Rakas, turvassa ja tuettu

Jäsenen blogikirjoitus:

 

Erityisherkkä lapsi

Erityisherkkä lapsi tarvitsee paljon keskustelua ja läheiset välit vanhempiinsa/vanhempaansa oppiakseen ymmärtämään itseään ja maailmaa.
 

Luin aikoinaan yhdestä kirjasta, että lapsen syntyminen tänne on kuin länsimainen ihminen menisi yhtäkkiä beduiinileiriin. Ja siinä mietittiin mitä se ihminen tarvitsee siellä beduiinileirissä. Hän tarvitsee yhteyshenkilön, joka kertoo, miten siellä eletään. Joka tietää ja osaa opastaa uutta tulokasta.


Opastaminen tapahtuu keskustelemalla ja mallioppimisella. Tulokas voi tuntea olonsa turvalliseksi, kun hänellä on opas joka tietää miten täällä selvitään. Erityisherkän lapsen tapauksessa opas auttaa lasta ymmärtämään itseään, omia tunteitaan ja tarpeitaan, samoin kuin toisia ihmisiä ja sitä miten maailma toimii. Hän oppii miten selvitään herkkyyksien kanssa. Hän oppii kommunikoimaan tunteistaan ja tarpeistaan ihmissuhteissa.


Herkän kanssa voi puhua syvällisesti pienestä lähtien. Jos lapsella on aistiherkkyyksiä yms., niin opas sanoo, että minä tiedän, miten noiden kanssa tullaan toimeen. Ja jos hän ei tiedä, niin hän ottaa selvää, tai vie lapsen jonkun muun luo, joka osaa auttaa. Tärkeää on joka tapauksessa se, että lapsella on tunne, että minun hankaluuksiini on ratkaisu, minun ei tarvitse olla hädissäni yksin tämän kanssa, vaan minulla on opas joka tietää ja johon voin luottaa. En kanna taakkoja yksin, ja asioihin on ratkaisu. Minulla on aikuinen, tai iso määrä aikuisia, joilla on tahtoa tosissaan löytää ne ratkaisut, ja olen turvassa niiden aikuisten vahvuudessa, voimassa, uskossa ja luottamuksessa.


Siellä beduiinileirissä se lapsi ottaa myös omaa kehoaan haltuunsa ja oppii uusia taitoja , jotka antavat lisää itseluottamusta siitä, että hän pärjää maailmassa ja osaa. Niinpä opas keskittyy järjestämään ympäristön pienelle tutkijalle turvalliseksi, sen sijaan että kieltäisi ja varoittaisi koko ajan. Ja pieni tutkija oppii luottamaan omaan kehoonsa ja taitoihinsa, ja tulee aktiiviseksi toimijaksi maailmassa ja yhteisösssään, omien täydellisen sopivien ominaisuuksien kanssa, jotka ovat juuri täydelliset siihen mitä hän on tullut tänne maan päälle tekemään.


Oppaana, hae myös itsellesi tukea, jos tarvitset sitä. Ja kohtele itseäsi samalla rakkaudella, myötätunnolla ja ymmärryksellä kuin lastasi.



Susanna 

Yksinäisyys

Jäsenen blogikirjoitus:

Pakkaslumi narskuu jalkojen alla. Askel askeleelta violetiksi värjäytynyt taivaanranta jää taakse, kaukalon laitaan iskeytyvän jääkiekon ääni vaimenee ja pään yllä avautuu syvä tummuus, jota täplittävät siellä täällä tuikkivat tähdet. Avara taivas pysähdyttää hetkeksi kulkijan: on niin kaunista, että kurkkua kuristaa. Lenkkipolkua on toivottu valaistavaksi, mutta nyt on hyvä näin. Pimeys peittää alleen kaiken sen, mitä ei nyt jaksaisi nähdä eikä ajatella. Ääriviivat sumentuvat, myös omat. Yksinäisyys on kaivertanut epämääräiseen muotoon onkaloita, niin hirvittävän syviä, että on vaikeaa edes kuvitella, minne asti ne ulottuvat. Jos tämän yrittäisi kynällä hahmotella paperille, näyttäisikö se edes ihmiseltä?

