23 elokuuta 2021

Herkkyyden takana - kuinka syytin herkkyyttäni sairauden oireista

Jäsenen blogikirjoitus 



Kerron tässä kirjoituksessa omasta matkastani herkkyyden kanssa: kuinka löysin itseni, kuinka herkkyys muuttui ajatuksena positiivisesta negatiiviseen ja kuinka piilotin sen taakse vakavia oireita.

Kun löysin erityisherkkyyden, se tuntui hyvin kotoisalta, kuin lämpimältä halaukselta. Tuli tunne, että olen löytänyt puuttuvan palasen ja vihdoin ymmärrän sitä, miksi esimerkiksi säikyn helposti, liikutun herkästi ja itken paljon. Ymmärsin, miksi maailman tuska painaa minua joskus niin voimakkaasti alas: olen tavallista herkempi, ja tunnen hyvin vahvasti. Vältän väkivaltaisia tai liian synkkiä ohjelmia, sillä niiden sisältö ei lähde mielestäni. En osaa antaa olla, vaan haluaisin auttaa ja korjata nämä vääryydet.

Erityisherkkyyden käsitteen myötä en enää hävennyt näitä piirteitäni, tai ajatellut niissä olevan jotain outoa. Ymmärsin, että herkkyyteni voi olla voimavarani. Aloin nähdä sen hyvin positiivisessa valossa. Kun päästin tunteista irti ja annoin niiden tulla sekä hyväksyin ne, elämäni muuttui paremmaksi. Hyväksymällä voimakkaat tunteeni ja herkkyyteni hyväksyin itseni.

Samalla löysin aivan uudenlaista ymmärrystä sille, miksi kuormitun niin nopeasti ja olen usein todella väsynyt sosiaalisten tilanteiden jälkeen. Muiden tunteet vaikuttavat minuun vahvasti, ja aistin niitä tahtomattani jatkuvasti. Aloin tajuta myös, että yksinolon tarve oli minulle normaalia: olin erityisherkkä ja tarvitsin aikaa palautua.

Sain selityksen myös sille, miksi kovat äänet ja kirkkaat valot häiritsevät ja toisinaan sattuvat. Luettuani lisää ymmärsin myös, että erityisherkät ovat kivulle erityisen herkkiä. Koin, että minulla oli aina ollut kummallinen suhde kipuun: sitä oli tavallista enemmän, se oli tavallista voimakkaampaa ja häiritsi tavallista enemmän. Nyt ymmärsin miksi! Olin onnellinen.

Kunnes sitten jotain aivan odottamatonta tapahtui. Olin hyvin kiireisessä ja stressaavassa elämänvaiheessa, tein paljon ylitöitä ja toin työt viikonloppuihin. Lisäksi treenasin ahkerasti ja punnitsin ruokiani. Voisi sanoa, että elämä oli eräänlaista suorittamista, asiasta toiseen juoksemista. Sairastuin infektioon, jonka aikana tulehdusarvot olivat koholla ja sain viikkojen sairasloman.

En enää ikinä palautunut omaksi itsekseni tästä infektiosta. Hyvin pian infektion jälkeen huomasin, etten jaksa samalla tavalla kuin ennen. Kuormituin todella nopeasti, eikä mennyt kauaa, kun työnteko loppui. Huomasin uupuvani pienistä asioista ja tarvitsevani paljon unta. Uni ei kuitenkaan palauttanut, eikä sen jälkeen ollut virkeä. Luin entistä enemmän erityisherkkyydestä.

Herkät ovat alttiita uupumaan, toisinaan heidän täytyy olla yksin pimeässä huoneessa. He tuntevat kivun voimakkaammin. Heillä on aistiyliherkkyyttä. He uupuvat. He eivät jaksa kuten muut, tässä kaikessa on kyse herkkyydestä. Selitin vakavia oireita mielessäni ja syytin herkkyyttä: ”olen niin herkkä kaikelle, etten jaksa mitään.”

