Keskimmäinen lapseni ilmoitti raskaaksi tulemisestaan hyvin hillitysti ja arkisesti puhelimessa. Vauva-asioita oli aina välillä sivuttu, mutta raskaus tuli kuitenkin yllätyksenä. Minun oli aluksi vaikea uskoa asiaa todeksi ja mielessä pyöri roppakaupalla huolestuneita kysymyksiä; meneehän kaikki hyvin, onhan lapsi terve, miten he selviävät taloudellisesti, miten jaksavat vauva-arkea, entä asuntoasiat, työasiat jne. loppumattomiin. Erityisherkkänä pohdiskelin kaikkia mahdollisia tulevia tapahtumapolkuja. Onneksi osasin pitää suuni supussa ja pohdiskelin näitä asioita vain itsekseni.
Raskaus eteni aaltoilevasti, välillä todella hyvin välillä oli sekä henkisiä että fyysisiä haasteita. Pitkään aikaan en oikein uskaltanut iloita asiasta – pelkäsin, että jotain pahaa tapahtuisi tulevalle äidille, vauvalle tai tulevalle isälle. Raskausaika kirvoitti mieleeni omat odotusaikani ja lasten syntymät. Tyttäreni kuuntelikin mielenkiinnolla omia tapahtumapolkujani. Palaaminen omiin raskaus- ja vauva-aikoihin oli nostalgista ja tunteita herättävää. Päiväkirjamerkintöjeni perusteella muistin elävästi onnen täyteisiä hetkiä, vauvan tuoksua, unettomia öitä, riemunhetkiä, kun lapsi oppi uutta. Elämä oli rikasta, vivahteikasta ja täyteistä lapsiperhearjessa. Nautin kovasti muistojen jakamisesta tyttärelleni ja tunsin, että lähennyimme entisestään.
Raskaus eteni, vauva kasvoi ja synnytys läheni. Kuten useat erityisherkät imin itseeni heidän vaihtelevia tunnetilojaan ja tunnistin ”ylipitkillä tuntosarvillani” pienimmätkin vihjeet. Elin vahvasti odotuksessa mukana, en ehkä niinkään näkyvästi, mutta sisäisesti. Vähitellen mieleeni alkoi nousta myös kysymyksiä siitä, millainen isoäiti minusta tulee, millainen isoäiti haluan olla, mikä on minun roolini nuoren perheen arjessa, millaisen suhteen haluan rakentaa uuteen perheenjäseneen, miten parhaiten tuen tulevia vanhempia?
Uusi perheenjäsen syntyi kaksi viikkoa laskettua aikaa myöhemmin. Minut yllätti se, miten vahvasti myötäelin raskauden viimeiset hetket ja synnytyksen. Erityisesti kipukokemuksen siirtyminen itseeni oli yllättävän voimakas. Kivun fyysinen kokemus kehossani ja jännityksen kokemus mielessäni olivat vahvoja. Onhan minulla aina ollut vahva keho-mieliyhteys niin kuin useilla erityisherkillä, mutta oman tyttären synnytyksen yhteydessä kokemuksen voimakkuus oli yllättävää. Koin uudelleen synnytyksen kivuliaisuuden, mutta myös ensi kohtaamisen ihanuuden mielessäni ja kehossani.
Pääsin katsomaan uutta ihmistä vain vuorokausi syntymän jälkeen. Jännitin ensikohtaamista. Muistuttelin itselleni, että vastasyntyneet ovat kovin pieniä ja hauraita ja pitää olla erityisen varovainen. Yllätyksekseni tyttö oli hyvän kokoinen, jäntevä ja hyvin valmiin ihmislapsen näköinen. Tunsin suurta helpotusta, kun näin, että vauva, äiti ja isä, kaikki voivat hyvin. Katselin vauvaa hyvän matkan päästä lähinnä uteliaana ja arvioivana. Vähän jännitti koskea. Mitään suurta rakkauden tunnetta ei sisimpääni vyörynyt vaan lähinnä tutkailin, että tummat, isot puoliraollaan olevat silmät, vaaleaa tukkaa aika paljon ja aika terhakat liikkeet. Näkyyköhän äidin tai isän piirteitä, näitä pohdiskelin.
Ensikohtaamisen jälkeen huomasin, että minulla oli tarve päästä katsomaan uutta perheenjäsentä pian uudelleen. Viikon kuluttua syntymästä tutkailin jälleen uteliaana ”vauvelia”, aluksi hyvän matkan päästä, mutta vähitellen vähän lähempää. Hän oli selvästi kehittynyt, voimistunut ja kasvanut jo viikossa. Mietin, että minusta tulee oman näköiseni isoäiti, ei ehkä sellainen kuin yleisesti odotetaan, mutta minunlaiseni. Minä kasvan isoäitinä samaa tahtia hänen kehittymisensä kanssa. Innolla odotan yhteisiä lukuhetkiä, jutteluhetkiä ja yhdessäolohetkiä ja kaikkea sitä rikkautta ja runsautta, mitä lapsenlapsi voi tuoda elämään.
Laura
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti