohkeuskin kasvaa kuin itsestään.

Ajattepa, jos kaikki olisivat sitä “valtavirtaa.” Miten tasapaksua ja tylsää se olisikaan! Siunattu erilaisuus! Kiitos siitä!

Kirjoittaja on elämyshakuinen ambivertti, hyvinvointialan yrittäjä ja nykyään rohkeasti herkkä, Pia-Maria Ahonen.

www.balanssiapia.fi

Rohkeasti ujo – Vapaasti herkkä

 

Sain ihanan ja jännittävän tilaisuuden olla Anna-lehden (15.5. nro 20/2025) haastattelussa jakamassa kokemuksiani ujoudesta ja herkkyydestä. Siitä intoutuneena jatkan aiheen parissa ja jaan sinulle hiukan tarkemmin omaa matkaani; millaisten mutkien ja kompurointien kautta minusta on tullut minä.

En ollut pienenä ujo. En alkuunkaan. Olin kovin reipas ja ulospäinsuuntautunut. Kiitos siitä kuuluu turvalliselle ja kannustavalle kasvuympäristölle. En sännännyt suin päin uuteen, tarkkailin hetken ja muodostin oman näkemykseni aiheesta ja sitten sitä mentiin. Vasta, kun menin “ihmisten ilmoille” omasta lintukodostani, missä sain elää vapaana kuin taivaan lintu ja villinä kuin metsän peikko, iski totuus vasten kasvoja. Tällainenko maailma oli? Tällaistako minulta odotetaan? Miksi? 

Yhtäkkiä minun odotettiin olevan niin kuin muutkin. Mutta en ollut. Olin oma itseni, ainutlaatuinen ja ihana ihmisen alku. Ajattelin, että minusta voi tulla ihan mitä vain ja voisin tehdä elämässäni ihan mitä vain.

Ja sitten kaikki lässähti. Löysin itseni arvioimisen, vertailun ja tasapäistämisen karusta koulusta. Opin tuntemaan häpeää, kun epäonnistuin tai kun en tullut valituksi joukkueisiin ensimmäisten joukossa, tai kun kaverilla oli uusimman muodin mukaiset vaatteet ja lelut. Epäilyksen siemen oli kylvetty. En siis ollutkaan täydellinen itsenäni, eikä kaikki tulisikaan olemaan mahdollista. Maailma pitäisi siitä kyllä huolen.

Herkkä kokee helposti erilaisuutta ja ulkopuolisuuden tunteita. Niin minäkin. Ainoa tapa pysyä muiden mukana, oli suojella itseään ja herkkyyttään. Siispä taitavana sosiaalisten tilanteiden ja tunteiden tulkkina opin nopeasti tapoja, joiden avulla sulauduin joukkoon. Minusta tuli kameleontti.

Arvaahan sen, että sellainen elämä on kuluttavaa. Mutta se oli tapa selviytyä. Häpeä on tunteena niin voimakas ja pelottava, että sen välttely on ihmeen motivoivaa. Itse tulkitsen, että omat ujoudeksi tulkittavat piirteeni nousivat juuri kouluaikojen tuottamissa häpeän kokemuksissa. Niihin liittyi ulkopuolisuutta, erilaisuuden kokemusta, epäonnistumisen pelkoa, hankalien tilanteiden välttelyä. Oli helpompi vetäytyä ja suojautua, kun altistaa itsensä silmätikuksi.

Silti sisimmältäni olin se sama pieni, herkkä tyttö, jonka sisäinen maailma oli universumien kokoinen. En myynyt sieluani ulkomaailmalle, mutta pidin sitä jonkin aikaa tiukasti suojassa ja turvassa. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? En halunnut särkyä.

Kun aikuisena vihdoin törmäsin tietoon erityisherkkyydestä, aloin ymmärtää itseäni aivan uudella tavalla. Toki se oli vasta ensimmäinen haparoiva askel kohti tasapainoisempaa elämää ilman jatkuvaa varpaillaan oloa. Ensimmäinen askel on se tärkein. Muuten ei voi olettaa etenevänsä yhtään minnekään. Siitä hetkestä alkoi melkoinen elämän oppikoulu, matka kohti kotia, omaa itseä.

Kirjoittaja on ambivertti, elämyshakuinen erityisherkkä Pia-Maria Ahonen.

