Olen ymmärtänyt herkkyyteni vasta aikuisena, ihan muutama vuosi sitten. Olen tiennyt olevani herkkä, mutta en erityisherkkä. En ole osannut peilata itseäni muihin, en ole tiennyt muusta. Nyt, kun mietin vuosikymmenten takaisia muistoja, tapahtumia, ihmisiä, ymmärrän, miksi asiat ovat tuntuneet siltä, kuin mitä tuntuivat. Miksi jotkut ihmiset ovat jättäneet jäljen, hyvän tai pahan, ikuisen, minuuteeni.
Muistan asioita, joita on tapahtunut hyvin kauan sitten. Vuosikymmeniä sitten. Muistan ihmisiä, joitain ohikulkeneita, outoja, nimettömiä, tuntemattomia, jotka ovat jättäneet niitä jälkiä. Tai tuttuja, läheisiä, rakkaita: sellaisia heistä on tullut jonkun jäljen saattelemana.
Vanhempani erosivat -70 luvun alussa. Silloin avioerolapset olivat välillä julmankin kiusan kohteena. Sanottiin, että sinulla ei ole isää. Äiti halusi kai suojella meitä lapsia tältä kiusalta, ja kielsi kertomasta erosta kenellekään. Tietenkin tottelin.
Yhtenä päivänä opettaja pyysi minua luokseen välitunnilla. Hän sanoi säälivin ilmein, että isäkö on muuttanut pois kotoa? Aloin itkeä. En ymmärtänyt, mistä hän sen tiesi: äitihän oli kieltänyt kertomasta. Äiti oli varmaan asian opettajalle kertonut, jotta opettaja saattoi seurata, onko erolla vaikutusta koulumenestykseen. Kyyneleitä niellen myönsin isän muuttaneen pois. Opettaja jätti jäljen. Vähän pelottavan jäljen, vaikka hän hyvin lempeä nainen muutoin olikin. Tunsin pettäneeni äidin, koska myönsin isän lähdön. Itkin asiaa monta päivää. Jokin minussa oli mennyt rikki.
Elimme vaatimattomasti. Kuljin serkkujeni vanhoissa vaatteissa, tai jos joskus sain jotain uutta, se oli yleensä tätini ompelemaa. Oli kauan kadehtinut koulussa niitä, ketkä kulkivat hienoissa kettulakeissa: muhkeissa karvalakeissa, joissa roikkui ketunhäntä. Se oli kaunein lakki, mitä olin koskaan nähnyt. Tätini oli ommellut minulle sellaisen jostain vanhasta takista. Eihän se kaupan kettulakkia varmaan muistuttanut kuin kaukaisesti, mutta minusta se oli ihana.
↔↔↔
Olimme äidin kanssa tulossa jostain linja-autolla. Auto oli täynnä, eikä istumapaikkoja ollut. Silloin, kauan sitten, kuskin vieressä oli iso, penkin kaltainen koroke, jonka päällä istuin. Linja-autoa ajava mies ihaili lakkiani, kehui sitä koko matkan. Jätti jäljen. Niitä serkkujen vanhoja vaatteita ei koskaan kehuttu, eikä meitä muutoinkaan kehuttu turhaan. Piti oikeastaan tehdä jotain erityistä, että kehuttiin. Siksi tuo lakin saama kehu tuntui aivan erityiseltä. Ja siitä jäi jälki. Hyvä jälki.
Näitä jälkiä kertyi vuosien varrella lisää. Jäi kauniita jälkiä, pehmeitä, syleileviä, kultareunaisia jälkiä. Jäi arpia, rosoisia, verisiä, avohaavoja. Niitä, jotka eivät parane koskaan.
Eräs jäljen jättäjä sanoi minulle muutama vuosi sitten, että sinulla on silmät, jotka näkevät enemmän kuin muut. Se jälki on syvä, ihana jälki. Tunnen fyysisesti sen jäljen. Sen jättäjä, puolituttu ihminen näki minussa sen, mitä olen itse ihmetellyt itsessäni.
Tiedän, että näen enemmän kuin muut. Se ei tarkoita konkreettista näkemistä, se on tavallaan kuin kuudes aisti. Minä luulen, että se kuuluu tähän herkkyyteen. Ja uskon, että te ymmärrätte mitä tarkoitan.
