Opinnäytetyö/Examensarbete: Högkänsliga barn inom småbarnspedagogiken - En kvalitativ studie om hur personal inom småbarnspedagogiken beaktar högkänslighet hos barn

Opiskelijoiden blogikirjoitus / Studentblogg

Varhaislapsuus luo perustan jatkuvalle kehitykselle ja aikuisuudelle, joten turvallisen ja myönteisen ympäristön tarjoaminen, jossa lapsia huomioidaan yksilöinä, on tärkeää. Tämä on erityisen tärkeää työskennellessä erityisherkkien lasten kanssa, sillä he kokevat ympäristönsä voimakkaammin kuin muut lapset. Opinnäytetyömme tarkoitus on selvittää varhaiskasvatuksen henkilökunnan kokemuksia erityisherkistä lapsista, ja miten he ottavat erityisherkkiä lapsia huomioon päiväkodissa. Tuloksemme osoittavat, että otoksemme henkilökunnalla on asiaankuuluvaa tietoa erityisherkistä lapsista ja että he tekevät muokkauksia päivähoidon fyysisessä, toiminnallisessa, psykologisessa ja sosiaalisessa ympäristössä, tehdäkseen päiväkotiarkea miellyttävämmäksi erityisherkille lapsille. Lisää tietoa ja tutkimuksia tarvitaan kuitenkin vielä.

Många barn under skolåldern tar del av småbarnspedagogisk verksamhet i någon form i Finland. De vistas länge i miljöer de inte själva fått välja eller kan påverka, omgivna av andra människor och olika slags sinnesintryck. Stora barngrupper, en orolig och högljudd miljö och ett överflöd av intryck kan upplevas som jobbigt för alla barn, men för barn med personlighetsdraget högkänslighet kan en sådan miljö upplevas överstimulerande. Det är avgörande att personalen inom småbarnspedagogiken är medveten om högkänslighet, hur personlighetsdraget kan ta sig i uttryck och på vilket sätt de kan hjälpa och stöda högkänsliga barn i daghemsmiljön. Småbarnstiden lägger grunden för den fortsatta utvecklingen och vuxenlivet, så det är viktigt att också högkänsliga barn får växa upp i en förstående, trygg och positiv miljö där personalen känner igen och accepterar barnets känslighet och bemöter barnet på ett individuellt och gott sätt. Syftet med vårt examensarbete var att utreda daghemspersonalens erfarenheter av barn med personlighetsdraget högkänslighet och hur de tar högkänsliga barn i beaktande i daghem.

Vi intervjuade personal på tre daghem och deras svar har sedan analyserats och diskuterats i relation till våra teoretiska utgångspunkter, till exempel Elaine Arons teorier om högkänsliga barn, differentiell känslighet och sinnesvänliga daghemsmiljöer. Vårt material visade att personalen har relevant kunskap om högkänsliga barn. De beskrev högkänslighet hos barn, olika behov, upplevelser och situationer på ett sätt som motsvarade det teoretiska materialet. Personalen gör sinnesvänliga anpassningar i daghemmets fysiska, funktionella, psykologiska och sociala miljö för att göra daghemsvardagen mer angenäm för högkänsliga barn. De berättade att de kan anpassa belysningen, dela upp sina utrymmen med mellanväggar eller möbler, minska mängden saker i utrymmet och på väggarna, ha rum som är “avskalade” och har ställen dit barn kan gå för att få lugn och ro. Ljudmiljön var något alla intervjuade talade om, byggnaderna hade god akustik och alla arbetade med att dela gruppen i olika situationer och använde smågruppsverksamhet för att lugna ner miljön. Personalen berättade att de anpassar sitt arbetssätt och att de strävar efter att göra vardagen förutsägbar, strukturerad och trygg. De bemöter barnen empatiskt, lyhört, flexibelt och kreativt och strävar efter att hitta individuella lösningar för alla barn. Vårt material visade också att man genom välgjord byggnadsplanering och inredningsplanering kan ge personalen bättre möjligheter att vid behov kunna anpassa utrymmena enligt olika barns individuella behov.

Personalen talade om vikten av samarbete i arbetet med olika lösningar så vi kan anta att ju bättre kommunikationen fungerar inom personalen, med vårdnadshavarna och med dem som planerar och bygger daghemsbyggnader, desto effektivare lösningar kan göras. Vi kunde också konstatera att arbetssätten och lösningarna inte endast är till nytta för högkänsliga barn utan även de övriga i gruppen. Högkänslighet framhävs i utmanande miljöer, en god daghemsmiljö ger barn bättre möjligheter att undvika överstimulering och stress. Personalens kunskap och förmåga att särskilja högkänslighet från olika diagnoser eller andra utmaningar är därför av stor vikt. De positiva upplevelser och de kunskaper och förmågor barnen får under sin tid inom småbarnspedagogiken är viktiga för barnens fortsatta liv och utveckling.

Examensarbetet gjorde vi i samarbete med Högkänsliga i Finland rf. som en del av examensarbetsprojektet “Högkänslighet - en utmaning inom vård och omsorg?”. Det kan läsas i sin helhet på Theseus www.urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2020051711863.

Jutta Fuchs och Sarah Kåll-Virtanen
Socionomstuderande vid Yrkeshögskolan Novia

Läsnäoloa luontokokemusten äärellä

Jäsenen blogikirjoitus

Auringonvalo siivilöityy kuusenoksien lävitse valaisten metsäistä rinnettä, valkovuokot nostelevat hentoja varsiaan, askeleet painautuvat sammaleiselle mättäälle ja jossain kauempana kimmeltää merenselkä. Pilvettömällä sinitaivaalla kaarteleva merikotka on mykistävä näky, joka saa hiljentymään luonnon ihmeiden edessä. On helppoa hengittää sisään puhdasta ilmaa, juurruttaa jalkansa näille jäkäläisille kallioille, tarttua kaikilla aisteillaan tähän hetkeen - olla juuri tässä ja nyt.


Poikkeuksellinen kevät on saanut yhä useamman hakeutumaan luonnon pariin ja etsimään kauneutta, lohtua sekä elvyttävää voimaa läheltä. Pääsiäinen autioituneessa kaupungissa tuntui lohduttomalta tyhjine katuineen, joiden jalkakäytävillä eivät enää askeleet kopisseet. Katujen varsilla kohoavat, kylmän auringonvalon valkaisemat betoniseinät tuijottivat eteensä kymmeninä tyhjinä ikkunoina, ja niiden ontot katseet kätkivät sisäänsä kaiken sen elämän, joka vielä hetken aikaa sitten oli helkkynyt ääninä, väreinä ja kosketuksina ympärillämme. Kaipuu ja tarve vapautua betonin ja neljän seinän kahleista alkoi päivä päivältä poltella kehossa ja mielessä yhä vahvemmin.

Luonnossa liikkuminen ympäristöä aistien, havainnoiden ja valokuvia ottaen on aina ollut minulle tärkeää, mutta näinä aikoina sen merkitys on noussut aivan uuteen arvoonsa. Kun arjen rakenteet pirstaloituvat ja mielen valtaa epävarmuus, viestii luonto pysyvyydestä, turvallisuudesta ja jatkuvuudesta. Mullasta nousevat lehdet, hentoiseen pitsiin verhoutuvat koivut ja pelloille saapuneet muuttolintuparvet ovat lohdullisia lupauksia elämän jatkumisesta ja siitä, että kaiken myllerryksenkin keskellä on vielä asioita, jotka ovat ennallaan.