Voit tutustua Pia-Mariaan ja hänen erityisherkille suunnattuihin maksuttomiin materiaaleihin ja kanaviin tästä: www.balanssiapia.fi

Erityisherkkyyden löytäminen oli helpotus

 

Haluan vastata kyselyynne hetkestä, jolloin tajusin olevani erityisherkkä. Minun tarinani on seuraavanlainen:

Olin käynyt terapiassa muutamia kertoja silloisen elämäntilanteeni vuoksi, kun terapeuttini sanoi että olen todennäköisesti erityisherkkä. Hän teki minulle testin, joka vahvisti hänen olettamuksensa. 

Kotiin tultuani etsin lisää tietoa erityisherkkyydestä, josta en siis aiemmin ollut kuullutkaan. Mitä enemmän luin erityisherkkyyden piirteistä sitä vakuuttuneemmaksi tulin itsekin. Hetki oli minulle tavattoman merkityksellinen ja  hämmentävä, minut valtasi suunnaton helpotus. Hetki oli niin tunteellinen, että rupesin itkemään. 

Tunnistin itseni lukuisista piirteistä, jotka erityisherkkyyteen liittyy. Sain selityksen omille ajatuksilleni ja tuntemuksilleni. Minulle tuli tunne, etten olekaan niin oudon omituinen kuin olen kuvitellut. Ehkä suurin tuntemus oli tuo helpotuksen tunne, aivan kuin olisin löytänyt olemattoman sielunkumppanin. 

Tämän jälkeen suorastaan ahmin lisää tietoa erityisherkkyydestä. Liityin samantien HSP Suomi ry:hyn sekä ilmoittauduin erääseen paikallisryhmään.

Kun minulle selvisi oma erityisherkkyyteni olin jo yli 60-vuotias. Olen kuitenkin iloinen että olen saanut selityksen mm. omalle ajatusmaailmalleni, ulkopuolisuuden tuntemuksilleni sekä muille erityisherkkyyden tuomille piirteilleni, joita olen kantanut lapsuudestani saakka.

Kehossa asti tuntuva herkkyys

 

Olen juuri jäämässä eläkkeelle pitkästä työurastani asiakaspalvelualalla.  Hoitotyötä en pystynyt herkkyyteni vuoksi tekemään, mutta parturi-kampaajan hommia kyllä.  Tosin vuosien kemikaalien käyttämisen takia siirryin parturiksi, ja silloinkin jouduin vähentämään aivan minimiin geelien ym. käytön. Jopa tuoksuttomat tuotteet aiheuttivat lopulta yök-reaktion. 

 

Olen erittäin ihmisrakas ja pidän keskusteluista. Ongelmani on että itken hyvin helposti, kun joku kertoo asioita minulle. Koen ne hyvin voimakkaasti kehollisena tunteena.  Joskus katsoessani aivan tavallista tv-ohjelmaa, voi jokin kohtaus olla niin koskettava, ei välttämättä muiden mielestä ollenkaan, että itku tulee. Kaunis musiikki, lapset ja eläimet vaikuttavat usein niin hellyyttäviltä, että itken. 

 

Olen myös ääniherkkä ja pelästyn helposti kovista äänistä. Jotkut naputukset ja esim. patterista tuleva lorina ärsyttää hermot äärimmilleen. Tuntuu pahalta jos tv ja radio ovat liian kovalla tai tulee kakofoniaa, että monesta kohteesta tulee yhtä aikaa ääntä. Olen huolissani kaikesta.  Kun joku lähtee ajelemaan vähänkin kauemmaksi näen jo kaikki kauhuskenaariot tapahtuvaksi. Uutisia kuunnellessa voin huonosti.

 

Olin hetken vanhustentalossa töissä, mutta siitä ei tullut mitään.  Itkin sinne mennessä ja jotenkin kokosin itseni päiväksi, mutta kotimatkalla taas murruin. Jopa fyysisesti voin huonosti.  

Olen taiteellinen, kirjoitan runoja ja olen julkaissut kirjan elämästäni. Se oli oikein hauskaa tekemistä. Nyt kohta eläkkeellä jotain vielä voisin tehdä, mutta hankalaa on miettiä, mitä se olisi.  

Rakastan luontoa, kukkia, kaikkea vihreää ja elävää. 