Aloin vihata herkkyyttäni.

Sairastelin paljon ja jouduin diagnoosien kierteeseen: päänahan tulehduksesta astmaan, raudanpuutteeseen, refluksitautiin ja migreeniin. Tässä kaikessa syytin osittain herkkyyttä, ehkä olin niin herkkä kaikelle, että jopa kehoni oireili tavallista enemmän? Lopulta sain oikean diagnoosin: CFS, krooninen väsymysoireyhtymä, vuosien sairastelun ja vähättelyn jälkeen.

Miksi koen, että tarinani on tärkeä juuri erityisherkille? Minä pistin vuosien ajan uupumiseni, väsymykseni ja jopa kipuni erityisherkkyydeksi. Luulin jopa, että herkät eivät voi olla yhteiskunnassa mukana ja siksi olen niin uupunut: en kestä maailman tuskaa, ja siksi väsyn ja kipuilen. Pistämällä oireeni herkkyyden piikkiin en osannut vaatia oikeudenmukaista hoitoa lääkäreiltä, enkä osannut tarpeeksi ajoissa hakea lääkäriin.

Olen löytänyt keskustelupalstoilta aiheita kuten ”Herkät, miten pystytte olemaan osana yhteiskuntaa?”, ja mielestäni herkkyys itsessään ei aiheuta tämänkaltaisia ajatuksia. Myönnän kuitenkin itsekin ajatelleeni näin. En löytänyt mitään muuta syytä kummallisille oireilleni ja hirveälle väsymykselleni, erityisesti kun lääkärit vähättelivät oireitani samalla.

Krooninen väsymysoireyhtymä on huonosti tunnettu, vähätelty ja stigmatisoitu sairaus. Moni artikkeli sairastavista kertoo vuodepotilaista, ja tätä sairaus pahimmillaan onkin. Sairaudessa on kuitenkin myös lievä ja kohtalainen aste. Itse sairastan lievästi, eli pystyn tekemään jonkin verran asioita, en kuitenkaan samoin kuten ennen. Sairauden lievä aste sai kuitenkin myös itseni vähättelemään itseäni, ”minähän pystyn kuitenkin tähän ja tuohon”, enkä näin ollen osannut nähdä selkeästi sitä kaikkea mihin en pysty.

Monesti taustalla on muuta kuin vakava ja harvinainen sairaus. Kuormitusalttius kuitenkin liittyy herkkyyteen ja siitä löytyy paljon artikkeleita. Herkillä on myös stressiä ja uupumisoireita sekä aistiyliherkkyyksiä. Nämä kaikki liittyvät myös krooniseen väsymysoireyhtymään, ja jos edes yksi löytää herkkyyden takaa vaikkapa lievän CFS sairauden, elämänlaatu voi parantua.

Siksi kirjoitan. Aloin pitää herkkyyttä taakkana. Aloin vihata sitä, sillä mielessäni se aiheutti uupumukseni ja esti minua olemasta yhtä energinen ja menevä kuin muut. En osannut yhdistää infektion jälkeisen ajan huimaa eroa ennen infektiota elettyyn aikaan, sillä en tiennyt sairauksista, jotka puhkeavat infektioista. Ihmettelin vain, miksi en jaksa.

Löydän edelleen arvoa erityisherkkyydestä. En vaihtaisi sitä missään nimessä pois, sillä olen huomannut, kuinka paljon värikkäämpi elämä on näin voimakkailla tunteilla. Olen myös löytänyt valtavasti voimaa tästä herkkyydestä, niin kirjoittamiseen kuin rakastamiseen. Koen, että selviän myös tästä vakavasta sairaudesta paremmin herkkyyteni ansiosta: itken, kun itkettää, käsittelen tunteita ja elän hyvät päivät vahvasti.

Krooninen väsymysoireyhtymä oli diagnoosina helpotus. Vuosien ajan olin pistänyt sekä herkkyyden että ”minä nyt vain olen tämmöinen” ajatuksien piikkiin jatkuvaa uupumusta, väsymystä, pahoinvointia ja eriskummallisia kipuja. CFS diagnoosi antoi minulle luvan olla vihdoin minä, väsynyt mutta onnellinen. Se antoi selityksen oireilleni ja oikeutti niiden olemassaolon: nämä oireet ovat todellisia, eivätkä herkkyyteen liittyviä. Herkkyys ei ole enää taakka, joka aiheutti oireiluni, vaan voimavara.

En ole vuosiin ollut näin levollinen tai onnellinen. Syy tälle on oikea diagnoosi. Samanlaisen olon haluan myös sinulle. Jos olet erityisherkkä ja kipuilet uupumuksen, stressin ja sen tunteen kanssa, ettet sovi yhteiskuntaan, hae apua. Hae apua ajoissa. Olen vahvasti sitä mieltä, että herkkyys on voimavara. Se ei saa piilottaa taakseen jopa vakavia oireita, se ei saa olla hidaste sille, että hakee apua.

Herkän ihmisen on opittava tuntemaan rajansa ja oltava tarkka niiden kanssa. Herkän on löydettävä hänelle sopiva rytmi maailmassa, joka muuttuu entistä kiireisemmäksi ja meluisammaksi. Maailma vaatii yksilöltä paljon, eikä herkkä saa hukkua sen alle. En väitä, etteikö ylikuormitus, aistiyliherkkyys ja uupumus voisi johtua herkkyydestä. Nämä tunteet ovat sallittuja eikä niitä tule hävetä.

Jos näet herkkyytesi hyvänä asiana, joka tuo sinulle voimaa ja rikkautta elämään, olen onnellinen puolestasi. Jos näet sen rajoittavana tekijänä, joka aiheuttaa kaikenlaisia hirveitä oireita, pyydän sinua hakemaan apua. Olet hyvän elämän arvoinen, ja ansaitset nähdä herkkyytesi maailmaa parantavana tekijänä.

Suosittelen tutustumaan krooniseen väsymysoireyhtymään täältä

Kerron sairaudesta myös omassa blogissani ja instagramissa (pintahengitys).

Janika Pauna

12 elokuuta 2021

Hallituksessa

HSP Suomi ry:n hallituksen varapuheenjohtajan blogikirjoitus


Nousen jälleen junaan. Aloitan matkan jälleen. Matkan kohti uutta seikkailua.

Takana on jo monia matkoja. Junassa, bussissa, omalla autolla, aamun kajossa, illan hämärässä. Sarja yksinäisiä hetkiä, matkalla sinne, seuranani vain musiikki. Uskollinen ystäväni soittaen viulua, pianoa, laulaen, hyräillen. Pitäen seuraa, tuudittaen uneen, upottaen mielikuvien maailmaan.

Tätä se on. Meidän hallitustyöskentely. Yksinäisiä matkoja. Kaukaisia kohteita. Vaihtuvia maisemia. Pitkiä päiviä. Raskaita päätöksiä. Harkittuja asioita. Erimielisyyttä. Kinaa. Luopumisen surua. Uuden opettelua. Sopeutumista. Venymistä.

Ja se on aamuinen kahvin tuoksu, peurat pellolla, maistuva lounas, kodikas tupa, pehmoinen nojatuoli, naurua saunan lauteilla, riippukeinu kesäillassa, aamiainen yhdessä, porealtaassa kipristyvät varpaat, yhteinen hetki pihakeinussa, kuperkeikkoja, teepannu, uusia paikkoja, uusia kokemuksia, auringonlasku, sadepisarat ikkunassa, kiusoittelua ja naurua, tyynytaisto, halauksia, hotellin vastaanotto, pubi, pirttipöytä.

Ja se on kollegani, työparini, ystäväni, tuttavani, ihminen minunlainen, ihana seuralainen. Sitä se on meidän hallitus.