Usein elämän käännekohdissa ja kriisien keskellä luonto ankkuroi tähän hetkeen. Kallioisilla reiteillä patikoidessa ei ole tilaa miettiä menneisyyden pettymyksiä tai pelätä tulevaa, vaan on suunnattava askel kerrallaan harkitusti eteenpäin, tunnusteltava eteen sattuvia juuria, kiviä ja onkaloita, olla vastaanottavainen kaikelle sille uudelle ja yllättävälle, joka seuraavan mäennyppylän takana kenties odottaa. Ehkä tämä on tietoista läsnäoloa parhaimmillaan.

Kaiken kaikkiaan ainakin minulle luonnossa liikkumisessa on kyse yhteydestä omaan itseen, ympäristöön ja kanssaihmisiin. Vaikka fyysiset ihmiskontaktit ovat olosuhteiden pakosta kutistuneet vähäisiksi, luontokokemukset ja tarve kokea yhteyttä ympäristön kanssa ovat ainakin jossain määrin meille yhteisiä. Se saattaa olla myös asia, joka hektisen arjen keskellä ja kaupungin aisteja kuormittavassa humussa on jäänyt jonnekin taka-alalle, muuttuneena ylellisyydeksi, jolle ei ole sijaa eikä ehkä koettua tarvettakaan elämässä.

Eikä luontokokemusten perässä tarvitse välttämättä lähteä merta edemmäksi kalaan. Vaikka saariston jylhät kalliot käppyrämäntyineen ja kaukana siintävät rannattomat ulapat ovat mielenmaisemaani, useimmiten voin siirtyä niihin vain ajatuksissani. Silti arkipäivän luonnonkauneutta voi kohdata myös lähiömetsän poluilla, kotikadun varrella hempeään kukkaloistoon puhjenneessa kirsikkapuussa ja persikkaisessa auringonlaskussa kerrostalojen yllä. Kauneutta juuri tässä ja nyt, haaveiden siivittämiä ajatuksia tulevasta.

 Asta Sutinen (kuvat: Asta Sutinen)

Hybridi (yhdistelmä, riippuvuus)

Jäsenen blogikirjoitus

Suomen hallituksella on uusi testaa-jäljitä-eristä-hoida-hybridistrategia, jolla pyritään selviämään koronakriisistä sekä kansanterveydellisesti että -taloudellisesti. Se tarkoittaa riittävien resurssien takaamista ja vahvaa viestintää sekä rajoitusten purkamista hallitusti ja toimenpiteiden seurantaa sekä tarvittaessa korjaustoimia. Jotkut tahot näkisivät jopa tarpeen ns. pitkän aikavälin exit-strategialle, jolla haetaan erilaisia keinoja tulevaisuuden rakentamiseen.

Ehkä kaikkein yleisimmin on hybridi -käsite tullut aiemmin tutuksi hybridiautoista, joissa, kuten wikipediassakin on ilmaistu ”kahden (tai useamman) risteymä/yhdistelmä, riippuvuus”, voi auton moottorivoimana yhdistyä esim. sähkö- ja polttomoottori. Sittemmin hybridinä löytyy esimerkiksi hybridipyörä, -lämmitys ja -organisaatio sekä -uhat, -vaikuttaminen ja -puolustus. Hybridi-/yhdistelmävaikuttamisella voidaan ohjata esimerkiksi päätöksen tekoa tiedon keruulla, valheellisella uutisoinnilla ja muulla häirinnällä kun taas -puolustuksen on tarkoitus vastata edellä mainittuihin vaikuttamiskeinoihin sekä kansallisella että kansainvälisellä yhteistyöllä.

Miten hybridi- eli yhdistelmä -ajattelu toimii yhdistys-, ryhmä- ja yksilötasolla?

Yhdistyksemme HSP Suomen erityisherkät ry:n tarkoituksena on synnynnäistä erityisherkkyyttä koskevan tiedon ja ymmärryksen lisääminen Suomessa. Yhdistys edistää ja valvoo erityisherkkien yleisiä yhteiskunnallisia etuja, hyvinvointia ja tasa-arvoa. Lisäksi yhdistys luo erityisherkkien välille yhteyden ja tuo esiin erityisherkkyyden voimavaroja.