Kauneuden kaipuu ja ilmentäminen arkielämässä

Kauneudesta nauttiminen

Jäin viime keväänä eläkkeelle ja erityisherkkänä pohdin kovasti, miten voisin vahvemmin elää oman näköistä elämää pitkien työntäyteisten vuosien jälkeen. Pohdin siis, mikä on minulle ehdottoman tärkeää elämässä ja mistä nautin erityisesti. Tämän jokseenkin pitkällisen pohdinnan tuloksena kiteytyi viisi keskeisintä arvoani. Ne ovat tasapaino ja harmonia, osaaminen ja sivistys, sitoutuneisuus ja pitkäjänteisyys, itsenäisyys ja vapaus sekä sensitiivisyys ja estetiikan kaipuu. Pohdin näiden arvojen kautta, miten olen voinut niitä toteuttaa elämässäni tähän mennessä. Kuten moni erityisherkkä minä nautin kaikesta kauniista, huomioin tarkasti pienimpiäkin asioita ympäristöstäni ja osaan nauttia myös niistä. Tätä kauneuden kaipuuta en ole voinut toteuttaa ruuhkavuosinani työ- enkä paljoa yksityiselämässänikään, joten päätin pohtia keinoja ja tapoja, miten aikaisempaa vahvemmin voisin toteuttaa tätä arvoani.

Kukkien ja viherkasvien maailma

Olen aina nauttinut kukista ja rehevistä viherkasveista. Nuoruudessani minulla oli varsin iso viherkasvikokoelma olohuoneessani, mutta työntäyteisinä vuosina tämä harrastus jäi pois. Pidän myös kovasti kotia koristavista leikkokukista. Nyt olenkin suonut itselleni leikkokukkia säännöllisesti pelkästään sen vuoksi, että nautin niiden kauneudesta. Ostan krysanteemeja, ruusuja ja neilikoita, koska ne säilyvät kukoistavina kauan ja varsin vaatimattomalla hoidolla. Työelämässä ollessa koin kukkien ostamisen jotenkin turhamaiseksi, mutta nyt olen huomannut, miten paljon ne tuovat minulle piristystä päivään. Leikkokukista ajatukseni harhautuivat myös nuoruuteni harrastukseen, viherkasveihin. Perustin uudestaan vihernurkkauksen ja valitsin sinne isoja, helppohoitoisia ja näyttäviä kasveja. Niiden hoitaminen antaa minulle mielihyvää ja seuraan ilolla niiden heräämistä uuteen kasvukauteen. 

Tänä keväänä innostuin chileistä ja sain kasvattajalta kuusi kappaletta erilaisia ja eri vahvuisia hedelmiä muodostavia lajikkeita. Kaikki ovat kuulemma satoisia ja helppohoitoisia. Joukossa on erittäin koristeellisia eri värisiä hedelmiä tuottavia, valtaisia kämmenen kokoisia hedelmiä tuottavia sekä erittäin vahvoja kylmänkestäviä lajikkeita. Chilit ovat vielä sisällä, mutta sään lämmetessä siirrän ne kasvihuoneeseeni. Sitten vaan odottelen eri väristen hedelmien valmistumista ja alkusyksyn sadonkorjuuta. 

Lapsuuden kodissani isäni kasvatti orkideoja. Niiden moninaisuus, värikylläisyys ja mielenkiintoiset rakenteet kiinnostivat minua jo silloin. Seuraava askel kauneuden kaipuun toteutuksessa saattaakin olla perehtyminen orkideaan huonekasvina. Viime elokuussa kävin jo hieman tunnustelemassa kiinnostustani orkideoihin vierailemalla Turun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa.Puutarhan kasvihuoneessa on mittava kokoelma erilaisia, eri puolilla maailmaa esiintyvistä orkidealajeista. Siellä, jos missään, havaitsee orkidea-lajien moninaisuuden.

Balettia kauneuden kaipuuseen

Estetiikan arvostaminen ja kauniista asioista nauttiminen ulottuu minulla myös ihmisen vartaloon ja sen liikkeeseen musiikin tahdissa. Aloitin aikuisbaletin yli 60-vuotiaana ilman minkäänlaista balettitaustaa. Alku oli varsin haastavaa. Yhtäkkiä kehostani löytyi aivan uusia käyttämättömiä lihaksia ja monet baletin perusliikkeet ja -asennot tuntuivat lähes luonnottomilta. Pikkuhiljaa kehoni tottui liikkeisiin, tasapaino parani ja kehotietoisuus vahvistui. Suurin osa aikuisbalettiin  osallistuvista on keski-ikäisiä, minulta vei myös jonkin aikaa ennen kuin tunsin kuuluvani joukkoon.