Leveämmältä väylältä erkaantuu pienempi polku, viettää alas järvenrantaan. Askel haparoi, vaikka silmä tottuu hämärään vähän kerrallaan. Viima puree posket punaisiksi, sormet kipristelevät lapasten sisällä jo melkein tunnottomina. On pakko puhaltaa niihin lämmintä ilmaa, hieroa toisiaan vasten. Aukea merenranta, tuuli ja kipakka pakkanen – eikä ristinsielua missään. Kauempana katulamppujen alla kävelee hahmo rivakoin askelein, kiristää vielä tahtiaan ja kiskoo pipoa syvemmälle päähänsä. Aamu toisi tullessaan taas sinnikkäät pilkkijät, lenkkeilijät koirineen ja luonnonjäistä innostuneet retkiluistelijat. Mutta nyt – nyt kaikkialla vallitsee rauha. Pimeys ja viiltävä kylmyys syleilevät kulkijaa.

Rantakaislikossa askel horjuu, lumihanki upottaa enemmän kuin olisi odottanut. Pimeydessä on pakko hakea kiintopistettä sieltä missä valoa on, tavoitella vastarannalle piirtyviä kerrostaloja ikkunasta loistavine valoineen. Katse etsii turvaa sieltä mistä fyysinen keho niin usein pakenee, sieltä neljän seinän sisältä turruttavasta, rutiinien täyttämästä olemisesta, jossa päivät valuvat silmien ohitse kuin huomaamatta. Ajatus lämpimästä teestä ja puhtaista lakanoista saa mielen läikähtämään tyytyväisenä, kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin. Pitää ajatella, että kaikki on hyvin. Sängyn vierellä pino kirjoja, siellä lämpimien lakanoiden välissä mieli matkaa kaukaisiin maihin tai menneisyyteen, uppoutuu satujen maailmoihin tai lumoutuu kuvista, joita ei koskaan väsy katselemaan. Tuo lettipäinen tyttö mustavalkoisessa valokuvassa katsoo kameraan vakavasti, pitää kädestä kiinni pientä veljeään. Pieni merimiespukuinen pellavapää ja sisaren lämmin ote, toivottavasti se kantoi läpi elämän, tavalla tai toisella.

Tuo kerrostalorivistö valaistuine ikkunoineen on täyttynyt elämistä, jotka eivät koskaan kohtaa. Yläkerran oven loksahdus aina kello 6.50 arkiaamuina, uusi loksahdus tasan viideltä iltapäivällä. Siististi pukeutunut mies ei koskaan tervehdi, kavahtaa katsekontakteja. Mihin hän menee, mistä tulee? Kuka hän oikein on? Seinänaapurissa itketään, ja sitten itketään yhä useammin. ”Huora!” kajahtaa rappukäytävässä eräänä iltana, ja ovi paiskautuu kiinni voimalla, joka saa tuuletusparvekkeen ikkunan helähtämään. Mutta äänet vaimenevat, eräänä päivänä vaikenevat kokonaan. Ovikyltin toinen nimi katoaa kuin varkain. Perjantai saapuu portaita ylös helisevinä viinipulloina ja hyväntuulisina naurahduksina. Alakerran viikonloput ovat yhtä kuplivaa juhlaa. Aina on aihetta ilonpitoon, kippis, nostetaan malja taas kerran! Kellon kavutessa pikkutunneille äänet kovenevat ja nauru yltyy hervottomaksi hirnunnaksi. Silmien eteen piirtyy kuva kasvoista, jossa alkoholin puna sekoittuu poskille valuvaan maskaraan. Suu vääntyy irvokkaaseen hymyyn, nauru kääntyy lohduttomaksi itkuksi.

Rannassa on kylmä, mutta silmät tuijottavat kaukaisia taloja kuin Edward Hopperin maalausta, jossa kelmeänkylmä sähkövalo paljastaa ihmisen yksinäisimmillään. Lämmin käsi tarttuu käteen, upottaa sormet sormien lomaan. Kosketus tuntuu lämpimänä väreilynä selässä, joka piirtyy kauniille kaarelle, ulottuu aina niskaan asti hellänä henkäisynä. Onkalot täyttävät lämmöllä, muovaavat kehon eheäksi. Jos ei olisi niin pimeää, voisi melkein nähdä, miten kaunis kulkija juuri sillä hetkellä on.