Miten me tuon edellä mainitun toteutamme? Yhdistyksen strategia on tiedon välittäminen eli viestintä, voimaantuminen sekä yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Jäsenenä pääsee mukaan mm. yhdistyksen jäsentapahtumiin, paikallistoimintaan ja suljetulle facebook-sivulle sekä tukemaan ja edistämään yhdistyksen toimintaa ja erityisherkkyys -tiedon lisäämistä. Yksi keskeinen ja merkittävä esimerkki on vertaisryhmätoiminta, jonka mahdollistaa Stealta (Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus) saatava avustus vuosiksi 2019-2021. Tutkimusten mukaan erityisherkät kokevat herkästi stressiä, ulkopuolisuuden tai yksinäisyyden tunnetta. Tästä seuraa mm. riski sairastua kakkostyypin diabetekseen tai masennukseen. Voimaryhmäohjaajakoulutuksen saaneet vapaaehtoiset vetävät ryhmiä omilla kotipaikkakunnillaan. Voimaryhmien, palvelevan puhelimen ja chatin avulla pyritään parantamaan erityisherkkien osallisuuden tunnetta ja toimintakykyä. Yhdistyksemme strategian voi nähdä hybridinä eli kaikki kolme V:tä viestintä, voimaantuminen ja vaikuttaminen toteutuvat erilaisissa tukitoimissa ryhmissä sekä kunkin yksilön omassa arjessa. Kun kukin on tietoisesti ja hyväksyvästi läsnä voi ilmentää holistisesti (kokonaisvaltaisesti)

• fyysistä (aisti ja muu kehollinen herkkyys)

• psyykkistä (luovuus ja tunneherkkyys)

• sosiaalista (vuorovaikutus ja tunneäly)

• sekä henkistä ja eettistä herkkyyttä (arvot, intuitio, merkityksellisyys).

Entä jos tai kun ympäristön tuottamat kriisit (nyt esim. koronapandemia) tai kunkin sisäinen maailma haastaa edellä olevien ominaisuuksien positiivisen ilmenemisen? Ärsykkeisiin reagointi aiheuttaa päänsärkyä, jännityksiä, itkuisuutta tai ahdistusta. Ilmenee yli- tai alivirittyneisyyttä, stressiä tai muuta kuormitusta. Silloin on hyvä jos on oppinut keinoja; mm. pysähtyminen, hengittäminen, kehotietoisuus, luova toiminta tai avun hakeminen vertaisilta tai asiantuntijoilta.

Palataanpa vielä nykytilaan. Nyt ajankohtainen kysymys on ”mikä on uusi normaali/uusi tavallinen?”. Tärkeää on edelleenkin huomata mihin voin vaikuttaa, mihin en ja miten voin toimia omien arvojeni mukaisesti. Miten haluan muistella toimineeni poikkeusoloissa? Mihin kaikkeen voimavarani nyt riittävät ja kuinka olen selvinnyt/mitä olen oppinut aiemmista vaikeista tilanteista? Kuka auttaa minua ja keitä minä voisin auttaa? Puhutaan ns. posttraumaattisesta kasvamisesta - kokemus elämästä laadukkaampana ja syvempänä sekä selvempänä siitä mitkä omista selviytymiskeinoista toimii, mitkä ei.

Yksi hieno esimerkki ”uudesta maailmanjärjestyksestä” löytyy Helsingin Sanomien jutusta 29.4.2020, jossa kerrotaan koronakriisin tuottamasta ahdingosta kahvilayrittäjälle, ja kuinka asiakkaat eivät kääntäneetkään yrittäjälle selkäänsä, vaan halusivat kaikin tavoin auttaa ja ryhtyivät kulkemaan rinnalla. Jotkut ovat lahjoittaneet aineksia, jotkut ostavat runsaasti kaikkea mitä löytyy ja jotkut muuten vain tsemppaavat. Jutun lukijalle tulvahtivat liikutuksen kyyneleet silmiin. Elämä on...!