Nyt olen tanssinut balettia kaksi vuotta ja nautin suuresti liikkeen ja musiikin yhteydestä ja itseilmaisusta musiikin tahtiin. Baletin harrastamisen lisäksi minussa heräsi myös halu nähdä ja kokea balettiesityksiä. Ymmärrykseni baletin vaativuudesta on syventynyt ja halusin tarkastella ammattilaisten esityksiä myös tästä näkökulmasta. Niinpä viime talvena kävin katsomassa useaa erilaisia balettiesityksiä Kansallisbaletissamme mm. Prinsessa Ruususta, joka oli hyvin perinteinen klassisen baletin esitys. Erittäin taidokasta ja kaunista katsottavaa. Ehkä kuitenkin aika yksitoikkoista itseään toistavaa. Pjotr Tsaikovskin musiikki oli todella kaunista ja nautittavaa, puvustus ja lavastus oli kuten odotettua sadunomainen. Aivan toisenlainen kokemus oli Edit Piaf – balettiesitys tänä keväänä. Se oli todella vaikuttava ja ajatuksia herättävä. Liikekieli oli monikerroksista ja täynnä pieniä vivahteita. Esitys pitäisi ehdottomasti nähdä ja kokea useampaan kertaan. Tarina oli hyvin traaginen. Jukka Nykäsen säveltämässä musiikissa saattoi erottaa pätkiä Piafin tunnetuimmista kappaleista. Hieno oivallus oli Piafia eri ikäisenä esittävät neljä hahmoa. Esityksen läpi tapahtumia seurasi Piaf vanhana ikään kuin katsellen elämäänsä taaksepäin.

Kauneutta ulkonäköön

Kolmas ulottuvuus kauneuden kaipuussani liittyy ulkonäkööni ja sen hoitamiseen. Olen aina tykännyt olla huoliteltu niin vaatteiden kuin ulkonäköni suhteen. Jäätyäni eläkkeelle huomasin, että käyttöä entisille työvaatteille ei enää ole vaan vaatetus koostuu enemmänkin rennoista vapaa-ajan vaatteista. Niinpä olen tehnyt aika perusteellista uudistamista vaatteitteni osalta. Tämä työ on vielä kesken ja annan mielikuvitukseni laukata nyt vapaammin, kun minua ei sido kirjoittamattomat työpaikan säännöt pukeutumisen suhteen. Ajattelin, että eläkkeellä on turhaa enää kaunistautua ja jonkin aikaa yritinkin tätä toteuttaa. Kaunistautumistahan pidetään edelleen ainakin vanhemmissa ikäpolvissa turhamaisena ja todellakin kukaanhan ei minua täällä mökillä katsele. Huomasin kuitenkin pian, että minulle se, että hiukset, kynnet ja iho ovat hyvässä kunnossa, on tärkeää. Voin hyvin, kun myös näytän siistiltä ja hyvin hoidetulta ja saan pukeutua mukaviin ja kivan näköisiin vaatteisiin. Tässä ei ole kysymys turhamaisuudesta vaan siitä, että arvostan estetiikkaa ja nautin kauniista asioita. Siispä jatkossakin aion hoitaa itseäni ja laittaa korvakorut korviini asioille lähtiessäni.

Laura

Erityisherkkyyden lahja

 

Olin jo nuoresta pitäen loppuunpalamisherkkä. Erikoislääkärin konsultaatiolla kävi ilmi, että hän epäilee minun olevan erityisherkkä. Erityisherkkä, toistin sanat hänen perässään. Tällöin elettiin kevättä 2015.

Menin kotiini ja aloin tutkimaan netin kautta kaiken mahdollisen, mitä erityisherkkyydestä siellä kirjoitettiin. Ja kyllä, koin vahvasti olevani 100% erityisherkkä. En ole ikinä enkä milloinkaan ollut aistiyliherkkä.

Olen erityisherkkä. 

Kuormittumiseni sittemmin työelämässä sai minut tekemään ratkaisuja, joilla jaksan työelämää ilman työuupumusta. Näin kävi ja olen jo vuosikausia tehnyt kevennetyllä sabluunalla töitä. Nykyisin minua ei enää uhkaa loppuunpalaminen.

Olen saattanut myös kaksi lasta aikuisuuteen ja tältä osin itselleni on vapautunut paljon energiaa itseni hoitamiseen. Elän erittäin onnellista aikaa parhaillaan elämässäni. Viihdyn erinomaisesti yksin, sillä minulla ei erityisherkkänä ole koskaan tylsää. Projekteja on menossa kaiken aikaa, joita tulee tutkituksi.

En ole ikinä sairastanut minkään tasoista masennusta enkä muutakaan psyykkistä häiriötä tai psyyken sairautta. Minulla on ollut vahvuutta mielenterveyden saralla itsessäni. Somaattisia pikkuvaivoja on toki ollut, kenelläpä ei olisi ollut.