Näin kirjoitin jo kauan sitten. Teksti vaan jäi julkaisematta, kun sopivaa aikaa ei tuntunut löytyvän ja miten olisi kaiken etäyhteyksien lomassa kertonut kuinka ihanaa meillä oli ennen. Kun nyt saattoi toisensa nähdä vain ruudulta, omassa kodissa, yksin. Yhteys välillämme jää vajaaksi, kokous loppuu ja suljen koneen, jään yksin. Mutta minä en luovuta, tämä ei minua voita! Siksi istun nyt idyllisessä huoneessa, jossa sänkyni edessä on taulussa pieni vanha tupa. Huone on remontoitu vanhaa kunnioittaen, koko kartano on ollut mannaa sielulleni. Olen kävellyt ja ihastellut. Ja olen nähnyt teidät.

 

 

Eilen meillä oli Heimojuhlat ja tänään edessä on vielä hallituksen kokous ennen kotimatkaa. Viikonloppu on ollut raskas ja se on ollut antoisa, se on kiitänyt ohi ja jo nyt suren, kun joudun lähtemään. Haluaisin olla, kylpeä tässä tunteessa. Oikeastaan minun pitäisi nukkua, aamiaiseen on vielä tunti aikaa, mutta minä istun ja kirjoitan, kuuntelen rakasta musiikkiani ja nautin siitä, että saan kokemusteni listaan lisätä jälleen yhden, kaksi, kolmekymmentä uutta asiaa, sillä … se on historiaa haviseva rakennus, omenapuutarha, tuoksuva kukkavaja, lehmä.

Heli <3 (musiikista vastaa D. Garrett ja L. Einaudi)


(Kuvat: ylin lainattu Pixabaysta, alempi Helin albumista)


10 elokuuta 2021

Luonto ja luontoyhteys

Jäsenen blogikirjoitus 


Karttana meri, turvana metsä, toivona taivas ja voimana kalliot.

Olen kaupungissa kasvanut ja kaupungissa ikäni asunut. Lapsena en erityisemmin välittänyt luonnosta. En oikeastaan edes juuri pitänyt kesästä, koska silloin luonto heräsi ja kaikenmoiset hyönteiset, ötökät, öttiäiset ja niveljalkaiset heräsivät talviuniltaan ja kömpivät esiin piiloistaan minua piinaamaan. Kesämökille menemistä saatoin jopa suorastaan pelätä, jos tiedossa olisi hyttyskesä tai nukkumapaikka, joka ei ollut varmasti bug-free. Oli mahdotonta nukkua samassa tilassa, jossa pörisi jokin pikkuinen elukka. Joten kyllä, mielestäni Dalai Lama on täysin oikeassa siinä, että pienelläkin itikalla voi olla iso vaikutusvalta.

Tänä päivänä ymmärrän öttiäisten merkityksen ekosysteemin kannalta ja osaan niitä sinänsä arvostaa. Luonnolla ylipäätään on minulle nykyisin erityinen merkitys.

Ennen kaikkea luonto on meidän kaikkien syntymäkoti. Paikka, josta kaikki elolliset oliot ovat saaneet alkunsa. Siten se on myös välttämätön elinehto, jota ilman emme selviydy. Luonto ei tarvitse ihmistä selviytyäkseen, mutta ihminen kyllä tarvitsee luontoa. Minulle luonto on myös henkinen latautumispaikka, josta ammentaa voimaa silloin, kun olo on uupunut tai levoton tai mieli kaipaa muuten vain virkistystä. Hakeudun erilaisiin luontopaikkoihin mielialan ja tunnelman mukaan. Joskus suuntaan vetten ja vesistöjen äärelle, kun haluan ajatella rauhassa tai kaipaan inspiraatiota. Joskus metsä on turvallisin lohtu. Joskus katseeni kohoaa ylöspäin kohti taivaita ja joskus tarvitsen kallioiden suomaa lujuutta jalkojeni alle.

Meri




Meri on kaikista luontoympäristöistä ensisijainen voimanlähteeni. Sen äärelle hakeudun silloin, kun olen tärkeiden kysymysten äärellä tai kenties silloin, kun on mietittävä tulevia elämänvalintoja. Meri symboloi seikkailua ja tuntemattoman kutsua. Kauniina kesäpäivänä meri kimaltelee kauniisti, on tyyni ja tasainen eikä näytä lainkaan pelottavalta. Mutta myrskyisällä syyssäällä meri kuohuu ja velloo, tuuli ujeltaa vinkuvalla äänellään, aallot tyrskyävät ja vaahtopäät nousevat korkeina ilmaan. Silloin meri on uhkaava ja tarkoittaa vaaraa. Merellä on siis kahdet kasvot.

Myös ihailemalleni kirjailijalle Tove Janssonille meri oli merkityksellinen. Kirjassa Muumipappa ja meri (2018) Muumipappa tuntee itsensä tarkoituksettomaksi. Pappa haluaa suojella perhettään vaaroilta ja vie siksi perheensä turvaan pienelle majakkasaarelle keskelle avomerta. Kärpäsenlialle, sanoo Pikku Myy. Papan valinta on paradoksaalinen, koska saari on yksinkertainen ja karu eikä millään tavalla vaaraton paikka. En voi olla ajattelematta, että ehkä Muumipapan syvin motiivi onkin vain päästä seikkailun syövereihin, jotta hän voi tuntea olevansa elossa.

Ennen kaikkea, meren tärkein anti on kuitenkin nöyryyden oppiminen. Meri kun on valtavan suuri ja arvaamaton ja ihminen hyvin pieni. Tove Janssonin (Yle Areena, 2018) sanoja lainaten: ”Jos mikään opettaa ihmistä nöyräksi, niin elämä meren ympäröimänä.”

Metsä




Metsään menen silloin, kun kaipaan rauhoittumista, juurtumista maahan ja paluuta konkretiaan. Vankka maaperä ja siitä korkealle kurottuvat puut merkitsevätkin minulle tasaista turvallisuutta ja kouriintuntuvaa tätä hetkeä – tyytymistä siihen, mitä nyt jo on. Maaemon ajatellaan perinteisessä mielessä symboloivan hedelmällisyyttä ja syntymää, mutta itselleni tärkeämpää on nimenomaan maan juurevuus ja tasaisuus. Maa on sitä mitä se on eikä yhtään sen enempää. Mielestäni se on hyvin rauhoittavaa. Ihminen voi myös ottaa puista esimerkkiä. Pysyä vankkana kuin tammi, mutta taipuisana kuin paju. Siinäpä vasta tavoitetta yhdelle ihmiselämälle.

Taivas




Taivas luontopaikkana on vaikeasti tavoitettava, eikä sinne voikaan noin vain kävellä tai kulkea omin voimin. Siellä se silti on. Ehkä taivasta voi myös ajatella ilmana. Taivas on tuolla kaukana ylhäällä, mutta ilma ympäröi meitä joka hetki ihan täällä maankamaralla. Hengitämme ilman sisältämää happea ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen henkäykseen. Siten ilma on meille yhtä tärkeää kuin auringonvalo kasveille. Symbolisessa mielessä ilma ja taivas edustavat henkeä, henkevyyttä ja toivoa. Elokuvissa epätoivoiset ihmiset lankeavat polvilleen ja kohottavat katseensa taivaisiin. Ehkäpä juuri siksi ilmaan ei voikaan konkreettisesti mennä. Ilma on näkymättömän voittoa näkyvästä, materian tuolla puolen.

Kalliot




Viimeisenä kalliot. Karuudestaan ja kovuudestaan huolimatta kallioilla on oma sanansa sanottavana. Kallioilta voi nimittäin oppia lujuutta. Kalliot pysyvät päättäväisesti paikoillaan silloinkin, kun muu maailma myrskyää. Ja jos jokin, niin lujuus, on tärkeää silloin, kun ihmistä koetellaan. Maaret Kallion viisaita sanoja lukeneet/kuunnelleet jo tietävätkin, ettei lempeys yksinään riitä, vaan lempeys ja lujuus tarvitsevat toisiaan kukoistaakseen.


Milja Jokinen


Kuvat:

Meri Dimitris Vetsikas / Pixapay

Metsä Lukasz Szmigiel / Unsplash

Ilma Pexels / Pixapay

Kalliot Dyaa Eldin Moustafa / Unsplash


Lähteet:

Jansson, T. (2018). Muumipappa ja meri (suom. Laila Järvinen). Helsinki: WSOY.

Yle Areena (1.3.2018). Elävä arkisto: Tove ja meri.








08 elokuuta 2021

Kirjoitathan taas!

Lapsena ja vielä sittenkin, vuosikymmenien ajan, olin hyvin ahkera kirjoittamaan kirjeitä. Oi miten hauskaa se kirjoittaminen ja kirjeiden saaminen olikaan.  Myös tärkeää, opettavaista ja jännittävääkin.

Minulla oli kirjeenvaihtokavereita aina Portugalia myöden:)  Ensimmäisen kosintanikin sain kirjeen välityksellä, ollessani 14 v, ja tuo kosija oli 15 v. Oi joi. - Niin, kirjoitin tädeille, serkuille, kavereille ja sitten heille jotka bongattiin jostakin nuorten lehdestä osaltolta 'etsitään kirjekaveria'.

Kun oli itse kirjoittanut kirjeen sitä jäi sitten odottamaan että saa vastauksen. Joskus vastaus saattoi viipyä ja riemu olikin sitä suurempi, kun kirje viimein tuli. Kirjekuoressa saattoi olla jotakin muutakin kivaa mukana, kuten kiiltokuva, tarra tai vaikka kirjoittajan valokuva.

Kirjeissä käsiteltiin monenlaisia elämän asioita. Kirjeessä saattoi avautua eri tavalla kuin missään muualla. Ja oli joku joka luki kirjeen eli kuunteli.

Nythän kirjeitä kirjoitetaan paljon vähemmän. Tekstarit ja sähköpostit, facebook ja muut ovat tulleet tilalle. Niin ja blogit! Blogipostaus tosin suunnataan tavallisesti isommalle joukolle ihmisiä. Kuten ennenvanhaan esim joulukirje, joka meni sukulaisille, ystäville jne. kerralla sama.
 


Kuten kirjeeseen kyllä blogiinkin voi kirjoittaa ilot ja surut, onnistumiset, haaveet tai mitä vain melkein. Ehkä ei liian henkilökohtaista sentään? No jotkut blogit ovat lähtökohtaisestikin hyvin henkilökohtaisia.


Meidän Rohkeastiherkkä -blogissa on ollut monenlaisia kirjoituksia, henkilökohtaisista yleisiin, ja jokainen valitsee näkökulmansa, niin, kunhan se on erityisherkän näkökulma tai muuten ikkuna erityisherkkyyteen, herkkisblogi kun ollaan. Näkökulma on hyvä olla myös myönteinen, selviytymistä korostava. Ja näinhän se on ollutkin, meidän tähänastisessa yli 200 blogipostauksessamme.

Kirjoitathan sinäkin, hyvä jäsenemme taas, tai jos kirjoitat ensimmäistä kertaa niin otamme sitä suuremmalla ilolla vastaan tekstisi.

Laita postia os Rohkeastiherkka@erityisherkat.fi

tai oheisella etusivun lomakkeella.  Kysyä saa, me blogin ylläpitäjät kyllä vastaamme postiisi.



Iloa loppukesän päiviin!


Terveisin

Merja Korpisaari

blogitiimistä

 


31 heinäkuuta 2021

Heimojuhlajännitystä

Heimojuhlat lähestyvät. Jännitys siitä miten asiat sujuvat, ja päästäänkö loppuviimeksi tapaamaan ihan livenä, on suuri meillä kaikilla järjestäjillä ja ihan varmasti myös juhliin ilmoittautuneilla jäsenillä ja esiintyjillä/ohjelman tuottajilla.