Merja Leppänen

Ollaan läsnä

Jäsenen blogikirjoitus

Päivät toistavat itseään. Uutisetkin. Oikeastaan tämän katon alla mikään ei muutu.

Ihmettelen usein, miten nopeasti me ihmiset sopeudumme uusiin sääntöihin, muutoksiin, aikatauluihin. On jo ihan normaalia kulkea maski kasvoilla, tai tehdä ostoksia kertakäyttökäsineet kädessä. Kuitenkin näen lähes päivittäin niitä, jotka eivät syystä tai toisesta ymmärrä tämän ajan vaikutuksien laajuutta, sen ohjeita ja rajoituksia. Ja välillä se särkee sydämeni.

Pistän karaokelevyn neljättä kertaa soimaan. Annan mikrofonin miehelle, joka istuu se kädessä seuraavan tunnin, laulaa tai hyräilee, nousee seisomaan aina kertosäkeen kohdalla. Toinen mies nuokkuu sohvalla, nostaa välillä katseen kohti ikkunaa, tuijottaa hetken tyhjää pihaa, laskee päänsä alas, ja sulkee silmänsä. Yhden paikka on pianon vieressä, matalassa nojatuolissa. Ei hän siinä pitkään viihdy, muutaman minuutin, sitten hän kävelee luokseni, kysyy, koska lähdetään, ja kuullessaan vastaukseni, emme voi lähteä, istuu takaisin nojatuoliin. Hänen silmänsä ovat ikään kuin tyhjät, ne katsovat tyhjyyteen. Tai mistä minä tiedän mitä ne katsovat, onko niillä mitään katsottavaa. Sen minä tiedän, että hänen tekisi mieli lähteä. Lähteä edes jonnekin, niin hän sen ilmoittaa.

Nainen makaa vuoteellaan. Vuode on täynnä tavaraa: kampa, pehmolelu, muutama aikakauslehti, tarjotin, joitain vaatteita. Hän ei sano mitään, katsoo vain. Oloni on surullinen. Kun puhun hänelle, hän ei vastaa. Hymyilee, ja sitten kääntää päänsä pois.

Keski-ikäinen mies istuu pöydän ääressä. Lukee vanhaa lehteä. Laitan puhelimen hänen kasvojensa eteen. Mies sanoo: äiti. Äidin kasvot näkyvät puhelimen näytöllä. Kyynel tulee silmääni. Jätän heidät kahden.

Pitkä, nallekarhumainen mies kävelee käytävällä vastaan. Hän välttelee katsetta, mutta kun kysyn, halataanko, mies levittää kätensä, ja ottaa minut karhumaiseen otteeseen. Hänellä ei ole tarvetta lähteä mihinkään: mihinkään, tai ketään, ei ole ikävä. On hyvä olla kotona. Lohdullista: meillä kaikilla ei ole hätää tämän tilanteen vuoksi.

Toisessa huoneessa nojatuolella istuvat mies ja nainen. Molemmat näyttävät nukkuvan, mutta kun menen lähemmäksi, silmät avautuvat. Nainen kysyy, voisimmeko lähteä jonnekin. Kysyn, minne haluaisit, hän vastaa: kahvilaan. Selitän, ties monennettako kertaa, että kahvilat eivät ole auki, emmekä voi lähteä minnekään. Hän haluaisi, olisi niin monta paikkaa, missä käydä. Tilantaan taksi, hän ehdottaa. Emme voi, ei ole paikkaa, minne menisimme. Mutta ei hän ymmärrä, ei siinä laajuudessa, kuin mitä tilanne on. Saan hänet rauhalliseksi, kun käymme pienellä kävelyllä, ja sitten keitämme kahvit. Eihän se sama ole kuin kahvilassa, jossa ihana kermaleivos olisi kukkaisella asetilla ja servetti olisi ohut, ruusukuvioinen. Juomme kahvit isoista, valkoisista mukeista, ja pienellä lautasella on korppu ja kanelikeksi. Servettiä ei löydy. Voi että. Se voisi tuoda edes vähän lohtua ja kauneutta tähän hetkeen. Lisään servetit kauppalistaan. Kauniit servetit, niin kirjoitan siihen.