Minun mielestäni erityisherkkyys on suuri lahja ratkaistavaksi elämässä. Onneksi voi ratkaista, miten elämänsä erityisherkkänä viettää. Tarvitsen edelleen palautumista paljon.

Peura ajovaloissa

 

Joskus elämä tuo mukanaan heikon ja väräjävän olon. Kuin seisoisin liukkaalla kalliolla vastatuulessa, yrittäen kaikin voimin pysyä pystyssä. "Peura ajovaloissa" mietin tuolloin, kun ystävä kysyi minkä niminen olisi minusta kirjoitettu kirja. Kaikenlainen epävarmuus ympärillä tuntui yhtäkkiä liimautuvan minuun. Keho alkoi reagoida jännitystiloilla; niskaa kolotti, alaselkä oli kipeä, polven ja nilkan niveliin sattui. Pahinta oli kuitenkin sielun värinä.

Kunnes muistin jälleen lakata vastustamasta tuota minuun saapunutta tunnetta. Epävarmuus, pelko tuntemattomasta oli jo paikalla, eikä häviäisi mihinkään sillä, että yritin työntää sitä ovesta ulos. Päinvastoin, se imi itseensä voimaa suoraan minusta ja kasvoi.

Ryhdyin tutkimaan tunnetta hyväksyvästi ja kuulostelemaan mitä se halusi kertoa minulle. Epävarmuudesta tulikin neuvonantaja, auttaja, johon pystyin nojaamaan ja jonka avulla löysin vastauksen: erityisherkkyys. Olin jälleen antanut ympäristön paineessa itseni uskoa, että se on herkkänahkaisuutta, heikkoutta – vika, joka tulee piilottaa.

Viisas keho laittoi minut bambiksi jäätikölle ja kohtaamaan seuraukset; virittyneen tilani, kuormittuneisuuden, kun yritin olla vahva silloinkin kun en ole, yritin olla muuta kuin itseni. Itse asiassa, erityisherkkänä eläminen tällaisessa maailmassa ja omana itsenään säilyminen – SE on vahvuutta!

Tuon ymmärryksen myötä hetkessä rauha laskeutui kehooni, jalat vahvistuivat ja bambi alkoi näyttää kauniilta.