Juhlissa on ollut monenlaista suunniteltavaa ja pohdittavaa, ihan paikasta ja tloista alkaen, ohjelmaan, esiintyjiin, ruokailuihin ja majoituksiin, ilmoitteluun ja muuhun tiedotukseen, laskutukseen ja muuhun, jo useita kuukausia.

Nyt aikaa menee, kun seuraamme epidemian tilannetta, ja teemme uusia suunnitelmia ja varasuunnitelmia. Aikaa juhliin on nyt enää viikko, huh!

No, etätoteutus on ollut rinnakkaisena koko ajan. HSP Voimaryhmät -hankeseminaari onkin kaikille avoin, ja sen voi kuunnella etänäkin, sehän striimataan /videoidaan kuten osa ohjelmasta alunperinkin.

Ihmiset onneksi yleensä ovat myös jo tottuneet etätoteutuksiin, joten siinä ei olisi enää isompaa probleemaa osallistujan näkökulmasta. Niin ainakin toivomme.

Kuitenkin se toistemme livenäkeminen jos jää pois, se tuntuu kipeältä. Tätä on nimittäin odotettu ilolla. Ilo on se sana, mikä ainakin minun mielikuvissani juhlista on ollut. --No, ollaanhan me totuttu myös epävarmuuteen ja peruutuksiin, ollaan toki.. Eikös sekin mene jo rutiinilla? -Ei sentään rutiinilla kai, mutta herkkis on sopeutuvainen. Onko?

 

Elämä vielä jatkuu, täst’ edeskin. Heimojuhlia niin etä- kuin läsnätoteutuksena varmasti vielä tulee. Kohtaamisia pienempiä ja isompia niinikään.

-Olen muuten tavannut kesällä herkkistuttuja jotka tapaamiset ovat olleet minulle itselleni merkittäviä, ja kuuleman mukaan muillekin osallistujille:) Ovat olleet (minulle ainakin) myös askelia normaalimpaan elämään, pois ruudun ääreltä ulkomaailmaan. Nämä muutaman hengen tapaamiset ovat olleet kesää ja iloa, kuten muutkin yhdessäolon hetket muiden, monenlaisten ihmisten kanssa, palstalla, uimarannalla, puistonpenkeillä.  

Ehkä odottamani Heimojuhlat nimenomaan juuri livenä eivät olekaan minulle enää ihan niin tuikitärkeät, vaan etätoteutuskin, sekin tuntuu aika mukavalta. Nimittäinkin kun nyt on priorisoitava: terveys, niin oma kuin muiden, yhtenäinen sääntöjen noudattaminen ja hyvä omatunto ovat prioriteeteissäni tosi tärkeät.

Nyt kun mietin, niin viime talven ja kevään etätapaamisetkin ovat olleet aivan aivan ikimuistoisia. Kyllä niitä vielä luodaan lisää yhä edelleen, kun nyt taito ja välineet on olemassa:)
Syksyä kohti mennään rauhallisin mielin. Kun parhaansa tekee, se aina riittää. ’Ei enkelikään pysty parempaan.’

Mutta eksyin aiheesta. Heimojuhlat ovat tulossa, ilmoittautumiset vastaanotettu, kaikki on valmiina.. nyt juuri miten asiat toteutuvat riippuu lähinnä pahasta pikku viruksesta ja viisaiden ihmisten päätöksistä meidän kaikkien suojelemiseksi.


Jännittää mutta tehään parhaamme. Juhliin ilmoittautunut jäsen, olethan ymmärtäväinen myös!


Merja Korpisaari
Heimojuhlatiimin jäsen

 

HSP Suomi ry:n nettisivuille

Voimaryhmät

 PS 7.8.2021: Heimojuhlat toteutuivat niin lähi- kuin etämuodossakin!