Televisio on auki. Sieltä tulee jokin ajankohtaisohjelma. Aihe on aina sama. Vain numerot ja luvut muuttuvat. Nainen kysyy, voinko vaihtaa kanavaa. Minä vaihdan. Onneksi toiselta kanavalta tulee jotain aivan muuta: vanhaa komediaa. Nyt saa nauraa, nyt on hyvä nauraa. Irrottautua edes hetkeksi tästä todellisuudesta.

Viimeisen huoneen mies on huoneessaan. Hän ei puhu, ei katso, ei varmaan edes kuuntele. Semmoinen hän on aina. Mietin, vaikuttaako tämä häneen millään tavalla. Vaikea sanoa.

Ulkona kävelee mies. Päivän toinen lenkki on tehty. Näen, että hän itkee, pyyhkii silmiään tullessaan. Tiedän, että hänellä on ikävä. Ikävä niitä kaikkia, jotka muutama hetki sitten vielä kävivät kylässä, joivat hänen seuranaan kahvia ja veivät hänet sukuloimaan. Minä tunnen tuon tunteen. Minullakin on ikävä. Myöhemmin sama mies istuu sohvalla, hymyilee. Vastaa minun hymyyni. Nyt on vain pakko yrittää: yrittää olla positiivinen, jaksaa. Kehittää iloa pienistäkin asioista.

Termospullon pohjalla on tilkka kahvia. Mies kaataa sen kuppiinsa, jatkaa sitä vedellä. Ryyppää, maiskuttaa suutaan. Toinen kuppi kahvia tälle aamua. Se on luksusta. Pieni kahvin tilkka. Ilo löytyi sieltä termarin pohjalta.

Yritän olla kaikkea, mitä he kaipaavat: äiti, ystävä, kahvikaveri. Yritän kovasti. Luen, piirrän, laulan. Saunotan, kampaan hiuksia, hieron olkapäitä, pidän kädestä. Mutta en minä korvaa sitä, mikä on lähellä, ja silti äärettömän kaukana. Perhe, sukulaiset, ystävät. Naapurit.
Nyt meillä on vain toisemme. Ja onneksi on. On niitäkin, joilla ei ole ketään, vain puhelin, ja ääni sen päässä. Kosketusta, katsetta vailla. Pelkän äänen varassa. Kurkkua kuristaa. Nyt en ajattele sitä sen enempää. En voi. En kestä sitä ajatusta nyt.

Ei tämä ole helppoa kellekkään.

Kaupassa ei ole paljon ihmisiä. Kassalla vain yksi ennen minua. Seison pyöreän tarran päällä. Siinä lukee: muista turvaväli. Muistan. Ihmettelen taas, miten nopeasti kaikkeen tottuu. Miten desinfioin kädet kaupaan tullessa, otan kertakäyttöhanskat, kuljen kaukana muista. Ei tämän pitäisi olla tämmöistä.

Äiti on vastassa ovella. Kauppakasseja on kaksi, ne painavat paljon. Äiti kertoo lukeneensa lehden tekstaripalstalta, että vanhuksille tuodaan ovelle raskaat kauppakassit, ja he kuolevat sydänkohtaukseen kantaessaan niitä sisälle. Lupaan kantaa kassit sisälle asti. Nauramme yhdessä. Se on ohikiitävä hetki, muutama minuutti normaalia elämää. Ulkona otan hanskat pois kädestä, ja heitän ne roskikseen. Ajan kotiin. Minulla on taas ikävä. Ikävä normaalia elämää, sitä mitä elimme muutama hetki sitten.

Kun on sunnuntai, näemme ystäväni kanssa. Kävelemme pitkä lenkin, juttelemme. Yritämme unohtaa vallitsevan ajan, sen rajoitteeet. Mutta silti ne putkahtavat esiin lähes aiheessa kuin aiheessa. Ohitamme miehen, joka istuu kauempana puiston penkillä. Hän huutaa meille, että muistakaa turvaväli. Yritämme muistaa. Miten ihanaa olisi halata, edellisestä kertaa on ikuisuus. Turvaväli. Se on päivän sana.

Tämä asia on niin iso, että en voi oikein käsittää sitä. En voi ajatella sitä sen suuruudessa. Koko maapallon kokoinen asia. Meitä kaikkia koskeva. Kun minun sydämeni särkyy jo muutaman rajoitetun takia.

Minä toivon voimaa, ymmärrystä, pitkämielisyyttä, rakkautta, jaksamista kaikille. Ei jätetä ketään yksin. Sitten, kun on ilta ja olen rauhoittunut sänkyyn, tulee itku. Tai muutama kyynel. Parempi, etten mieti. Ei tätä vain voi ymmärtää.

Vaikka tähän on jo tottunut.

Nimimerkki Elmeri

Kuinka erityisherkkä kestää?

Jäsenen blogikirjoitus

”Vedet kiertyivät Elinan silmiin ja hermostuneesti nykien ja tiuskien hän korjasi asian. Kyyneleet ärsyttivät Akselia lisää, sillä niitä hänen oli vaikea sietää, ja Elinalla ne olivat niin herkässä että pienikin mielenliikutus toi ne esiin, ei vain silloin kun hän oli loukkaantunut vaan yhtäläisesti jos hän jostakin syystä oli erikoisen onnellinen. Kun hän ei syksyllä teurastuksen aikana kyennyt sekoittamaan verta vaan oli melkein itku kurkussa vasikoiden vuoksi, Akseli tuiskahti äreästi: - Ei helvetti. Kyllä sinulle tulee elämä kovaksi kunnet sinä mitään kestä.”

(lainaus Väinö Linnan romaanista Täällä Pohjantähden alla, osa II)

Nuorena, kun luin tätä kuvausta ensimmäisen kerran, korvissani soi tuttuja kaikuja. Tunnistin itseni Elinasta, vaikka silloin en vielä tiennytkään erityisherkkyydestä mitään. Linna on hyvin havainnoinut herkän ihmisen piirteitä - ja siirtänyt näitä havaintojaan Elinan hahmoon.

Linna kuvaa romaanissaan aikakautta, jolloin erityisherkkyyttä ei tietenkään osattu edes nimetä, saati osattu nähdä muutoin kuin hermostuttavana ja elämässä selviytymistä estävänä piirteenä. Elämä sotien aikana oli kovaa kaikissa yhteiskuntaluokissa. Herkkyys nähtiin tässä taistossa pelkkänä haittana, varsinkin miehillä.

”Kunnet sinä mitään kestä.”

Erityisherkkänä sitä kyllä usein pelkää tosissaan, ettei kestä. Tiedämme, miten herkästi reagoimme kaikkeen ikävään ja miten syvästi ikävät muistot ja kokemukset voivat painua mielemme uumeniin. Herkän tulisikin suojella itseään ja omia rajojaan. Joitakin asioita emme silti pääse elämässä pakoon, vaikka miten yrittäisimme.

Omassa elämässäni tällainen asia tuli eteen kaksi vuotta sitten, kun alakouluikäinen lapseni sairastui syöpään. Kuluneisiin kahteen vuoteen on mahtunut hyvin vaikeita hetkiä. Epätietoisuutta lapsen selviytymisestä, syvää surua ja loputtomasti kyyneliä. Sellaisten asioitten kohtaamista, joita ei toivoisi kenellekään.