Rasahdus. Kahahdus. Ryteiköstä juoksee eläin. Mikä se on, valtavan iso koira? Sydän hakkaa kurkussa, jalat ovat valmiina pinkomaan pakoon. Hengitys tasaantuu vähitellen, ja ihmistä pelästynyt peurakin on jo sännännyt kauemmas jäälle, kadonnut lopulta kokonaan pimeyteen. On aika lähteä takaisin kotiin. Tuuli tuntuu entisestään yltyneen ja pakkanen viiltää yhä kovemmin. Kylmyyden kangistamat raajat nousevat hitaasti sinne mistä ne ovat tulleetkin, kun muodoton hahmo etääntyy kohti vaaleanviolettia taivasta ja keltaisia sähkövaloja. 

 

Teksti ja kuva: Asta Sutinen

 

Tämä blogipostaus on julkaistu aiemmin blogissa: Mustan maatuskan värikkäässä huoneessa

 

Monta kertomusta erityisherkkyydestä

HSP Suomi ry:n blogi täyttää pian 5 vuotta! Blogi aloitti yhdistyksen nettisivuilla keväällä 2017 ja siirtyi myöhemmin, vuonna 2018 blogger-alustalle saaden samalla nimenkin: Rohkeastiherkkä. 

Postauksia meidän blogissamme on jo reilusti yli 200, ei vähän siis. Tässä joitakin suosittuja julkaistuja kirjoituksia.

 

Erityisherkän elämää


Nyyti

Yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta

Hoputtaja raapaisee lillukanvarsia

Erityisherkän häpeä: Saanko olla täällä?

Oliko Leonardo da Vinci erityisherkkä?

Erityisherkkä käy ostoksilla



Työelämää

Moninaisuuteen kytkeytyvä persoonallisuus – erityisherkän kokemukset työssä

Erityisherkkänä työelämässä 5/5 (linkeillä pääset sarjan aiempiin osiin)



ja vanhemmuutta 

Erityisherkkä äiti lomailee (erityisherkkä äiti -sarjan 3. osa, linkeillä pääset aiempiin osiin)

Tämä erityisherkkä äiti

Erityisherkkyys ja vanhemmuus

 

💓💙💚

Ajatuksia ajasta

Jäsenen blogikirjoitus:

 
Voi miten aika kuluu nopeasti!

Mennyt on mennyttä, eikä se palaa koskaan.

 
 Näinköhän, etteikö se palaa?

- Minusta mennyt on olemassa olevaa aikaa. Se on tässä.

Aina kun haluan niin. (Usein silloinkin kun en halua.)

Mennyt, minähän omistan sen;

Voin muistella ja katsella tapahtumia, elää niitä  ja tehdä jos haluan ja voin, uusia tulkintoja tapahtumista.

Mennyt on minulla olemassa.

 

👀👀👀

Tulevaisuus sen sijaan ei ole sitä.

En voi mitenkään tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
Voin unelmoida, voin suunnitella, mutta se on vain kuvitelmaa.

Minulla ei ole tulevaisuutta. Vielä.

Rakastan kyllä laatia kalenteriin suunnitelmia.
Tulevien kokousten, töiden merkitsemistä, tapaamisten, juhlapäivien, lomien merkitsemistä.

Näkymä on tämä. Toive on. Mutta se toteutuma, sitä voi ihmetellä sitten.
(En toki kiellä, etteikö unelmilla myös olisi taipumus toteutua.)

 

Voin tietenkin vaikuttaa tulevaisuuteen, käyttäen sitä tietoa ja osaamista ja kokemusta mitä minulla on. Toimia sen mukaan, että toivotun tulevaisuuden todennäköisyys olisi mahdollisimman suuri.

Suhtaudun kuitenkin asioihin hyvin voimakkaasti tunteella.. Olen ehkä vähän huithapeli.. Elän melkein  kuin päiväperhonen.

- Ehkä se onkin hyvä niin?

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen pystynyt olemaan läsnä, ja olen yhä vaan huithapelimpi, mutta: Talletan hetkiä pilveen muistojen.

Ihan kaikkein parasta on: nähdä ja kuulla ja tuntea mitä nyt tapahtuu, mitä nyt teen tai tehdään, ollaan tai jaetaan.. Muistokin jää juuri siitä.

Kuka jaksaa pohtia... aurinkohan nousee, jälleen.

Voi miten nopeasti aika kuluukaan!:)

Merja Korpisaari

 

Erityisherkkä parisuhteessa

Jäsenen blogikirjoitus:


Miten vaikeaa se voikaan olla. Sitä mietin tällä hetkellä. Tunteet vaihtelevat ahdistuksesta, turhautumisesta, yksinolon kaipuusta, syyllisyydestä aina turvallisuuden, luottamuksen ja kiitollisuuden tunteeseen. En haluaisi olla enää yksin, mutta tunnen yksinäisyyttä. Haluan läheisyyttä, mutta kosketus tuntuu painavalta. Haluaisin olla onnellinen ja iloinen, mutta en saa kosketusta omaan sismpääni. Haluan yhteyttä, mutta kaipaan yksinoloa. Melkoista vuoristorataa yrittäessäni löytää jonkinlaista tasapainoa.
 

 

Parisuhde tuntuu välillä raskaammalta kuin vanhemmuus, sillä lapset nukkuvat omissa sängyissään, touhuavat omissa oloissaan. Kumppani on jatkuvasti läsnä. Aistin sen toiseen huoneeseen, ylä- tai alakertaan saakka. Olen tehnyt useita rajoja itseni ja kumppanin välille, kuten se, etten halua jatkuvia huomionosoituksia, pusuja ja halauksia ja se, etten halua nukkua joka yö kainalossa. Olen myös kertonut useasti erityisherkkyydestäni ja yksinolontarpeestani, kuvannut sitä elinehdokseni, akkujeni lataamiseksi, jotta pysyisin tasapainossa.


Kuitenkin olen yhä uudestaan tilanteessa, ettei riittävää palautumisaikaa ole ollut. Oloni on turta, apea, pää täynnä selvittämättömiä vyyhtejä, voimavarat hiipuneet. Etsin syytä itsestä. Miksi olen tällainen. Miksi en osaa olla parisuhteessa? Miksi toisen läsnäolo kuormittaa? Ja syyllisyys painaa, kun en pysty täyttämään toisen tarpeita. Miksi kuitenkin aina joustan kunnes olen piippussa? Yritän sinnitellä perhe-elämän keskellä. Loma-ajat ovat pahimpia, kun ollaan yhdessä 24/7.


Kaipaisin vain latautumista, omaa aikaa ajatella ja järjestellä asioita mielessäni. Omaa laatuaikaa, jonka kautta energiani tasapainoittuvat ja virtaavat. Kysymys kuuluukin, kenen vastuulla se on, että saan tarvitsemaani aikaa? Minun itseni tietysti, mutta miten se käytännössä toteutetaan, kun niin sanottua väistötilaa ei ole. Koen syyllisyyttä siitä, jos ajaisin muut perheenjäsenet pois kotoa, jotta saan olla yksin. Helpompaa olisi poistua itse, kun siltä tuntuu, mutta minne menisin. Rauhallinen, ärsykkeiltä vapaa ympäristö, jossa olisi mahdollisuus myös levätä. Olen etsinyt vaihtoehtoja esim. vuokraamalla työ- tai toimistotilan, varaamalla majoituksen airbnb kautta, mutta kustannukset tulevat suuriksi. Kirjastoissa ei juuri työskentelytiloja ole tai ne ovat koronan vuoksi pois käytöstä. Etätyöskentelytiloja ei täällä ole.


Vai onko ongelman ydin sittenkin itse parisuhteessa? Jos erot sosiaalisuudessa ja kommunikoissa sekä samankaltaisuus pyrkimyksessä vastata toisen tarpeisiin ovat liian suuret. En ole tyytyväinen siihen, millainen minusta on parisuhteessamme tullut ja tuskin on toinenkaan, koska olen joutunut myös hänen vitsailevaa kommunikointitapaansa rajaamaan. Jos sanon jotain ja hän kääntää sen vitsillään päälaelleen tai toiseen asiaan, hän ohittaa minut ja asiani. Siltä minusta tuntuu. Mutta onko se oikein häntä kohtaan? Eikö jokaisella ole oikeus olla oma itsensä? En minäkään pysty herkkyyttäni ja kuormittumistani muuttamaan.


Missä menee raja parisuhteen toimivuudessa tai toimimattomuudessa?
 

Näihin kysymyksiin, pohdintoihin ja tunnelmiin jään. Mielelläni kuulen muiden kokemuksia, ajatuksia, kommentteja :-)


t. Pirpana