Minuun on jäänyt jälki tytöstä, jota hoidin päiväkodissa joskus lähes 20 vuotta sitten. Se jälki on sydämessä, se on sinne kaiverrettu. Se on varmaan jollain tapaa kuin oman lapsen tekemä jälki, ajattelen näin, vaikka minulla ei omia lapsia olekaan. Tuo kaiverrettu jälki on niin tunteella tehty, rakkaudella. Toinen jälki on lähes samanmoinen, sen on tehnyt nuori mies. Kaukaa Suomeen tullut, pitkän matkan takaa, ja sitten osunut minun tielleni. Itkenyt olkaani vasten sitä, mitä on nähnyt ja kokenut, kutsunut jopa äidiksi. Jos se ei jätä jälkeä, mikä sitten?
Kiusaajat ovat jättäneet jäljen, joka on kipeä: mätänevä paise,vereslihalla oleva. Sellainen, joka aktivoituu joissain tilanteissa, ja silloin ne kauheat tunteet, joita on kokenut vuosia sitten, iskevät päälle kuin hyökyaalto. Silloin muistaa ne paikat, ympäristön, jopa vaatteet, jotka olivat päällä. Oman ulkomuotonsa. Tunteen, kun jo uskoo olevansa ruma, lihava, tyhmä. Ja ajattelee kaiken olevan oikeutettua toimitaa. Koska on ruma. Lihava. Tyhmä.
Se on vaarallinen jälki, se pitää hoitaa niin hyvin, kuin osaa, jotta se ei puhkea, tulehdu, ja tee minua sairaaksi. Sillä sellaista se tekee, ja silloin elämä ei tunnu elämisen arvoista. Silloin on kuin nuorallatanssija, jolle on ihan sama, pysyykö nuoran päällä korkeuksissa, vai putoaako alas. Koska se alastulon tuoma kipu on pientä siihen verrattuna, mitä se on nuoran päällä taiteillessa. Ja joskus, vuosia sitten, minä halusin pudota.
Minuun jäi jälki silloinkin, kun minulle tuntematon, kasvoton ihminen, sanoi käymässämme sähköpostissa sanat, että olet ihana, hyvä ihminen. Se jälki on käytössä päivittäin, sillä muistutan itseäni siitä, että vaikka joku teki sen mätänevän paiseen, sen kivuliaan merkin, minä olen kuitenkin hyvä ihminen, ihana, osaava, rakastettava. Ja nämä jäljet ovat kantanet minua monissa vaikeissa hetkissä elämässä.
↔↔↔
Voiko joku jälki olla tärkeämpi kuin joku toinen jälki? En usko. Mutta niiden tekijä voi. Jälkensä jätti myös dementoitunut vapaaehtoisystäväni, joka kuoli muutama vuosi sitten. Se jälki on Kismet-suklaan makuinen, elämäniloinen ja kaunis, ryppyinenkin. Ja se tekee minun sydämeeni oikein lämpimän tunteen. Sen jäljen jättänyt on varmasti kaunein enkeli jossain. Se siro, utelias ja vähän äkäinenkin, se, joka syö Kismet-suklaata pienessä kippurassa, ja nuolee ne käärepaperit, koska se Kismet on vain niin taivaallisen hyvää.
Lähin jälki, se jonka muistan ja tunnen joka päivä, on mieheni jättämä. Siinä jäljessä on monta sävyä, monta kuviota, siinä on ääni, rakkauden ääni. Se jälki saa joskus suuttumaan, vaikka pääsääntöisesti olen rauhaa rakastava, riitoja välttelevä ihminen. Se saa ärsyyntymään, lähtemään ulos, koska se jälki vaatii välillä viilentymistä. Ei se rakkaus, mutta se jälki.
Sitten se on pakahduttava jälki, se on kuin ensimmäinen koulupäivä, yksin kuljettu matka, jonkin jännittävän odotus. Pakahduttava, että siinä sinä olet, minut rakkauteni, mieheni. Se palapelin pala, joka minusta puuttui neljäkymmentä vuotta, se, jota vailla olin, vaikka en ymmärtänyt olevani. Ymmärsin vasta sitten, kun se pala löysi paikkansa.
Me ihmiset kuljemme omia reittejämme, kohtaamme, ohitamme, kosketamme, tarkoituksella tai tarkoituksettomasti, ja jätämme jälkiä.
Keneenhän minä olen jättänyt jäljen? Onko se hyvä vai paha jälki? Muistaako sen kantaja minut, muistaako tilanteen, kun jälki jäi?
Näiden jälkien muovaamana, ohjaamanakin, me elämme. Kopioimme joitain jälkiä, annamme leimoja. Nämä jäljet sytyttävät tunteita, herkistävät entisestään.
Erityisen herkkiä jälkiä.
Nimim. 'Elmeri'
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti