Jäsenen blogikirjoitus:
Mietin herkkyyttä erilaisissa töissä, joita olen elämäni aikana tehnyt, niin palkkatyönä kuin vapaaehtoisenakin. Minulla on aina ollut halu auttaa, olla heikomman puolella. Jo pienenä tyttönä, joskus -70 luvulla, puolustin luokkakaveriani, pikkuisen pulleaa, ihanaa Jukkaa, jota kiusattiin.
Olin ulkoisesti kuin Pikku Myy, ärhäkkä pieni tyttö. Enkä sietänyt kiusaamista. Ja niin, jouduin sitten itse kiusatuksi työelämässä. Mutta se on oma tarinansa.
Kerron alla muutaman ajatuksen erilaisista töistä, joita olen tehnyt. Kuolemasta, vaikeasti vammaisista ihmisistä, heidän kohtaamisestaan. Miten oikeasti jokainen jättää meihin jäljen, jos vain olemme itse avoinna ja rehellisesti siinä hetkessä mukana. En ole koskaan peitellyt itkua, minusta se kuuluu elämään. Lähipiirissäni on ihmisiä, jotka ovat tukahduttaneet tunteensa kymmenien vuosien ajan. He ovat kuin aikapommeja. Ja vaikka itse saan useinkin palautetta herkkyydestäni, en antaisi siitä pisaraakaan pois. Tämän herkkyyden kanssa voi sanoa elävänsä aivan täyttä elämää, joka aistilla ja solulla. Tunteilla.
Töissä, joissa ollaan niin vahvasti elämän äärellä, ehkä sen viimeisillä hetkillä, on hyvä olla erityisherkkänä. Uskon, että se ominaisuus on myös poistanut pelkoni kuolemaan, sekä kaikenlaiseen erilaisuuteen, elämän rikkauteen. Olen uskaltanut paljon, kokenut paljon ja kaiken sen myötä kasvanut paljon.
Saattajana
Olen tehnyt vapaaehtoistyötä saattohoidossa, saattajana. Se on hyvin hengellistä työtä. Kuolema on kaunis asia, kun se tulee odotettuna, niin kuin vanhainkodissa usein tapahtui. Kenenkään ei pitäisi kuolla yksin, ellei aivan erityisesti toivo niin. Kun voi lähteä niin, että joku saattaa, on hyvä lähteä, uskon niin, ja tiedänkin. Olen kokenut muutaman kerran sen, että kun ihmiselle antaa luvan kuolla, hän kuolee. Nuo hetket ovat täynnä jonkun suuremman läsnäoloa. Minä saatan, ja joku, kuka tai mikä sitten onkaan, ottaa vastaan. Ja niissä hetkissä aika ikäänkuin pysähtyy eikä millään maallisella ole merkitystä. Minusta jokaisen pitäisi tuntea tuo tunne, sillä se antaa elämälle aivan uutta perspektiiviä ja laittaa arvoja uuteen järjestykseen. Pieni hetki, jolla on mullistava vaikutus.
Olen usein miettinyt, miksi ihmiset, hoitoalallakin, pelkäävät kuolemaa ja kuolleita. Ainahan asiat ovat menneet niin: ensin synnytään, eletään elämä ja kuollaan. Luonnollisista luonnollisin asia. Onko pelkona epätieto, oman uskon tai edes haaveen puute siitä, mitä sen jälkeen tapahtuu? En tiedä. Luotan mummoni kertomukseen taivaaseen menosta, ja siitä, kuinka aina, kun joku kuolee, syttyy uusi tähti taivaalle. Ja siellä on meille kaikille tilaan.
Olen menettänyt elämässäni kymmeniä ihmisiä, olen ollut viiteenkymmeneen ikävuoteen ainakin kolmissakymmenissä hautajaisissa. Muutama vuosi sitten kahden vuoden aikana hautasin kuusi sukulaistani tai ystävääni, sekä oman koirani. Kuolemasta on tullut minulle tuttu asia, en pelkää sitä. Tiedän, että minusta pidetään huolta senkin jälkeen. Sitä ei voi selittää, se on vahva tunne minussa. Minulla on hyvät tukijoukot, mieheni etunenässä. Hän kannustaa ja uskoo tekemisiini, eikä kyseenalaista tai arvioi uskoani tai sitä, että en usko kaikkeen. En ole uskovainen, vaikka uskon. Hengellisyys on minussa voimakasta.
Kehitysvammaisten parissa
Tein vuosia sitten töitä kehitysvammaisten parissa, ja siellä myös mietin usein elämän tarkoitusta. Ehkä ei kuitenkaan ole meidän tehtävämme miettiä elämän oikeudellisuutta ja kelle se kuuluu, jokaisella elämällä on tarkoitus, vaikka välillä sitä on todella vaikea ymmärtää. En minä aina ymmärrä vaikka sitä isäni kuolemaakaan, mutta sillekin on tarkoitus.
Olen ollut avustajana kehitysvammaisten rippileireillä. Ne ovat tiiviitä päiviä, nuoret vaativat paljon huomiota ja valvontaa. Yhtenä kesänä minun avustettavani oli todella monivammainen poika. Niin sisukasta ja elämäniloista ihmistä en ole ennen tavannut, kuin hän on. Kun iltapäivisin istuin laiturilla pyörätuolissa istuvan nuoren pojan kanssa, ja ojentelin hänelle eri kokoisia kiviä, joiden äänimaailmaa kuuntelimme niiden osuessa järveen, tunsin voimakasta tunnetta siihen, kuinka me kuulumme tänne, jokainen omine vikoineen ja vajavaisuuksineen.
Lähes sokea poika iloitsi isoista molskahduksista, suorastaan hihkui niistä. Ja pienet kivet saivat hänet heristämään korvia, koska kuulovamman vuoksi niiden ääni ei aina kantautunut hänen korviinsa. Illalla, kun poika oli haettu kotiin, istuimme ringissä, pappi, diakoni, ja 10 avustajaa, joista jokainen kertoi päivän kulusta. Minä en voinut olla itkemättä, kun kerroin kivien äänistä, auringon säteistä tai siitä, miltä vihreä näyttää kun kertasin, mitä olimme nuoren kanssa tehneet. Tuntui, että älypuhelimet, playstationit tai festarikeikat olivat pientä sen rinnalla. Että miksi emme kaikki välillä pysähtyisi, ja ihmettelisi tuota itsestään selvää maailmaa? Tämä kokemus teki suuren vaikutuksen, avasi silmiä vielä viisikymppisenä. Elämme mestariteoksessa, maapallolla, ja sitten on meitä erilaisia ihmisiä, jotka toinen toistamme opettaen kuljemme, ja että välillä hyvinkin erilaiset ihmiset voivat kohdata ja kokea yhdessä pienessä hetkessä jotain mullistavaa. Vaikka järven äänen, kun kivi tavoittaa sen pinnan.
Oikeasti, elämän pienet jutut, aivan vähäpätöisiltä tuntuvat, arkiset, jokapäiväiset; miten hienoja ne ovatkaan, kun ne saa ottaa vastaan erityisellä herkkyydellä.
Nimimerkki 'Elmeri'