Lempeydellä Heli

~~~

SunAskeleita | Heli Heikkilä

https://www.instagram.com/sun.askeleita/

Herkkä ja rohkea lapsi

Ollessani kahdeksan meille tuli videokamera. Katselen videoarkistojen aarteita. Olemme retkellä Joulupukin Pajakylässä. On kesä. Meitä on paljon. Minä olen keskeltä sisarussarjaa. “Kuvvaa sitä Paulliinaa!” äitini huolehtii. Kamera seuraa keinujaa. Olen päällepäin rohkean oloinen, motorisesti vilkas lapsi ja ilmeisen innokas keinuja. Saatuani tarpeekseni keinumisesta säntään äidin luokse. Äidin lähellä kerään turvallisuutta ja poksauttelen purkkapalloja saamastani huomiosta nautiskellen.

Lasten aikuistumisen myötä on tullut aika antaa itselle sitä rakkautta ja huolenpitoa, jota oli aiemmin valmis niin auliisti jakamaan muille. Videot saavat minut herkistymään. Näen itseni valppaana ja jotenkin haavoittuvaisena olentona. Pystyn yhä tavoittamaan tuon olennon itsessäni. Muistan myös kokemani irrallisuuden tunteen. Tuo tyttöhän suorastaan leijuu! Haluaisin halata häntä.

Kaitafilmien Mari-P

Perheeni kotivideot nähtyäni minussa herää uteliaisuus, miltä mahdoin näyttää vielä pienempänä. Pyydän tätini mieheltä lainaan kaitafilmejä, jossa perheemme olisi mukana. Posti tuo katsottavaksi yhden filmin.

“Tervot Raumalla 1986” lukee säilytyskuoressa. Varaan ajan kirjaston
digitointikoppiin. Ja mitä näen?

Kaitafilmillä olen neljän vanha. Kuinkas ollakaan, olemme taas puistossa, tällä kertaa äitini vanhemman siskon kotikaupungissa. Äitini ja isäni istuvat puiston penkillä. Kaikki sisarukseni, mukaan lukien reipas pikkuveljeni, 2-v, juosta kirmailevat innoissaan pelikentällä ja nurmikolla lintuja ruokkien. Isommat sisarukset pyörivät karusellissa, jossa vauhtia otetaan polkimilla polkien. Minua ei vaan näy missään. Kunnes, aivan filmin loppupuolella näen hätääntyneen oloisen nelivuotiaan hoipertelemassa puiston laitamilla. Hyvä, että uskallan edes lähestyä liukumäkeä. Kuitenkin isäni kannustuksella päädyn laskemaan mäen pelosta tutisten. Tietenkin hän pitää minua kädestä koko pelottavan matkan ajan. Enhän minä muuten uskaltaisi.

Miten minusta tuli sosiaalinen?

Nelivuotiasta itseäni katsellessa suojelunhalu mennyttä itseäni kohtaan kasvaa äärimmilleen. Jos olemukseni oli yhä reippaana 8-vuotiaana herkän oloinen, minun on vaikeaa edes keksiä, miten kuvailisin puolta nuorempaa itseäni. Parhaiten olemusta kuvaa ehkä sana suojaton. Kuitenkin ajan mittaan olen saanut sosiaalisen leiman. Mietin, mistä ihmeestä se minuun läimästiin. Eivätkö muut nähneet, miten peloissani olin? Perheen sisällä syntyneet roolit ovat aika tiukassa. Niitä on äärimmäisen vaikeaa myös murtaa. Luulen, että huomattuaan herkkyyteni, ympäröivät ihmiset ovat hyvää tarkoittaen halunneet karaista minua, että voittaisin pelkoni, ja välttäisin ulkopuolisuuden tunteen. Osoittaessani rohkaistumisen merkkejä, siitä on todennäköisesti myös palkittu. Näin motivaatio ja uskallus uusiin asioihin on ajan mittaan kasvanut. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että herkkyyteni ja pelokkuuteni olisi kadonnut minnekään. Rohkea on se, joka uskaltaa, vaikka pelottaa.

Liuvutaan

Kaitafilmin katselun aiheuttama järkytys ei jättänyt minua rauhaan. Purin sen herättämiä tuntoja kappaleesen nimeltä Liuvutaan. Se on kuunneltavissa musiikinjakelupalveluissa, kuten Spotify, Apple Music, YouTube. 

Herkkä sosiaalinen elämä

Kai minusta sitten ajan mittaan tuli sananmukaisesti rohkea. Opin pitämään jännityksen tunteesta vatsassa ja päädyin liukumäkeen toistekin. Varttuessani kiinnostuin ihmismielestä. Niinpä suuntasin rohkeuteni ihmisiä kohti. Tutustuessani uusiin ihmisiin keskustelutaitoni kehittyivät ja minua alettiin pitämään sosiaalisena. Kiinnostus ihmismieltä kohtaan ei kuitenkaan tee ihmisestä ektroverttia. Olen hoksannut olevani pikemminkin herkkä introvertti. Ihmiset kiinnostavat minua, mutta tapaan mieluiten yhtä ihmistä kerrallaan. Kahdenkeskisissä keskusteluissa introvertille olennainen asia, sisäinen maailma, tulee kohdatuksi puolin ja toisin, kun energiaa ei valu sosiaalisiin peleihin ja epäolennaisten signaalien poissulkemiseen. Toisin on ryhmätilanteissa. Ne imevät minut tyhjiin. Minussa on yhä tuota herkkää tyttöä kaitafilmillä, joka pystyy kyllä hetken ajan osallistumaan yleiseen hyörinään, kunnes minua jo huimaa. “Haluun jo piiloon ja huilimaan.”

Oikeus vetäytyä

Omassa rauhassa koetut asiat sulautuvat sopuisasti entisten kokemusten perään. Kirjoittamani nuortenkirjan päähenkilö, Siri, vertaa tuota rauhallista omaa tilaansa maahan. Omassa maassaan, Sirimaassa, hän kokee olevansa kokonainen. Siellä ajatukset ympäröivät hänet kuin perhoset. Hänen on hyvä olla. Mielestäni ihmisellä tulisi olla perusoikeus päästä tarvittaessa tuollaiseen kuvailemani kaltaiseen häiriöttömään tilaan. Erityisen voimakkaasti tämä tarve koskee autisteja, erityisherkkiä ja introvertteja ihmisiä. Olen iloinen, että kulttuurimme on pitkälti hyvin sallivainen omiin oloihin vetäytymisen tarvetta kohtaan. Monet erityisherkät ihmiset ovat kuitenkin eksyksissä ekstrovertissa maailmassa. Sen vuoksi haluan puhua tämän tärkeän asian puolesta, ja auttaa ihmisiä takaisin kotiin, omaan itseensä. Linkki kirjan sivuille: www.sirimaa.fi

Minä, herkkyys ja Sylvi Sanni

Tutustuin erityisherkkyyteen aiheena hieman jälkijättöisesti. Hidastelu johtui siitä, että 2000-luvulla, tullessaan ilmiönä ihmisten huulille, herkkyys tuntui itsessäni niin todelliselta joka solussa, että sen nimeäminen erikseen tuntui jo liialliselta. Eräs julkaisu HSP Suomi ry:n Facebook-sivulla muutti kuitenkin mielipiteeni. Näin maininnan liperiläislähtöisestä erityisherkkyyden pioneerista, Sylvi Sanni Mannisesta. Olen itsekin kotoisin Liperistä. Se oli menoa se. Vierailin Päivilän Sankturissa, jota ylläpitävä säätiö jatkaa Mannisen herkkien ihmisten parissa tekemää työtä. Tapasin myös henkilön, joka on tutkinut herkkyyttä ja tutustunut henkilökohtaisesti Sylvi Sanniin. Tästä tutkimusmatkasta tekemäni videokoosteen pääsee näkemään täältä.

Aavikon hiekkaa

Jos Liuvutaan -kappale kuvaa ulkopuolisuutta ja leijuvaa olotilaa, on lopuksi vielä kerrottava että on herkkänä ihmisenä oleminen toki itselleni muutakin. Kappaleeni Aavikon hiekkaa kuvaa sitä elämänvaihetta, kun aloin löytää elämääni ihmisiä, joiden kanssa herkkyyteni olikin voimavara. Silloin tuntui siltä, kuin minut olisi vaikeiden vaiheiden jälkeen palautettu omaan arvooni: 

Elämä palautti mut arvoon arvaamattomaan, 

tiputti tiketin suoraan taivaasta siihen junaan, 

jossa onnelliseks tullaan. 

Aavikon hiekkaa en enää oo.

HSP Suomi ry:n Facebook-seinällä etsittiin kesällä 2021 osallistujia erityisherkille suunnattuun elokuvaprojektiin. Sen lopputuotoksena tein musiikkivideon tuohon kyseiseen kappaleeseen. Kappale on omistettu meille kaikille. Ollaan rohkeasti herkkiä!  

Aavikon hiekkaa -kappaleeseen

Mari-P

Onko sinulla erityisherkkänä epämukavuusalueen postinumero?

 

Tämän päivän elämässä tunnutaan vauhkoontuvan muutosmantrasta. Kasvun, kehittymisen ja uudistumisen alttarilla meitä ohjataan jatkuvasti menemään oman mukavuusalueemme ulkopuolelle. Siellä avautuu uudet maisemat, käynnistyy kehittyminen paremmaksi itseksi; minä 2.0:ksi. Tehokkaammaksi, tuottavammaksi, kehityksen aallonharjalla pysyväksi, sitä jopa eteenpäin vieväksi voimaksi. Muutoksen ilosanoma tarjoillaan yleensä toisen mantran kera. Epämukavuusalue. Vain siellä voi kasvaa ja kehittyä. Sinne siis!

Niin, epämukavuusalue. Siitä puhuttaessa ja sinne itseämme, työntekijöitä, puolisoita, sukulaisia tai ystäviä työnnettäessä, unohdetaan helposti se, että tuon viheriäisen niityn rajat eivät ole vakiot. Entä jos jo elät joka päivä oman mukavuusalueesi laitojen toisella puolen? Tai jos sen rajat on tehty kuminauhasta ja ne venyvät päivittäin äärimmilleen?

Entä jos värien voima vyöryy verkkokalvoille niin, että silmiin sattuu, tai herkistyt kauneudesta. Äänet tuntuvat kehollisena kipuna tai saavat oksitosiinin virtaamaan. Vaatteiden karheus raastaa ja pistelee ihoa tai saa aikaan pehmeän hyvänolontunteen. Tuoksu oksettaa, tekee pään kipeäksi tai lennättää muistoissa jonkin rakkaan luokse. Entä jos elät ja koet kaiken tämän täysillä jokaisen tavallisen päivän aamuna, jo ennen kuin edes pääset ovesta ulos?

Meillä jokaisella on oma sietoikkuna, mukavuusalue, jonka laajuus riippuu monista asioista; synnynnäinen hermoston rakenne, sairaudet, nukkumisen laatu ja määrä, kuormittuneisuus työssä ja muussa elämässä, traumat, koetut uupumiset ym. Näin ollen yksi kokee olevansa epämukavuusalueella pitäessään puhetta kansainvälisessä konferenssissa, toinen jännittää ja joutuu kovasti tsemppaamaan itseään jokaisessa tiimipalaverissa, jotta pystyisi ottamaan puheenvuoron, kolmas pääsee etäterapian avulla viimein ulos kotoaan ja pystyy käymään kaupassa, tervehtimään siellä työntekijää. Kaikki toimivat omilla epämukavuusalueillaan, kasvoivat ja kehittyivät.

Erityisherkkä ruokkii omaa luovuuttaan ja innovointikykyään riittävästä levosta, palautumisesta ja usein myös yksin olemisesta käsin. Kun keho ja mieli rekisteröivät kaiken keskivertoa isommin, vie oman mukavuusalueen jatkuvan ylittämisen ihannoiminen nopeasti ylikierrostilaan. Tämän vuoksi on tärkeää vaalia myös sopivassa määrin omalla turva-levelillä toimimista.

Niinpä seuraavan kerran kun sinulle sanotaan "tässä täytyy nyt hei vaan mennä epämukavuusalueelle kasvamaan", muistathan, että on ihan ok tuntea väsymystä tai ärtymystä, huolestumista tai ylikuormittuneisuutta ilon ja positiivisuuden sijasta. Voi myös miettiä tarvitseeko koko ajan mennä eteenpäin? Joskus paras keino pitää itsensä tulevaisuudessa uudistumiskykyisenä on joksikin aikaa pysähtyä. Voi nimittäin olla, että olet erityisherkkänä ympäristön ja ehkä itsesikin vaatimuksesta asunut epämukavuusalueen postinumeroalueella jo pitkään.

Lempeydellä Heli