Olen istunut lapseni sairaalasängyn vierellä lukemattomia, pitkiä tunteja. Niin teho-osastolla kuin lasten syöpäosastollakin. Erityisherkkyyteni on tuonut omat haasteensa muutenkin raskaisiin syöpähoitoihin. Äärimmäisen stressaantuneena ja ylivirittyneenäkin olen havainnoinut sairaalan elämää hyvin vahvasti ympärilläni. Kuullut elämää ylläpitävien laitteitten kiivaat piippaukset, aistinut voimakkaat, usein vastenmielisetkin hajut. Yrittänyt sulkea herkät korvani kuulemasta asioita, joita en kerta kaikkiaan olisi halunnut kuulla. Osastolla olen väistämättä kokenut syvästi myös toisten vanhempien tuskaa, oman tuskani lisäksi.

Voisi sanoa, että olen joutunut kohtaamaan juuri niitä asioita, joita olen elämässä eniten pelännyt. Miettinyt jo etukäteen, kestäisinkö.

Pitkien ja kuluttavien sairaalajaksojen aikana luin paljon. Löysin uskomattomia ja voimaannuttavia tosielämän ihmiskohtaloita ja selviytymistarinoita. Lisäksi palasin Pohjantähden alle, Elinan seuraan. Linna teki Elinasta lopulta todellisen selviytyjän, paheksutuista herkistä piirteistä huolimatta. Sillä Elina kesti. Kesti vaikeat sotien vuodet, miehensä kuolemantuomion uhan ja monien sukulaistensa kuoleman. Pahimpana kaikista omien lastensa menettämisen.

Elina oli kuvitteellinen herkkä henkilö, mutta maailma on täynnä tosielämän erityisherkkiä selviytyjiä. Miehiä ja naisia, jotka ovat herkkyydestään huolimatta selvinneet elämässä eteenpäin – vaikeuksienkin läpi.

Osallistuin kuluneena viikonloppuna Suomen erityisherkkien järjestämään kokemusasiantuntija-koulutukseen. Tässä koulutuksessa oli hienosti tehty tilaa myös erityisherkkyyden hyville puolille. Juuri nämä erityisherkkyyden hyvät puolet ovat nimittäin niitä asioita, jotka pitävät herkän kyydissä siinä ilon ja pelon, kivun ja riemun karusellissa, jota elämäksi kutsutaan.

Erityisherkkyydessä hyvää ja voimavaroja tuottavaa on esimerkiksi se, että herkät kokevat positiiviset tunteet paljon muita syvemmin. Osaamme iloita ja kokea kiitollisuutta pienistäkin asioista elämässä. Olemme myös hyvin empaattisia, ja se tuo ihmissuhteisiimme paljon syvyyttä. Erityisherkät huomaavat myös yksityiskohtia ja vivahteita, jotka muilta saattavat mennä täysin ohi. Taide ja henkisyys antavat meille paljon.

Herkkinä traumatisoidumme helpommin kuin toiset, mutta osaamme myös etsiä apua itsellemme hyvin luovilla tavoilla. Ja jos ympäristömme vielä tukee meitä, voimme selvitä vaikeista ajoista jopa paremmin ja nopeammin kuin muut.

Näinä päivinä elämme poikkeuksellisia aikoja koronan takia. Oma tai toisen erityisherkkyys voi tuntua vielä ylimääräiseltä taakalta kriisin keskellä. Erityisherkkyys ei kuitenkaan estä selviytymistä vaikeistakin kokemuksista. Herkkyys ei missään nimessä ole heikkoutta. Erityisherkkyyden hyvät puolet, voimavarat, ovat niitä keinoja, joilla voimme selvitä vaikeinakin aikoina elämässä eteenpäin.

Rakkaudella, Veena


(Tätä kirjoittaessani lapseni syöpähoidot ovat loppusuoralla. Hoidot ovat tehonneet, ja lapsi voi hyvin. Olemme todella kiitollisia hyvästä hoidosta ja kaikesta saamastamme tuesta Tampereen lastenosasto 6:n henkilökunnalle.)