Luopuminen, rakkaudella

 

Kynsissäni on ensimmäistä kertaa elämässäni mustaa kynsilakkaa. Se symbolisoi kokemaani suurta surua, luopumisen tuskaa. Herkkänä tunnen voimakkaasti, niin ilon kuin surun. Tällä kertaa olen antanut itselleni luvan ottaa suru vastaan silloin ja sellaisenaan, kun se nousee, ja kokea se läpi, itkien ja hyväksyen. Vaikka kyse on koirasta. Tein raskaan päätöksen lopettaa lähes 14 vuotiaan koiramme elämä. Lemmikkimme, perheenjäsenemme, jonka kanssa aamuisin aloitin päiväni ulkoilulla, ja joka oli iloisena ja uskollisena vastassa ovella, kun saavuimme kotiin. 

14 vuotta on pitkä aika. Lapset olivat 4 ja 5,5 vuotiaita Ransun saapuessa meille. Hän on ollut läsnä lähes koko sen ajan, mitä he muistavat. Nuorimmaiseni kertoi, että Ransun turkkiin hän on itkunsa itkenyt, kun elämä alkoi kolhia. Koiralle hän surunsa ja kipunsa jakoi ja sai lohtua. Ransu oli kotona vastassa lapsia ala- ja yläasteen sekä ammattikoulun ajan heidän tullessaan kotiin. Silloin, kun me vanhemmat pääsääntöisesti olimme poissa, töissä. 

Turvaksi ja seuraksi häntä ajattelinkin, Ransu oli keskisuuri komea koira, joka ulkonäöllään herätti kunnioitusta ja ihastusta. Vaikka meille läheisille hän oli Hessu Hopo, vähän höntsähtänyt ystävällinen kaveri. 

Ransu oli meidän porukasta innokkain lähtemään kanssani ulkoilemaan, luontoon ja metsälenkille. Hän opetteli kanssani uimaan ja mieltyi veden äärellä oloon ja uimiseen kuten minäkin. Sain hänestä kaipaamani kaverin luontojuttuihin. Muistan, kun hän aluksi uidessaan hauskasti pärski etujaloillaan veden pintaa ennen kuin hoksasi uida veden pinnan alla. Muistan, kuinka hassulta hän näytti, kun ylähuuli syrttääntyi hampaan ja ikenen lomaan ja hän näytti hymyilevän. Hänen kanssaan ei ollut sitä draamaa, mitä ihmisten kanssa välillä on. Mieheni on sitä mieltä, että Ransu pentuna valitsi meidät, eikä toisin päin. Näiden asioiden vuoksi käytän sanaa hän, eikä se. Koen myös, että hän opetti minulle todella paljon. Millainen olen ja miten reagoin asioihin. Mistä nautin ja mikä ärsyttää. 

Kameran kuvamuisti ja Google-kuvat pullistelevat täysinäisinä kuvia, joissa hän on mukana. Vuosienvarrelta. En pysty niitä vielä katsomaan, tämänkin tekstin kirjoittaminen herkistää kovin. Hän kuitenkin lähti rauhaisasti ja lempeästi kotona rakkauden ja perheen ympäröimänä. Sellaisen lopun,  ehkä uuden alun, toivon itsellenikin. Ellen kuukahda onnellisena omilla reissuillani metsään tai veden äärelle.

Aluksi koin, että sydämeni kohdalla ammottaa valtava reikä. Osa minusta lähti Ransun mukana. Tyhjyys, suru, hämmennys ja kaipuu jäi. Kotona kaikki muistutti menetyksestä.

Pahinta olivat aamut ja kotiin tulot. Teinkö oikean ratkaisun, oliko oikea aika. Toteutuiko hänen parhaansa. Suuren suuri valta leikkiä jumalaa, kuuluuko sen olla niin. Vastuu.

Vastuu toisen hengestä ja hyvinvoinnista. Järki sanoo kyllä, tunne ei.

Toisaalta olemme helpottuneita, arvuuttelu on ohitse. Toivomme Ransun kipujen ja aistivajavuuksien, liikkumisvaikeuksien ja arkuuden olevan nyt ohitse. Ja suru, sehän on rakkauden yksi ilmenemismuoto. Kun suren, olen rakastanut ja kokenut jotain hyvin merkityksellistä. Kuinka vahvana se rakkaus edelleen hehkuukaan! Ja kuinka kiitollinen olen näistä yhteisistä vuosista ja muistoista, kiitos kiitos kiitos!

Ransu; kiitos yhteisestä matkastamme! Tulet aina olemaan perheemme jäsen, ja elät sydämissämme sekä muistoissamme ikuisesti.