~~~

SunAskeleita | Heli Heikkilä

https://www.instagram.com/sun.askeleita/

Mä haluun olla yksin, haluun olla hiljaa

 

Erityisherkkänä omaksuin jo lapsuudessa vahvan suorittaja- ja miellyttäjäroolin, joka vei minua elämässä kyllä eteenpäin ja saavutuksiin, mutta samalla myös uuvutti, vei voimavarani ja lopulta ymmärryksen siitä, kuka edes olin. Tuntuu, että pitkään tarvoin umpihangessa kesät-talvet ja jos sukset joskus hetken kantoivatkin, oli niissä silloinkin liian paljon liisteriä pohjassa. Matkassa kulki siis aina melko mahdoton määrä ladunpohjaa.

Erityisherkkyys on elämänpituinen matka. Se ei ole sairaus tai diagnoosi, eikä siitä kuin ihmeen kaupalla ”parannu” syömällä vitamiineja tai mielialalääkettä, saati tokaisuilla ”olet liian herkkä”, ”älä itke”. Se on vähän kuin flunssaiselle sanoisi ettei ole kivaa, kun aivastelet tai yskit. Tämän synnynnäisen hermostollisen ominaisuuden vuoksi reagoimme tavallista herkemmin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin. Hermostomme käsittelee aistien välittämää tietoa tavanomaista laajemmin ja syvällisemmin. Tämä tuo mukanaan niin paljon hyvää ja kaunista, kuin myös kuormittumisherkkyyden ja vahvan tarpeen pitää huolta palautumisestaan.

Mitä pidemmälle elämässä hiihtelee, sen enemmän eteen tulee voimavaroja vaativia asioita ja tilanteita niin työssä, perheessä, parisuhteessa kuin terveydessäkin. Koen, että sitä tiukemmin on pidettävä huolta siitä, että on riittävästi ”aikaa tuijottaa seinää” – olla itsekseen omien ajatustensa kanssa, puuhastella omia asioita ilman ylimääräisiä aistiärsykkeitä ja erityisesti saada olla tarpeeton.

Tähän oppiminen on pitkä ja haastava polku, sillä samasta ajasta taistelevat myös muiden ihmisten toiveet, tarpeet, odotukset ja pettymykset, sekä oman sisäisen kriitikon ruoskivat sanat itsekkyydestä. Siitä huolimatta – ja juuri sen vuoksi, ollaan omalla puolellamme.    

Mä haluun olla yksin,

haluun olla hiljaa,

haluun, että nukkuu kerrankin vois.

Mä haluun olla yksin,

lukee vaikka kirjaa,

junamatka Turkuun ihana ois.

Mä haluun ihan helvetin pitkästä aikaa

tuijottaa kauas tyhjyyteen.

Ja ehkä sitten lopulta elämä voittaa,

muistan ehkä miks tän kaiken teen.

Pyöriskö tää maailma ilman mua,

jos otteen annan hetkeks herpaantua?

Nyt ois vaan pakko saada olla tarpeeton.

~~~
SunAskeleita | Heli Heikkilä

https://www.instagram.com/sun.askeleita/