.jpg)
Sain ihanan ja jännittävän tilaisuuden olla Anna-lehden (15.5. nro 20/2025) haastattelussa jakamassa kokemuksiani ujoudesta ja herkkyydestä. Siitä intoutuneena jatkan aiheen parissa ja jaan sinulle hiukan tarkemmin omaa matkaani; millaisten mutkien ja kompurointien kautta minusta on tullut minä.
Ja sitten kaikki lässähti. Löysin itseni arvioimisen, vertailun ja tasapäistämisen karusta koulusta. Opin tuntemaan häpeää, kun epäonnistuin tai kun en tullut valituksi joukkueisiin ensimmäisten joukossa, tai kun kaverilla oli uusimman muodin mukaiset vaatteet ja lelut. Epäilyksen siemen oli kylvetty. En siis ollutkaan täydellinen itsenäni, eikä kaikki tulisikaan olemaan mahdollista. Maailma pitäisi siitä kyllä huolen.
Herkkä kokee helposti erilaisuutta ja ulkopuolisuuden tunteita. Niin minäkin. Ainoa tapa pysyä muiden mukana, oli suojella itseään ja herkkyyttään. Siispä taitavana sosiaalisten tilanteiden ja tunteiden tulkkina opin nopeasti tapoja, joiden avulla sulauduin joukkoon. Minusta tuli kameleontti.
Arvaahan sen, että sellainen elämä on kuluttavaa. Mutta se oli tapa selviytyä. Häpeä on tunteena niin voimakas ja pelottava, että sen välttely on ihmeen motivoivaa. Itse tulkitsen, että omat ujoudeksi tulkittavat piirteeni nousivat juuri kouluaikojen tuottamissa häpeän kokemuksissa. Niihin liittyi ulkopuolisuutta, erilaisuuden kokemusta, epäonnistumisen pelkoa, hankalien tilanteiden välttelyä. Oli helpompi vetäytyä ja suojautua, kun altistaa itsensä silmätikuksi.
Silti sisimmältäni olin se sama pieni, herkkä tyttö, jonka sisäinen maailma oli universumien kokoinen. En myynyt sieluani ulkomaailmalle, mutta pidin sitä jonkin aikaa tiukasti suojassa ja turvassa. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? En halunnut särkyä.
Kun aikuisena vihdoin törmäsin tietoon erityisherkkyydestä, aloin ymmärtää itseäni aivan uudella tavalla. Toki se oli vasta ensimmäinen haparoiva askel kohti tasapainoisempaa elämää ilman jatkuvaa varpaillaan oloa. Ensimmäinen askel on se tärkein. Muuten ei voi olettaa etenevänsä yhtään minnekään. Siitä hetkestä alkoi melkoinen elämän oppikoulu, matka kohti kotia, omaa itseä.
Kirjoittaja on ambivertti, elämyshakuinen erityisherkkä Pia-Maria Ahonen.
Voit tutustua Pia-Mariaan ja hänen erityisherkille suunnattuihin maksuttomiin materiaaleihin ja kanaviin tästä: www.balanssiapia.fi
En ollut pienenä ujo. En alkuunkaan. Olin kovin reipas ja ulospäinsuuntautunut. Kiitos siitä kuuluu turvalliselle ja kannustavalle kasvuympäristölle. En sännännyt suin päin uuteen, tarkkailin hetken ja muodostin oman näkemykseni aiheesta ja sitten sitä mentiin. Vasta, kun menin “ihmisten ilmoille” omasta lintukodostani, missä sain elää vapaana kuin taivaan lintu ja villinä kuin metsän peikko, iski totuus vasten kasvoja. Tällainenko maailma oli? Tällaistako minulta odotetaan? Miksi?
Yhtäkkiä minun odotettiin olevan niin kuin muutkin. Mutta en ollut. Olin oma itseni, ainutlaatuinen ja ihana ihmisen alku. Ajattelin, että minusta voi tulla ihan mitä vain ja voisin tehdä elämässäni ihan mitä vain.
Ja sitten kaikki lässähti. Löysin itseni arvioimisen, vertailun ja tasapäistämisen karusta koulusta. Opin tuntemaan häpeää, kun epäonnistuin tai kun en tullut valituksi joukkueisiin ensimmäisten joukossa, tai kun kaverilla oli uusimman muodin mukaiset vaatteet ja lelut. Epäilyksen siemen oli kylvetty. En siis ollutkaan täydellinen itsenäni, eikä kaikki tulisikaan olemaan mahdollista. Maailma pitäisi siitä kyllä huolen.
Herkkä kokee helposti erilaisuutta ja ulkopuolisuuden tunteita. Niin minäkin. Ainoa tapa pysyä muiden mukana, oli suojella itseään ja herkkyyttään. Siispä taitavana sosiaalisten tilanteiden ja tunteiden tulkkina opin nopeasti tapoja, joiden avulla sulauduin joukkoon. Minusta tuli kameleontti.
Arvaahan sen, että sellainen elämä on kuluttavaa. Mutta se oli tapa selviytyä. Häpeä on tunteena niin voimakas ja pelottava, että sen välttely on ihmeen motivoivaa. Itse tulkitsen, että omat ujoudeksi tulkittavat piirteeni nousivat juuri kouluaikojen tuottamissa häpeän kokemuksissa. Niihin liittyi ulkopuolisuutta, erilaisuuden kokemusta, epäonnistumisen pelkoa, hankalien tilanteiden välttelyä. Oli helpompi vetäytyä ja suojautua, kun altistaa itsensä silmätikuksi.
Silti sisimmältäni olin se sama pieni, herkkä tyttö, jonka sisäinen maailma oli universumien kokoinen. En myynyt sieluani ulkomaailmalle, mutta pidin sitä jonkin aikaa tiukasti suojassa ja turvassa. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? En halunnut särkyä.
Kun aikuisena vihdoin törmäsin tietoon erityisherkkyydestä, aloin ymmärtää itseäni aivan uudella tavalla. Toki se oli vasta ensimmäinen haparoiva askel kohti tasapainoisempaa elämää ilman jatkuvaa varpaillaan oloa. Ensimmäinen askel on se tärkein. Muuten ei voi olettaa etenevänsä yhtään minnekään. Siitä hetkestä alkoi melkoinen elämän oppikoulu, matka kohti kotia, omaa itseä.
Kirjoittaja on ambivertti, elämyshakuinen erityisherkkä Pia-Maria Ahonen.
Voit tutustua Pia-Mariaan ja hänen erityisherkille suunnattuihin maksuttomiin materiaaleihin ja kanaviin tästä: www.balanssiapia.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti