 |
| Kuva: Pixabay |
Olen kärsinyt siitä mitä kuulen, mitä näen ja mitä tunnen. Olen tuntenut itseni huonoksi, kun en kestä asioita samalla tavalla kuin 'muut': kovaa ääntä, melua, joskus typeriäkin puheita. Kun en kestä nähdä kun juoppo hoipertelee ja muut nauravat. Enkä sitä, kun vanhukselle puhutaan lapsenkielellä tai vammaisen ohitse katsotaan. Tai kun lasta kohdellaan kaltoin.
Menen pois, kun älämölö käy liian kovaksi ja meinaa rikkoa tärykalvot. Kun pimeys sokaisee silmät. Ja kun tunnen turhanpäiväisyyden tiivistyvän paksuksi muuriksi, jonka läpi en kohta enää pääsisi. Menen niin kauan kuin pääsen.
Yleensä menen metsään... Siellä puut ovat parhaita ystäviä. Taivas katsoo ystävällisesti ja maa pitää kulkijan pystyssä. Tarjoaa istumapaikan. Pehmeä sammalkivi käteni alla lämpenee. Hiljaisuus tuo tilaa ajatuksille.
Hyvä ryhmä on vähän kuin metsä sekin. Se ottaa vastaan ja ympäröi. Ryhmässä on monenlaisia ihmisiä ja he kaikki vastaavat sydämeni kaipuuseen vertaisuudesta, kukin tavallaan. Keskustelut viisastuttavat, lohduttavat ja ne saavat tuntemaan tunteita. Ja minä koen, että riitän, että olen.
En voisi enää kuvitella elämää ilman hyvää ryhmää. Ihminen kun olen (enkä puu), ja tarvitsen muita. Kokemusten jakamiseen, tunteiden tulkitsemiseen, ymmärryksen lisäämiseen. Jakamiseen.
Toipumisen tapoja on monia. Monenlaista tarvitaan. Ystävä lohduttaa. Hyvä kirja lohduttaa kuin ystävä. Kirjoittaminen antaa suurempaa lohtua kuin kirja, joskus. Ja ryhmä vertaisia vie jonnekin itsen yläpuolelle, samalla kun on tilaisuus olla oma itsensä - aivan kokonaan.
Merja Korpisaari
Suomen erityisherkät ry:n vertaisryhmät näkyvät sivulla www.erityisherkat.fi ja niistä voi kysyä myös: paikallistoiminta at erityisherkat.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti